Rusinoita Maria Nordinin pullasta

Oon kesän aikana sukeltanut ajatuksiini. En niin syvälle, kun tiedän pääseväni, mutta olen pulikoinut pienesti ja turvallisesti siinä ihan pinnan tuntumassa. Oon pohtinut pinttyneitä ajatusmallejani (tietoisia ja tiedostamattomampia) ja niiden vaikutuksia hyvinvointiini. Ihan siis fyysisenkin. Olen vähän nolostellut tätä myöntää, mutta nyt sen sanon: Teen tätä itsetutkiskelua marianordinilaisittain. Ihan peräti verkkokurssin muodossa, jonka alesta talvella ostin. Olen huono ostamaan ideologioita sellaisinaan (keskittymiskykyni ja intohimoni uusia asioita kohtaan ei riitä täyshurahduksiin asti ja siksi päädyn poimimaan rusinoita pullasta), mutta kyllä tuossa Nordinin kiitollisuus- ja tietoisuuspohjaisessa hyvinvointifilosofiassa on paljon valaisevaa. Ja yllättävän paljon myös sellaista, mitä olen itsekin miettinyt ja jopa toteuttanut pienestä asti luontaisesti. Ja toisaalta se on myös vahvistanut luottamusta siihen, että meissä itsessämme on valtava vahvuus ja viisaus sisällämme. Ja paitsi että mieli voi olla kehoa korjaava, niin ehdottomasti myös sairastuttava.

Nordinhan siis puhuu siitä, miten erilaiset oireet ovat merkkejä stressireaktioista. Itseäni on puhutellut myös käsite "sisäinen suojelija", eli se, joka ylivirittyy ja alkaa löytää "kuviteltuja vaaroja", joilta itseä suojella. Se alkaa äkkiä ilmoittaa "vaaroista" erilaisilla oireilla, jopa sairauksilla. Lisäksi mieleen on jäänyt ajatus siitä, miten nämä oireet (tai mielenterveyden ongelmat, kuten itselläni esimerkiksi paniikkihäiriö tai pienemmässä mittakaavassa jokin pinttynyt taipumus ärsyyntyä tietyistä asioista) ovat ikään kuin riippuvuuksia. Tunnistan tuon: Olen ajoittain paininut olojeni kanssa yrittäen hallita paniikkia tai yrittäen estää oireita. Eli toisin sanoen olen antanut oireiden ja niiden ympärillä pyörimisen hallita, koska olen ajatellut irti päästämisen olevan vaarallista.

Mutta siis, en ole niin omistautuva, että osaisin tiivistää tämän filosofian (sitä kai se kuitenkin lähinnä on?) perusperiaatteita tähän, tai että olisin kyennyt edes toteuttamaan kurssia täysin keskittyneesti ja sitoutuneesti. Silti moni oivallus on käynyt kuin salaa napsauttamassa aivoista tiettyjä reagointitapoja pois päältä. Tärkeimpänä oppina on ollut kiitollisuuden tunteesta kiinni saaminen ja siinä kelluminen. Ihan yllättävissä hetkissä se tunne nappaa syliin ja keinuttaa mut lempeään onneen. Se on ollut hyvää jatkumoa iloetsinnöille, josta talvella puhuin.

Tässä lunastamassani verkkomateriaalipaketissa olisi itselle vielä paljon sisäistettävää ja harjoiteltava, mutten jaksa ja halua mennä tällaiseen täysillä. Ja siltikin olen saanut paljon irti.

Tekisi mieli yllyttää muitakin kokeilemaan, mutta olen ehkä vielä liian nynny suosittelemaan tuollaista, mitä nykypäivänä pidetään vilkaisemattakin huuhaana. Vielä. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan. Mieli on vahva ja keho on viisas. Enkä siis tietenkään (kuten ei tämä metodikaan, johon olen nyt tutustunut) väitä, etteikö todellakin lääketiede olisi hyvä ja tarpeellinen ja monesti täysin välttämätön. Mutta että on olemassa tosi paljon ajatusmalleja ja asioita, joita muuttamalla itsessämme voidaan voida huomattavasti paremmin, myös fyysisesti.

Onko muilla kokemuksia? Herättääkö keskustelua vai vienkö aiheen hiljaa takavasemmalle ja pidän rusinat ominani?

