Kamalia ja ihania ääniä

Olen herkkä äänille. Inhoan ruokailuääniä ja korvani ovat suorastaan kipuherkät melulle ja koville, teräville äänille. Hälinästä en pysty poimimaan edes läheltä puhuttua puhetta ja tulen levottomaksi, jos on liian monta äänilähdettä samassa tilassa. Puhumattakaan lasten kiljumisesta ja riitelystä, joka äkkiä iskee suoraan kiukkusuoneen. Äänet vievät jotenkin liian monta kaistaa informaation käsittelyyn tarkoitetusta kapasiteetista. En pysty suodattamaan pois turhia, varsinkaan jos olen väsynyt. En erityisesti nauti edes musiikin kuuntelusta. Myös tinnitys on tuttu kaveri. Kuulemiseen liittyvät asiat kiristävät hermojani päivän aikana kymmeniä kertoja. Olen joskus vähän leikilläni sanonut, että voisin mielihyvin tulla vaikka kuuroksi.

Mutta tässä, kun istun takapihalla lempiäänimaisemassani, en voi kuin toivoa, ettei korkeampi voima toteuta varomatonta toivomustani. En tiedä mitään yhtä rentouttavaa, kuin moniääninen linnunlaulu. Istun hiljaa paikoillani ja sulaudun osaksi luontoa. Ymmärrän, että vaikken näe ketään, on joka puolella sirkuttajia. Olen halunnut opetella tunnistamaan laulusta muitakin, kuin talitiaisen ja peipon. Jo pari uutta laulua olen tänä kesänä oppinut. Ja nyt, kun tässä istun metsänreunuksella tuolissani, osaan pelkästään äänten perusteella kertoa, että ympärilläni häärii peippo, talitiainen, kirjosieppo ja punatulkku. Kirjosieppo on rallatellut saman kuusen latvassa jo kaksi päivää. Tunnistan äänestä, milloin takanani lentää punatulkku: siitä kuuluu voimakasta räpyttelyä, ja sitten se alkaa sotkea talvelta jääneitä siemeniä selkäni takana pitkin terassia. Joku pieniääninen piipittäjä käy lähellä toistuvasti, mutta sitä en vielä äänestä tunnista, ja näköhavaintoa en ole onnistunut tekemään. (Korvaongelmisani varmaankin johtuen mun on vaikea hahmottaa, mistä suunnasta äänet tulevat.) Mustarastaalla on soolo aina iltaisin. Oravakin on lähistöllä, luulen, sillä pikkulinnut aloittivat ensin syvemmällä metsässä ja sitten lähempänä pihaamme terävät varoitushuudot.

En itsekään ymmärrä, miten voi ihminen saada niin paljon iloa pikkulinnuista ja niiden seuraamisesta. Luonnon lukemisesta ja ymmärtämisestä. Ja miten voi arviointistressit ja itsesäälit unohtua niin välittömästi, kun tähän metsänreunan tuoliin istahtaa. Niin että ei sittenkään, en minä ehkä haluakaan tulla kuuroksi.

Malja teille, metsäni ja lintulemmikkini.

(Teksti kirjoitettu ja malja nostettu eilen. Tänään keskitytään jo työviikkoon. ;D)

Kiharankunnostusta Curly Girl -metodilla

Olen täälläkin ajoittain vuosien aikana valitellut takkuista ja kuivaa pörhelötukkaani. Tuo otsikoihin pullahtanut Curly girl -metodi on kuin tehty vastaukseksi valitteluihini. Olen nyt pari-kolme kuukautta ollut metodilla, ja hiukseni eivät ole enää kuiva heinäkasa, vaan (vaivannäöstä ja tuurista riippuen) ihan mukava kiharahässäkkä, joka ei mene päivän aikana tolkuttomaan takkuun.

