Ärsyketsunami

Voi, mitä vauhtia nämä viikot vilahtavat ohi! Päivät viuhuu pausseitta iltapäivään. Wilmaan on naputeltu tärkeitä asioita ihan liian hätäisesti ja liikkavaatteet on työpaikan kaapissa mytyssä. Hyvä, kun ehdin edes kaappiin heittää, saati että olisin käännellyt ja käärinyt. Työpäivän jälkeen ehdin puoli minuuttia etuajassa hammaslääkäriin. Onneksi harjasin hampaat jo siinä autoa ajaessa. Kokeiden tekemiseen varattu aika menikin muiden työasioiden selvittelyyn. Tärkeää oli tosin sekin. Mutta että kiireistä on. Lapsen hain iltiksestä vartin myöhässä ja kotihommiksi jäänyt kokeen tekeminen jäi taas kesken, kun miehen kalenteri hälyytti jo toisaalle.

Nautin siitä, miten paljoon pystyn. Se on hyvin vallitseva tunne ollut tänä syksynä. Mutta toisaalta samalla suren sitä, mitä kaikkea jää kesken. Mutta jotenkin oon päässyt nyt sinuiksi sen ammatillisen riittämättömyydenkin kanssa. Teen parhaani. Sen, mihin kapasiteettini ja työaikani riittää. (Vaikka oikeasti tällä viikolla on mennyt liian monena iltana myös kotihommiksi...)

Mutta. Tarvitsisin niin paljon enemmän palautumista. En tiedä, miten siihen pystyn, kun ei ole edes työmatkaa hyödynnettävänä. Kotona istun sohvalle ja alan varovaisesti toivoa, että olisipa hetken aikaa hiljaista. Ennen kuin huomaankaan, ärjyn viereen puskeville lapsille, että menkää nyt leikkimään ja antakaa mun nyt pieni hetki olla omassa kuplassani.

En ole aikaisemmin samaistunut aistiyliherkkyyksistä kertoviin ihmisiin. Nyt kuitenkin aavistelen, millaista se varmaankin on. Ensin ärsyynnyin liian paljosta näkemiseen tai kuulemiseen liittyvästä ärsykkeestä. Tuun hermostuneeksi, ja aivot ei ikään kuin pysy mukana kaiken informaation käsittelyssä. Enkä kuitenkaan pysty jättämään huomiotta mitään ärsykettä. Äänet, näkymät ja muut viestit tukkivat linjat, enkä pysty poimimaan sieltä niitä, mihin keskittyä. Toiminta alkaa tökkiä, kuin ylikierroksilla käyvällä tietokoneella. Hämmentävänä lisänä on tullut myös kosketukseen liittyvä yliherkkyys. Ärsyynnyn, jos lapsi roikkuu kädestä, koska en osaakaan ennakoida, mihin suuntaan se nyppää tai miten liikkuu. Olen varpaillani ja kuulostelen koko ajan, vaikkei tarvitsisi. Hellä silityskin tekee levottomaksi, kun analysoin ja ennakoin tahtomattani käden pientäkin liikettä. Komennan kosketuksen pysymään paikoillaan. Silloin se ei häiritse yhtä paljoa. Äsken istuin lapsen kanssa sohvalla vierekkäin. Miten ihanaa, hän kun oli ihan hiljaa ja pötkötteli vain. Kunnes varvas painautui muhun. Jokainen varpaan liikahdus (ja jopa liikahduksen odottaminen) teki mut levottomammaksi ja lähetti käsittelykeskukseen viestiä tapahtumasta, jota olisi muka pitänyt käsitellä. Alkoi ärsyttää ja hermostuttaa. Eikä vähiten ärsyttänyt se, etten kyennyt antamaan lapselle pötköttelyhetkeä vierelläni, vaan hätyyttelin sen pois, kun sietokykyni on niin käsittämättömän matalalla nyt.