Loman kirjakasa

Kesä on ollut vielä kevättäkin hiljaisempaa täällä blogin puolella. Olen muistaakseni nauttinut lomasta. Lipunut päivästä toiseen niin, etten osaa oikein sanoa, että mitäs tässä on tehtykään. Leireilty, reissailtu, loikoiltu, vähän hajoiltu ja koitettu paikkailla. Luettu.

Lainasin alkulomasta kirjoja Instagramissa keräämieni suositusten perusteella ja puhtaalla kiireisen lainaajan randomilla. Tällaiset tarttui matkaan ja tuli luettua:

Kirjoitin jokaisesta itselleni jotain ylös, ja riippumatta siitä, onko näistä kenellekään muulle mitään iloa, niin liitän kirjoitukseni tähänkin.

Kirja nro 1: Tuntematon Kimi Räikkönen, Kari Hotakainen

Kirja oli sulava sukellus mielenkiintoiseen maailmaan ja tarinan punoutuminen faktaksi kiehtoi ja koukutti. Tuntui palkitsevalta löytää tarinasta asioita, joita tietää ja muistaa ja nyt ymmärtää myös yksityishenkilön todellisiksi elämänvaiheiksi. Kimin uran alkuaikoina seurasin, uskokaa tai älkää, formulaa aika aktiivisestikin. Pidin formulamaailmaa outona jo silloin. Ja pidän yhä, kirjan luettuani.Vaikuttaisi siltä, että Kimikin pitää.

Kimin sielunmaailmasta tunnen saaneeni paljonkin irti, itse asiassa siirsin monia kirjan herättämiä empatian, kunnioituksen ja ymmärryksen tunteita myös itselleni tuttuihin ihmisiin, joiden ajatuksia en aina ole kyennyt kovin hyvin ymmärtämään, ehkä hyväksymäänkään. On aina avartavaa, kun joku osaa purkaa itselleni vieraan olemisen tavan ymmärrettäviksi pointeiksi. 

Kirja nro 2: Nainen joka unohti, Liane Moriarty 

Kirjan päähenkilö löi päänsä ja heräsi tilanteessa, jossa ei muistanut mitään viimeisiltä 10 vuodelta. Ei perhettään, ei draamaa ihmissuhteissa, ei oikein itseäänkään. Ainakaan sellaisena, kuin muut häntä pitivät. Kirja piti otteessaan, kuvasi taitavasti ihmismieliä ja tunteita. Herätti ajatuksia ja herätti itse asiassa lukemaan myös keskellä yötä parin luvun verran. Tai ehkä niin päin, että herätessäni totesin voivani yhtälailla lukea, kuin kuunnella telttakankaan läpi lintujen huutoa. Melkein kolmen tunnin hetken verran...

Mielessä risteilivät teemoina aikuistuminen, parisuhde, äitiys, persoonallisuus, mielenterveys, perhe- ja ystävyyssuhteet, roolit, arvomaailma. Ajatukset pyörivät Alicen lisäksi paljon tietenkin myös itseni ympärillä. Vaikka kirja oli paksu ja pitkä, se oli helppolukuinen, ahmittava ja hyvin punottu otteessaan pitäväksi. Kevyttä. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva, sen tyyli olisi jotain Täydelliset kotiäidit -maailmaa, vaikka tarina syvempiäkin sävyjä kyllä sisälsi.

Kirja nro 3: Eukalyptus, Murray Bail

Kirja kertoi eukalyptusmetsän omistajasta, joka päätti luovuttaa tyttärensä puolisoksi sille, joka osaa nimetä metsän kaikki sadat eukalyptuspuut.

Runollisen tekstin rytmiin oli alkuun vaikea päästä, mutta sitten tarina alkoi soljua. Paljon lukuelämyksestä menee suomentaja Saara Villan piikkiin. Ihania ennenkuulemattomia sanoja, jotka on taitavasti rakennettu ymmärrettäväksi. Haipua, volina, kellervä. Tätä kirjaa lukiessa huomasin monta kertaa kuvaavani kännykällä talteen nokkelaa, kaunista ja herkillä vedoilla, mutta tarkasti piirtävää tekstiä. Esimerkiksi tällaisen kappaleen olen kuvannut:

"Silti Ellen heittelehti ja luiskahteli valon ja pimeän läpi, itsensä toisesta päästä toiseen, vastakohtaan. Hän oli sekä tyyni, että kiihdyksissään; hän kärsi suuresta uupumuksesta ja seuraavassa hengenvedossa levottomuudesta. Varmaankin on olemassa jokin luja lääketieteellinen nimitys tälle ylös, alas ja ristiriitaisesti edestakaisin luiskahtelevalle tilalle."

