Kalenteriin merkattu flunssa

Vitsailin koko viikon, että torstai-iltana tulen kipeäksi. Siihen asti oli tiukkoja velvollisuuksia ja kivoja juttuja suoritettavaksi, mutta flunssa on kutitellut nielussa jo maanantaista asti. No, torstaina saatiin yrjöpotilas, jota jäin perjantaina kodittamaan. Heräsinkin itse korvat kipeinä, nuhaisena ja kuumeen kynnyksellä, ja eilisen sairastaja touhuaa reippaana pitkin taloa Paula-vauvansa kanssa. Nyt katsovat Pipsa-possua ja minä Napakymppiä ja juon pannullisen kahvia.

Oikein hyggeäkin, kunhan vain Miuku ja Paula pysyisivät hyvällä tuulella. Ihailen sohvan nurkasta uusia, valkoisia seiniä ja ajatusta siitä, mitä kaikkea värikästä voin tänne jatkossa tuodakaan. Tintit loikkivat ikkunan toisella puolella kuusen kätköissä, turvassa tuulenpuuskilta. Räystäiltä nokkuu vettä. En malta odottaa, millaisia lintunaapureita meille tänä keväänä muuttaa.

Tykkään näistä raiteista, joilla ajatukset tänään kulkevat: kiitollisuus, herkkyys ja uuvahtava lempeys.

Unikaverina sipulia...

Mies lähti tapaamaan opiskelukavereitaan. Mulla oli monenlaisia hulluja suunnitelmia, miten saan kolme päivää kulumaan lasten kanssa, hulluimmissa suunnitelmissa jopa huikean elämyksellisesti. Ehkä joku kepeä roadtrip, ehkä pyjamabileet tai edes telttailua takapihalla. No, olinkin huikean elämyksellisesti sitten kipeä ja röhnötin. Toisaalta hyvä, koska flunssan varjolla tekemättömyys oli hyväksyttävämpää, kuin aikaansaamattomuuden. Totta puhuen tekemättömyys oli melko todennäköinen skenaario ilman flunssaakin.

Eilen raivostutti jo valmiiksi mennä nukkumaan, kun nenä valui solkenaan. Muistin kikan, jota käytän lasten räkäöinä: silputtu sipuli avaa nenän ja rauhoittaa yöunen. (Ja saa talon haisemaan grilliruoalta.) Koko äitiurani ajan olen tuota niksiä käyttänyt, kun en muutakaan ole nuhaan keksinyt. Ja äitinä aina jotain on saatava tehdä, kun toisella on huono olla. Monta kertaa oon arvellut nuhan laantumisen olleen enemmän sattumaa, kuin sipulista johtuvaa. Mutta kyllä, taaskin helpotti. Sattumaa tai ei. Sen verran sattuvaa sattumaa kuitenkin, että tarjoan vinkkini jakoon muillekin kesäflunssaa poteville. (Olen sen toki tainnut tehdä aiemminkin.) Eli sipulia paloiksi nukkujan viereen. Peukku sille. Viimeöisen sipulin muotoilin vieläpä erityisen söpöksi. (Basilika poseerasi vierellä.)

Ihan söpö oli mun kukka-aamutakilla kruunattu överi flunssa-aamukahvilookikin. Ja vielä söpömpi Miuku, jonka luulin poseeraavan vieressäni. Löydätkö kuvasta?

Kuumetta ja siivouspäivää

Pienin on kuumeessa, joten mulle tuli yllättävä "vapaapäivä". Töissä on kevättä ajatellen kaikki hyvällä mallilla, eikä kotiin jääminen aiheuttanut paniikkia. Nakuttelin jopa eilen iltapäivällä alustavat arvioinnit wilmaan. Nyt voin huoletta löllötellä deadlineen asti, ja viime tipassa pyöräyttää kaikki nurin - ja koota lopulta samaksi, minkä olin ensin tehnyt. Luulen, tai ainakin toivon, että vuosien saatossa itsevarmuus ja ammattitaito kasvavat ja voi jättää tuon turhan pyöräyttämisvaiheen välistä.

Potilaspäivän käytin siis arviointien sijaan siivoamiseen. Terassipuuhien, helteen ja pitkien työpäivien takia sisällä oli huolettoman ja hiekoitetun näköistä. Iltapäivällä väki ihmetteli, että miten voi näyttää niin uudelta kaikki. Se on se taika, kun siivoaa riittävän harvoin.

