Opettajan kesä - onko lupa nauttia?

Mikä kesä! Ihanaa! Näillä säillä on ollut huippua lötkötellä lomassa.

Tosin opettajien kesistä vitsaillaan ja vinoillaan niin paljon, että sitä väistämättäkin alkaa tuntea välillä huonoa omaatuntoa lomalaisuudestaan ja toisaalta painetta siitä, että osaako ja ehtiikö sitä kuitenkaan nauttia riittävästi ja palautua. Itse olen pyrkinyt tietoisesti ajattelemaan - niin kuin instassakin totesin ja varmaan täälläkin olen joskus sanonut, että kaikille mahdollisista vaihtoehdoista olen ihan itse ammattini valinnut. Ja koulutuksen ja työpaikan hankkimalla sen (lomineen päivineen) myös ansainnut. Jos joskus kadehtisin vaikkapa toisten palkkakuitteja, voisin samalla logiikalla ajatella, että itse olen valinnut. Eikä sillä, kyllä opettajien kesistä saa vitsailla, ja kestän sen kyllä. Vitsailen itsekin, koska onhan se nyt ihan huvittavan ihanaa.

Tänä kesänä olen päässyt yllättävän nopeasti kesämoodiin. Oikeastaan ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Joinain vuosina olen vielä juhannusviikon torstaina noussut neljältä aamuyöllä kirjoittamaan ylös tukiopetusideoita. Ja toisaalta alkanut heti heinäkuussa stressata töiden alkua. Käynyt toisin sanoen kireillä ylikierroksilla. Nytkin huomaan, että ajatukset välillä karkaavaat syksyyn, mutta tietoisesti työnnän ne pois, ja päätän luottaa itseeni. Luottaa siihen, että keksin nämä mieleen pyrkivät "huippuideat" kyllä uudelleen sitten, kun on oikeasti aika miettiä niitä.

Välillä pohdin myös sitä, miten pitkään on ok olla tekemättä mitään. Huomaan tarkkailevani toisia. Niitä, jotka käyttävät luppoaikansa voikukkien kitkemiseen ja nurkkien pölyttöminä pitämiseen. Olen opetellut ajattelemaan, että on oma valintani, onko nurkissa pölyä tai nurmikolla voikukkia. Ettei ole väärin istua 1½ tuntia aamulla korituolissa hymyilemässä kahvikuppi kädessä takapihan lintukonsertille. Aika harva asia on pakollinen. Ja pakollisuuden määrittelen lopulta monessa kohtaa minä itse. Ja sen, milloin ne pakolliset sitten teen: hampaat irvessä silloin, kun pitää, vai ehkä sitten huomenna.

Elämä on valintoja. Ja on turhaa miettiä, kelpaavatko valintani muille. Valitsen itseäni varten (ja kyllä, totta kai muita taloudessani asuvia varten, mutta sepä sitten riittääkin).

Ja laiskotteluun luvan antamisen jälkeen esittelen teille kompensaatioksi pihapiirini hyötykasvit, jotka minusta riippumatta ja suuria ponnisteluja vaatimatta kasvattavat satoa syksyyn:

Valkoinen tai punainen herukka, mistä näistä tietää?

Raparperi

No se toinen, punainen tai valkoinen herukka.

Mansikka

Tämä on musta!

Perunamaa

Herne, en kyllä tiedä, tuleeko näistä satoa, ja jos, niin miten.

Salaattikin aloitti vihdoin kasvuspurtin.

Paprika, taitaa jäädä vain koristeeksi.

Omenan kukkien alta pullistuu hedelmän alkuja.

Samoin kirsikankukista.

Tomaatti näyttäisi tekevän hyvän sadon myös. Kyllä meidän kelpaa!

Pensasmustikka jäi kuvaamatta, samoin tyrni. Mutta kyllä on kuulkaa opelle nautittavaa, kesäloman lisäksi, pitkälle syksyyn!

