Opettajan kesä - onko lupa nauttia?

Mikä kesä! Ihanaa! Näillä säillä on ollut huippua lötkötellä lomassa.

Tosin opettajien kesistä vitsaillaan ja vinoillaan niin paljon, että sitä väistämättäkin alkaa tuntea välillä huonoa omaatuntoa lomalaisuudestaan ja toisaalta painetta siitä, että osaako ja ehtiikö sitä kuitenkaan nauttia riittävästi ja palautua. Itse olen pyrkinyt tietoisesti ajattelemaan - niin kuin instassakin totesin ja varmaan täälläkin olen joskus sanonut, että kaikille mahdollisista vaihtoehdoista olen ihan itse ammattini valinnut. Ja koulutuksen ja työpaikan hankkimalla sen (lomineen päivineen) myös ansainnut. Jos joskus kadehtisin vaikkapa toisten palkkakuitteja, voisin samalla logiikalla ajatella, että itse olen valinnut. Eikä sillä, kyllä opettajien kesistä saa vitsailla, ja kestän sen kyllä. Vitsailen itsekin, koska onhan se nyt ihan huvittavan ihanaa.

Tänä kesänä olen päässyt yllättävän nopeasti kesämoodiin. Oikeastaan ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Joinain vuosina olen vielä juhannusviikon torstaina noussut neljältä aamuyöllä kirjoittamaan ylös tukiopetusideoita. Ja toisaalta alkanut heti heinäkuussa stressata töiden alkua. Käynyt toisin sanoen kireillä ylikierroksilla. Nytkin huomaan, että ajatukset välillä karkaavaat syksyyn, mutta tietoisesti työnnän ne pois, ja päätän luottaa itseeni. Luottaa siihen, että keksin nämä mieleen pyrkivät "huippuideat" kyllä uudelleen sitten, kun on oikeasti aika miettiä niitä.

Välillä pohdin myös sitä, miten pitkään on ok olla tekemättä mitään. Huomaan tarkkailevani toisia. Niitä, jotka käyttävät luppoaikansa voikukkien kitkemiseen ja nurkkien pölyttöminä pitämiseen. Olen opetellut ajattelemaan, että on oma valintani, onko nurkissa pölyä tai nurmikolla voikukkia. Ettei ole väärin istua 1½ tuntia aamulla korituolissa hymyilemässä kahvikuppi kädessä takapihan lintukonsertille. Aika harva asia on pakollinen. Ja pakollisuuden määrittelen lopulta monessa kohtaa minä itse. Ja sen, milloin ne pakolliset sitten teen: hampaat irvessä silloin, kun pitää, vai ehkä sitten huomenna.

Elämä on valintoja. Ja on turhaa miettiä, kelpaavatko valintani muille. Valitsen itseäni varten (ja kyllä, totta kai muita taloudessani asuvia varten, mutta sepä sitten riittääkin).

Ja laiskotteluun luvan antamisen jälkeen esittelen teille kompensaatioksi pihapiirini hyötykasvit, jotka minusta riippumatta ja suuria ponnisteluja vaatimatta kasvattavat satoa syksyyn:

Valkoinen tai punainen herukka, mistä näistä tietää?

Raparperi

No se toinen, punainen tai valkoinen herukka.

Mansikka

Tämä on musta!

Perunamaa

Herne, en kyllä tiedä, tuleeko näistä satoa, ja jos, niin miten.

Salaattikin aloitti vihdoin kasvuspurtin.

Paprika, taitaa jäädä vain koristeeksi.

Omenan kukkien alta pullistuu hedelmän alkuja.

Samoin kirsikankukista.

Tomaatti näyttäisi tekevän hyvän sadon myös. Kyllä meidän kelpaa!

Pensasmustikka jäi kuvaamatta, samoin tyrni. Mutta kyllä on kuulkaa opelle nautittavaa, kesäloman lisäksi, pitkälle syksyyn!

Kuulumiset etäopetuksen kolmannelta viikolta

Myös rutiinit tuovat hallinnan tunnetta. Ollaan saatu arkeen aika toimiva runko ja päivärytmini alkaa olla rauhoittavan rutinoitunut. Tämänkin piiiitkän tekstin kirjoitan ja julkaisen siksi, että haluan tämän ehkä jonain päivänä itsekin palauttaa mieleeni. Kaiken intensiivisyyden, absurdiuden ja vauhdin tiedostaen luulen, etten tule muistamaan tästä ajanjaksosta mitään. Eli nyt kerron, miltä mun arki ja työ näyttää koronakevään kolmannella etäopetusviikolla:

7:30 soi herätyskello

08:00 alkaa työpäivä, joten alan siirtyä työpaikalle peräti paria minuuttia vaille 8. Siirtymä tapahtuu aina samoin: Eteisen kautta (haen työpaperit) painamaan ensin tietokoneesta virta päälle, ja sitten suuntaamaan vessan kautta kahvinkeittimelle (laitan kahvin tippumaan tietäen, että juon sen joskus kahden tunnin päästä, ihan kuin "oikeissakin" töissä). Sitten alkaa armoton dataaminen yökkäreissä ja vilttiin kietoutuneena. Muu talon väki heräilee pikkuhiljaa selkäni takana.

8:02-9:00 nökötän työhuoneen pöytäkoneella. Merkkaan palautettuja oppilastöitä papereihini ja tarkistan, että ajastetut tehtävät on tulleet classroomiin oikein. Päivitän luokan kotisivuille linkkivinkkejä ja lisämateriaalia tylsistyneimmille oppilaille.

9:00-9:45 päivystän puhelimen päässä oppilasyhteydenottoja, vastaan läksypalautuksiin ja patistelen omia lapsia aamupalan kautta läksyjensä tekoon. Petaan sängyn (eli valmistelen luokkahuoneen etäyhteyttä varten), puen, asettelen hiukset ja jopa meikkaan vähän. Viimeisenä laitan isot korvikset. Tiedän, että ne vievät kuvaruudulla huomion ja siedän itsekin katsella pärstääni ruudulta paremmin. Laittauduttuani tunnen, että "olen siirtynyt työpaikalle". Tässä vaiheessa yritän juoda kahvit, mutta yleensä en ehdi ja kahvikuppi tulee kanssani jäähtymään oppitunnille. Ehkä sekin tuo tuttuuden tunnetta kahvikuppiini tottuneille oppilaille?