Poika sai syksyllä parvisängyn. Suunniteltiin siitä sen verran korkea, että alapuolta voi järkevästi hyödyntää. Pöytää en sinne kuitenkaan halunnut, koska onhan siellä nyt aavistuksen pimeää kuitenkin esimerkiksi läksyjen tekoon. Joskus siellä oli lukumaja, mutta nyt sängyn alla on monta kuukautta ollut legokaupunki. Pyydän välillä keräämään kaikki irtopalat, ja sitten kaupungin voi huoletta imuroida. Tosin parempi jättää lapselle kertomatta, että kahdesti kuului hiekanrapinaa kovempi kolina imurista tällä kertaa.

Vähän jäi vielä hommat kesken, mutta harjoittelen muutenkin asennetta, että puoliksi tehty on jo sekin pyy pivossa. (Höhöh, tulipas hieno uudissananlasku.) Nyt aion laittaa jalkakylvyn ja moodautua viikonloppuun.

Uusia hetkiä äidillekin

Oma koululaiseni on sairastanut samalla tavalla kuin moni muukin: olotila ja kuumeisuus sahaa ja vaihtelee. Kotiinjäämispäätökset on tulleet nopeilla aikatauluilla ja vaatineet sumplimista töissä käyviltä aikuisilta. Koska työpaikkani on lähellä kotia ja lapsi on ihan pärjäävässä kunnossa ja puhelimen päässä, on meillä kahtena päivänä toteutettu meille uutta kuviota: ekaluokkalainen on ollut pari-kolme tuntia yksin kotona.

Tänään soitin töiden päätyttyä, onko kaikki ok ja onko syönytjuonutpelannut vai mitä, ja hän toivoi, että jäisinkö vielä hetkeksi töihin. Hän halusi nauttia hiljaisesta kodista ja omasta rauhasta. (Eli pelata, mikä meillä on ollut tähän asti harvinaista puuhaa.) Ymmärrän. Iso poika, ja tuttua erakko- ja hyggeluonnetta hänessäkin.

Hiippailin hiljaa kotiin, moikkasin pienesti ja siirryin viereiseen huoneeseen katsomaan hönttiohjelmaa. Ollaan vaan ihan hiljaa ja lataudutaan tyynessä talossa hetki ennen kun loput tulee kotiin.

Rutiinit sekaisin ja iltajätskiä

Oli pakko hakea illaksi jäätelöä. Sen verran tiukka sairasteluputki takana omia ja toisten tauteja (tänään oli kolmannen oksentajan vuoro), että alkaa olla pinna aika tapissa.

On tympeää olla pois töistä, kun porukka villiintyy poikkeuspäivinä ja rutiinin uudelleen löytyminen on aina oma urakkansa. Rutiinit on kyllä itseltäkin seonneet, kun on tullut suunnittelemattomia äkkipoissaoloja. Tajusin juuri, etten mm. ole ilmoittanut tämän viikkoisesta kokeesta koteihin. No, on tullut testattua oppilaitten kyky huolehtia tieto itse perille...

Rutiinit on kyllä sekaisin kotonakin ja kuri kadonnut jonnekin flunssapoikkeusten syövereihin. Syödään koska ja missä ja mitä sattuu, eikä jostain syystä muutenkaan totella mitään. Mukava mennä välillä kasvattamaan välillä toisten lapsia. Ei mene tulostavoitteiden kanssa yhtä ihon alle.

Mutta nyt yritän vängällä vähän relata ennen (toivottavasti edellisöitä katkottomampia) unia ja huomisen kotoilee toinen vanhempi. Jospa sitten riittäisi tätä lajia.

Överisti unta

Mulle iski torstai-iltapäivänä outo olo. Luulin keväthankiulkoilusta johtuvaksi migreeniksi. Kotona nousi äkkiä kuume ja nukuin paitsi päikkärit töiden jälkeen, myös iltakymmenestä seuraavan päivän iltaviiteen! Tosin yöllä noustiin oksennuttamaan keskimmäistä ja päivän aikana kävin pari kertaa juomassa vettä ja syömässä suklaata. Mahaa väänsi, mutten tiedä, menikö tämä nyt vatsataudin, flunssan vai erään muun arvelemani asian piikkiin. (Terkut yhdelle lukijakaverille, että toteutin sen viikko sitten vinkkaamasi asian näinkin nopealla aikataululla!)