Kesäkesäkesä ja kevyet fiilikset

Olen saanut ilokseni purkaa tuntojani niin monen kanavan kautta (kiitos Sontsikat, Ihanat naiset, Apinat, Lankakerho ja muut kurnutukseni kuuntelijat), että blogi jää helposti hiljaiseksi. Haluan kuitenkin tännekin päivittää kesäloman alun fiilikset:

Viimeiset koulupäivät olivat paljon leppoisampi, kuin muutamat niitä ennen. Saatiin hyvä fiilis, otettiin ryhmäkuvia, leikittiin ja hitusen verran haikisteltiinkin. Kesäloman alkaessa olin jo aika lomaoloissa, vaikka olin varautunut aallonpohjaan. Oli myös vahva tuntu, että näen työkaverit syksyllä. Että se on "näkemiin" kaikille, ja että kuulun tiivisti porukkaan jatkossakin.

Viimeisten kolmen päivän aikana on ollut hakurumba haastatteluineen ja henkisine ylikierroksineen. Koska olin ollut niin orientoitunut jatkamaan omassa tutussa työyhteisössä, tuli pölähdyttävänä yllätyksenä valinta eri kouluun. Se on ihana koulu, joskin vähän kauempana meiltä. Nyt, kun luovuin ajatuksesta tuossa tutussa yhteisössä jatkamisesta, oon oikeastaan tosi tosi tyytyväinen! Tuleva vuosi tuntuu ajatuksena Raikkaalta Tuulahdukselta! Työ upouudessa jättikoulussa olisi ollut Työläs Urakka, joskin toki kiehtova. Mutta varmasti just hyvä näin. Pitää vain pitää huoli, että kun en enää saa kutsua tiettyjä ihmisiä "työkaveriksi", niin opin ylläpitämään ihan perinteistäkin ystävyyttä.

Ja niin, se itseni palkitseminen tämän kevään jäljiltä: Hankin oppilailta saadulla lahjakortilla kaksi kirsikkapuuta. Vaateihanuuksista en osannut kuitenkaan valita mitään. Ehkä vielä kesän aikana joku asia tai tavara tuntuu "siltä oikealta" ylellisyydeltä, jonka voin oikeuttaa tällä palkitsemisajatuksella. Eikö niin?

Mutta ihanaa, kesä! Nautin istua takapihalla kukkien ja pikkulintujen keskellä! Kanat on söpöjä ja tänään on jokainen viidestä muninut munan! Oho, luulin, että vain kolmesta isosta olisi munimaan! Metsässä piipittelee hippiäinen, siihen haluaisin tutustua lähemmin. Kesä. Kesäkesäkesä. Ja syksykään ei stressaa, ihanaa, kevyttä!

Huojentuneet terveiset lähiopetuksesta

On ollut edellistekstiä parempi olo, huh. Kouluarki on ollut (jos ei niin raskasta, kuin pelkäsin, niin) outoa. Siinä, missä aiemmin luokallani oli useita eri opettajia ja itselläni useita eri ryhmiä päivässä, ollaan nyt koko päivä aamusta iltapäivään yhdessä. Vapaiden välituntien sijaan käymme paristi päivässä 10 minuutin tauolla koulupihan perimmäisellä alueella. Ajattelin, että se olisi hirveän uuvuttavaa kaikille. Toki vähän sitäkin, ja kahvit jää kyllä juomatta ja vessatauot pitämättä. Toistaiseksi päivät on kuitenkin rullanneet niin joutuisasti - ja uskaltaisiko sanoa, että sujuvasti, että itsellä on helpottunut olo.