9:45 järjestelen "luokan" kuntoon, virittelen tarvittavan setupin, kaivan esille taulutussit, kynät, paperit, puhelimen, ja kaikki muut systeemit. Etsin opetuksessa tarvittavat linkit auki toiselle koneelle tai kännykälle. Hiljennän työpaikan whatsapp-ryhmän, joka laulaa tauotta. Avaan meet-keskustelun ja seuraan vielä hetken sivusta, kuinka oppilaat alkavat valua "luokkaan". Yleensä meetteihin tulee n. 16 oppilasta joka päivä. Jollakin sattuu välillä tuplabuukkaus perheen ainoalle tietokoneelle ja jäävät tunnilta pois. Ollaan sovittu, että se on ok, mutta olen tulkinnut, että väki tulee yhteisiin tapaamisiin mielellään.

10:00 Liityn luokan meettiin. Puheensorinasta kuuluu koulustakin tuttu "ope tuli" ja nyt jo tottuneesti ja pyytämättä laittavat heti saavuttuani mikit kiinni. Moikkaan väkeä ja he kyselevät pikaviesteillä "mitä tehdään" ja "mä en tajunnut sitä tän päivän matikkaa" ja linkkailevat toisilleen tubekanaviaan. Joku viittaa yhdessä sopimallamme / -merkillä, mutta puheenvuoron saadessaan mikki ei toimikaan ja asia pitää kirjoittaa pikaviestillä. Mukaan video-oppitunnille on tullut myös luokkamme entinen oppilas, jonka jälleennäkeminen piiiitkästä aikaa paitsi aiheuttaa kuhinaa, myös hauskasti piristää ja valaisee tätä muutenkin vallan erikoista ja epätodellista arkea.

10:10 Mattimyöhäiset putkahtavat meetin ovesta sisään, osa livahtaen paikoilleen huomaamatta ja hiljaa ja osa tyylilleen uskollisesti tilansa ottaen ulvahtaen ensitöikseen toisten kuulokkeisiin "MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?!". Ja sitten aloitetaan yhteinen oppitunti. Käydään läpi etukäteen ilmoittamaani asiaa, joka on aina yksi sen päivän oppiaineista. Oppilaiden päivä koostuu lukujärjestyksenmukaisista aineista. Yleensä yksi aineista opiskellaan etukäteen tekemäni videon avulla, yksi meetissä ja muut oppiaineet itsenäisesti open ohjeiden mukaan. Suurin osa oppilaista pysyy tosi hienosti itse kärryillä annetuista tehtävistä, mutta varmistukseksi ilmoitan tehtävät päivittäin myös wilmalla huoltajille.

10:40 Yleensä opiskeltava asia on tähän mennessä tehty. Sitten on oppilaiden kysymysten aika: "Voidaaks tehä yhessä sitä matikkaa?" "Voiko sen äikän palauttaa docsina?" "Voinks mä näyttää sulle tässä sen enkun, ettei tarvi lähettää kuvaa?" Viimeisten open "onko vielä jollain jotain mielen päällä" -kysymysten jälkeen vilkutan oppilaille, että huomiseen, ja kehotan halukkaita jäämään kaverin kanssa videopuheluun tekemään sitä päivän matikkaa, jos ei halua yksin tehdä. Yhden ainoan kerran olen näiden 12 päivän aikana lähtenyt viimeisenä "luokasta" eli meetistä. Iloista höpsöttelyä tai asiallista läksyjen tekoa sinne yleensä kuulostaa jäävän.

11:00 Seuraavaksi hoidan meetissä oppilaille lupaamani asiat: tarkistan, onko joltakin kadonnut läksyistä liite ja neuvon viesteillä, miten sen taas saikaan näkyviin; lähetän parit sähköpostit oppilaille, joiden tehtäviä vielä puuttuu; vaihtelen oppilaiden unohtuneet salasanat kirjakustantajien ilmaisiksi muutetuille lisämateriaalisivuille ja merkkaan palautuvia kotitehtäviä paperiini rasteilla, plussilla ja miinuksilla. Tehtävien palautuksesta näkee, että jollakin menee läksyissä puoli tuntia, jollakin neljä.

11:30 Ruoka-aika. Mr Pii huolehtii lounaan pöytään ja ainakin ekaluokkalaisen koulujutuista on tähän mennessä päivää suurin osa tehty. Itsenäisemmin työskentelevä kolmosluokkalainen tapaa pitää vähän enemmän taukoja, mistä johtuen läksyt roikkuvat puolitehtyinä myöhemmälle iltapäivään. Mutta rytmi hänelläkin on, ja toistaiseksi tämä sujuu ihan riittävän hyvin näin. Pienin on löytänyt mielekkyyttä päiviinsä alun kiukuttelujen jälkeen. Aamupäivisin hän tekee Ekapeliä tai Papunetin kauppaleikkiä tietokoneella ja tehtäviä, joita olen hänelle omaan koulukansioon värkännyt.

12:00 siirryn takaisin luokkaan, eli makkariin suljetun oven taakse. Tässä vaiheessa päivää ovessa ei enää ole "TYÖRAUHA! ETÄYHTEYS KÄYNNISSÄ" -kylttiä, joten perheenjäsenillä on lupa tulla juttelemaan. (En tosin ole kovin hyvää juttuseuraa työmoodissa.) Töikseni vastailen oppilaiden whatsapp-viesteihin ja annan palautetta tehdyistä tehtävistä (tosin valitettavan hätäistä usein).