Kesti siis pitkään päästä kirjan rytmiin ja lukeminen pätkissä/hälinässä oli työlästä, monta kertaa piti palata lauseen tai sivun alkuun ja yrittää uudelleen. Olisin ehkä luovuttanut, jollen olisi jo aluksi päättänyt lukea koko kirjakasan. Mutta onneksi luin loppuun. Kirja kaikenkaikkiaan oli jotenkin haikea, puhdas, ajaton, herkkä, söpö ja mitä vielä? Tuli hirveä halu maalata ja piirtää. Piirtää Ellen, piirtää puita, piirtää kellerviä kaupunkeja ja sinerviä eukalyptusmetsiä, piirtää harmaa kanarialintu ja nahkatakkinen renttu. Aloitinkin. Ellenistä tuli ihan epäreilun ruma, ja lopetin. Siirryin lukemaan seuraavaa kirjaa.

Kirja nro 4: Yön kantaja, Katja Kallio

Kirja kertoo Seilin mielisairaalasaaressa 1800-1900-lukujen taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta, joka on ihan oikeasti olemassa ollut ihminen. Vaikka tarinan ääriviivat ovat jossain määrin tosia, on väritys kirjailijan tulkintaa ja mielikuvittelua.

Tätä lukiessa koin itsekin olevani hullu. Mikä kertonee paitsi kirjoittajan taidosta kuvailla mielen järkkymistä, myös omasta herkkyydestä erisorttisille mielenvinksahduksille. Pohdin paljon sitä, miten Amandan käytös auki selitettynä tuntui niin inhimilliseltä ja loogiselta, vaikka ulospäin touhu oli tietenkin useimmiten älytöntä. Tai että mikä on ympäristön merkitys ja rooli mielenterveydessä ja sen tulkinnassa. Sikäli tietenkin suuri, että ympäristö määrittää normin ja normaalin, eikä se mene yksiin jokaisen sisäisen kokemuksen kanssa. Ei sen kummemmin suuntaan, kuin toiseenkan. Että kuka kokee hulluutta ja kuka ei, ja ketä sellaisena pidetään ja ketä ei. Mietin sitäkin, että mihinköhän minut olisi 1800-luvulla sijoitettu päätäni parantelemaan.

Kirjaa lukiessa oli palkitsevaa diagnosoida henkilöitä ja heidän traumojaan. Hetken kuvitteli olevansa hyväkin psykologi, kunnes tajusi siirtää kunnian nokkeluudesta kirjailijalle: hänhän sen diagnoosin on tehnyt ja muotoillut kirjaan sopivaksi tarinaksi. Minä vain vähemmässä nokkeluudessani osasin sen (tai ainakin osan niistä) sieltä poimia.

Kirja oli kirjoitettu helppolukuisella, mutta kauniin (ja tarvittaessa ruman) kuvailevalla ja elävällä kielellä ja tämän jälkeen tuntui kököltä alkaa lukea kirjaa, joka oli suht vaivaa näkemättömästi käännetty suomeksi. Suomen kieli on niin vivahteikasta, kirjoittajan luonne (tai hänen valitsemansa vaikutelma) näkyy niin eri tavalla, kuin muilla kielillä kirjoitettuna ja niistä suomeksi käännettyinä. Saatte olla eri mieltä, näin itse koen.

Kirja nro 5:  Kukkien kieli, Vanessa Diffenbaugh

Suomennettu kirja lähti Kallion tekstin jälkeen vähän kömpelösti liikkeelle. Mieli pökkäsi sanavalinta- ja lauserakennekökkäreisiin muuten sileällä ja sujuvalla ajatuksenliuulla. Toisin kuin Eukalyptuksessa, tässä on "käännetty", ei tehty taidetta.