Arjen outouksia ovat kiellot, porrastetut aikataulut, hiljaiset käytävät ja tietenkin jatkuva käsienpesu, mennen ja tullen. Itse leikkasin kätevänä tyttönä pari päivää sitten saksilla etusormen tyveen ison vekin. Olin varmaan hauska näky luokan edessä, kun  säikähdin saadessani tosissani kipeää. Veri lensi, ja joku kysyi kuin tyhmältä, että "Mitä sä nyt noin teit?" Niinpä. Mutta vekki ei oo käsienpesutalkoiden takia päässyt paranemaan, vaan aukeaa koko ajan kipeäksi haavaksi. Siispä eilisestä asti olen käyttänyt toistuvien käsienpesujen sijaan kertakäyttöhanskoja. Myös se tekee oudon olon oppitunnille, joka tuntuu välillä unohduksen hetkissä jo melkein normaalilta, mutta sitten ei kuitenkaan. Käytävillä tuoksuu sairaalalta. Ruokaa jakaessa käytän maskia, mikä oli oppilaiden (ehkä leikillinen) toive, ja helppo toteuttaa, vaikken sen hyödyistä tiedäkään. Sen pukiessani muistan taas vahvasti eläväni koronakevättä. Ja silti samalla jotenkin uutta normaalia.

Päivän rytmi on löytynyt niin, että aamulla pusketaan tärkeimmät hommat yhden tauon voimin. Ruoan jälkeen tauotetaan tiuhemmin, mutta ulos ei vääntäydytä joka tauolla, koska se tietää aina pesurumbaa. Iltapäivällä kaikenlainen siirtyminen sujuu hitaammin ja sekoillen. Viimeiselle tunnille pitää ottaa jotain tuottamatonta, kuten ruutua tykiltä tai leikkiä ulkona.

Toivon, että tämä outo kelluskelu koulupäiviä etäisesti muistuttavissa tiloissa olisi omiaan luomaan kivoja, yhteisiä muistoja koviakin kokeneelle ryhmällemme, joka tämän kevään jälkeen menee kaikilla tavoin osiin. Ja itselleni toivon lupaavasti alkanutta eheyttävää päätöserää.

Ei tästä tullutkaan hurjaa loppuvastusta, vaan pehmentävä loppusäe. Siis JOS nyt uskaltaisi tässä vaiheessa sanoa, kun vielä 1,5 viikkoa 2:sta jäljellä.

Peukaloni on alkanut vähän vihertää!

Siinä, missä lapset nimittävät kukkapenkkejäni "pusikoiksi", olen itsekin naureskellut viherpeukalon puutteelleni, mutta annetaan nyt vähän armoa! Kännykän kuvagalleria on nimittäin täynnä ihania kuvia puutarhastani tämän kesän ajalta! On totta, etten ole kuvannut pusikkoja, vaan kukoistavimpia yksityiskohtia, mutta viis kokonaisuudesta. Yksityiskohdistakin voi iloita. Tässä itselle muistiin kesän 2019 kukkaloisto:

Ensimmäiset kukat hankin jo huhtikuussa, alppiruusu ja pelargoniat. Peittelin niitä hellästi yöpakkasilta.

Pihassamme kukkii kerrottu valkovuokko!

Parivuotias syreeni teki tänä vuonna ensimmäiset kukkansa.
Pienestä koostaan huolimatta ihana tuoksu valtasi koko takapihan!

Lisää kerrottuja valkovuokkoja.

Tämä lienee tulikellukka?

Ainokainen pionini kukki aika rumasti. Tästä kulmasta näyttää ihan söpöltä.

Apilapelto omenapuun alla näyttää ihan pudonneilta omenankukilta.

Kylvin kukkalaatikkoon liljan, freesian ja kallan sipuleita. Kaikki itävät hienosti.

Palavarakkaus selvisi siirrosta terassin alta kukkapenkkiin. Tai juurikin sinne "pusikkoon".

Sain oppilaalta daalian. Se on koko kesän tehnyt reippaasti uutta kukkaa!

Huhtikuiset pelargoniat ovat kukkineet koko kesän ihanasti!

Terassille halusin keltaista. Krysanteemi jaksaa paahdetta hyvin.

Ensimmäinen kukkaan puhjennut itse kylvetty freesia!

Myös maljaköynnös on jaksanut tehdä helteessä koko kesän uutta kukkaa!

Seuraava freesiavauvani ilmestyi valkoisena.

Myös krysanteemit nauttivat olostaan paahteisella paikalla!

Oi, edelleen uusia sävyjä freesioista! Oon aivan myyty näille!