13:00 omat lapset siirtyvät ulkoilemaan ja mun on helppo kuvata seuraavien päivien videoita. Uusin tavoitteeni on olla aloittamatta kaikkia videoita sanoilla "No niin". Yllättävän haastavaa on opettaa videolle ilman vuorovaikutusta. Toisaalta on mukavaa, ettei kukaan koskaan keskeytä, mutta toisaalta murehdin, että olenkohan nyt ymmärrettävä vai puhunkohan mitä sattuu. Kun kukaan ei ole huikkaamassa, että "siis mitä?" Aika monta ottoa täytyy usein kuvata, ja huonona päivänä lipsahtelee painokelvotontakin sisältöä, kun oikein takkuiseksi menee. Editoimiseen en toistaiseksi ole aikaani juurikaan tuhlannut, ja oppilaat saavat nauttia kökköäkin kökömmistä hissan- ja matikanvideoista. Siis ainakin tekniseltä toteutukseltaan arvioituna.

14:00 alkaa open virta loppua. Nyhjään silti "luokassani" ja säädän tulevia tehtäviä ja kirjaan asioita lomakkeisiin. Lähetän seuraavan päivän tehtävät wilmalla huoltajille ja ajastan ne oppilaille seuraavaksi aamukasiksi. Tässä kohtaa on vaaran paikka. Jos en ymmärrä lopettaa, kun seuraava päivä on RIITTÄVÄN valmiiksi suunniteltu, menee ylikierroksille. Väsynyt ja nälkäinen ope ei tyydy mihinkään saamaansa ideaan ja alkaa keksiä aivan uusia ja tarpeettomia polkupyöriä. Yritän pakottaa itseni uskomaan, että less is more (or enough) näinä aikoina.

15:n ja 16:n välillä saan yleensä koulukamat pakattua laatikkoon ja vietyä makkarista eteiseen jemmaan. Tehdään omien lasten koulutehtävät loppuun ja vastailen vielä oppilaiden ja huoltajien viesteihin.

16:n jälkeen kännykkä vielä kovinkin piippaa, oppilaat lähettävät kuvia tehtäväkirjoistaan ja kuvistöistään. Neljän jälkeen vastaan niihin enää hymiöillä, peukuilla ja haba-emojeilla. En kuitenkaan tarkasta tehtäviä, vaan palaan niihin vasta aamulla. Yritän, etten tekisi töihin liittyviä asioita enää illalla. Yleensä jo onnistuu, joskus ei.

Eli tämmöistä tämä on, ja oikeasti myös tykkään tästä. Olen todennut, että tällä hetkellä tämä on pelkästään opettamista, kun jo pitkään työni oli enenevissä ja uuvuttavissakin määrin opettamisen sijaan pelkkää kasvattamista. Paras olisi tietysti näiden kahden välimuoto, joka yleensä normaalissa kouluarjessa toteutuukin.

Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi väsyttävää. Jo tiistaina tuntuu, kuin elettäisiin perjantaita. Luultavasti tähän kuitenkin tottuu, ja parempi olisikin, sillä todennäköisesti tällä jatketaan kesään asti. Kun käännettiin kalenterista esiin huhtikuu, iski pieni pakokauhu: pelkkää yliviivattua ja tyhjää. Tästä hamaan tulevaan. Mutta sitä on turha miettiä, vaan siskoni istuttaman korvamadon kautta: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Aika kova pomottaja tällä työmaalla...

Taikaa tukalaan sunnuntaioloon

Oon tainnut kertoa, että aina sunnuntai-iltaisin mulle on ollut tapana hiipiä ahdistus alkavasta viikosta ja siitä, oonko nyt riittävästi valmistellut tulevaa työviikkoa ja mitenköhän siitä meinaan suoriutua kunnialla. Tänä lukuvuonna oon oppinut saamaan aika hyvin sunnuntailannistuksen kuriin muistuttamalla itselleni, että hyvin se menee. Että joka maanantai siellä työpaikan käytävällä harteille laskeutuu opemoodi ja tiedän kyllä, mitä teen. En ole antanut sunnuntaioloille kovin suuria painoarvoja enää hetkeen.

Nyt uudessa arjessa huomaan ilmiön ja olon palanneen. Nämä pari poikkeusajan sunnuntai-iltaa ovat olleet ihan kauheita. Maailmantuska kaatuu päälle ja samalla kuvittelee, että se hyvä fiilis näiden etätöiden sujumisesta on varmasti ollut silmänlumetta, enkä oikeasti osaa mitään, eikä kukaan opi luotsauksessani mitään.

Eilen lähdin noissa oloissani takapihan taikametsään tuulettamaan päätä. Koska mummi ei ehtinytkään jutella puhelimessa, päätin ottaa vähän metsäselfieitä. Ensimmäinen ottamani kuva kertoo hyvin, mikä oli olo:

Ankea muija kulmat rutussa. Ja nolona lookistaan, jonka kanssa ei viitsinyt lähteä jalkakäytävien suuntaan, vaan kohdisti kulkunsa metsään.

Kohta kuitenkin huomasin, että helmahan on aika hieno. Ilmahan on aika hieno. Metsä on aika hieno.

Ja niinpä alkoi päätyä poseeraukseenkin voimaa ja väriä enemmän. (Kyllä, väri on saturaatiopurkista, mutta ymmärtänette tämän värittymisen ja valaistumisen ajatusleikkinä ja vertauskuvallisena kerrontana).

Ja kappas, pian olo olikin tyyni, vahva ja taianomainen. Metsä oli muuttunut taas taikametsäksi ja olo seestynyt. Niin että muistakaa: Vaikka olisi mikä ja millaista, niin pieni taika tekee hyvää. Se ei vie pois koronaa tai huolta tai surua, mutta se tuo niiden rinnalle jotain muutakin koettavaa. Mistä te muut löydätte taikaa? Musiikin maailmoista, unelmoinnista vai luonnosta?