Torstain ja perjantain löllöttelin kyllä täysin vetelänä raukkana. Tsekkasin toettuani puhelimen, ja oon näköjään vastaillut whatsapp-viesteihin löllöttelyjen lomassa. En mitään kovin noloja, mutta melko tiedottamana kyllä. Hopsan. Toivotaan, että perheen sairastelupläjäys oli tällä erää tässä. Melko määrä kertyy saikkupäiviä, kun sairastaa itse ja hoitaa pikkupotilaita. Tosin tällä erää mr Pii johtaa poissaolotilastoja lasten tautien osalta.

Kuvista sen verran, että katsokaas mun kynsiä! Voin suositella halpiskynsilakoista Lidlin lakkoja! Nämä on lakattu viikko sitten, ja vasta vähän ripisevät kärjistä. Ja muumimukin kissa. Voi lemmikkikuume. Me luetaan tyttöjen kanssa Muumipeikkoa ja pyrstötähteä, enkä muista, että onko se kisu odottamassa Nipsua vai ei. Onneksi ollaan kohta lopussa ja sekin selviää. Mutta ihan ihana tuo tarina muutenkin, ja kiehtovia nuo tuttuakin tutummat hahmot noin ensikertaan esiteltyinä.

Oksennusten nappaamista

Pienin vinkui eilisen päivän. Vaisto sanoi, että jotain on meneillään. Ja niinpä niin: illan tullen hän oksensi päivän ruuat lattialle hienoissa ryöpyissä silmät kauhusta lautasina. Yö meni sitten uusintoja kopitellessa, ja yölliset tuotokset osuivatkin jo ihan hienosti sankoon, kun osasin äänimerkistä singahtaa paikalle. (Tosin singahdin aika monta ylimääräistäkin kertaa, kun joku vain käänsi kylkeään.) Aamun jälkeen Miukun vatsakivut eivät ole pyrkineet ulos asti, mutta sen verran nyrryinen on, etten vielä olisi varma, että homma on hänen osaltaan valmis.


Flunssapäivän leffa on muodostunut lapsille supertärkeäksi perinteeksi. (Sitä on yritetty vaatia myös esimerkiksi laastaroinnin jälkeen). Tänään leffavalinta oli tietenkin Frozen. Taas. Ensimmäiset minuutit katsottiin epähuomiossa tavallisissa vaatteissa, kunnes piti laittaa pauselle ja hakea eläytymiseen sopivammat tamineet.

No niin, eipä sitten muuta, kuin takaisin arkea päin pieni tutina vatsanpohjassa, että kukas seuraavaksi alkaa. Tällä kertaa melkein toivon, että joku muukin osallistuisi näihin vatsantyhjennystalkoisiin. Miuku nimittäin on kuukauden aikana oksentanut jo kahdesti ilman, että kukaan muu olisi sairastunut. (Löydän kyllä syitä ja selityksiä edellisille kerroille, mutta tämä kolmas olisi jo vähän omituista...)

Voihan plaa plaa plaa!

Tänään olin paaplaaplaaplaa plaa plaa plaa. Ja sitten plaa plaplaaplaaplaa plaaplaa plaa plaa, valivali, plaa plaa, ja aattele!! Plaaplaa, plaaplaa! PLAA PLAA! Siis voitteko kuvitella? Plaa plaa. Plaaplaplaaplaa Plaa, plaa plaa. PLAA! ...törkeetä...


...Tunnustan: tunnen suurta hinkua paljastaa somessa toisen ihmisen törkeän virheen, rikoksen suorastaan. Mietin, että miksiköhän. Että miksi alennun tässä hetkessä perussomehaukkujan tasolle. Ja keksinkin aika äkkiä: koska pääni sisällä se oikeuttaa itsellenikin inhimillisyyden ja omat virheeni. Ja haluan muidenkin sanovan mulle niin. Että Heidi Pii, oot ookoo, vaikka mokaat. Et sentään noin pahasti, kuin tuo, josta kaikille valitit. Huoh. Voi mua. Voi meitä kaikkia haukkujia. Taidan sensuroida alun kappaleet plaaplaaksi. Oman vajavuuteni joudun siis kuitenkin käsittelemään muuta kautta, kuin toista lyttäämällä. Tiivistetään sensuroidun kappalen faktapuoli seuraavasti:

Siinä rätisevässä tärykalvossa on kuin onkin (ollut pitkään?) reikä. Katsotaan, onko antibiootista apua.

Mallikas Muumi ja tarrapalkintoja

Jatketaan vielä Miukusta. Muut lapset kun enää harvemmin sopivat blogiin.