Nuhjaantuneet kukinnot olen viskannut metsään, niin kuin luontokin tekisi.
Näyttävät sitä paitsi hauskoilta siellä!

Risupusikosta puskee pinkki lilja, yhtään en muista sen istuttamisen taustoja.

Ja freesioiden väriloisto täydentyy entisestään!

Kukkapurkkikomppania

Haaveilin kesäksi amppeliarmeijaa terassin kattokehikkoon. Nuukuus, päättämättömyys ja vähän tyytymättömyys valikoimaan iski, kun tutkin amppelivaihtoehtoja. Sitten keksin, että isojen roikkujien sijaan hankinkin pieniä kavereita purkkeihin. Eli tulikin armeijan sijaan otsikon Kukkapurkkikomppania. Amppelit tein itse, osan vain solmimalla ja osan kokonaan virkkaamalla, jotta sain turkoosit muoviruukut naamioitua. Ja kukkien päättäminen helpottui, kun sai valita monta pikkukukkaa kalliiden jättikukkien sijaan! (Tosin nyt kuvanottohetkellä pari purkkia on elvytyshoidossa. Ja jos vaikka paahde olisikin tehnyt tehtävänsä, ei sekään ole iso menetys. Vaihtelu virkistää ja sitä komppaniaan on helppo järjestää.)

Terassin pöydän kansi on risa ja nuhjuinen. Koska en löytänyt tyylikästä vahaliinaa, ostin sitten keltaruusuisen raikastuksen. Kaukaa se näyttää "vain vaalealta", läheltä överin pirteältä, jopa levottomalta. Keltaisten krysanteemien kanssa ihanan valoisa hässäkkä.

Tänään on ollut niin kuuma, etten ole saattanut terassilla juuri oleilla. Pitkään puntaroimani keväthankinta, riippukorituoli talon seinustasta jatkuvalle varjoisalle terassille onkin ollut jymymenestys. Ja mikä parasta, vaikkei kuumalla aurinkoterassilla pystyisikään olemaan, voi varjon puolelta riipputuolista ihailla näkymää kukkaterassille tai sen ohi metsään. Tänä kesänä aurinkoterassin ja varjoterassin välille tehty liuskekivilaatoitus on lisännyt käyttöastetta, -mukavuutta  ja monipuolista olemista vielä moninkertaisesti! Tämä näkymä on ollut samalla rauhoittava ja rentouttava, myös vähän sykähdyttävä: tämä on minun ja meidän, me ollaan tämä tehty ja ansaittu. Tämä on meidän näköinen piha. Minä olen aikuinen. Minä olen niin lomalla.

Kukkia, viherkasveja, perunamaata, mansikoita...

Työ on imaissut taas 110 % voimavaroistani, ja kotona olen ollut vain rähisevä haamu. Tällaista se toukokuu on. Kursin arviointeja kasaan vimmalla päästäkseni sitten pikkuhiljaa rauhoittumaan kohti kesää.

Tänä keväänä on tapahtunut jotain outoa verrattuna aikaisempiin keväisiini: oon haalinut kukkia. Hirveä hinku ja kyvyttömyys vastustaa kiusauksia. Näistä kotimme kukkapenkeistä en edelleenkään ole saanut otetta ja ärsyynnyn, kun pitäisi ylläpitää toisen aloittamaa puutarhaa ymmärtämättä mistään kunnolla mitään. Niinpä olen innostunut pienempien kukkimisyksiköiden laittamisesta. Penkkien sijaan olen istutellut kukkia ruukkuihin ja kylvänyt laatikoihin. Pienimuotoisempaa ja hallitumpaa. Sen lisäksi kannan melkein joka kauppareissulta myös viherkasveja kotiin. Mr Piilläkin on kasvihinku, ja hän laittelee kasvimaalaatikkoja. Esikoinen taas istutteli kasvimaalta ylijääneet mansikat minkä minkäkinlaiseen purkkiin. Hänellä on kuulemma mansikkahinku. Tovin saa vielä odottaa. Tytöistä toinen sen sijaan kantoi sisälle taikinakulhollisen löllöä savikuraa lätsittäväksi pitkin lattioita ja äidin tavaroita, ja toinen haluaa välttämättä ja salaa ulkoilla jo liki nakuna. Kun on muka kesä. Hinkunsa kullakin.