Kotona kaikin ja kaiken aikaa

Kotona ollaan. Tiukasti. Onneksi on iso koti ja iso piha. En moiti, oon kotoilija. Mutta onhan se silti outo tunne, kun kauppareissu on niin merkittävä ja harvinainen asia, että sen kirjoittaa päiväkirjaan tai kalenteriin (josta muuten on KAIKKI, ihan kaikki vedetty yli). Tänään tosin kävin ekan kerran koululla sitten sulun. Tuli rikollinen olo. Koen jonkinlaisena pelinä ja kisana tämän: voittaja on se, joka vetää tän ajan vähimmillä kontakteilla. No, tänään kuitenkin hain taulutusseja ja viherkasvini. Kun mistäs sitä tietää, milloin taas kouluillaan... Jos enää koskaan tuossa koulussa? (Mulla on määräaikainen sopimus ja koulu muuttaa syksyllä uuteen paikkaan.)

Vaikeissa ja oudoissa tilanteissa haen turvaa ja hallinnan tunnetta kontrolloimalla asioita, joihin VOIN vaikuttaa. Kaikkien koulutavarat on kotona siististi laatikoissa ja olen järjestänyt itselleni täysin epätyypillisesti jopa jääkaapin ojoon. Päivittäin. Oon hankkinut armeijallisen saman kokoisia läpinäkyvällä kannella varustettuja rasioita, johon laitan kaiken salaatinjämistä makkaroihin. Siis kaiken tietysti omaansa. Mikään avattu tai eilinen ei pyöri irrallaan ja rasioissa lukee parasta ennen -päivät pyyhittävällä tussilla. Ihanan järjestelmällistä ja selkeää!

Niin ja puhumattakaan siitä, miten turhan paljon käytän aikaani työhöni ja sen mitättömienkin yksityiskohtien viilaamiseen. Mutta kun sähköistä materiaalia voi hallita ja säätää loputtomiin. Montaa asiaa ei voi, sitä voi.

Mielenrauhaa. Kontorollin tunnetta. Kun illalla katsoo uutiset, se kaikkoaa. Mutta en aio kirjoittaa siitä nyt tähän enempää.

Kanahäkki on valmis, koppi tuloillaan. Emme vielä ole saaneet vinkkiä meille muuttavista kanoista, mutta on tunne, että ne tulevat, kun aika on. Se on hauska tunne.

Opettajan kamala viikko (ei silti pelkästään kamala)

Kulunut viikko on ollut varmasti suomalaisopettajien työuran rankin. Absurdi, ahdistava ja pelottava. En tietenkään vertaa sitä siihen, mitä esimerkiksi hoitotyössä koetaan ympäri maailman, tai mitä yrittäjät kokevat. Tai perheet, tai kukaan. Mutta opettajauralla tuskin kenelläkään on tällaista mullistusten viikkoa tullut vastaan, ja tuskin koskaan enää tuleekaan.

Oma flunssani toi stressin ja huolen kehiin jo edellisviikolla. Ehdin kuitenkin toeta niin, että maanantaina vielä kotisohvalta kuuntelin järkyttävät, joskin tärkeät ja oikeat uutiset koulujen sulkemisesta, mutta tiistaina jaoin kutkuttavan paniikinsekaisen, riehakkaan jännityksen koulussa oppilaiden kanssa. En hetkeäkään ajatellut, ettäkö heipat ovella olisivat viimeiset, vasta jälkeenpäin kävi mielessä. Siis jos sulku jatkuu, muuta dramaattista en suostu uskomaan.

Tuosta tiistai-iltapäivän hetkestä keskiviikkoiltaan asti uurastin niska kyyryssä koneen ääressä opiskelualustaa ja ensimmäisiä kotitehtäviä valmiiksi. Autoin etänä koteja, vakuuttelin uuteen työsopimukseen, että työtä kyllä riittää entisen tuntimäärän verran ja raivosin stressiäni kotiväelle. Omalle kotikoululaiselle räyhäsin ensimmäisenä iltana, etten enää YHTÄKÄÄN läksyä tee sun kanssas ja että vien sut kyllä kouluun. (En tietenkään vie.) Enpä muuten ole muistanut sen kanssa vielä jutella, että jäikö käytökseni vaivaamaan...

Torstaiaamu valkeni tyynenä ja kirkkaana. Oppilaiden läksyjä oli kilahdellut classroomiin ja ehdin laittaa omien lasten koulun käyntiin (ja siitä jäivät sitten miehen kotikouluvuorolle) ennen meet-oppituntini alkua. Oppilaat olivat täsmällisesti tunnin alkaessa paikalla ja meno oli hilpeästi samanlaista kuin luokassakin. Ääni- ja kasvokontakti on oikeasti aika tärkeä! Mua itseäni rauhoitti kuulla ja nähdä oppilaat. Uskon, että tilanteella saattaa olla myös toisensuuntaisesti sama vaikutus.

Kaksi päivää on mennyt näin, ja voin sanoa, että olen tuntenut suurta ylpeyttä tähänastisesta suorittamisestani! Nautin dataamisesta ja mahdollisimman toimivan materiaalin tuottamisesta. Kuitenkin riittävän pienellä vaivalla. Tästä ei tule sirkus, eikä oppilaiden tarvitse käyttää läksyihin koko päivää. Haluan pitää riman oppilaille ja itselleni kohtuullisena. Etäopetus ja poikkeustila ovat kompromisseja. Mutta yllätyksekseni itse olen kaiken stressaamisen ohelle saanut inspiraatiota ja iloa etäopetuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta! Ja kieltämättä olin itse normityöarjessa aika lähellä katkeamispistettä ennen tätä. Siinä mielessä otan tämän kaikesta järkyttävyydestä huolimatta  myös yhdenlaisena hengähdystaukona.

Kun työpäivä päättyy, pakkaan kaikki työkamat laatikkoon (samoin, kuin muutkin perheemme kotikoululaiset pakkaavat omiinsa) ja kannan laatikon piiloon. Siitä alkaa vapaa. Ja vapaalla pinna kiristyy. Tänään linjasimme naapurustossa, että tähänastinen ulkoleikkiminen kavereiden kanssa lopetetaan. Noudatamme ohjeita ja pyrimme välttämään kontakteja. Kaupassa pitää välillä käydä, mutta se riittänee. Lapset vein tunnin autoiluretkelle, että mieskin sai pienen puhalteluhetken hullun viikon päätteeksi.