Kirja kertoo raskaan lapsuuden eläneestä hylätystä tytöstä, joka sijoitusperhe- ja laitoselämävuosien jälkeen aloittaa elämäänsä omillaan 18-vuotiaana. Tyttö on kiinnostunut kukista ja erityisesti niillä kerrottavista viesteistä. Itselläkin herää oman kukkakauppatyöskentelyjen jälkeen unohtunut mielenkiinto kukkien merkityksiä kohtaan. 

Teksti ottaa kuitenkin äkkiä mukaansa. Nykyhetken ja menneen kerronta vaihtelevat kivalla rytmillä. Tarina on vähän naiivi ja tuntuu sisältävän tarkoittamattomia ristiriitoja ja pikkuvirheitäkin, mutta lopulta (Yön kantajan jälkeen) pääsen kiinni siitä syvyydestä, johon tässä kirjassa päästään, ja se onkin ihan ok. Vaikkei siis ihan yhtä syvä olekaan tämän teoksen syvin pää, kuin edellisissä teksteissä. Jotenkin ilmiselvästi amerikkalainen tarina, enkä oikein itsekään tiedä, mitä tällä tarkoitan.

Kukkateema on ihana. Huomaan lukupäivinä pukevani kukkakuosia ja nyppiväni pelargoniasta ja marketasta kirjasta matkitulla rakkaudella kuihtuneita kukkia ja lehtiä. Vasta lopuksi huomaan, että kirjan lopussa on mukana kukkaviestinnän merkitysten sanakirja. Otan sen kuvina talteen. Mies tuskin tiesi, että pihalta kantamistaan salaateista voisi tulkita viestin "kylmäsydämisyys" ...vai tiesikö...? Ehkä varmuudeksi haen pöytään valkoista apilaa ja petuniaa omien ajatusteni esille tuomiseksi.

Kirja saa miettimään myös ihmissuhteita ja äitiyttä. Mikä on riittävää onnistumista ja mikä epäonnistumista. Elämä voi edetä niin monella tavalla, ja on aika paljon myös itsestä kiinni, minkä kokee epäonnistumisena ja minkä ei...

Kirja nro 6: Anna Gavalda, Karkumatka

Nyt on kirpeää kerrontaa, tykkään. Tarinassa aikuisiksi ehtineet sisarukset ottavat ja tarttuvat hetkeen. Tekevät karkumatkan. Hyvästä ja taitavasta käännöksestä huolimatta kuulen tarinan matalalla, sarkasminpainoisella käheällä ranskalaisneidon äänellä. Oikein nopeasti kerrottuna, tosin painokkaita, lyhyitä taukoja pitäen. Tarina sisaruudesta, aikuistumisesta, hetkessä elämisestä, pienten ilojen merkityksellisyydestä.

Näkisin mielelläni tämän ranskalaisena elokuvana. Tässä versiossa, jonka lukiessa sieluni silmin näin, oli seuraavanlainen roolitus: pääroolissa Garancena Alina Tomnikov, isosiskona Elli Haloo Helsingistä ja Carinena Pippa Middleton.  Simonia esitti se eräs maikkarin tumma uutistenlukija ja Vincentiä "ranskalainen raitapaitainen nuorimies", tiedätte hänet(hänlaisensa) kyllä. Ihan vain siksi kerron, kun oikein muuta en nyt tästä novelliksi luokiteltavasta lyhyestä kirjasta saa kerrottua.

Hauska, lyhyt tarina.

Nyt en kyllä loppulomasta taida lukea mitään. Pidän ajatuksesta, että nyhjään sohvalla tai korituolissa lukemassa, mutta kuva siitä, kun lapset tai kotihommat odottavat ja minä pikkuhiljaa alan hermostua ja kiristyä, kun yritän kaikella sinnillä ja pakkomielteisellä vängällä keskittyä tekstiin, taitaa olla tältä kesältä nyt nähty.

Kiharankunnostusta Curly Girl -metodilla

Olen täälläkin ajoittain vuosien aikana valitellut takkuista ja kuivaa pörhelötukkaani. Tuo otsikoihin pullahtanut Curly girl -metodi on kuin tehty vastaukseksi valitteluihini. Olen nyt pari-kolme kuukautta ollut metodilla, ja hiukseni eivät ole enää kuiva heinäkasa, vaan (vaivannäöstä ja tuurista riippuen) ihan mukava kiharahässäkkä, joka ei mene päivän aikana tolkuttomaan takkuun.