Ja mennään suoraan pottajuttuihin. Miuku ei suostu niihin nimittäin. Vinkkejä?! Ei, vaikka sai pukilta kovasti toivomiaan pikkareita ja vaikka siskokin on yrittänyt ahkerasti opettaa niiden käyttöön. Niin ei. Potta tympii. Kerran, heti päivähoidon alussa, oli kyllä pissannut pottaan. Siitä saamansa positiivinen huomio järkytti kuitenkin hänet niin, että kieltäytyi pitkäksi aikaa kokonaan paitsi potasta, myös vaippaan asioinnista hoidossa. Liritteli vaippaan sitten hoitopäivän päätyttyä, matkalla autoon. Eli taito itsessään vaikuttaisi olevan aika hyvin kontrollissa. Mutta ei. Tässä ennen joulua se historiallisesti uskaltautui kakkaamaan hoidossa. Asiasta minulle kerrottaessa se nosti käden suun eteen ja tirskahti ujosti "Anteeks!" Ollaan yritetty olla kannustavia, mutta myös armollisia. Ehkä se sitten oppii kertaheitolla, kun itse niin päättää...?

Potassa on siis vasta yksi tarra. Oon niitä pissoista ja kakoista luvannut. Mutta tuo yksikin tuli lääkkeen ottamisesta. Miuku oli selvästi mieltänyt, että palkintotarrat liimataan pottaan.

Toki sikäli sopivaa, että lääkkeiden ottaminen menee hänellä samaan "ihan periaatteesta kieltäydyn" -kategoriaan, kuin pottailukin. Erityisesti öisin kipuun herätessä lääkkeen ottaminen on aivan mahdoton tehtävä. Viime yönä taas hampaat alkoivat vaivata, ja  edes muutaman tunnin unet taatakseni tein päätöksen lähteä taistoon. Tietenkin heti lääkeruiskun nähdessään Miuku työnsi nyrkit suuhun tulpaksi ja oksennuksen partaalla kirkui vartin. Siksi olinkin superylpeä meistä molemmista, kun keksin hakea Muumipeikon paikalle. Miuku oli jo illalla leikkinyt Muumin kanssa lääkäriä: "Noin, suu auki! Hyvä, Muumi, reippaasti." Kerroin Muumille, että nyt pitää ottaa lääke, ja voi kun sitä pelotti. Lopulta Muumi kuitenkin rohkaistui ja otti lääkkeen itse. Miukun itku levisi hymyksi ja otti kuin ottikin oman ruiskunsa ja truuttasi ihan ongelmitta suoraan suuhun. Varmuuden vuoksi kehuin heitä yhteisesti ja tarkkaan vastaanottoa kuulostellen (koska kuulitte juuri, kuinka pottakehujen kanssa kävi). Lääkityt lähtivät onnellisina takaisin nukkumaan ja minä tökin kehujen toivossa nukkuvaa miestä kuulemaan kekseliäisyydestäni. Tämä oli kaivattu taisteluvoitto meille kaikille.

Hmm, ehkäpä Muumi käykin tänään päästämässä pottaan esimerkkiliraukset?! Hyvää viikonloppua, heput!

Epämukavia lääkitsemistoimenpiteitä ja pieniä iloja saikulta

Vähän jo taipuu, kun varovasti yrittää! Katsokaa! Tänään sain itse laitettua korvatipat korvaan, eikä tarvinnut rimpuilla ja vikistä lattialla kyljellään muiden käsittelyssä. On muuten kamalaa se, kun se kylmä tippa plumpsahtaa korvakäytävään toisen laittamana. En ihmettele lasten toimenpidekammoja! Heti vaan, kun mahdollista, opettakaamme ne itse hoitamaan omat lääkkeen ottonsa ja varpaankynsien leikkaamiset!

No, 2,5-vuotias ei vielä osannut, vaikka yritin antaa siihen mahdollisuuden. Niinpä viime yönä tungin taas valitettavan puolivängällä ruiskulääkettä nieluun luullen lääkitseväni tulehtunutta korvaa. Selvältähän se näytti: Yöllä itki raivoissaan moneen kertaan ja aristi rajusti korvan ja niskan aluetta. Aamulla sairaanhoitaja kuitenkin totesi korvat terveiksi. Ja molemmat poskihampaat puhkeaviksi. Hups. Kas kun en tällä kokemuksella ollut taas osannut itse yhdistää oireita pisteestä pisteeseen. Kiukkua, yöitkuja, ruokahaluttomuutta. Ehkä jo sitä viimeviikkoista oksentelua, mitä tämä pienin on aina sitkeiden hammashommien aikaan tehnyt. Hups.