Nyt mietin kanalaprojektini loppuun saattamista. Viime viikonloppuna, kun oltiin jo aistittavasti isojen muutosten äärellä, kehitin sanonnan lutterilaisen maailmanloppu-omenapuu-sanonnan ympärille: "Jos et tiedä, mitä huomenna tapahtuu, rakenna kanala". Hain häkkimatskut kaupasta ja aloin nakuttaa. Nyt pitäisi viimeiset verkot iskeä ja hankkia koppi ja ruokintatarpeet. Ja KANAT! En tiedä, mistä, ja miten näinä aikoina viitsii, kun no, kontakteja siitäkin syntyisi.

Mutta niinpä, jos et tiedä huomisesta, niin tee silti jotain, mikä ilahduttaa. Ehkä meillä kuitenkin jonain päivänä kotkottaa täällä kanalauma. (Ei kukkoa.) Tai ehkä siitä tulee ulkoiluhäkki linjauksia vastustaville lapsosille...

Mutta ihmeellinen ajanjakso. Siksikin näin monisanainen teksti aiheesta, jotta jää ajatukset talteen tästä kammotuksesta, jossa myös iloisiakin tunteita oon saanut kokea.

Tämän viikon tunteet tiivistettynä järjestyksessä maanantaista perjantaihin: stressi, harmitus, pelko, jännitys, järkytys, suru, ahdistus, hämmennys, ylivireys, nauruhepuli, kiukku, turhautuminen, epäuskoisuus, huoli, väsy, uupumus, ennenkokematon superstressi, draivi, lempeys, lämpö, rauhoittelu, tsemppaus, tyyneys, ilo, jännitys, ylpeys, riehakkuus, tyytyväisyys, onni, pettymys, epätietoisuus, rauha.

Pelkään ilmiötä, pelkään hyökyaaltoa. Mutta iloitsen isosta kodista ja hyvin käynnistyneestä etäopetuksesta. Tästä mennään kohti huomista, josta kai muutenkaan harva meistä tietää etukäteen paljoakaan.

No nyt sujuu jo!

Iloa on ollut. Ilo siis sujuu, jos otsikkoa ihmettelit. Olen olllut melko kattavasti iloinen ja tyytyväinen elämääni ja kehtaanpa sanoa, että myös itseeni! Olen iloinnut muiden (ja siis myös itseni) muassa näistä asioista:

- Oppilaiden kanssa keksityistä projekteista, jotka ovat onnistuneet hienosti  ja tuottaneet toivomiammme yhteenkuuluvuuden ja ilon tuntemuksia.

- Omista ajatuksista ja ideoista, joita pulppuaa, ja joita ilokseni ehdin toteuttaakin! Neulon, piirrän, laitan kuvia albumiin ja suunnittelen paljon muutakin. Rönsyilen ja kuplin silleen kivan kevyesti.

- Hulahulavanteesta, jota olen oppinut pyörittämään myös väärään suuntaan! Koitapa ite!

- Hulluttelusta esikoisen enkun läksyjen kanssa. Ihanaa, kun nauretaan yhteisessä hepulissa, vaikka hauskuus sitten tulikin siitä, että sanat muistui koko ajan mieleen väärin ja lauseista tuli hulluja.

- On ollut ihanaa opettaa oppilaille uusia asioita, kuten Eurooppaa, verbien aika- ja persoonamuotoja ja matikassa allekkain jakamista.

- Mistä puheen ollen oon iloinnut hämmentävästä huomiosta, jota sain, kun julkaisin opetusvideon juutuubissa ja video (kaikessa totaalisessa tylsyydessään) on levinnyt paitsi oppilaiden kesken, myös opettajanhuoneeseen. Jostain kumman syystä nautin hirveästi siitä, että kustannuksellani vitsaillaan lempeästi. Se on paras osoitus siitä, että mun luonteeni ja minut on ymmärretty. Sillä juuri niin toivon, että mua kohdellaan: Lempeästi ja ihan pelkällä hyvällä vähän vittuillaan. Myös miehelleni kiitos kaikesta sellaisesta tässä kohtaa.

- Meillä oli ihan huippuviikonloppu, kun käytiin isomummolassa ja yövyttiin siinä lähellä kylpylähotellissa. Tutustuttiin uusiin maisemiin ja kohteisiin ja lilluttiin perheellä altaissa. Ihana miniloma!

- Tytärten kuoroharrastuksesta ja siitä palosta, mikä heidän silmissään loisti ja poskillaan hehkui jo ensimmäisissä harkoissa.

- Mun luokasta ja työyhteisöstä ja siitä, millaisen myllyn läpi  olen heidän kanssaan saanut kulkea. Ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, ja koen usein tietäväni, mitä teen ja mitä halua(isi)n tehdä.

- Neuloin tuon kuvissa näkyvän napapaidan. Lankoja jäi yli muista jutuista, ja niistä sattui putkahtamaan tällä kertaa juuri tuollainen lyhkäinen raitailottelu.

- Arviointikeskustelut on ohi ja mieli kiitää kumman nopeasti kevään suunnitelmiin ja käy erikoisen usein jo ihan suorastaan kesässä. Kesä kutkuttaa jo!

- Mulla on oikeasti usein aika hyvä mieli, ja se tuntuu kivalta sanoa ääneen. 

Kukkapurkkikomppania

Haaveilin kesäksi amppeliarmeijaa terassin kattokehikkoon. Nuukuus, päättämättömyys ja vähän tyytymättömyys valikoimaan iski, kun tutkin amppelivaihtoehtoja. Sitten keksin, että isojen roikkujien sijaan hankinkin pieniä kavereita purkkeihin. Eli tulikin armeijan sijaan otsikon Kukkapurkkikomppania. Amppelit tein itse, osan vain solmimalla ja osan kokonaan virkkaamalla, jotta sain turkoosit muoviruukut naamioitua. Ja kukkien päättäminen helpottui, kun sai valita monta pikkukukkaa kalliiden jättikukkien sijaan! (Tosin nyt kuvanottohetkellä pari purkkia on elvytyshoidossa. Ja jos vaikka paahde olisikin tehnyt tehtävänsä, ei sekään ole iso menetys. Vaihtelu virkistää ja sitä komppaniaan on helppo järjestää.)