Olen ottanut metodista vain oleellisen, sillä simppelisti olen hiuksiani aina ennenkin hoitanut. Loppujen lopuksi en ole muuttanut hiustenhoitotyyliäni mitenkään radikaalisti. Pähkinänkuoressa oma rutiinini:

Pesin ensin pois silikonijäämät xz-energisoiva hedelmä -shampoolla. Sen jälkeen olen pessyt hiuksia sulfaatittomilla, silikonittomilla ja alkoholittomilla shampoilla ja hoitoaineilla. Usein pesen metodin mukaisesti koko pään ihan pelkällä hoitoaineella. Olen parissa kuukaudessa tottunut pesemään hiukseni pää alas päin. Hiusten näkeminen helpottaa muodostuvan kiharan (ja takkujen/ei-toivotun pörrön) kontrolloimista ja ohjailua. Hiuksia harjaan vain suihkussa, ja kosteutusta lisään jätettävän hoitoaineen muodossa. Pitoa saan halutessani itse keittelemästäni pellavansiemengeelistä. Kuivaamisessa ja ploppaamisessa käytän trikoopaitaa. Joskus pesen pelkkiä pituuksia kulhossa hoitoaineella (bowl menetelmä).

Nykyään, kun olen päässyt rutiinini kanssa sinuiksi, ei tämä vie juurikaan enempää aikaa, kuin aikaisemmatkaan hiustenhoitotottumukset. Olen tyytyväinen, vaikken nyt mitään maailmaa mullistavaa kiehkurapilveä olekaan saanut. Kännykän galleria on täynnä itsetutkiskelevia kiharakuvia, joskin niiden suhteen alkaa määrä laantua, kun metodi on muuttunut arkiseksi rutiiniksi alun pakkomielteen sijaan. Ehkä jonain päivänä jaksan perehtyä vielä tarkemmin hiuslaatuuni ja sille erityisesti suositeltuihin metodinmukaisiin aineisiin ja hoitomenetelmiin. Liityn vakavahenkisiin "maailman parhaan kiharan metsästäjiin". Siihen saakka menen tällä helpoimmalla versiolla ja tiivistän sen sullekin tähän:

Peset mömmökertymät tukasta pois, ja jatkat pesua paremmilla aineilla. Buelaa, kuten siskoni pienenä sanoi, kun jokin hieno juttu tuli tyylikkäästi valmiiksi. (Ehkä yritti sanoa voilà?)

Jos kiinnostuit, niin kurkkaa lisää:

Curly Girl Suomi -Facebook-ryhmä

Me Naisten artikkeli aiheesta

Curlsbot, jossa voit tarkistaa tuotteiden ainesosien sopivuutta metodiin.

Tässä vielä oman matkani varrelta kiehkurankehkeytymiskuvitusta:

Ennen aloituspesua

Heti ekan pesun jälkeen hämmensi,
että menipäs kiharalle!

Ja sitten alkoi hinku pestä koko ajan...

Tämä on mun yksi lempiploppaussysteemi.

Aika nopeasti alkuvaiheessa kihara aina laantui.

Tässä kohtaa ploppaaminen menee jo rutiinilla.
(Alkuun virittely kesti aina vartin...)

Ja kiharakin yltyy kiharammaksi!

Pellavansiemengeeli tekeytymässä kosteissa hiuksissa.

Näyttääköhän nämä muiden silmiin yhtä pehmeiltä,
kuin miltä omiin sormiin tuntuvat?!

Toiset CG-ryhmässä karttelevat pörrölookia, mulle kelpaa sekin.

Aina jännää, kun ei yhtään tiedä, miten hiukset aamulla on...

Välillä putkahtaa ihan korkkiruuvia jostain kohtaa!

Joskus tulee loivaa mutkaa...

...ja joskus sähäkkää säkkärää.

Tässä pitkän reissauspäivän kestäneet kiharat.

Latvatkin voivat aikaisempaa paremmin.

Ja tässä vielä paluu helmikuuhun:
mielsin itseni tässä kuvassa kiharatukkaiseksi.
On tässä jotain kuitenkin tapahtunut matkan aikana, vai mitä? 

 

Tässä vielä mun vinkit aloituspakettiin.

Kukkia, viherkasveja, perunamaata, mansikoita...

Työ on imaissut taas 110 % voimavaroistani, ja kotona olen ollut vain rähisevä haamu. Tällaista se toukokuu on. Kursin arviointeja kasaan vimmalla päästäkseni sitten pikkuhiljaa rauhoittumaan kohti kesää.