No, nyt vielä buranaa niskaan ja siitä äityneeseen päänsärkyyn, kahvikuppi käteen ja Netflixistä jotain kivaa. Taidan tänäänkin syödä papuja ja kaikenlaista muun perheen inhokkiruokaa. Ja oi, miten ihanaa onkaan ilostua pavuista ja muista pikkujutuista. Vai saako saikkulainen ilostella julkisesti?

Hihhihhii, kun sattuu!

Viikonloppuna yltynyt niskakipu paisui tänään niin, että soitin itseni lääkäriin. Kaikenlaisten rankakipujen kanssa ikäni kärvistelleenä voisin sanoa, että nyt oli melko tiukat paikat. Kaikella lailla. Istuminen ja pään kannattelu tuntuivat mahdottomalta, saati että olisin pystynyt kääntämään päätäni! Huulet ja kieli puutuivat ja kipu vihloi kaulalla niin, etten välillä tohtinut hengittää. Semmoista. Voinette kuvitella olon tukalaksi.

Lääkäri tuikkasi niskaan kortisonipiikin ja käteen reseptipinkan ja fyssarilähetteen lisäksi loppuviikon saikkua. Kaiken kukkuraksi hän löysi siitä rätisevästä korvasta tulehduksen. Mua jotenkin vaan naurattaa! Välillä toki vähän itkettää. Nyt lääkittynä kuitenkin lähinnä naurattaa ja piristää.

Jotenkin oon niin hirveän onnellinen, että ennen henkistä katkeamista katkesin fyysisesti. On niin paljon helpompaa olla konkreettisesti kipeänä saikulla, kuin totaalisen uupumisen myöntäneenä.

Lääkäri määräsi mulle lepoa ja telkkarin katselua. Sopii. Auttanee siihen totaaliseen uupumukseenkin. Neulominen tosin kiellettiin, kääk!

Epäonnistuneiden suunnitelmien joululoma

Ensimmäisenä lomapäivänä tuli ensimmäinen potilas taloon. Aika iisisti poti, ja jouluna oli jo suht kunnossa. Joulupäivän kyläreissu loppui kuitenkin lyhyeen, kun toinenkin sairastui. Seuraavalta päivältä jäi myös suunnittelemani mummolayökyläily välistä ja homehduttiin puolikuntoisten ja kiukkuisten lasten kanssa neljästään kotona miehen ollessa omissa riennoissaan. Jos nyt eräretkeilyä voi sanoa riennoiksi. Paluupäivälleen suunnitellun ravintolapäivällisen sijaan olisimme voineet yhtä hyvin laittaa parikymmentä euroa suoraan roskikseen. Nyt ne menivät lasten lautasten kautta samaiseen paikkaan. Lähtökohtaisestikin typerä ajatus tarjota puolikuntoisille ruokaa.

Sitten viime yönä pienin tuli vuorostaan sairaaksi ja päätin antaa sille ja isälle köhimis- ja itkemisiltapäivän ihan kahden kesken. Suunnittelin siis leffaretken naapuricityyn isompien kanssa.  Houkuteltiin kavereitakin mukaan. Teatteri olikin täynnä, tietenkin, kappas kun en hoksannut varmistaa. Ja muutenkin oltiin liki myöhässä, koska näin se nyt vaan näinä typerinä päivinä menee. Itse päätimme odotella pari tuntia seuraavan näytöksen alkuun, kaverit lähtivät kahvittelun ja kirppistelyn jälkeen kotiin (kuin myös sairastamaan). Keskimmäinen valahti odottelun ja leffan mittaan uudelleen kipeäksi ja ilta meni häntä perässä hinatessa. Nyt kitisee ja kiukkuaa unissaan ja mietin, mikäköhän sitä tällä kertaa vaivaa. Huomiselle olisi kiva tapahtuma tiedossa, samoin uudenvuodenpäivälle ja vielä parille illalle ensi viikolla olisi suunnitelmia. Mitä luultavimmin kiukuttelemme ja kipeilemme kotona. Kai nyt aikuisetkin vielä ehtivät sairastaa ennen töiden alkua. Joka muuten koittaa jo keskiviikkona. Jipii.