Terassin pöydän kansi on risa ja nuhjuinen. Koska en löytänyt tyylikästä vahaliinaa, ostin sitten keltaruusuisen raikastuksen. Kaukaa se näyttää "vain vaalealta", läheltä överin pirteältä, jopa levottomalta. Keltaisten krysanteemien kanssa ihanan valoisa hässäkkä.

Tänään on ollut niin kuuma, etten ole saattanut terassilla juuri oleilla. Pitkään puntaroimani keväthankinta, riippukorituoli talon seinustasta jatkuvalle varjoisalle terassille onkin ollut jymymenestys. Ja mikä parasta, vaikkei kuumalla aurinkoterassilla pystyisikään olemaan, voi varjon puolelta riipputuolista ihailla näkymää kukkaterassille tai sen ohi metsään. Tänä kesänä aurinkoterassin ja varjoterassin välille tehty liuskekivilaatoitus on lisännyt käyttöastetta, -mukavuutta  ja monipuolista olemista vielä moninkertaisesti! Tämä näkymä on ollut samalla rauhoittava ja rentouttava, myös vähän sykähdyttävä: tämä on minun ja meidän, me ollaan tämä tehty ja ansaittu. Tämä on meidän näköinen piha. Minä olen aikuinen. Minä olen niin lomalla.

Kuplin ja kihisen.

Oon yrittänyt kerryttää mun rauta- ja vitamiinivarastoja. Oon kerryttänyt myös minuutteja kotiintulopottiini. En hirveästi, mutta silti olen. Oon käynyt pitkällä, kivalla kävelylenkillä keskimmäiseni kanssa ja oon istunut keittiön aurinkoisessa nurkassa ilta-auringon kuumotuksessa. Oon pessyt hiuksiani curly girl -metodilla ja leikkinyt kuivatushuivilookeilla ja jättimäisillä korviksilla. Oon pelannut illan ratoksi esikoisen kanssa täyspitkän ja tasavertaisen Carcassonen ja todennut kuopuksen lukevan ajoittain aivan sujuvasti sanoja, joissa on hänelle tuttuja kirjaimia (A, I, E, S, N, T, O). Yhä haaveilen sulkis- ja ratsastustunneista. Vähän kuplin. Vitamiinien ja valon ansiosta ehkä? Väistyvän väsyn? Toivottavasti vuonna 2021 ei jäädä ikihorrokseen, ikuiseen talviaikaan, vaan oiskin kesä ympäri vuoden. Sitähän se uusi päätös tarkoittaa, vai ymmärsinköhän nyt ihan oikein? Höhö.

On iloa, eloa ja lokoisaakin oloa. Töissä on vaikeaa. Yritän ratkaista suurta haastetta, mutta jo on vaikeaa. Se on tuota otsikkoon nostettua kihinää. Se painaa kokonaisvointini vaakakupissa tosi paljon, mutta ilo ja valo painaa siti enemmän!

Valokuva- ja videomuistoja

Meillä on vanhempieni työn takia aina valokuvat olleet merkityksellisessä roolissa muistojen tallentamisessa ja muistelussa. Lapsena rakastin katsella äitini laittamista albumeista isäni ottamia kuvia. Albumeja kotonamme oli taatusti keskivertoperhettä moninkertaisesti enemmän. Mulla oli suosikkialbumit ja suosikkikuvat itsestäni ja vaikkapa serkuistani. Monta tapahtumaa ja tilannetta muistan lapsuudesta siksi, että kuvien avulla olen ylläpitänyt muistoja.

Itsekin olen koonnut albumeja lapsillemme, jotka ovat sitten ahkerasti niitä katsoneetkin. Viimeaikoina olen vähän laiskasti niitä täyttänyt, ja useamman vuoden kuvat lojuvat laittamattomina laatikossa ja kovalevyllä. Keksin paperikuva-albumien lisäksi koota jokaiselle lapselle sähköisessä muodossa kansion heidän kuvistaan. Valikoituja, erityisiä kuvia jokaisesta kuvateksteineen. Samassa yhteydessä löysin monta sähköistä kansiollista videoita. Jaottelin niitäkin lasten omiin kansioihin. Niistä tuli tietenkin heti hitti, ja monia videoista lapset eivät olleet koskaan ennen nähneetkään. Itsellenikin videoiden tapahtumat ja pikkuiset lapset olivat aivan vieraita, vaikka oma ääneni kyllä taustalta kuului ja ilmeisesti lapsetkin kai olivat noita omiani. Ollaan nautittu videoiden katsomisesta ihan hirmuisesti.

Oon miettinyt, että on varmasti merkityksellistä se, että saa ihastella itseään kuvista. On tärkeää ja hienoa, että lapsi voi katsoa videota tai kuvaa itsestään vauvana ja sanoa, että "oonpa mä söpö". Tai tuntea myötätuntoa puolivuotiasta itseään kohtaan, kun paukauttaa leikkipianolla itseään otsaan ja alkaa itkeä. Tai nauraa itselleen hyväntahtoisesti, kun suuttuu siskolle videolla jostain hassusta pikkujutusta.

Ja on ihanaa (joskin aika kipeää vielä) sekin, että löytyy muistojen tueksi kuvia hetkistä ihmisten kanssa, joita ei enää ole...

Lukemaan oppiminen

Alkuopetus ei ole kutsumukseni tai vahvuuteni, mutta tunnen vahvaa luontaista hinkua tarjota herkkyyskausien mukaisia työkaluja kirjaimista kiinnostuneille lapsille(ni). Esikoinen kiinnostui kirjoista ja kirjaimista varhain. Sana- ja kirjainleikkien hienoisella boostauksella hän oppi orastavan lukutaidon viisivuotiaana ja annettiin taidon vahvistua hiljalleen ja painostamatta eskarin ja koulun aikana. Ekaluokkalaisena luki jo sujuvasti tekstit vieraskielisistä tv-ohjelmista.