Tänä keväänä olen myös monesti pysähtynyt hiirenkorvien, keittiön pöydällä kukkivan orkidean ja omenapuun nuppujen äärelle ja miettinyt ruotsinkielen sanaa "blomma". Se on jostain syystä niin ihana. Suomenkielinen "kukkia" on aika terävä ja reipas tapahtuma, jonka taustamusiikkina voisi olla jotain "plop, plop, plop-plop-plop"-tyylistä. Sen sijaan "blomma" on sellaista täyteläistä, kokonaisvaltaisen pullahtavaa ja taiteellista, jota pitäisi säestää vähintään sinfoniaorkesterin kanssa. Ihana sana. Omenapuukin jo melkein blommar. Kesä, loma, lepo ja rauha on melkein täällä! Kunde jag blomma också? (Onko se ruotsia, tuollaisena se tuli mieleen? Kanske-sanan olisin johonkin väliin halunnut myös sijoittaa, mutta siihen en suomenkielen vapaata sanajärjestystä armollisuudessaan rakastavana kyennyt.)

Pelargonioita ja alppiruusua valvoo rakas karhurouva, jonka naama on vähän haljennut.
Täysin sattumalta ja varsin koomisesti hän on tätini täyskaima,
kun lapset nimesivät sen tädistäni tietämättä.

Nähdään taas, toivottavasti vähän viimeaikaista useammin, kun kesä koittaa!

Unenomainen maja ja sosiaalinen krapula

Viikonloppu toimi kuin toimikin irtiottona. Oltiin miehen kanssa kahdestaan Helsingissä häissä ja vähän sukuloimassa. Paljon kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Nautin kovasti, mutta tyyliini kuuluu potea jälkikäteen pientä sosiaalista krapulaa. Sanoinko tosiaan noin tai näin, toiminko tosiaan niin kuin toimin? Enkä nyt varmaan oikeasti mitään isoa mokaillut, vaan itsekriitritisyyteen taipuvaisena mietin vain kuvaa, jonka itsestäni missäkin tilanteessa ja milläkin jutulla annoin. Ja kappas, huulipunaakin hampaissa, nyt vasta huomasin.

Välillä mukaudun ja muutun seuraan sopivaksi, välillä olen liian vapautuneesti oma itseni. Ja sitten on niitä kertoja, kun olen rento, mutta kuitenkin totaalisen pihalla. Silloin aloitan jutun kertomisen ja tajuan puolessa välissä sen olevan täysin turha tai epäsopiva juttu. Siispä oikaisen, jätän lopputarinan lauseet puolikkaiksi tai kokonaan kertomatta. Ja ymmärrän kuulostavani yksinkertaiselta. No, ei se mitään, kai, ehkä niinKIN käy muilleKIN. Joskus. Käykö?

Mutta ihana viikonloppu oli, tästä sosiaalisesta krapulasta huolimatta. Paluumatkalla poimittiin Ikeasta ulkonaolomukavuutta lisäävä ötökkäverho. Parhaillaan istun juurikin tässä ihanassa majassa. Optimaalista kohtaa tälle ei ainakaan vielä terassilta löytynyt, mutta tämän voi tarpeen mukaan siirtää minne vaan haluaa, vaikka kuusen alle. Hmm, ehkä otan tämän partioleirille, jossa voisin edustaa taas kuvittelemaani Huulipunattujen ja Kynsilakattujen Turhamaisten Tyttöjen lippukuntaa.

Nautin tästä, kun tuuli huljuttaa hentoista verhoa ympärilläni ja öttiäiset tuijottavat vain verhon toiselta puolelta. Päässä soi laulu nuoruudesta:

Taidan jäädä tänne sillä täällä on niin rauhallista, täällä kaikki on niin unenomaista. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan estä täältä lähtemään..

Kuka tunnistaa?