En nyt katkeruudeksi nimittäisi olotilaani, vitutus voisi taas sopia tähän hetkeen paremmin. Ärtymyksen lisäksi olen myös (tyylilleni uskollisena) jatkuvasti vähän hätääntynyt lasten ollessa kipeinä. En osaa nykyään(kään?) reagoida murheisiin ja stressiin muulla, kuin paniikkihäiriön oireilla, mikä aiheuttaa kilahtelua ja tyhmyyttä, eli mm. draamaa, kohtuutonta paasaamista ja vinkumista. Ja näistä seuraavaa morkkista ja sekopäisyyttä.

Eli tämmöinen "palauttava" joululoma. Jollei muuten, niin "maan pinnalle palauttava". Hyvä ettei jo vähän pinnan allekin asti oo menty, ihan maanrakoon asti suorastaan. Hei vaan täältä rakosesta, onko täällä muita lomaansa pettyneitä sekopäitä?

Jouluvillatakki

Meidän joulu on sujahtanut vauhdikkaasti. Aatoksi saatiin vieraita kotiimme ja joulupäivänä kyläilimme itse. Tänään pari rohkeaa uskalsi meille kylään, kun omat tapaninpäivälle ja välipäiville suunnitellut reissut peruttiin. Keskimmäinen tuli nimittäin kipeäksi. Vanhinkin taannoin vähän sairasti, ja nyt oman tautinsa jälkimainingeissa vikisee korvaansa. Itse vikisen loman lyhyyttä (opelomamittakaavassa) ja töistä palautumisen totaalista vaikeutta ja siitä syntynyttä lukkoa ja kriisiä.

Mutta sain valmiiksi stressineuleeni. "Stressi"-etuliite siksi, että sileää sai posottaa isoilla puikoilla huolettomasti ja aivottomana niinä hetkinä, kun muut hommat kinnasi.

Jostain syystä mulla on ollut punaisten sävyjen syksy. Se on jännä, mitkä värit milloinkin maistuvat. Nyt tämmöiset.

Lanka on sockiplussaa, joka on isoveljen tyyppinen ja paksuinen villa-akryyli-sekoite, mutta jotenkin paljon isoveljeä pehmeämpi. Varmaan kohta nyppyinen, niin kuin tämä taannoinenkin neule, mutta oon niin ihastunut paksuihin lämpimiin neuleisiin, mutta so what tälläkin kertaa. Kun mulla oli tuo linkin takaa löytyvä sininen villatakki koulun joulukirkossa, kihnutti vieruskaveri naamoinen ihan kylkeeni kiinni ja huokaisi lopulta, miten ihanan tuntuinen takkini oli. Ihana, varmaan ikuinen muisto tarttui siihenkin takkiin tuosta hetkestä.

Saikulla peräti..

Huhhuh, mitä flunssapäiviä ja -öitä takana! Olen sairastanut oman diagnoosini mukaan miesflunssaa. Oireina mm. vikinä ja valitus (myös kuulemma unissaan), haahuilu ja halipula, totaalinen työ- ja olemiskyvyttömyys, halu päästä sairaalaan hoidettavaksi, lopun lähestymisen odottaminen, kuumetta 37,1.

Tätä on nyt kuulemma ollut paljon liikkeellä. Pitkää flunssaa kovalla kurkkukivulla ja yskällä. Mä elättelen toiveita, että oon huomenna työkykyinen. Yskä ja nuha tuntuvat vähän hellittäneen. Tämän hetken oireet on päänsärky ja yöllä niellystä Strepsilsistä johtuva kurkkukipu. Meni kokonaisena nieluun ja tuntuman perusteella on siellä edelleen. Hirmukiva. En suosittele kokeilemaan.

Kovin hyggeä ei oo tää flunssailu toistaiseksi ollut. Siskonpetiä areenasta aamuviideltä ja huomiota huutavien lasten kommentteja, että "sä vaan esität, että oot kipee". Pitäkää peukkuja, että pääsen huomenna jo töihin! (Ja että kurkkupastilli pääsisi myös jatkamaan matkaansa...)

Köhköh täältä Päikkäreiltä

Loppuviikko meni töissä vähän pinnistellen. Että eeeeikai tässä nyt mitään saikuttelua tarvi... En tiedä, kenen etua nytkin yritin ajaa puskemalla itseni töihin tartuttamaan, köhimään ja kadottamaan loppujakin äänestäni. Ainakin iltapäivän tukariin hinguin kovasti. Sori.

Kuopus on niin hassu, kun on ihan yhtäkkiä alkanut puhua monitavuisia sanoja ja pidempiä lauseita. Nytkin laulaa sängyssä "pää, olkapää, peppu", ihan kaikin kirjaimin ja sanoin. Pirkka-Pekka Petelius tosin on yhä Pepulus. Hän on jostain syystä varsin ihastunut Pepulukseen. Hassu.