Olen ottanut metodista vain oleellisen, sillä simppelisti olen hiuksiani aina ennenkin hoitanut. Loppujen lopuksi en ole muuttanut hiustenhoitotyyliäni mitenkään radikaalisti. Pähkinänkuoressa oma rutiinini:

Pesin ensin pois silikonijäämät xz-energisoiva hedelmä -shampoolla. Sen jälkeen olen pessyt hiuksia sulfaatittomilla, silikonittomilla ja alkoholittomilla shampoilla ja hoitoaineilla. Usein pesen metodin mukaisesti koko pään ihan pelkällä hoitoaineella. Olen parissa kuukaudessa tottunut pesemään hiukseni pää alas päin. Hiusten näkeminen helpottaa muodostuvan kiharan (ja takkujen/ei-toivotun pörrön) kontrolloimista ja ohjailua. Hiuksia harjaan vain suihkussa, ja kosteutusta lisään jätettävän hoitoaineen muodossa. Pitoa saan halutessani itse keittelemästäni pellavansiemengeelistä. Kuivaamisessa ja ploppaamisessa käytän trikoopaitaa. Joskus pesen pelkkiä pituuksia kulhossa hoitoaineella (bowl menetelmä).

Nykyään, kun olen päässyt rutiinini kanssa sinuiksi, ei tämä vie juurikaan enempää aikaa, kuin aikaisemmatkaan hiustenhoitotottumukset. Olen tyytyväinen, vaikken nyt mitään maailmaa mullistavaa kiehkurapilveä olekaan saanut. Kännykän galleria on täynnä itsetutkiskelevia kiharakuvia, joskin niiden suhteen alkaa määrä laantua, kun metodi on muuttunut arkiseksi rutiiniksi alun pakkomielteen sijaan. Ehkä jonain päivänä jaksan perehtyä vielä tarkemmin hiuslaatuuni ja sille erityisesti suositeltuihin metodinmukaisiin aineisiin ja hoitomenetelmiin. Liityn vakavahenkisiin "maailman parhaan kiharan metsästäjiin". Siihen saakka menen tällä helpoimmalla versiolla ja tiivistän sen sullekin tähän:

Peset mömmökertymät tukasta pois, ja jatkat pesua paremmilla aineilla. Buelaa, kuten siskoni pienenä sanoi, kun jokin hieno juttu tuli tyylikkäästi valmiiksi. (Ehkä yritti sanoa voilà?)

Jos kiinnostuit, niin kurkkaa lisää:

Curly Girl Suomi -Facebook-ryhmä

Me Naisten artikkeli aiheesta

Curlsbot, jossa voit tarkistaa tuotteiden ainesosien sopivuutta metodiin.

Tässä vielä oman matkani varrelta kiehkurankehkeytymiskuvitusta:

Ennen aloituspesua

Heti ekan pesun jälkeen hämmensi,
että menipäs kiharalle!

Ja sitten alkoi hinku pestä koko ajan...

Tämä on mun yksi lempiploppaussysteemi.

Aika nopeasti alkuvaiheessa kihara aina laantui.

Tässä kohtaa ploppaaminen menee jo rutiinilla.
(Alkuun virittely kesti aina vartin...)

Ja kiharakin yltyy kiharammaksi!

Pellavansiemengeeli tekeytymässä kosteissa hiuksissa.

Näyttääköhän nämä muiden silmiin yhtä pehmeiltä,
kuin miltä omiin sormiin tuntuvat?!

Toiset CG-ryhmässä karttelevat pörrölookia, mulle kelpaa sekin.

Aina jännää, kun ei yhtään tiedä, miten hiukset aamulla on...

Välillä putkahtaa ihan korkkiruuvia jostain kohtaa!

Joskus tulee loivaa mutkaa...

...ja joskus sähäkkää säkkärää.

Tässä pitkän reissauspäivän kestäneet kiharat.

Latvatkin voivat aikaisempaa paremmin.

Ja tässä vielä paluu helmikuuhun:
mielsin itseni tässä kuvassa kiharatukkaiseksi.
On tässä jotain kuitenkin tapahtunut matkan aikana, vai mitä? 

 

Tässä vielä mun vinkit aloituspakettiin.

