Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?