Tänä keväänä on tapahtunut jotain outoa verrattuna aikaisempiin keväisiini: oon haalinut kukkia. Hirveä hinku ja kyvyttömyys vastustaa kiusauksia. Näistä kotimme kukkapenkeistä en edelleenkään ole saanut otetta ja ärsyynnyn, kun pitäisi ylläpitää toisen aloittamaa puutarhaa ymmärtämättä mistään kunnolla mitään. Niinpä olen innostunut pienempien kukkimisyksiköiden laittamisesta. Penkkien sijaan olen istutellut kukkia ruukkuihin ja kylvänyt laatikoihin. Pienimuotoisempaa ja hallitumpaa. Sen lisäksi kannan melkein joka kauppareissulta myös viherkasveja kotiin. Mr Piilläkin on kasvihinku, ja hän laittelee kasvimaalaatikkoja. Esikoinen taas istutteli kasvimaalta ylijääneet mansikat minkä minkäkinlaiseen purkkiin. Hänellä on kuulemma mansikkahinku. Tovin saa vielä odottaa. Tytöistä toinen sen sijaan kantoi sisälle taikinakulhollisen löllöä savikuraa lätsittäväksi pitkin lattioita ja äidin tavaroita, ja toinen haluaa välttämättä ja salaa ulkoilla jo liki nakuna. Kun on muka kesä. Hinkunsa kullakin.

Tänä keväänä olen myös monesti pysähtynyt hiirenkorvien, keittiön pöydällä kukkivan orkidean ja omenapuun nuppujen äärelle ja miettinyt ruotsinkielen sanaa "blomma". Se on jostain syystä niin ihana. Suomenkielinen "kukkia" on aika terävä ja reipas tapahtuma, jonka taustamusiikkina voisi olla jotain "plop, plop, plop-plop-plop"-tyylistä. Sen sijaan "blomma" on sellaista täyteläistä, kokonaisvaltaisen pullahtavaa ja taiteellista, jota pitäisi säestää vähintään sinfoniaorkesterin kanssa. Ihana sana. Omenapuukin jo melkein blommar. Kesä, loma, lepo ja rauha on melkein täällä! Kunde jag blomma också? (Onko se ruotsia, tuollaisena se tuli mieleen? Kanske-sanan olisin johonkin väliin halunnut myös sijoittaa, mutta siihen en suomenkielen vapaata sanajärjestystä armollisuudessaan rakastavana kyennyt.)

Pelargonioita ja alppiruusua valvoo rakas karhurouva, jonka naama on vähän haljennut.
Täysin sattumalta ja varsin koomisesti hän on tätini täyskaima,
kun lapset nimesivät sen tädistäni tietämättä.

Nähdään taas, toivottavasti vähän viimeaikaista useammin, kun kesä koittaa!

Pitsitoppeja kesäksi

Aina yhtä hassua, kun ensimmäistä kertaa keväässä tarkenee ulkona hepeneissä. Tänä vuonna olin osannut ennakoida. Tai toivoa, ehkä se oli paremminkin sitä. Mutta ajoissa olin sikäli, että haaveissa ollut pitsitoppi alkoi muotoutua jo monta viikkoa sitten. Valmiin, hyvän ohjeen etsimisen sijaan käytän aina mieluummin aikani siihen, että teen työn omasta päästä ja siitä syystä useimmiten moneen kertaan. Heh. Ensin virkkasin beigen testiversion mallia varten. Monen mutkan jälkeen siitä tuli ihan ookoo, ja hankin käsiini valkoista, sillä valkoinen toppi mulla alun alkaen olikin haaveissa.

No, lanka olikin ratkaisevasti paksumpaa ja lopputuloksesta tuli tönkkö. Toppi kyllä näyttää näissä parissa kuvassa ihan kivalta, mutta jotain kertoo se, että yhdessäkään kuvassa ei ollut sekä toppi, että naama hyvin. (Ja kriteerit eivät olleet kummoiset, huomaatte kyllä näistä julkaissuista kuvista.) Mutta toppi siis ei istunut päälle luontevasti. Jatkoin testailua tekemällä lasten kokoisia versioita, ja päädyin yhdistelemään neulomista ja virkkausta. Näin syntyi kaksi pientä toppia. Toinen liian iso omille lapsilleni ja toinen liian pieni kummallekin. Mutta idea oli hyvä, ja niinpä purin tuon päälläni olleen valkoisen virkatun topin pääntielle asti, ja neuloin uudelleen. Nyt se on hyvä. Tylsin näistä kolmesta, mutta sellainen, minkä halusinkin. Hyvähyvä.

