Tärkeistä hetkistä

Joululomalla olen ollut tähän asti vähän sekaisin. Tehnyt ajatuksissani koko ajan isoa kierrosta nopealla vauhdilla. Hyvästä fiiliksestä huonoon, draivista väsyyn, seesteisyydestä paniikkiin. Onneksi loma jatkuu vielä ilahduttavan pitkään tänä vuonna. Aion loppulomasta lötkötellä draculasängyssä ja hymyillä. Nytkin oon lötkötellyt, mutta purrut vähän hammasta samalla. Ja niin on meidän perheessä muutkin, jos saan sanoa. Se on vaikuttanut myös omiin fiiliksiin.

Harmillisen vähän tuli jouluna kuvattua. Ja harmillisen vähän yli päätään. Ja harmillisen vähän niitä kuvia tulee jälkikäteen katsottua, saati paperille teetettyä.

Tässä joskus taannoin juteltiin siitä, miten perheissä on ennen vanhaan (eli esim. niinkin ennen vanhaan, kuin meidän lapsuuden aikoina) näytetty tunteita. Joku sen ajan isä oli pohtinut sitä, miten usein oli jäänyt sanomatta, miten tärkeitä monet hetket olivat silloin hänelle olleet. Itse tiesin aina, että isän mielestä tapahtuu jotain merkityksellistä, kun hän ottaa kameran esille ja ikuistaa tapahtuman. Kun asettelin rannerenkaasta, sormuksista ja kynistä lasipöydälle pöllön, tai kun siskon ja serkkujen kanssa pukeuduttiin hassuiksi tai kun meitä haluttiin kuvata kukkapellossa ihan vain kuvaamisen vuoksi. Tai kun leivottiin joulupipareita aina itsenäisyyspäivänä, tai jouluruoalla otettiin itselaukaisijalla kuva koko väestä. Hetkien, jotka haluttiin ikuistaa, tiesi olevan tärkeitä. Oli tärkeää päästä kuvaan.

Toki itselläkin on kameran muisti täynnä kuvia, mutta kertovatko ne samanlaista tarinaa, kuin 80-luvulla valokuvat kertoivat? Selfieitä, ruoka-annoksia, lapsia irvistelemässä etukameralle...

Miten minä näytän, että hetket ovat mulle tärkeitä? Miten minä näytän rakkautta, kun kameran läpi ei ole mulle yhtä luonteva tapa, kuin isälle oli? Osaanko sanoa? Muistanko edes hymyllä kertoa nauttivani hetkistä? Ja meneekö se viesti perille?

Miten sinä teet?

Upeat jouluhelyni. Taustalla lapset katsovat Star Warsia isänsä kanssa.
Kuvasin heidätkin, mutta he toki eivät sitä tiedä.

Perintöjä

Olen oudossa maisemassa mieleni kanssa. (Tai olin perjantai-iltana, mutta tämä teksti halusi hetken leijua.)

Olen juuri lukenut 18 sivua tekstiä, jonka isä on kirjoittanut 1½ vuotta sitten. Ajatuksena hänellä oli valokuvanäyttely, jota varten oli ehtinyt varaamaan kirjaston näyttelytilan lokakuulle 2019. Eli ensikuuksi. Näyttelyn materiaalin hän oli saanut valmiiksi kesän ja syksyn aikana viime vuonna, ja oli nimennyt sen otsikolla "Viimeinen näyttely". Ihan vain siksi, että suunnitteli eläkkeelle jäämistä seuraavana keväänä.

No, uskotte varmasti, että jo nimi yksistään on aika symbolinen. Teksteissä kuuluu isän ääni. Se tuntuu niin oudolta. Ja hienolta. Varsinkin, kun ymmärsin, että tämä on viimeinen isän teksti, jonka oikoluen ja pilkutan. Sitä minä ja muut sisarukset ollaan saatu jo pienestä asti tehdä, kun isällä kirjaimet pomppivat itse diagnosoimansa lukihäiriön myötä miten sattuu. Muistan, miten hassulta tuntui, kun isä  luotti osaamiseeni ja näkemykseeni tuossa asiassa jo pienenä tyttönä. Osaisinpa samoja tunteita tarjota omille ja muille kohtaamilleni lapsille: Sinä osaat. Aikuinen ei ole aina paras kaikessa. Minä en osaa tätä itse. Minä luotan sinuun. Yhteistyöllä tehdään.