Keskisisko kiinnostui lukemaan opettelusta samoihin aikoihin, kun isoveljen kanssa leikittiin äänneleikkejä. Neljävuotias sisko huikki vastauksia välistä, kun kysyin, mikä sana tulee tietyistä äänteistä. Tajuttiin, että tämähän pystyisi jo täyttä päätä lukemaan. Ja niinpä sitten osasi, kun  testattiin. Tosin vain niillä muutamilla tutuilla kirjaimilla kirjoitettuja sanoja. Sitä mukaa, kun oppi muidenkin kirjainten ulkoasun, oppi kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Eskarissa halusi pitää taitonsa salassa, ja vasta useamman kuukauden jälkeen taito paljastui kavereille ja opettajalle. Häntä hihitytti salailunsa. Vielä kaksoiskonsonantit ja pitkät vokaalit puuttuvat, mutta into kirjoittamiseen on kova.

Nyt kolmevuotias on innostunut äänneleikeisestä ja sanojen tunnistamisesta. Tunnistaa Puppe-kirjasta tekstin seasta sanan Puppe ja sujuvasti yhdistelee kuulemansa pitkätkin äännerimpsut päässään sanoiksi, mikä vähän yllättää mua. Olen ajatellut syöttää hänelle infoa kirjaimista niin paljon, kuin mahdollista, sillä olisihan se nyt rehvakasta päästä sanomaan, että lapseni ovat oppineet lukemaan 5-, 4- ja 3-vuotiaina.

Oikeasti pidän sitä kyllä epätodennäköisenä, sillä äänteiden yhdistelytaidosta huolimatta ymmärrys kirjoittamisen ja lukemisen perusideasta on pienimmällä kovastikin hukassa ja logiikka menee yli ymmärryksen. Ei silti varmaankaan ainakaan vahingoita häntä, jos iänikuisen muumimuistipelin sijaan pelaamme toisinaan muistipeliä alfapetin kirjainlaatoilla? ...Ihan silleen leikkimielisesti... Pikkusiskoni voi todistaa, että olen ihan kykenevä tällaiseen "leikkimieliseen ohjaamiseen", vai mitä...? Krhm...

Kalenteriin merkattu flunssa

Vitsailin koko viikon, että torstai-iltana tulen kipeäksi. Siihen asti oli tiukkoja velvollisuuksia ja kivoja juttuja suoritettavaksi, mutta flunssa on kutitellut nielussa jo maanantaista asti. No, torstaina saatiin yrjöpotilas, jota jäin perjantaina kodittamaan. Heräsinkin itse korvat kipeinä, nuhaisena ja kuumeen kynnyksellä, ja eilisen sairastaja touhuaa reippaana pitkin taloa Paula-vauvansa kanssa. Nyt katsovat Pipsa-possua ja minä Napakymppiä ja juon pannullisen kahvia.

Oikein hyggeäkin, kunhan vain Miuku ja Paula pysyisivät hyvällä tuulella. Ihailen sohvan nurkasta uusia, valkoisia seiniä ja ajatusta siitä, mitä kaikkea värikästä voin tänne jatkossa tuodakaan. Tintit loikkivat ikkunan toisella puolella kuusen kätköissä, turvassa tuulenpuuskilta. Räystäiltä nokkuu vettä. En malta odottaa, millaisia lintunaapureita meille tänä keväänä muuttaa.

Tykkään näistä raiteista, joilla ajatukset tänään kulkevat: kiitollisuus, herkkyys ja uuvahtava lempeys.

Pulppuilen tänne vähän

Nyt on hirveä hinku kirjoittaa. Päivittää muka kaikki, ja valmiiksi tietää, ettei sormet tule pysymään mukana. Pulppuaa niin holtittomasti, enkä hahmota kerrottavalleni mitään punaista lankaa ja rakennetta.

Työhön paluu sairasloman jälkeen sujui kohtuullisen hyvin. Tuntuu, että ehdin toeta jotenkin jaloilleni. Mielen lisäksi sain sairasloman ajaksi myös fyysistä sairastettavaa, enkä siltä osin ole kunnossa vieläkään. On tuntunut hengästyttävältä ajatus, että työ on tällä hetkellä kuormittavaa, perhe-elämä on kuormittavaa (uhmaikä ja erityisesti sen mukanaan tuomat sietämättömät nukahtamiskaaokset ja minun oman väsyni vaikutukset muun perheen hyvinvointiin) ja terveyshuoletkin kuormittavat. Ja näiden lisäksi vielä tosiaan elämän muita kriisejä on puskenut lupaa kysymättä päälle. Sairasloma oli hengenpelastaja ja selviydyn varmastikin jouluun asti ladatuilla akuillani.

Mutta kovilla kierroksilla menen, ja pitääkin mennä, että tulee valmista. Töissä on ruuhkaviikot, ja rumbaan tulee muuttuvia osasia jatkuvasti. Joulujuhlaa, sen harjoittelemista, muutoksia ja muuttoja, arviointia, kokeita, vihkon- ja kirjantarkistuksia, joulunaluslevottomuutta, kirittäviä sisältöjä ja muuta hömppää ja humppaa.

Unetkaan eivät mua viisaammaksi tee, kun mulla ei ole aikaa miettiä niitä tarkemmin. On ollut hukattu lapsi, irti pureskeltu kieli (ruma ja ruskea sellainen), tuntemattoman lapsen irtopää kangaskassissa ja huoli päättömästä vartalosta jossakin, rikkinäiset silmälasit ja mitä vielä. Taloja, mäkiä, matkustajalentokoneen harjoituslentoja.