AkuLux akustiikka-valoteos keittiöön

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen on vuorossa keittiöömme putkahtanut akustiikka-valo-design teos, joka saa mut ihastelusta kiemuralle! Siksi miljoona kuvaa, tässä näin, olkaa hyvät:

Serkkuni Mikon yritys AkuLux etsi taannoin Facebookissa kohteita erilaisille akustiikka- ja valoteoksille. Keittiömme on ollut sekä akustisesti, valaistuksellisesti ja sisustuksellisesti puutteellinen ja epätoimiva, joten inspiroiduin tämäntyyppisestä ideasta saman tien. Inspiraatio levisi vähän laajemmaksikin ja saimme vihdoin sen pitkään puhutun pintaremontin olohuone-keittiöakselillekin tehtyä. Eli auringonhaalistama persikkainen tapetti lähti ja tilalle tulvahti valkoinen, muitakin (osin epämieluisia) keittiön värejä kirkastava maali. Valkoinen seinäpinta antoi samalla mahdollisuuden uudenlaiseen väreillä leikkimiseen.

Monien suunnitteluvaiheiden jälkeen tällainen upea moni-ilmeinen akustiikka-valotaideteos koristaa keittiömme seinää! Tykätään! Keittiöön tuli heti aimoannos valoa, väriä, designia, hauskuutta ja katseenvangitsijaa. Teoksella ei suuressa, kolkossa viistokattoisessa keittiössämme ole täysin akustiikkaongelmaa ratkaisevaa vaikutusta, mutta ei siitä tietenkään haittaakaan ole.

 

Valitsin värit loputtoman pyörittelyn jälkeen Uhanan Pisara-korviksista, joiden väreistä oon aina jaksanut ilahtua ja jotka aina jotenkin koen omikseni. Jokainen levy on toiselta puolelta harmaa ja toiselta värillinen, ja kevyet turvelevyt on magneettikiinnityksen takia helposti käännettävissä ihan parissa sekunnissa. Turvepinta on ihanan elävä karvoineen ja epäkohtineen. Hyvä alusta valoille ja varjoille. Jokaisen levyn alla on kehys, jossa kulkee valonauha. Valitsimme lasten(kin) mieliksi värillisen vaihtoehdon, ja kovalla käytöllä on kaukosäädin varsinkin iltaisin ollut. Stroboja testaillessa osaavat jo sanoa, että "äiti, laita silmät kiinni".

Olisi tehnyt mieli kuvata tätä koko päivä, vaihdella levyjen ja valojen värejä, muuta sisustusta ja kuvakulmia. Vaihtoehdot ovat loputtomia ja inspiroidun tästä helposta muunneltavuudesta. Itseni sisustajana tuntien luulen, että alkuun vaihtelen lookkeja paljon, ja sitten jämähdän johonkin lemppariin pitkäksi aikaa. Keskisisko kiinnittelee teoksen kulmiin magneettikirjaimia ja itse olen laittanut välillä jotain kivaa ja nättiä nuppineulalla levyyn kiinni. Pieniä kukkia tai kortteja. En ole osannut vielä päättää, tykkäänkö eniten värikkäistä vai harmaista puolista, ja valkoisesta valosta vai lookista ilman valoja. Tykkään nimittäin kaikista näistä ihan tosi paljon ja lempparilook vaihtelee päivänkin aikana. Positiivista on, että yleensä ehdottomalta lempparilta tuntuu juuri se, minkä milloinkin näkee. Lookkien vaihtelu siis ei johdu siitä, että kyllästyisi vuorossa olevaan lookkiin, vaan siitä, että haluaa kiireellä iloita kaikista puolista. Värivaloista en väitä hirveästi tykkääväni, enkä häpeä sitä tässä myöntää. Tykkään kuitenkin siitä, miten paljon lapset niistä tykkäävät.

Oli hienoa olla mukana suunnitteluprojektissa alusta alkaen ja saada lopulta nähdä, kuinka lopputulos oli juuri niin siisti ja kätevä, kuin oli parhaimmillaan varovasti toivonutkin!

Nukutusvinkki

Ennen tuli julkaistua blogissa ytimekkäitä, lyhyitä oivalluksia, ajatuksenpätkiä ja ideoita, nyt menee aina kuulumisten kertaamisen kautta maratoniksi.