Yhteistyöllä ja lapsityövoimaan luottaen (myös muun perheen kanssa) ollaan tehty kaikenlaista suomennetusta kyltistä kanarialaisravintolan ikkunassa aina kirjoihin ja erilaisiin kuvaprojekteihin. Meihin on luotettu. Annettu tehdä ja kokeilla. On saatu kuvata studiossa ja photoshopata kavereiden ylioppilaskuvia. Meiltä on pyydetty mielipiteitä ja apua. Meihin on uskottu.

Jos olette Kurikassa lokakuussa, käykää kirjastossa katsomassa, minkälaisen perinnön kuvien ja ajatusten muodossa isä on teille ja meille jättänyt.

Pieni koru, suuria ajatuksia

Kun olin pieni, äidilläni oli kultainen Usko toivo rakkaus -koru, jota usein ihastelin ja hypistelin. Pyysin itselleni samanlaista. En muista sanatarkasti, mitä äiti puolihuolimattomasti vastasi, vai kertoiko ehkä saaneensa sen isältä joskus lahjaksi, mutta lapsen mieli käänsi vastauksen sanoiksi "Saat sellaisen sitten joskus lahjaksi tulevalta poikaystävältäsi".

No, tulevat poikaystäväni eivät varmaankaan olleet tällaisesta käytännöstä kuulleetkaan, ja tietenkin jäin ilman korua. Varmaan olisi kannattanut vihjata toiveesta? Ja vaikka totta kai äkkiä jo ymmärsin, että ajatukseni oli virheellinen ja hassu, en osannut siitä irtikään pyrkiä. Monet kerrat olen ajatellut, että "Oih, nätti koru, ostaisipa minunkin poikaystäväni mulle joskus tuollaisen".

Tänään lähtiessäni koruliikkeestä silmiin osui pienen pieni riipus alelaarissa, ja tajusin, että nythän muuten juurikin ostan sen siitä itselleni. Muistuttamaan juurista, arvoista ja uskosta.

Koko päivän olen nyt miettinyt: Usko, toivo ja rakkaus. Ja oudosti koko ajan käskymuotoina. Usko ja toivo. En minä ennen ole sitä noin ajatellut tai päässäni kuullut. Mutta tänään se on kuiskinut niin: Heidi muista: Usko! Ja toivo! Mutta rakkaus on jotain muuta, kuin teko, johon voi käskeä. Se on niistä suurin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Töistä lähdin leveästi hymyillen, lämpö riiviöluokkaani kohtaan läikkyi lempeänä metelin väleissä. Hymy tarttui pitkin päivää naamasta toiseen. Uskon ja toivon, että väsyneeestä alusta huolimatta vuodesta tulee hyvä. Koska rakkaus on suurin.

...Luulin myös ala-asteikäisenä, että musta ei voisi tulla eläinlääkäriä, kun en ollut päättänyt sitä jo kuusivuotiaana. Että äiti, mitähän te mulle todellisuudessa ootte sanoneet, kun näin olen ajatellut? Ja mitäköhän omat lapseni alkavat ajatella näinä hetkinä ihan hullusti?

Valokuva- ja videomuistoja

Meillä on vanhempieni työn takia aina valokuvat olleet merkityksellisessä roolissa muistojen tallentamisessa ja muistelussa. Lapsena rakastin katsella äitini laittamista albumeista isäni ottamia kuvia. Albumeja kotonamme oli taatusti keskivertoperhettä moninkertaisesti enemmän. Mulla oli suosikkialbumit ja suosikkikuvat itsestäni ja vaikkapa serkuistani. Monta tapahtumaa ja tilannetta muistan lapsuudesta siksi, että kuvien avulla olen ylläpitänyt muistoja.

Itsekin olen koonnut albumeja lapsillemme, jotka ovat sitten ahkerasti niitä katsoneetkin. Viimeaikoina olen vähän laiskasti niitä täyttänyt, ja useamman vuoden kuvat lojuvat laittamattomina laatikossa ja kovalevyllä. Keksin paperikuva-albumien lisäksi koota jokaiselle lapselle sähköisessä muodossa kansion heidän kuvistaan. Valikoituja, erityisiä kuvia jokaisesta kuvateksteineen. Samassa yhteydessä löysin monta sähköistä kansiollista videoita. Jaottelin niitäkin lasten omiin kansioihin. Niistä tuli tietenkin heti hitti, ja monia videoista lapset eivät olleet koskaan ennen nähneetkään. Itsellenikin videoiden tapahtumat ja pikkuiset lapset olivat aivan vieraita, vaikka oma ääneni kyllä taustalta kuului ja ilmeisesti lapsetkin kai olivat noita omiani. Ollaan nautittu videoiden katsomisesta ihan hirmuisesti.

Oon miettinyt, että on varmasti merkityksellistä se, että saa ihastella itseään kuvista. On tärkeää ja hienoa, että lapsi voi katsoa videota tai kuvaa itsestään vauvana ja sanoa, että "oonpa mä söpö". Tai tuntea myötätuntoa puolivuotiasta itseään kohtaan, kun paukauttaa leikkipianolla itseään otsaan ja alkaa itkeä. Tai nauraa itselleen hyväntahtoisesti, kun suuttuu siskolle videolla jostain hassusta pikkujutusta.

Ja on ihanaa (joskin aika kipeää vielä) sekin, että löytyy muistojen tueksi kuvia hetkistä ihmisten kanssa, joita ei enää ole...

Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.

Faari

Meillä on mennyt elämä rikki. Mun isä on kuollut. Nyt pitää koota palasia, yrittää ymmärtää ja yrittää selvitä tästä.

Isä lähti viimeviikolla rutiinileikkaukseen, enkä osannut pelätä pahinta, enkä valmistautua mihinkään. Kaiken piti mennä hyvin, piti toipua. Ei käynyt mielessäkään heittäytyä huolestumaan, saati jättää mitään jäähyväisiä. Tosin nyt jälkikäteen ollaan saatu kuulla ja huomata, että jollei isä nyt suoranaisesti aavistanut, niin ainakin pelkäsi käyvän huonosti. On suojellut meitä lähimpiä peloltaan ja kivuiltaan.

Kuluneet päivät ollaan vietetty äidin ja sisarusten kanssa lapsuudenkodissa. Yritetään rimpuilla epätodellisen olon, ikävän, musertavan pettymyksen ja suuren surun välillä. Kiukuttaakin. Itkuun mennään välillä hysteerisen nauruhepulin kautta ja joinain hetkinä käyttäydymme surukotina muiden silmiin ehkä yhtä epäkorrektisti, kuin isäkin toisinaan.

Ollaan itketty, ollaan muisteltu, ollaan halattu ja silitetty toisiamme, ollaan oltu vähän epäsopivia ja aiheutettu ehkä pahennusta. Toisaalta taas ollaan istuttu aikuisina sisarusten kanssa puhumassa hautajais- ja perunkirjoitusasioita. Ollaan tankattu voimia jokaisesta saamastamme halauksesta ja isäämme liittyvästä tarinasta ja muistosta, joka meille on kerrottu. Sydänemojit ja osanotot lämmittävät ihmeellisen paljon.

Isän äidin, eli mummin luona Miuku ja mummi juttelivat Faarin kuvasta. Miuku oli ujona, hiljaisena nynnynä mun sylissä. Hiljaisen hetken aikana tiesin Miukun pohtivan Faaria ja hassua kuvaa Faarista ja pöllönpoikasesta. Arvelin sen sanovan jotain vähän hupsua ja ymmärtämätöntä, ehkä kysyisi jotain. Kirkkaalla, vahvalla ja varmalla äänellä, kuin meidät vakuuttaakseen, Miuku sanoikin ytimekkäästi, että "Faari on taivaassa".

En ole koko aikaa jaksanut ja halunnut parkua. Joka ilta tulee väsähdys, että eiköhän lopeteta nyt tämä leikki, että joku olisi muka kuollut, ja palata entiseen, tavalliseen elämään.

Miten kauan menee, että elämä ja tulevaisuus ilman kahden metrin kokoista Faaria näyttää yhtään sellaiselta, että sitä kohti olisi edes siedettävää mennä?

Riisipuurosta, kahvitauoista ja suuresta kellosta tulee hyvä päivä.

Pitäisi muistaa useammin, että meidän lapsilta saa "Maailman paras äiti" -pisteet niinkin helpolla, kuin pari desiä riisiä ja reilu litra maitoa pataan ja puolitoista tuntia uunipuuron valmistumisen odottamista. Retostelivat kavereillekin, että äitipä tekeekin meille tänään uunipuuroa! Ihanan helposti miellytettävät tyypit... Tavallaan... Edes toisinaan.

Kaappini ainoa tekstipaita sanoi itselleni ja kohtaamilleni ihmisille tänään näin:

Muistin uskoakseni vähän hehkua ja nauttia, kahvitauonkin pidin peräti kahdesti. Olin onnellinen tänään. Päiväni oli täyttä, mutta hyvää. Menin töiden jälkeen vaihdattamaan kelloon paristoja. Ostinkin uuden alehyllystä, kaupan isoimmalla kellotaululla. Se muistuttaa mua kummitädistäni, jolle olen aina mieltänyt isot, näyttävät asusteet. Nahkasaappaat yli polven, suuret korvarenkaat, kauniit mustat käsilaukut ja valtava kello. Tarkasti en muista, mutta tyylin miellän vahvasti. Tarkemmin ajateltuna hän on ollut hämmentävän teini noiden varhaisten ihailevien muistojeni aikaan. Tuli hyvä mieli kellosta. Ja terveisiä coolille kummitädille!

Kuvaterveiset Kliffalta

Toissavuotiseen tapaan kerron partioleiristä kuvin. Meillä ei ollut mukana kameraa, joten kuvat on ihan vain kännykkäräpsyjä (omia ja miehen), joiden tarkoitus on toimia muistojen ylläpitäjänä ja kerronnan tukena, kun esitellään sukulaisille ja kavereille, mitä kaikkea voi tehdä suurella partioleirillä. Blogista tietenkin jäivät pois ihastuttavat kasvokuvat superlikaisista, puolipukeisista ipanoista ja hauskoista leikeistä uusien kavereiden kanssa. Ja näinhän se meni: Minun blogi, minun naama, olkoonkin sitten aika huolittelematon sellainen. Mutta jotain nämäkin kuvat kertonevat yhdeksästä leiripäivästämme.

Menomatkan pysähdyspaikalta löysin vielä söpön termarimukin, jollaisen olin unohtanut leiriä varten hommata.

 

Ensimmäisen illan hammaspyykillä. Terassilta mukaan nappaamani aurinkokennovalaisimet olivat kiva lisä leirikotimme viihtyvyyteen.

Miuku heräsi iloisena ensimmäisen telttayön jälkeen vaihtamaan Paulalle vaippaa. Makuupussissa hän ei suostunut alkuun olemaan, mutta onneksi ei ollut kylmä.

Koska tulimme päivää ennen varsinaisen leirin alkua, saatiin puuhata vähän raksahommiakin. Tehtiin lasten kanssa vaunuparkki perheleiriin.

Tiskaaminen leirioloissa on oma hommansa. Tupperwaren kannelliset kipot todettiin jo viime leirillä näppäriksi. Litteät kannet kävivät mm. leipälautasista.

Avajaisohjelmaan käveltiin varmaan tunti. Menetin hermoni kuumuuteen ja hitauteen, myönnän.

Vyölaukku, joka roikkuu ympärillä laiskasti matkalaukun remmillä. Ja massiivinen Kauhava-puukko, jottei "pääkaupunkiseudun partiolaiset" käy hyppimään nenille. (Vitsi vitsi, olivat kivoja, vaikka puhuivatkin oudosti ja saivat mutkin välttelemään leveimpiä murresanoja.)