Pääsiäinen eristyksissä ja muuttolintuja

Meidän pääsiäinen on mennyt toistaiseksi aika tylsästi. Erään mahatauti on vienyt energiaa rajusti muiltakin, kuin vain sitä sairastaneelta. Vähän hämmentää, että tauti ei ole tarttunut muihin ja että se kestää niin kauan. Yritän olla maalaamatta muuta, kuin helpotuksen huokauksen, jos vain yhdellä potilaalla selvitään. Ensi viikkoon ei oikein mahtuisi tautia...

Oon itse ollut väsynyt. Toisaalta oon nauttinut totaalisesta tekemättömyydestä ja siististä, valoisasta kodista. Toisaalta tuntenut huonoa omaatuntoa pelkästä laiskottelusta ja siitä, etten oo jaksanut nauttia ulkona kesän tunnusta. Ajatukset on kulkeneet muutenkin aika jyrkkien mutkien kautta pari päivää. Isän peräkärry on meillä lainassa ja tuijotan sitä ikkunasta vähän väliä. Olisin voinut lähettää sen metsässä kuvaamani äänivideon isälle. En halua googlata linnunääniä. Haluan kysyä isältä. Sen tiedon lisäksi, että google vahvistaa tutun kevätlaulun mustarastaan ääneksi, olisin kaivannut kokemuksen yhteisen intressin jakamisesta. Se isälle lähetetty videoviesti olisi kertonut, että "Tulit mieleeni tästä hetkestä, haluan jakaa tämän sun kanssa. Haluan sun olevan ylpeä musta (vaikken heti varmuudella tunnistanutkaan tätä klassikkolaulua) ja iloinen siitä, että lapsena lahjaksi antamasi lintukirja elää mussa yhä. Kiittää siitä, että huomaan luonnossa jotain samaa, mitä sinäkin olisit huomannut. Ollaan vähän samanlaisia, ja musta se on kivaa."

Sitä ne viestit on ennenkin tarkoittaneet, vaikka ne on olleet muodossa "Voisko tää olla suopöllö? -Ei, taitaa olla lehtopöllö."

Äh... No, suren nyt vähän, ja sitten taas jatkuu. Kevät on ihana ja tervetullut. Odotan tosi vilkasta lintukevättä takapihalle. Keittiön pöydällä pesintä on jo alkanut:

Pääsiäislinnunpoikaset ovat kuoriutuneet!

Loppukirin lähtöviivalla

En tiedä, ovatko oppilaat löytäneet jo blogiini, mutta instaan ovat. Yritän ajatella, että se ei haittaa. Että olen mielelläni itsenilainen roolimalli myös somessa. Avoin. Mutta stressaahan se nyt vähän. Ehkä valjastan blogia taas viimeaikaista enemmän niihin pienempiinkin ajatuksiin, joita nyt oon tavannut jakaa useammin instagramissa. Ehkä ja ehkä. Tiedäpä tuota.

Töissä alkaa stressijakso. Pari pakollista urakkaa pitää vetää sinnillä, mutta loput meinaan jättää sitten ihan vaan tekemättä. Ei ehkä jokainen opsinosanen tuu täytettyä, mutta jospa saataisiin pari juttua opsin ulkopuolelta, sieltä elämänkoulun kurssitarjottimen puolelta käytyä hyväksytysti läpi. Mä niin tykkään mun oppilaista, niin raskas kun porukkana välillä ovatkin. Haluan niille parhaat eväät ja kantavat siivet tulevaisuuksiinsa.

Pääsiäisestä tulikin nyt saikkuloma, lapset tuli kipeiksi. Sukuloinneista luopuminen surettaa, varsinkin sen uusimman sukulaisen nuuhkuttamatta jääminen. Yritän nuuhkutella lämpenevää kevättä. Sitten edes. Ihanaa sekin, mutta jokavuotinen ihme. Sisarusten vauvat on pieniä vain hetken...