Ja nyt hän alkoi laulaa "Keinutaan". Mun Idols raikaa näköjään seinien läpi sinne asti. "Keeinuutaaan, loopettaa, keeinuutaaan, loopettaa."

Viikonloppuiloa, ihmiset!

Tätäkin voi vähän fiilistellä, eikö?

Sitä tulee otettua kuvia hetkissä, joissa on fiiliksissä jostain. Tässä kuvassa olen aamuhämärissä palannut sänkyyn tajuttuani, etten taudiltani pysty lähtemään töihin. Mies heitti koululaisen ja tuli jutskailemaan potilaspedin viereen ennen omiin töihin lähtöä ja pienten viemistä hoitoon.

Miten siistiä onkaan olla saikulla kuin aikuinen! Yksin! Äitiflunssassa ruokitaan lapset kylmillä nakeilla, laitetaan leffa pyörimään ja toivotaan parasta. Nuokutaan varovasti vilttien ja leikkien välissä.

Toki nytkin on tylsää olla kipeänä, mutta aion taudista huolimatta olla ihan hirveän iloinen siitä, että saan sairastaa hiljaisuudessa! Hiphip!

Väliraportti viikolta 43...

Voi tätä viikkoa! On ollut ihan kammottava kiirus aamusta iltaan. Jälleen on ollut kiva huomata, että pystyy paljoon, mutta kyllä on toisaalta paljon jäänyt tekemättäkin. Nyt on pakko vähän koittaa taltuttaa kodin kaaosta. Kodihoitohuoneessa esimerkiksi haisee oudolle ja lakananvaihto on odottanut jo jonkin aikaa. Mies askartelee "tiedätte kyllä minkä" parissa (vinkkinä autoilijoiden kokemat talviset yllätykset).

Eilisillan hommien kukkuraksi oltiin päivystyksessä paikkaamassa esikoisen sormea, joka tapaturmaisesti halkesi. (Kaikki hyvin kuitenkin, tikkejäkään ei tarvittu.) Huomaan olevani entistä enemmän äitini kaltainen ja kokoan kokemuksiini samanlaisia tarinoita, kuin hänelläkin on kerrottavanaan ollut. Hilpeä kertomus oli mm. se, kun hän meinasi pökertyä pikkusiskon silmää paikattaessa ja päätyi potilaan lisäksi itse operaatiopöydälle lepäilemään. Itse jouduin nimittäin myös äkisti poistumaan eiliseltä lohduttajan paikalta odotteluhuoneeseen, kun silmissä musteni pahaenteisesti ja korvissa alkoi vinkua.

Ja hei ne pantterikuosit ja kullankimaltavat sormukset ja muut helyt. Ja riittaväisästukka ja kudinpuikolla korvan kaivaminen. Hyppäsin siis sormenpaikkaustarinasta tähän "tiedän ketä muistutan" -teemaan, jos ihmettelit. Itsekin ihmettelin, kun toisen kerran tekstiäni luin. Mutta siis näköjään mieltymyksetkin on geeneissä ja kummasti sitä alkaa muistuttaa omaa äitiään vuosien saatossa. Terkkuja vaan! Mutta nyt on pakko sujahtaa hommiin ennen kuin väsy vie voiton.

Juhlatapaturma

Sattuipa niin, että noin kuukausi sitten juhlailin yksissä pippaloissa. Ja edelleen sattuu.

Nimittäin varpaaseen. Iloisena siitä, että selkäni kestää taas korkokenkäilyä, tepastelin reilut puoli vuorokautta korkkareissani. Eikä korkoakaan nyt montaa senttiä ollut. Mutta kuten jo kuvasta näkyy, ei kengän tuki osunut ihan jalkapohjan oikeisiin kohtiin, ja painoa saattoi kertyä varpaille aika monta(kymmentä) kiloa. En illan mittaan sitä huomioinut, mutta yöllä heräsin hienoisen huppelin haihduttua vihlovaan kipuun molemmissa varpaissa.

Sittemmin toinen jalka on parantunut, mutta toinen vain pahenee. Voi hohhoijjakkaa, miten voi olla taas nolo tapa saada kroppaansa hajalle! Mutta voiko siinä ihan oikeasti olla jonkinlainen hiusmurtuma? Ja jos voi, niin miten ihmeessä huollan sen kuntoon, kun kävellessäni ikään kuin koko ajan tarvitsisin liikkuvaa varvasta. Ja kävelyäkin ikään kuin koko ajan tarvitsisin.