Välillä oon huolissani, että mistä nämä kummalliset kognitiiviset muutokset johtuvat. Että mikä niitä mun aivoja siellä oikein sabotoi. Mutta toisaalta uskon (ja oon ammattilaiseltakin arviolleni saanut vahvistusta), että muutoksen aiheuttaa "ihan vain" stressi. Mieliala on herkillä, pakenemisreaktiot aktivoituvat yliherkästi ja muisti ei toimi välillä ollenkaan. Välillä tunnen oloni todella tyhmentyneeksi ja jollain lailla älyllisesti vammautuneeksi. Intuitioni sanoo vahvasti, että aivolihaksella on nyt tehty liikaa treeniä ja että lepoa olisi pakko saada, jotta kehittymistä voisi tapahtua. Uskon siis, että olen vielä tuonnempana työkykyisempi ja vammautuneisuuden tunne toivottavasti hälvenee koko ajan.

Siinä suunnitelma. Vielä, kun päästäisiin toteuttamiseen asti. Palautumista sopivassa suhteessa tähän treenimäärään nähden. Ja mielellään vielä niin, ettei miehen aivoissa oo kohta sitten vuorostaan sama vamma, kuin mulla nyt. Meillä kun on viime vuosina tavannut vuorotella nämä uuvahdukset.

Ja tarkennettakoon nyt vielä: asiat eivät ole mitenkään huolestuttavan huonosti, vaan lähinnä pientä erityishuomiota vaativassa tilassa, mutta jotakuinkin hallinnassa. Koin vain tarvetta sanoittaa oloani, ja miksi ihmeessä tekisin sen missään muualla, kuin internetissä? Höhö.

Myöhäinen aamu ja hyvän päivän toivontaa

Kun viikonloppu onkin vain yhden päivän mittainen, iskee vapaa-aamuna epätoivo. Makaan edelleen peiton alla surffailemassa levottomuuttani pois. Muka. Sihisen mielessäni voimasanoja lasten kiljuntoihin ja riitoihin, joita oven takaa kuuluu. Haluaisin täydellisen päivän, mutta eihän mulla oo ajatusta ja puhtia sellaisen järjestämiseen.

Viime yön vietin kiroillen unissani töissä. Yritin lopettaa, mutten onnistunut. Mulla on uhmaikä, mikä näkyy hillitsemättömänä rumien puhumisena. Ei tosin töissä oikeasti sentään. Mutta aikuisten kesken kotona. Mr Piiltä saan niihin tympeän reaktion ja niin kuin kunnon uhmaikäinen, huomaan nauttivani siitä reaktiosta.

Nyt yritän kypsyttää itseäni kohtaamaan ja sanoittamaan nämä tunteet ja tämän päivän rakentavammin, kuin sillä ****lla. Kasvamaan jopa yli vaiheestani. Pitäkää peukkuja.

Spagaatti!

Mietittiin kesällä mr Piin kanssa sitä, mikä on spagaatti ja mikä se toinen. Hän googlaili ja löysi vastauksen. Siinä ohimennen linkkasi mulle ekan silmiin osuneen googletuloksen haulla "spagaatti".Eli artikkelin naisesta, joka opetteli tekemään spagaatin.

Artikkelin mukaan sen voi oppia "kuka vaan", joten senhän on pakko tarkoittaa juuri minua. Maankuulua rautakankea. Ja niin kuulkaa kävi, että 2 kuukautta myöhemmin pääsen spagaatiksi kutsuttavaan tilaan! Uskokaa tai älkää!! (Tai paremminkin "uskonpa sitä itsekään tai en".) Tosin toiselta puolelta en ihan vielä taivu.

Aloin silloin heinäkuussa ottaa kuvia sen hetken onnistuneimmista venytyksistä, ja olipa hauska seurata niiden kautta projektin etenemistä!

Nyt, jos joku sanoisi, että "kuka tahansa voi oppia tekemään kärrynpyörän", olisi seuraava älyttömältä kuulostava haaste heitetty. Sitäkään, niin kuin en spagaattiakaan, oo koskaan ennen osannut tehdä. Sillasta mulla sentään on jokin muistikuva lapsuudesta, mutta oli kuulkaa jännää yrittää sitäkin ekalla kertaa!