AkuLux akustiikka-valoteos keittiöön

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen on vuorossa keittiöömme putkahtanut akustiikka-valo-design teos, joka saa mut ihastelusta kiemuralle! Siksi miljoona kuvaa, tässä näin, olkaa hyvät:

Serkkuni Mikon yritys AkuLux etsi taannoin Facebookissa kohteita erilaisille akustiikka- ja valoteoksille. Keittiömme on ollut sekä akustisesti, valaistuksellisesti ja sisustuksellisesti puutteellinen ja epätoimiva, joten inspiroiduin tämäntyyppisestä ideasta saman tien. Inspiraatio levisi vähän laajemmaksikin ja saimme vihdoin sen pitkään puhutun pintaremontin olohuone-keittiöakselillekin tehtyä. Eli auringonhaalistama persikkainen tapetti lähti ja tilalle tulvahti valkoinen, muitakin (osin epämieluisia) keittiön värejä kirkastava maali. Valkoinen seinäpinta antoi samalla mahdollisuuden uudenlaiseen väreillä leikkimiseen.

Monien suunnitteluvaiheiden jälkeen tällainen upea moni-ilmeinen akustiikka-valotaideteos koristaa keittiömme seinää! Tykätään! Keittiöön tuli heti aimoannos valoa, väriä, designia, hauskuutta ja katseenvangitsijaa. Teoksella ei suuressa, kolkossa viistokattoisessa keittiössämme ole täysin akustiikkaongelmaa ratkaisevaa vaikutusta, mutta ei siitä tietenkään haittaakaan ole.

 

Valitsin värit loputtoman pyörittelyn jälkeen Uhanan Pisara-korviksista, joiden väreistä oon aina jaksanut ilahtua ja jotka aina jotenkin koen omikseni. Jokainen levy on toiselta puolelta harmaa ja toiselta värillinen, ja kevyet turvelevyt on magneettikiinnityksen takia helposti käännettävissä ihan parissa sekunnissa. Turvepinta on ihanan elävä karvoineen ja epäkohtineen. Hyvä alusta valoille ja varjoille. Jokaisen levyn alla on kehys, jossa kulkee valonauha. Valitsimme lasten(kin) mieliksi värillisen vaihtoehdon, ja kovalla käytöllä on kaukosäädin varsinkin iltaisin ollut. Stroboja testaillessa osaavat jo sanoa, että "äiti, laita silmät kiinni".

Olisi tehnyt mieli kuvata tätä koko päivä, vaihdella levyjen ja valojen värejä, muuta sisustusta ja kuvakulmia. Vaihtoehdot ovat loputtomia ja inspiroidun tästä helposta muunneltavuudesta. Itseni sisustajana tuntien luulen, että alkuun vaihtelen lookkeja paljon, ja sitten jämähdän johonkin lemppariin pitkäksi aikaa. Keskisisko kiinnittelee teoksen kulmiin magneettikirjaimia ja itse olen laittanut välillä jotain kivaa ja nättiä nuppineulalla levyyn kiinni. Pieniä kukkia tai kortteja. En ole osannut vielä päättää, tykkäänkö eniten värikkäistä vai harmaista puolista, ja valkoisesta valosta vai lookista ilman valoja. Tykkään nimittäin kaikista näistä ihan tosi paljon ja lempparilook vaihtelee päivänkin aikana. Positiivista on, että yleensä ehdottomalta lempparilta tuntuu juuri se, minkä milloinkin näkee. Lookkien vaihtelu siis ei johdu siitä, että kyllästyisi vuorossa olevaan lookkiin, vaan siitä, että haluaa kiireellä iloita kaikista puolista. Värivaloista en väitä hirveästi tykkääväni, enkä häpeä sitä tässä myöntää. Tykkään kuitenkin siitä, miten paljon lapset niistä tykkäävät.

Oli hienoa olla mukana suunnitteluprojektissa alusta alkaen ja saada lopulta nähdä, kuinka lopputulos oli juuri niin siisti ja kätevä, kuin oli parhaimmillaan varovasti toivonutkin!