On ollut edellistekstiä parempi olo, huh. Kouluarki on ollut (jos ei niin raskasta, kuin pelkäsin, niin) outoa. Siinä, missä aiemmin luokallani oli useita eri opettajia ja itselläni useita eri ryhmiä päivässä, ollaan nyt koko päivä aamusta iltapäivään yhdessä. Vapaiden välituntien sijaan käymme paristi päivässä 10 minuutin tauolla koulupihan perimmäisellä alueella. Ajattelin, että se olisi hirveän uuvuttavaa kaikille. Toki vähän sitäkin, ja kahvit jää kyllä juomatta ja vessatauot pitämättä. Toistaiseksi päivät on kuitenkin rullanneet niin joutuisasti - ja uskaltaisiko sanoa, että sujuvasti, että itsellä on helpottunut olo.
Arjen outouksia ovat kiellot, porrastetut aikataulut, hiljaiset käytävät ja tietenkin jatkuva käsienpesu, mennen ja tullen. Itse leikkasin kätevänä tyttönä pari päivää sitten saksilla etusormen tyveen ison vekin. Olin varmaan hauska näky luokan edessä, kun säikähdin saadessani tosissani kipeää. Veri lensi, ja joku kysyi kuin tyhmältä, että "Mitä sä nyt noin teit?" Niinpä. Mutta vekki ei oo käsienpesutalkoiden takia päässyt paranemaan, vaan aukeaa koko ajan kipeäksi haavaksi. Siispä eilisestä asti olen käyttänyt toistuvien käsienpesujen sijaan kertakäyttöhanskoja. Myös se tekee oudon olon oppitunnille, joka tuntuu välillä unohduksen hetkissä jo melkein normaalilta, mutta sitten ei kuitenkaan. Käytävillä tuoksuu sairaalalta. Ruokaa jakaessa käytän maskia, mikä oli oppilaiden (ehkä leikillinen) toive, ja helppo toteuttaa, vaikken sen hyödyistä tiedäkään. Sen pukiessani muistan taas vahvasti eläväni koronakevättä. Ja silti samalla jotenkin uutta normaalia.
Päivän rytmi on löytynyt niin, että aamulla pusketaan tärkeimmät hommat yhden tauon voimin. Ruoan jälkeen tauotetaan tiuhemmin, mutta ulos ei vääntäydytä joka tauolla, koska se tietää aina pesurumbaa. Iltapäivällä kaikenlainen siirtyminen sujuu hitaammin ja sekoillen. Viimeiselle tunnille pitää ottaa jotain tuottamatonta, kuten ruutua tykiltä tai leikkiä ulkona.
Toivon, että tämä outo kelluskelu koulupäiviä etäisesti muistuttavissa tiloissa olisi omiaan luomaan kivoja, yhteisiä muistoja koviakin kokeneelle ryhmällemme, joka tämän kevään jälkeen menee kaikilla tavoin osiin. Ja itselleni toivon lupaavasti alkanutta eheyttävää päätöserää.
Ei tästä tullutkaan hurjaa loppuvastusta, vaan pehmentävä loppusäe. Siis JOS nyt uskaltaisi tässä vaiheessa sanoa, kun vielä 1,5 viikkoa 2:sta jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti