Pieni koru, suuria ajatuksia

Kun olin pieni, äidilläni oli kultainen Usko toivo rakkaus -koru, jota usein ihastelin ja hypistelin. Pyysin itselleni samanlaista. En muista sanatarkasti, mitä äiti puolihuolimattomasti vastasi, vai kertoiko ehkä saaneensa sen isältä joskus lahjaksi, mutta lapsen mieli käänsi vastauksen sanoiksi "Saat sellaisen sitten joskus lahjaksi tulevalta poikaystävältäsi".

No, tulevat poikaystäväni eivät varmaankaan olleet tällaisesta käytännöstä kuulleetkaan, ja tietenkin jäin ilman korua. Varmaan olisi kannattanut vihjata toiveesta? Ja vaikka totta kai äkkiä jo ymmärsin, että ajatukseni oli virheellinen ja hassu, en osannut siitä irtikään pyrkiä. Monet kerrat olen ajatellut, että "Oih, nätti koru, ostaisipa minunkin poikaystäväni mulle joskus tuollaisen".

Tänään lähtiessäni koruliikkeestä silmiin osui pienen pieni riipus alelaarissa, ja tajusin, että nythän muuten juurikin ostan sen siitä itselleni. Muistuttamaan juurista, arvoista ja uskosta.

Koko päivän olen nyt miettinyt: Usko, toivo ja rakkaus. Ja oudosti koko ajan käskymuotoina. Usko ja toivo. En minä ennen ole sitä noin ajatellut tai päässäni kuullut. Mutta tänään se on kuiskinut niin: Heidi muista: Usko! Ja toivo! Mutta rakkaus on jotain muuta, kuin teko, johon voi käskeä. Se on niistä suurin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Töistä lähdin leveästi hymyillen, lämpö riiviöluokkaani kohtaan läikkyi lempeänä metelin väleissä. Hymy tarttui pitkin päivää naamasta toiseen. Uskon ja toivon, että väsyneeestä alusta huolimatta vuodesta tulee hyvä. Koska rakkaus on suurin.

...Luulin myös ala-asteikäisenä, että musta ei voisi tulla eläinlääkäriä, kun en ollut päättänyt sitä jo kuusivuotiaana. Että äiti, mitähän te mulle todellisuudessa ootte sanoneet, kun näin olen ajatellut? Ja mitäköhän omat lapseni alkavat ajatella näinä hetkinä ihan hullusti?

Koristeita kynsiin

Näin inspiraatiokuvan manikyyristä, jossa kynsivalleja (onkohan se sen kohdan nimi, mitä tarkoitan?) koristi pieni kultalangan pätkä, viimeistelykynsilakalla kiinnitettynä. Oli elegantit ja söpöt. Muistelin, että mulla ois sellaista kultakoukerotarraa, josta voisin ehkä leikellä sopivia palasia sellaiseen.

Ei ollut, mutta kultakirjaimia löytyi. Tosin vain hassuja kirjaimia oli jäljellä. Numeroita sitä vastoin enemmänkin. Lätkäisin sellaiset kynsiin, ja lakkaan paksusti päälle tasoittamaan. Ei niin elegantit, mutta ihan höpsöt ja söpsöt silti. Mr Pii tossa kysyi kuvaa ottaessaan, että onko numeroilla jokin merkitys. Jos hän ei sitä tajunnut, niin tuskin on liian henkilökohtainen somessakaan julkaistavaksi. Ja vähän on tietty sensuroitukin. Toki numerosarjaa ääneen luetellessaan sitten tunnisti.

Oon kyllä niin harakka. En voi vastustaa kullan kimallusta. Eivätkä voi lapsetkaan. Pienimmällä sain ainakin kolmet kiukkuitkut käännettyä hämmästyneeksi nauruksi kiskaisemalla kynnet yllättäen esiin. (Siis en kynsinyt häntä, vaan tarjosin ihasteltavaksi.)

Perintökalleus

Olin huutavinani huuto.netistä himpun verran pienempää kultasormusta, kuin rippilahjaksi aikoinan saatu perintösormukseni, jonka sormessa pysymisen halusin "turvasormuksella" taata. Kun siis en halunnut omaa sormustani kaiverrusten ja tunnesyiden takia pienennyttääkään. No, huutamani sormus osoittautuikin himpun verran toivomaani suuremmaksi, mutta ehkäpä pienennän sitä tuonnempana. Kyllä tämä sormusyhdistelmä näinkin tuntuu vähän turvallisemmalta pitää, kun se ensimmäinen potentiaalinen tippuja ei olekaan se kaikken arvokkain aarre.

Perintösormus on alunperin mummin äidin, vuodelta 1918. Kiven mummi muisteli olevan ametisti. Ja se on niin ihana, ihan oikea aarre.

Kyllähän se vielä kauniimpi olisi yksinään, mutta oikein hienolta näyttää mun mielestä näinkin, ei siitä mihinkään onneksi pääse.

Tonttuterkkuja

Voihan toista kertaa tapahtuvaa asiaa jo sanoa perinteeksi? Jos, niin siinä tapauksessa vietettiin eilen ystäväperheen kanssa perinteistä perhepikkujoulua. Muffinsit saivat juhlan kunniaksi pipariset tonttulakit ja lakusilmät ja -suut.

Tämän tonttuarmeijan lisäksi joku tonttujoukko oli käväissyt hakemassa vajan nurkalta kirjeet joulupukille ja pikkujoulupakettejakin olivat nurkkiin jemmanneet.

Itsenäisyyspäivän juhlinta sen sijaan rajoittui siihen, että ikkunalla paloi sinivalkoiset kynttilät ja presidentin juhlat pyörivät kai jossain taustalla. En katsonut, enkä paljon ajatellut itsenäisyyttä. Haluaisin kyllä sisäistää sen merkityksen edes kerran vuodessa syvemmin. Mutta nyt en ehtinyt saada ajatuksen päästä kiinni. Lupaan miettiä ja erityisellä tavalla ajatuksen kanssa arvostaa sitä jonain muuna päivänä. Sitä paitsi oli kiva keskittyä meidän vieraisiin.

Pikemmittä aasinsilloitta tähän perään pompsahtaa kuva samaisen illan räpylälintusesta. Oon löytänyt pitkästä aikaa käyttööni ja suosiooni Kalevalan pronssisen linnun, jonka oon pikkutyttönä saanut Mummilta. Unohdin viedä vajan nurkille sen oman kirjeeni, jossa toivoin joulupukilta joitain tämän kaveriksi sopivia korviksia...
(Ihan vain esimerkkeinä mainitakseni tämmöiset tai tommoiset... Noi pyöreät ohitin ensivilkaisulla, mutta toisen vilkaisun jälkeen en muita muistakaan! Ihanat!)

Haastaja

Joskus ihan erityisesti mulle huhuilee korulaatikosta rippiristi. Se haluaa tulla mukaan mun arkeen ja ajatuksiin. Rohkaisuksi, muistutukseksi, haastajaksi. Mulle ja muille.

Päivän balleriina

Äiti kirjoitteli tuossa päivällä jo lyhyesti, mutta minä ajattelin jatkaa tarkemmin. Olivathan nämä minun juhlani. Oikeasti en osaa vielä kirjoittaa, enkä puhua. Mutta jos osaisin, saattaisin sanoa näin.

Täytän kuulemma pian vuoden. Äiti hääräsi koko päivän ja oli aamulla vähän kiukkuinenkin. Se ärisi isälle, mutta kuulin myös, että ne sopivat pian. Äidin mielestä on ihan hyvä, jos lapset huomaavat, että voi näyttää tunteita ja sitten sovitaan. Äiti koristeli kakkua ja minä leikin isän ja veljen kanssa. Muistelen äidin aikaisemmin sanoneen moneen kertaan, että se tilaa synttärikakut leipomosta. Tänä kesänä se on kuitenkin leiponut kolme, ja jo innolla suunnittelee seuraavaa. Tämänpäiväisen se sanoi olevan lähinnä päältä kaunis.

Vaikka äidin aamuinen häärinä olikin vähän erikoista, hämmästyin silti kovasti, kun päiväunilta herätessäni meillä oli talo täynnä sukulaisia. Hymyilin kyllä, mutta äiti laski minut vähän liian aikaisin lattialle, ja alkoi itkettää. Sain lahjoja, niissä oli hauskoja nauhoja. Onneksi isoveli oli tosi avulias, ja avasi paketteja puolestani. Kahdessa paketissa oli vaatteita ja yhdessä puupalikoita. Niitä oli tosi kiva levittää lattialle ja kerätä sitten laatikkoon. Ja sitten taas levittää lattialle. Ja laittaa laatikkoon. Ja suuhun. Se isoin mahtui juuri ja juuri. Viimeisessä lahjassa oli soittorasia ja kruunukoru. Tanssivalla balleriinalla oli päällään vaaleanpunainen toppi ja valkoinen hame. Uskokaa tai älkää, oli sattumaa, että minulla oli ihan samanlaiset. Minuakin tanssitti.

Ruokapöydässä oli herkkuja. Äidillä oli kuulemma lähtenyt lapasesta tomusokerin kanssa. Sain lautaselleni kakkua, mutta se tuntui vähän inhottavalta. Pöydässä vieraat ihmettelivät, etteikö minulla tosiaan ole vielä hampaan hammasta. Eipä ole, ei. Kakun sijaan halusin omia herkkujani: banaania ja naksuja. Synttäriherkuista maistoin perhoskeksiä. Hyvin sekin ikenillä mureni.

Kummini leikittivät minua hiekkalaatikolla, se oli kivaa. Pelasin jalkapalloakin, ja esittelin hentoista askellustani. Ja tanssiliikkeitä. Ihmiset hymyilevät minulle aina. Luulisin sen tarkoittavan sitä, että olen aika ihana. Varmasti tanssimuuvini ja harjoittelemani supervirnistys vaikuttavat siihen myös.

Kun vieraat lähtivät, ei ollut kauaa hiljaista (sen hetken verran, että äiti bloggasi wienerin näkökulmasta), kun taas ovikello soi. Äiti ja isä kutsuivat kavereita rääpimään kakkupöytää. Pojat leikkivät ympärilläni, mikä oli aika kivaa. Paitsi kerran säikähdin, kun oma veli oli kadonnut, ja näinkin vain ne vieraat pojat siinä. Minun veli on ihana. Vaikka se halaa välillä liian lujaa. Luulisin, että siksi, kun se tykkää minusta.

Illalla äiti ei laulanut minulle iltalaulua. Siellä nukutushommissa pimeässä huoneessa oli meidän kanssa se kyläilevä nainen ja äiti jutteli sille. Minusta oli kiva olla sylissä ja kuunnella naisten juttuja. Olin aika väsynytkin. Oli ihana nukahtaa omaan sänkyyn rauhassa. Muut leikkivät vielä pitkään, mutta minä tuhisin onnellisena unessa. Välillä säikähdin poikien kiljumisleikkejä, mutta en tehnyt siitä numeroa, vaan jatkoin unia.

Olipa kiva päivä.

...klik klik, arvonta...

Mitali

Selvisin viikonlopusta ja sain Tukholman Tulijalta mitalin!

Arvokasta rihkamaa

Askartelin tämmöisen perhekorun, ja tykkään ihan hirveästi! Ajatus syntyi Tiimarissa, kun käsiini osui pussillinen korupohjia (2,99€/4kpl). Mitä lie materiaalia, mutta jonkin verran painavat ja kivasti kilisevät kaulassa. Ja sitten ihan vain paperille tulostettuja kuvia väkertelemään kehyksiin erikeepperin kanssa. Hopearinkulat varastin vanhasta korusta.
...Me ja meidän vauvat... Pitää hakea vielä monta pussillista näitä lisää, heti tuli ajatuksia korviksista ja avaimenperistä ja ideoita, mitä muuta tuohon kehykseen voisi laittaa.

Mittasuhde ei ehkä välity, mutta kuvat ovat n. 2cm korkeita. Ja liima ei ole vielä kokonaan kuivunut, mikä kivasti sensuroi naamoja nettikelpoisiksi.  
(Joskaan en ole vielä kovin johdonmukainen sen suhteen, miten tunnistettavia kuvia haluan julkaista. Pitäisi miettiä. Mitä mieltä te olette asiasta?)

 

Kotona

Vaihtelu virkistää.
Vaihtelu väsyttää.

Virkistys voitti about 6-4, eli hyvä reissu, kuitenkin.

Ostin ostoskeskuksesta (oo!!) korun, ja vasta kotona tajusin, mikä siinä viehättää. Kun aamulla sain vaatteet päälle ja kilisevän korun kaulaan, tuli sellainen olo, että olen valmis hommiin. Tämä koru tuntuu ja kuulostaa ihan työavaimilta! Ihanaa! En kaipaa töihin, mutta hyvät muistot viime vuodelta saavat haikailemaan tiettyjä etuja nykyiseen työsuhteeseeni.

Huomisesta alkaen kahvitauot tulevat olemaan taas vähemmän seesteisiä. Hyvää töihinpaluuta Ikkälle.

Ja siitä aamuisesta olen valmis hommiin -olosta: siirryin sohvalle syöttämään vauvaa ja nukahdin istualleen takkatulen ääreen, vauva sylissä. Viidenkympin parkkisakon lisäksi taidan tänään ainakin joutua maksamaan reissusta väsähdyksellä.