Siispä entisaikojenkaltainen nopsa vinkki tähän väliin:

Jos lapsella (tai miksei isommallakin) on vaikeuksia nukahtaa, kokeile taustaääneksi valkoista tai pinkkiä melua! (Youtubesta white noise / pink noise.) Luulen, että hämmästyttävän nopeasti rauhoittava teho perustuu siihen, että nukahtaja voi hellittää huomionsa. Ei tarvitse yrittää pinnistellä kuulemaan, mitä muualla tapahtuu. Jokin kohta aivoissa sammuu ja uni tulee huomaamatta.

Tänään päiväunille nukahtivat kainalokkain ihan pikkuhetkessä kiukusta kiljuva Miuku ja nukuttamaan mennyt mr Pii. (Toisen kyllä hätyytin hereille siivoushommiin.)

Unikaverina sipulia...

Mies lähti tapaamaan opiskelukavereitaan. Mulla oli monenlaisia hulluja suunnitelmia, miten saan kolme päivää kulumaan lasten kanssa, hulluimmissa suunnitelmissa jopa huikean elämyksellisesti. Ehkä joku kepeä roadtrip, ehkä pyjamabileet tai edes telttailua takapihalla. No, olinkin huikean elämyksellisesti sitten kipeä ja röhnötin. Toisaalta hyvä, koska flunssan varjolla tekemättömyys oli hyväksyttävämpää, kuin aikaansaamattomuuden. Totta puhuen tekemättömyys oli melko todennäköinen skenaario ilman flunssaakin.

Eilen raivostutti jo valmiiksi mennä nukkumaan, kun nenä valui solkenaan. Muistin kikan, jota käytän lasten räkäöinä: silputtu sipuli avaa nenän ja rauhoittaa yöunen. (Ja saa talon haisemaan grilliruoalta.) Koko äitiurani ajan olen tuota niksiä käyttänyt, kun en muutakaan ole nuhaan keksinyt. Ja äitinä aina jotain on saatava tehdä, kun toisella on huono olla. Monta kertaa oon arvellut nuhan laantumisen olleen enemmän sattumaa, kuin sipulista johtuvaa. Mutta kyllä, taaskin helpotti. Sattumaa tai ei. Sen verran sattuvaa sattumaa kuitenkin, että tarjoan vinkkini jakoon muillekin kesäflunssaa poteville. (Olen sen toki tainnut tehdä aiemminkin.) Eli sipulia paloiksi nukkujan viereen. Peukku sille. Viimeöisen sipulin muotoilin vieläpä erityisen söpöksi. (Basilika poseerasi vierellä.)

Ihan söpö oli mun kukka-aamutakilla kruunattu överi flunssa-aamukahvilookikin. Ja vielä söpömpi Miuku, jonka luulin poseeraavan vieressäni. Löydätkö kuvasta?

Suppailua

Meille tuli viime kesän lopulla sup-lauta. Emme sitä silloin päässeet testaamaan, mutta nyt juhannuksena sitten senkin edestä.

Ähtärinjärvi, jolla mökkimme sijaitsee, on suuri järvi, jolla usein käy kova ja kylmä tuuli. Tuulessa suppailu ei ollut erityisen rentoa, ja mukavinta kovassa aallokossa oli edetä polviseisonnassa. Mukavasti tuntui reisissä ja vatsalihaksissa, kun vastatuuleen puski itseään. Silti, jo tuon aallokkokokemuksen jälkeen olin hirveän innoissani tästä itselleni uudesta lajista.

Kun jonakin juhannusviikonlopun aamuna järvi aukesi edessämme peilityynenä, oli suppailuelämys täydellinen. Kävin lipumassa rannan suuntaisesti niilläkin paikkeilla, joissa usein unissani leikin lentämisleikkejä järven yllä. Nuo unet ovat olleet leikkisyyden, helppokulkuisen elämänvaiheen ja ilon unia. Olen lennähdellyt järvestä korkealle ilmaan ja molskahdellut takaisin veteen. Nyt oli outoa seistä tuolla unien paikalla. Jo järven pinnalla seisominen on outo, unenomainen kokemus sellaisenaan, saati seisten liikkuminen siellä.