Tosielämän kohokohtia on ollut Miukun ja Keskisiskon kanssa tavatut Mimi ja Kuku, ja äidin kanssa koettu Juha Tapion keikka. En ole itse ollut koskaan kovin kova fanittaja. Tykkäsin teininäkin niistä bändeistä, joita sisko tai kaverit fanittivat. Tämän hetken fanituksen kohteet poimin siis tyttäriltäni ja äidiltäni. Molemmat konsertit ja kohtaamiset olivat hoitavia ja ilostuttavia. Ja mr Piin kanssa vietetty ammattiyhdistyksen pikkujoulukin oli kiva. Ja se on tehnyt mulle kivan joulukalenterin, jossa saan yllätyksiä joka päivä. Ja sekin on hauskaa, että Keskisiskolta irtosi ensimmäinen hammas ja se, että minä ostin hulvattoman hulmuhihaisen kukkapaidan! Se on mulla tuossa alla olevassa kuvassa, jonka olen ottanut Mäkkärin vessassa Juha Tapion konsertin jälkeen.

Elämä pulppuaa ja rönsyilee. Ja välillä itkettää ihan holtittomasti. Mutta näillä mennään. Joulu tulee vaivihkaa ja vähän silloin tällöin halaa, kun kohtaillaan oviaukossa tai illansuussa.

Jatketaan toiste, kun löytyy pätkä sopivaa punaista lankaa seurattavaksi. Moikkelis.

Raskas, mutta oudosti lämmin olo.

Hautajaispäivä tuntui etukäteen kauhean raskaalta ja ahdistavalta.

H-hetkellä se tuntui yhä raskaalta, mutta samalla rauhoittavalta. Koleasta säästä huolimatta lämpö jotenkin kääriytyi ympärille ja oli turvallista olla.

Jälkikäteen tuntui väsy. Väsy, väsy, väsy. Suru ja jännitys meni kivuksi niskaan ja päähän.



Tästä lähdetään taas tulevaan. Millainen siitä sitten tuleekaan. Ainakin kuopus tuo siihen oman uuvuttavan lisänsä olemalla joko hirveän hirveän HIRVEÄN uhmaikäinen, tai sitten jotenkin muusta syystä huonona (olosuhteet huomioon ottaen ihan mahdollista sekin). Väsyneenä sellaisen käsittely tuntuu aavistuksen verran kohtuuttomalta, jopa mahdottomalta välillä. Surukin riittäisi työksi jo sellaisenaan. Kiitos, kun olette toivotelleet voimia ja muita kauniita sanoja. Niistä ajatuksista se lämmin tunne ympärille varmaan punoutuikin. Olen kerännyt sanananne ja ajatuksenne tarkasti talteen ja käytän säästellen tulevien viikkojen heikkoina ja raskaina hetkinä.

Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.

Pitkäkyntinen ja huivillinen

Kuvatekstiksi ylläolevaan, alkaen lähinnä olevasta asiasta: Kynnet. Eivät ole vuosiin olleet näin pitkät ja vahvat! Jopas! Jopa hankalat. Ennen mulla oli aina tällaiset, nyt en osaa tehdä mitään, enkä malta lyhentääkään.

Edeten seuraavaan: Partiohuivi. Olen nyt ihan oikea partiolainen. Hups. Ollaan herätetty lippukunta henkiin ja olen tämäniltaisen, ensimmäisen kokoontumisemme jälkeen iloisempi, innostuneempi ja tyytyväisempi, kuin olisin ikinä uskaltanut arvatakaan.

Ja palaten vielä niputtamaan nämä kaksi lähintä elementtiä: Haukankynsillä sai hyvin teltan ja laavun pystyyn ja nuotion kasaan myös. Mutta lapsilauman hyökkäys ja riehakas keinuun pakottaminen taittoi pikkusormen kynnen puolivälistä nurin. Sattui, vaan ei silti katkennut.

Ja viimeinen kohde kuvassa: Hortensia, jonka sain lapsiltani. Olin kaupan kassajonossa, kun katosivat ja palasivat kantaen sen siihen tärkeinä mulle. Maksoin toki lahjani itse, mutta oli niin sööttiä, että yhä hymyilyttää, kun sen näen.


Muutenkin kuplin ja pulppuan. Huomasitko ehkä vähän?

Kyläilyreissu ja monta sataa kilometriä kaunista Suomea

Irrottauduin eilen yksin reissuun. Sain kutsun Ystävälään, mutta pitkän ajomatkan takia matkani oli paitsi "ystävien tapaaminen", myös ikioma roadtrippini.

Oli voimauttava reissu. Tuntikaupalla hiljaista autoilua. Moottoriteillä oli vapauttavaa huristaa, mutta ihaninta oli pienet, vieraammat tienpätkät jännine taukopaikkoineen. Tavatut naiset olivat yhtä mahtavia, kuin aina. Viisaita, hauskoja ja huippuja. Oleminen oli iisiä, vaikken ollut skarpeimmillani. Mutta luulen, ettei ketään haitannut takeltelevat ajatukseni.

Matkoilla ihailin maisemia. Etelä-Pohjanmaalta lähtiessä kumpuilevat pellot ja jylhät maisemat järvineen saavat vähän haukkomaan henkeä. Ja sitten kotiin palatessa ensimmäinen aukeava peltomeri muistuttaa mua hengittämään keuhkoni täyteen avaruutta. Vieraiden maisemien ihastelu on hienoa, mutta sielunmaisemaan palaaminen silti parasta.

Vielä en tosin päässyt kotiin asti. Ajoin mökille, missä muu perhe kelluskeli järvessä. Kelluipa siellä illan hiljettyä vielä yksi puutarhasandaalikin, jonka bongasin pienenä pisteenä käytyäni laiturilla fiilistelemässä tätäkin tärkeää maisemaa (viimeisessä kuvassa tämä fiilistelijä ja sandaali myös). Hirmuisen kaunis ilta täällä. Tänään olen kiitollinen ja onnellinen ystävistä, kauniista Suomesta ja perheestä. Sen lisäksi oon ihan törkeän väsynyt. Nimittäin maisemien lisäksi tunnustan ihailleeni matkanvarrella myös Ideaparkia, melko pitkän kaavan mukaan...

Lastenleirillä nostalgisoimassa

Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.