Mr Pii lupasi silloin kesällä ostaa mulle uudet lenkkarit spagaattilahjaksi. Sikäli mikäli siis onnistuisin. Hänkin kyllä tuntui pitävän sitä mahdottomana ajatuksena, vaikka tsemppasi toki epäluuloisena mua. Mutta niinpä sain äsken kaupoille lähtiessä huikata ostavani ne lenkkarit. Koska samapa tuo yhteistaloudessa, kuka sitä korttia vinguttaa. Nyt on konkreettinen muisto siitä, että vanhakin voi oppia uutta. Tuntuva todiste siitä, että pystyn asioihin, joihin en olisi uskonut pystyväni, saati uskonut haluavani pystyä.


Ja ties vaikka uudet kenkulit kirvoittaisivat askelet siihen kesällä uhottuun "hyvään coopertulokseen". Siihenkään en vielä hetki sitten uskonut haluavani pystyä.

Froteetöppöset

Instassa jo esittelinkin uudet töppöseni.

Ostin joku aika sitten Lankavasta ekofroteekudetta ajatuksenani tehdä pari käsipyyhettä. Yhden pyyhkeen tehtyäni iski olo, että haluan käyttää materiaalin johonkin "jännempään", vaikka pyyhkeestäkin tuli varsin kivan tuntuinen. No, mitäpä muutakaan siitä olisi talvikammoiselle kylmäkoipeliinille tullut, kuin uudet töppöset. Niinkin "jännä" idea tuli siis...

Lopputuloksena parin tunnin tekemisen jälkeen oli hauskat, painavat kotisukat, joiden kanssa kaamossynkkyys SAATTAA olla hiukan helpommin kestettävissä, kuin ilman.

Mietin muutenkin, että mun on valjastettava villarakkauteni mielenterveystyöhön näin talvea ja pimeää kohden mentäessä. Pelkään, että synkkyys, kylmyys ja pimeys vie mennessään. Pelkkien kynttilöiden ja takkatulen voimin en jaksa koko talvea fiilistellä, mutta sohvan nurkassa nuhjuaminen villahuovan alla villasukissa ja -kerrastoissa voi hyggeydessään tuoda hitusen helpotusta. Alan olla aika hyvin varustautunut siis. Bring it on, vittu! (Anteeksi ruma puhe, mutta tietty aggressiivisuus nyt vaan tsemppaa mua, vaikkei hyggeilyyn kauheasti rimmaakaan...)

Vertaistukekaa iltojamme, jooko?

Ohoi lapsiperheet! Onko ok sanoa, jos illat on perseestä?

Jotenkin vauvavuosina oli helppo sanoa, että yöt jännittää ja stressaa, ja on ikiväsy. Että on ahdistunut heräilyihin tai itkuihin. Ne on nyt onnellisesti historiaa, se on iloinen juttu. Mutta saako 7- 5- ja 2-vuotiaiden vanhempi sanoa, että meidän illat tekee mut välillä hulluksi?

Samaa tahtia, kun illan aikana oma energia loppuu, yltyy lapsistossa melu, riita, pöljyys ja dorkuus. Ja alttius verisille tai vähintään itkettäville tapaturmille ja nyrkkirysyille. Ja kun pääsevät lopulta jotenkuten sänkyyn, alkaa se kuuluisa vessa- ja juomaralli kaikemmailman höysteillä, kuten "sisko puri varpaaseen" tai "en, öö, saanut kolmessa sekunnissa unta, ja siksi öö, tulin pois. Ai mitä te katotte telkkarista?". A. R. G. H.!!

Kun tuli vain mieleen sellainen muistikuva vauvavuosien vertaistuesta ja lohdusta, jota sai, kun uskalsi todeta tilanteen ääneen. Ajattelin testata, voisiko sitä saada tähänkin tilanteeseen. Jos vaikka joku sanoisi että "aaaargh mä niin tiedän ton" (mikä tarkoittaisi mulle, että lapseni eivät ole toivottomampia kuin muiden) tai että "voin vain kuvitella kuormituksesi" (mikä tarkoittaisi mulle, että sanojakin tulisi yhtä hulluksi tilanteessani, kuin minä).

