Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?

Unikaverina sipulia...

Mies lähti tapaamaan opiskelukavereitaan. Mulla oli monenlaisia hulluja suunnitelmia, miten saan kolme päivää kulumaan lasten kanssa, hulluimmissa suunnitelmissa jopa huikean elämyksellisesti. Ehkä joku kepeä roadtrip, ehkä pyjamabileet tai edes telttailua takapihalla. No, olinkin huikean elämyksellisesti sitten kipeä ja röhnötin. Toisaalta hyvä, koska flunssan varjolla tekemättömyys oli hyväksyttävämpää, kuin aikaansaamattomuuden. Totta puhuen tekemättömyys oli melko todennäköinen skenaario ilman flunssaakin.

Eilen raivostutti jo valmiiksi mennä nukkumaan, kun nenä valui solkenaan. Muistin kikan, jota käytän lasten räkäöinä: silputtu sipuli avaa nenän ja rauhoittaa yöunen. (Ja saa talon haisemaan grilliruoalta.) Koko äitiurani ajan olen tuota niksiä käyttänyt, kun en muutakaan ole nuhaan keksinyt. Ja äitinä aina jotain on saatava tehdä, kun toisella on huono olla. Monta kertaa oon arvellut nuhan laantumisen olleen enemmän sattumaa, kuin sipulista johtuvaa. Mutta kyllä, taaskin helpotti. Sattumaa tai ei. Sen verran sattuvaa sattumaa kuitenkin, että tarjoan vinkkini jakoon muillekin kesäflunssaa poteville. (Olen sen toki tainnut tehdä aiemminkin.) Eli sipulia paloiksi nukkujan viereen. Peukku sille. Viimeöisen sipulin muotoilin vieläpä erityisen söpöksi. (Basilika poseerasi vierellä.)

Ihan söpö oli mun kukka-aamutakilla kruunattu överi flunssa-aamukahvilookikin. Ja vielä söpömpi Miuku, jonka luulin poseeraavan vieressäni. Löydätkö kuvasta?

Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä

Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.

Sunnuntaiaamu kuin vuosia sitten. Melkein.

Haulan leipäämaitoa. Haulan leipäämaitoa. Haulan leipäämaitoa.

Tällä virrellä alkaa meidän vapaa-aamut. Usein siinä seitsemän kieppeillä. Laulajana 2½-vuotias. Oikeasti hän haulaa huomiomme, sillä leipämaito ei aamuvarhaisella maistu ja usein tekee enemmänkin vain mieli riidellä.

Vaikka tämä laulurutiini toistui tänäkin aamuna, oli tässä sunnuntaissa vähän sellaistakin, mitä olen pitkään salaisesti kaivannut ajalta, jolloin me kaksi eleskelimme vain itseämme varten. Ehdittiin heräillä hitaasti valoisaan aamuun kainalokkain (vaikka vieressä kävikin leipämaidon haulaja säännöllisin väliajoin). Ja tein itselleni aamupalaksi hedelmäleivän, mikä on ihan parasta herkkua, kokeilkaa vaikka! Paahtoleipää, juustoa, omenaa ja muita ihania. Myös mansikat toimii.

Kahvitkin yritin juoda ihan vain instagramhienostelua varten tuosta vähälle käytölle jääneen Filigran-astiastoni kupista. Mutta äh, ohutreunainen kuppi tuo liian vahvan mielleyhtymän kermakakun syömisestä, joten ei ollut hyvä idea kotiaamuun. Kyllä kotokahvit juodaan muumimukista, vaikka olisi miten hehkeä ja ylellinen sunnuntaiaamu.

Hurja herätys

Aina kun luulee jollain lailla osaavansa (jopa pitkästymiseen asti) ennakoida puolikkaansa toimintaa, sitä saakin pahemman kerran yllättyä.

Viime yönä heräsin täydestä unesta touhukkaaseen letin kopelointiin. Mies kaivoi pääni alta hiuksia nyrkkiinsä. Ihan virkeänä ja tohkeissaan. Ensisäikähdykseeni vastasi tyynenä, että yrittää saada kaikki hiukset sieltä käteensä. Yritin koota adrenaliiniryöppyyn sekoittuneita unisia ajatuksiani. Että mitä *****? Tiivistettynä seuraavat viisi minuuttia etenivät näin:

- No ei kun piti kerätä noita hiuksia.

Ai miks?!!

- No kyllähän sä nyt tiedät! Kun... kun.. hehe.. no en mä nyt jaksa selittää.

Eiku nyt selität!! Mua pelottaa! Miksi sä naurat mulle?