Liikuntamuotona joku oli todennut suppailun olevan tylsistä tylsin, mutta itselleni tuo kyllä sopi hyvin. Rauhallista ja rauhoittavaa. Jalkapohjan lihakset tuntuivat tehneen töitä varsinkin ensimmäisen päivän aikana, kun meno vielä enemmän jännitti ja aallokko piti tasapainon virkeänä. Tasapainoilu muutenkin aktvioi lihaksia ihanan hienovaraisella, mutta kuitenkin kokonaisvaltaisella tavalla.

Myös lapset saivat aikaan monta sup-lautaleikkiä järven rannassa. Me isommatkin vähän kisailtiin. Nopeuskisaa poijun ympäri. En voittanut. Tehtiin myös temppuja ja plumpsahdeltiin järveen, mikä omien havaintojeni perusteella aina aiheutti kikatushepulin kaatujassa. Omat temppuni eivät vetäneet vertoja mr Piin päälläseisonnalle, mutta toisaalta ei hänkään kyennyt vaakaan, jota yrittäessäni kävin itse muutamankin kerran väliuinnilla.

Hauska, ilostuttava vempele. Suosittelen kokeilemaan, jos tulee tilaisuus.

Suosittelun arvoinen paikka: Tampereen Muumimuseo

Oli omituinen olo eilen illalla. Innostunut ja malttamaton. Hyvin poikkeuksellinen sunnuntaioloksi. Yleensä koen pientä (tai suurta) etukäteisahdistusta vapaan vaihtuessa arkeen. Maanantait ei oo mun heikko kohta, mutta sunnuntaisin oon kiukkuinen ja stressaantunut.

Eilen en ollut. Sairasloma ei parantanut niskaa täysin, eikä korvakaan ihan kunnossa ole. Mutta henkisen akun se latasi todellakin täyteen! Ihan mahtava tunne se sellainen!

Viikonloppuna tehtiin lisäksi ilostuttava reissu isomummolaan ja ajettiin yöksi Tampereelle. Haluttiin ajella sunnuntaina valoisalla kotiin, mutta ehdittiin ennen kotiin lähtöä piipahtaa Muumimuseossa.

Isoveli protestoi, kun museofriikkinä olisi hinkunut Vapriikkiin tai joihinkin "kiinnostavampiin" teemamuseoihin. Heti näyttelyn ovien avauduttua hän kuitenkin näytti samalta kuin museoissa aina: silmät lautasina ja hymy korvissa. Puhetta ja ihmetystä pulppusi koko kiertelyn ajan. Keskimmäinen hypähteli ja kiljahteli ihastuksissaan ja oma museokäyttäytymiseni taisi olla jotain näiden kahden reaktion välistä. Aika hyvin sikäli, että en ole harmikseni yhtään museotyyppi. Mutta olen muumityyppi ja taidehöperö. Pienintä siskoa vuoroin pelotti ja vuoroin ihmetytti. Muumit kyllä kiinnostivat häntäkin, vaikkemme ihan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuka hahmoista on Pikku Myy ja kuka Muumipeikko, vaikeammista hahmoista puhumattakaan. Hän on aina oikeassa, ja jos ei muuten, niin "iskä sanos".

Näyttelyssä oli paljon ihasteltavaa ja näyttely oli rakennettu kiehtovasti etenemään kirjojen tarinoiden mukaisesti. Oli katsottavaa, kuunneltavaa ja kosketeltavaa. Kuvata tosin ei saanut. Pienoismallit olivat uskomattomia ja pojan kanssa vähän pohdittiin, että voitaisiin alkaa isoina pienoismalliarkkitehdeiksi. Näyttelyssä oli hauskoja yllätysmomentteja, jotka saivat ujo-Miukun hypähtämään lähimmän aikuisen kaulaan ja Pikkiriikkisen puolestaan hakeutumaan yhä uudestaan ja uudestaan tiettyihin paikkoihin kikattelemaan.

Taianomainen, visuaalinen ja inspiroiva paikka. Näyttely muistutti itselleni, että aikuinenkin voi leikkiä. Askarrella, taiteilla, satuilla ja vieläpä vakavissaan omistautua tälle kaikelle. Ja hmm... Että tätä kaikkea voisi näköjään tehdä muussakin ammatissa, kuin opettajana. Vieläpä ehkä kivemmin.

Olin vaikuttunut. Siksi ostin paljon matkamuistokrääsää. Suosittelen.