Metsään putkahti tälläkin kertaa leikkipuisto perheleirin lasten iloksi.

Hellettä lievitettiin uintivuorojen välissä smartstorekylvyissä.

Tehtiin miehen kanssa pöytävaraus leiriravintolaan. Hullu konsepti, jollaisia näköjään isoilla partioleireillä tapaa olla. Toinen toistaan hullumpia. Söimme metsäolosuhteissa valmistettuna mm. härän sydäntä. Tykkäsin, vaikken olisi ehkä uskaltanut itse sen nimistä ruokaa listalta valitakaan.

Mr Piin pesti näytti mm. tältä. Kuvassa omat lapset testaamassa kiipelyseinää. Oli varsinkin esikoiselle yksi leirin kohokohdista.

Pienin sai testata harmikseen vain pienempää seinää.

Myös näitä hommia mr Pii valmisteli leiriläisille ja testautti omilla lapsillaan.

Mulla kävi köpelösti ja sain auringonpistoksen tai jonkin muun "join liian vähän ja askartelin kuumassa teltassa liisterin kanssa liian pitkään" -tilan. Meni loppupäivä märän pyyhkeen alla löllötellessä.

Telttapäikkärit

Sumuttimet toivat helpotuksen sekunteja helteeseen.

Kerrossänky viritetty leiripihaamme.

Rasvausapulainen

Vedin miehen työvuoroista kaksi, koska meistä kahdesta minä haltsasin Leonardon sillan häntä paremmin.

Metsä alkoi tuntua pienten jalkojen alla äkkiä tutulta. Useammankin kerran toinen kenkä oli lentänyt huomaamatta matkasta, ja tytöt tulivat teltalle vain yhdellä kengällä.

Poika oppi tekemään ystävännauhaa.

 

Perheleirin lapset olivat itseohjautuvia ja oma-aloitteisia, kuin partioilaiset konsanaan. Valmistelivat tohkeissaan tehtäväpisteitä ohikulkijoille, mm. varsijousen ja tämän käpysotasimulaattorin.

Siestan aikaan neuloin riippumatossa leirisukkia.

Varusmiesbändi sai meidätkin ryntäämään lavalle tanssimaan. Hyvä meno oli.

Tunteeni metsää kohtaan eivät ole aina kovin vahvoja, enkä välttämättä osaa kaivata metsään. Silti, kun sinne menee ja sille antaa aikaa, se valloittaa joka kerta.

Perheleirin iltaohjelmassa mm. pyydystettiin saippuakuplia. Sillä teemalla sain sensruoitua naamat.

Teltalla välipalalla. Viikon hittivälipalaksi muodostui isot murokökkäreet, joita oli helppo heittää kourallinen mukiin ja syödä metsässä huolettomasti.

Valaisin oli hyvä ottaa myös hammaspesureissulle. Varsinkin bajamajassa sai muuten toimia yöllä sokkona. Hämmennyin siitä, että vaikka kotona pelkään pimeää, en ulkona huomannut miettiä sitä lainkaan.

Pienin odotti ohjelmissa, että saa heiluttaa huivia.

Okei, odotin minäkin.

Leirisukka kasvaa.

Käytiin Keskimmäisen kanssa lakkaamassa Sateenkaariteltalla kynnet.Tuli hienot.

Kuumuuteenkin tottui ja oppi olemaan. Ja yleiseen suttuisuuteen myös, ja siihen, ettei omalla lookilla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.

Viimein oli aika laittaa kamat kasaan ja lähteä kotia kohti.

"Päivän piristys" istuu viimein ilmastoidussa autossa. Oooh...

Pojalle tuli leirillä kova lemmikkisammakkokuume. Ilokseen bongasi kotimatkan levähdyspaikalta (johon pysähdyttiin, kun luulin yhden oksentavan) lauman minisammakoita. Ei saanut lupaa ottaa yhtä mukaan.