Semmoista. Hyvä minä. Odottakaahan, kun oon oikeasti vanha, eikä mulla enää oo lapsista ja unista mitään kirjoitettavaa. Sitten kirjoitan enää pelkistä krempoisitani.

Mukana pari kuvaa ajalta ennen varvaskipua. Ylin on esikoisen ottama perinteinen asukuva, jossa hän lopuksi lähestyy mua käkättäen ja minä puolestani ojennan käteni komentaen, että nyt kiitos riittää jo. Tällainen kuva löytyy varmaankin jokaisesta hänen kuvaamastaan sarjasta.

Ehti jo tulla koti-ikävä!

Reissussa oli ihanaa. Ja välillä kamalaa, koska esimerkiksi nukahtamispuuhat saattavat olla kymmenkertaisen haastavia muualla. Mutta nyt ollaan kotona! Ja jottei menisi yhtään löysemmäksi tämä heinäkuu, niin päätimme pitää Poikasen toiset synttärit heti huomenna. Eli siivotaan ja leivotaan reissustapaluulöhön sijaan!

Ihan pakko nyt vielä kotimatkaan liittyen sanoa, ja lähinnä itselle muistiin laittaa, että kenenköhän idiootin oli idea parkkeerata erääseen ostoshe...paratiisiin matkan varrella?! Älä enää ikinä "poikkea siellä nopeasti ihan vaan syömässä ja ehkä uusia lenkkareita katsomassa".

Kotona on kiva olla. Mutta ihan kevyesti pilaa iloa ja oloa kuitenkin, että polvi on mennyt jotenkin rikki viime viikolla. Taidan kävellä itseni ihan monivammaiseksi taas varoessani sitä.

Viel tän yhden mäen yli

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, 

onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki? 

Jaksaa, jaksaa 

Ja ja ja jaksaa, jaksaa 

Ja ja ja ja ja ja ja ja jaksaa, jaksaa 

Ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja

Mä oon jo monta kuukautta jaksanut aina yhden mäen vielä. Ja ajatellut, että sitten sen jälkeen tulee palautumistauko. Ei ole tullut. Jokainen mäki on tuntunut edellistä raskaammalta, mutta koska jaksoin edellisen, niin jaksan kai vielä tämänkin. 

Tuntuu hämmentävältä puhua jaksamisesta, kun arki on kuitenkin "vain" kotiäitiyttä normaaleine kotitöineen ja tavallisine viikonloppumenoineen. Mutta ahdistus ja paniikkikohtaukset ovat vieneet mut vaivihkaa masennukseksi kutsuttavaan suohon, josta en usko pääseväni, jollen lopeta mäkien ylittämistä hetkeksi kokonaan. Jollen pidä taukoa suorittamisesta. (Vaikkakin "suoritusten" taso on ollut naurettavan heikkoa viimekuukausina.) Jos kuvittelen, että tulee vielä päiviä, jolloin joku meillä ei itke tai paisko ovia, niin ei taida olla muita vaihtoehtoja. Uupumus on alkanut tarttua myös lapsiin, ja siinä saa luvan mennä raja. Onneksi alkaa loma. Tosin oikeasti olisi pitänyt ottaa aikalisä jo paljon tätä ennen.

Olin jotenkin ajatellut, etten viitsi sanoa täällä sanaa "masennus", koska se voi tuntua teistä kiusalliselta. Mutta ehkä te kestätte sen, jos sanon sen kuitenkin. Itseni takia. Uskon olevani masennusmörön niskan päällä, mutta kyllä silti pysäyttää tajuta, että jokainen notkahdus menee entistä nopeammin entistä syvemmälle ja pikkujutut saa mut ihan pois tolaltaan. Enkä muuten pidä itseäni silti säälittävänä, enkä oikeastaan edes heikkona. Älkää pliis tekään ajatelko niin. Tää on nyt tämmönen henkinen tulehdustila, mikä sattui kohdalle ja siivotaan toivon mukaan pikimmiten pois.

Näiden valivalien ohella postaan auringonpilkahduksia ja marjakimaroita. Tarratakseni niihin kaksin käsin. Kyllä minä täältä vielä. Marjakimaroiden avulla sitä taas vähän paremmin jaksaajaksaa. Mikä oli muuten Antti Tuiskun biisi, siis toi tossa alussa, jos joku ei tiennyt.