Oikeasti usein on kivaa ja iisiä. Mutta oikeasti usein on myös raivaririski ilmassa iltapalan aikaan... Silloin voi tietty hengitellä ja vetäytyä. Mutta toisaalta voisi myös tuntea vertaistuettuna oloaan ja tilannettaan normaalimmaksi. Pystyttekö auttamaan? Onko muissakin perheissä sietämätötä iltadorkuutta ja kireää iltapalaa? Tukalaa sotkua ja riitelevät lapset? Sängystä tuntikaupalla kurkkiva pää ja seinää uhmisaaan hakkaavat kantapäät? Olisipa, se jotenkin auttaisi mua.

Supervoimat hakusessa

Mukava, vauhdikas viikonloppu viuhahti ohi niin nopeasti, että nyt hiukan ahdistaa ajatus huomenna alkavasta kuusipäiväisestä työviikosta. Mutta pakko mennä sitä päin, ei auta tähän nyt jäädä nynnyilemään.

Mulla on kevyt jännitys päällä sen suhteen, miten pinnani ja kroppani kestää tätä "todellista stressiä" (verrattuna kevään "turhaan stressiin", joka tuli lamaantumisesta ja päänsisäisestä kaaoksesta, kun taas tämä stressi tulee täydestä kalenterista ja raskaasta duunista). Muisti pätkii hämmentävällä tavalla ja pinnaa kinnaa välillä oudon herkästi. No, jos en muuta, niin ainakin armollisuuden itseäni ja uutta elämänvaihetta kohtaan yritän edes muistaa. Että kyllä tämä tästä. Ja että hyvin mä vedän suurimmaksi osaksi. Että kyllä se muistikapasiteettikin tästä taas kasvaa, kun sitäkin lihasta tässä saan vähän treenattua lisää.

Ja ainahan voin kysyä, jos saisin näiltä viikonlopun supersankareilta supervoimia ja kenties vaikka naamiotkin lainaan, jos meinaa muuten puhti hiipua.

Viskarin kouluttamista

Olipa kerran viisivuotias, joka raskaan päivän iltana, tai oikeastaan yömyöhänä, itki lohduttomana koulukaipuutaan. Edes eskariin haluan, se ulvoi.

Kun isä ja äiti vuorotellen olivat lohdutelleet, muisti äiti kertoa parin vuoden takaisista itkuista. Kun se samainen lapsi oli itkenyt isoveljen viskariutta. Että eikö voisi olla jo viskari hänkin. Äiti keksi muistuttaa, että nythän sinä olet sellainen, mikä silloin pari vuotta sitten toivoit olevasi. Että eiköhän haeta sulle heti huomenna viskarikirja kaupasta.

Viskari nukahti tyytyväisenä ja muisti lupauksen koko seuraavan päivän. Ensisanoina hoitopäivän jälkeen ei ollut "hei äiti", vaan "nytkö me mennään?" Ja niin menivät kauppaan. Päähän se laittoi lippiksen, koska arveli muiden sillä lailla luulevan häntä oikeaksi koululaiseksi. Ostivat ison muistikirjan ja kaupan hienoimpia tarroja kannen koristeluun. "Nyt! Kouluta mua!" totesi Viskari heti kotipihassa äidille, ja niin mentiin kouluun, tyttöjen huoneeseen. Hän järjesteli pulpetin ja tuolin ja pakkasi kynäpenaaliin. Kouluun hän halusi tulla oveen koputtamalla ja opettajalle sanoi reippaalla äänellä "Hyvää huomenta!" ennen kuin istui alas.

Ja sitten tehtiin. Piirrettiin A:ta ja a:ta, vähän luettiin ja laskettiin ykkös- ja kakkoslaskuja. Hän oli taitava ollakseen koulussa ensimmäistä päivää, jaksoi hienosti tehdä vaikeita tehtäviä ja osasi lukea ihanasti.


Kavereille hän hihkui pihalla innoissaan, että hänellä oli juuri eka koulupäivä. Ja kaverit, isot pojat, sanoivat, että eipäs ollut, just joo ja hahhahaa. Että tyhmää, ja ei kiinnosta.

Loppu.

.

.

.

.

.


...No, ei se onneksi lopulta siihen loppunut. Koska sitten äiti saarnasi isoveljelle, joka kunnostautui ja pyysi viskaria näyttämään koulukirjaansa ja kehui tehtäviä hienoiksi. Ja viskari piristyi uhoamaan, että huomenna taas koulu jatkuu. Huh.