Noin, semmoinen pläjäys. Hienoa oli. Toivottavasti se välittyy. Taisin jo viimeksikin kertoilla sitä, miten tuon tyyppisellä leirillä saa terapiamielessä huomata, että meidän perhe ei sittenkään ole ainoa, jossa toisinaan kilahdellaan ja jossa aikuisiltakin välillä katoaa suhteellisuudentaju ja pinna lasten ollessa tonttuja. Leirillä ei pääse olojaan pakoon, vaan 24/7 olen jonkun nähtävillä, tai ainakin kuultavissa. Mutta niin ovat ne kaikki muutkin viikon mittaan kiristyvät aikuiset, ja kiitos siitä.

Phuuh. Nyt on pakko mennä liottamaan jalkoja kylmässä vesisaavissa. Jotenkin ovat niin turvoksissa ja kipeinä olleet nämä kaksi kotipäivää.

Lastenleirillä nostalgisoimassa

Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.

Mökkijuhannus - niin kuin aina

 

Vietimme juhannuksen perinteisesti vanhempiemme ja sisarusten kanssa mökillä. Meitä alkaa olla jo iso lössi. 14, joista 5 lapsia. Mökin seinien pelättiin käyvän vähän ahtaiksi, kun säätiedot näyttivät jatkuvia sateita ja ukkosta.

Säät eivät kuitenkaan olleet ihan niin surkeita, kuin mitä ennustukset lupasivat. Ukkonen ei tullut ollenkaan, ja sunnuntaina oli jo oikeinkin ihana kesäpäivä!

Syötiin hyvin, suppailtiin, leikittiin ja askarreltiin lasten kanssa. Pienet viihtyivät paljussa ja järvessä. Itsekin heitin talviturkin, tosin ensimmäisellä kerralla vahingossa, kun lähdin kikkailemaan jooga-asentoja suppilaudalla. Ihan yllätyksenä mahdollinen kaatuminen ei tokikaan tullut.

Mummin vanha hedelmähame oli hirveän ihana ja lohinyytit ruokalaji, joka teki suuren vaikutuksen. Miukun synttäreitä vietimme muun keskikesän juhlinnan lomassa. Veikkaan, että olimme kerääntyneet juhannuksenviettoon aika monenlaisten kuormien kanssa itse kukin, joten ajoittaista äksyilyäkin oli ilmassa, kuten perhekuntamme tapoihin toisinaan kuuluu. Mutta olipa vedet silmissä tirskumistakin (mm. veljen karaoke-esitykselleja mulaaville suppailijoille), ja hyviä keskusteluja myös.

Hyttysiä ei liialti ollut, mutta liito-oravanpaskaa kyllä löysivät eräät. Se olisi nyt kuulemma myynnissä, jos jonkun tarvitsee esimerkiksi suojella jotain metsä-aluetta tai vanhaa rakennusta. Ehhehee. Lapset käyttivät koko heille varatun vaatearsenaalin, niin haalarit kuin sadevaatteetkin. Yöllä kiekui kukin lapsi vuorollaan, yksi sitä iänikuista pissahepuliaan, yksi paljuriehunnoissa saamaansa niskavammaa ja yksi kasvukipuja ja stressikiukkua. (Nousi aamuyöstä sängyssään sähisemään jotain "Nönnönnöö, äiti on tyhmä! Nönnönnöö, äiti ei osaa edes nukkua!" Johon sähisin muiden heräämistä hädissäni peläten takaisin, että "Pää kiinni ja suu tyynyyn", tai ehkä toivottavasti toisin päin tai jotain muuta vähemmän töykeää, en muista. Tosin lapsellakaan ei ollut tilanteesta muistikuvaa aamulla, joten ei niin väliä, mikä sähisin takaisin. Pääasia, että hiljeni ja jatkoi unia.)

Kiva juhannus oli. Sateista ja harmaudesta huolimatta parhaiten jää mieleen sunnuntain aurinkoinen ulkoruokailu ja peilityyni suppilautasää. Tänään on kotona ollut itkuista ja raivoavaa väkeä. Reissustapaluukiukku. Toivottavasti kiukku tyyntyy huomiseksi, sillä sitten lähdenkin uuteen reissuun pojan kanssa kaksin. Mutta se onkin sitten taas kokonaan toinen juttu.