- No siis... Noita... Eiku miten tää nyt on niin vaikee selittää? Hehe. Siis kun.. Kun... Öh... En nyt jaksa selittää.

Selitätpäs! Mulla tulee paniikki!!

- No ei ku kyllähän sullakin nyt on noita ollut. Noita... noita hiusten keräämis... kilpailuita.

Öö... Et taida olla hereillä?

- Oon mä, heheh, miten tää nyt on muka hankalaa? (Kyljen kääntäminen ja kuorsausta.)

Itse valvoin silmät lautasina puoli tuntia. Unisekopää jatkoi hihitellen uniaan viereisellä tyynyllä.

10-vuotishääpäivälomailtiin

Blogi on jäänyt viime aikoina neljänneksi tärkeysjärjestyksessä. Töiden, lasten ja jopa parisuhteen jälkeen. Töitä on arviointikeskustelujen (nyt pidetty 18/20, wohoo!) ja itsenäisyyspäiväjuhlan muodossa ihan yötä myöten. Lasten kanssa on ollut omat kommervenkkinsä myös, ja illoista on ollut pakko yrittää heitäkin kohdata ja huomioida, työväsystä huolimatta.

Parisuhde sai pitkästä aikaa ansaitsemaansa huomiota viikonloppuna, kun juhlistettiin Tampereella 10-vuotishääpäivää koko viikonloppu! Ja olipa kyllä hieno ja hauska loma! Käytiin leffassa, teatterissa, erikoisissa ei-lapsiystävällisissä ravintoloissa yöpala-aikaan. Nähtiin ystäviä, venytettiin ruoka-aikoja, shoppailtiin kenkiä ja seikkailtiin suunnitelmitta. Kaikkea sellaista, mikä viime vuosina on jäänyt vähemmälle. Ihan tosi kivaa oli, ja alkuviikon oon porhaltanut energialla, jota viikonloppuna tuntui tulevan pitkästä aikaa tankki täyteen!

Mutta blogi hei, vaikka oletkin tällä hetkellä jonon hännillä huomiossa, niin kyllä sinullekin vielä aikaa löytyy jossain kohtaa. Älä sinäkään unohda minua näissä ruuhkavuosien myllerryksissä! Tosin sen verran sinua viikonloppuna ajattelin, että poseerausten päätteeksi otin tällaisen blogikelpoiseksi sensuroidun kuvan meistä. Vaikken toki ehtinyt siinä varmistaa, että otos olisi muilta osin mitenkään onnistunut. Tunnelma välittynee silti: hauskaa, pikkulaukku, blingblingiä, kuohuvaa...

Myöhäinen aamu ja hyvän päivän toivontaa

Kun viikonloppu onkin vain yhden päivän mittainen, iskee vapaa-aamuna epätoivo. Makaan edelleen peiton alla surffailemassa levottomuuttani pois. Muka. Sihisen mielessäni voimasanoja lasten kiljuntoihin ja riitoihin, joita oven takaa kuuluu. Haluaisin täydellisen päivän, mutta eihän mulla oo ajatusta ja puhtia sellaisen järjestämiseen.

Viime yön vietin kiroillen unissani töissä. Yritin lopettaa, mutten onnistunut. Mulla on uhmaikä, mikä näkyy hillitsemättömänä rumien puhumisena. Ei tosin töissä oikeasti sentään. Mutta aikuisten kesken kotona. Mr Piiltä saan niihin tympeän reaktion ja niin kuin kunnon uhmaikäinen, huomaan nauttivani siitä reaktiosta.

Nyt yritän kypsyttää itseäni kohtaamaan ja sanoittamaan nämä tunteet ja tämän päivän rakentavammin, kuin sillä ****lla. Kasvamaan jopa yli vaiheestani. Pitäkää peukkuja.

Hipsterit (?) kesähäävieraina

Viikonloppuna meillä oli kunnia olla mukana häissä, oikein todellisessa rakkauden riemujuhlassa. Pimenevä kesäilta idyllisessä ympäristössä ihanien ihmisten kanssa jutellen ja villisti jammaillen hujahti äkkiä aamuyön puolelle.

Oltiin mr Piin kanssa lettisamikset, joskin hän avasi omansa pikkutunneilla peteparkkosimitaatioon yleisön pyynnöstä... Krhöm....

Ilta oli täynnä lauluja, jotka sopivat hääparille täydellisesti. Harmittelin, ettei meillä ole "omaa biisiä". Mr Pii muisti mun fiilistelleen Stigin kappaletta "Korjaan sut", mutta rempseä DJ totesi sen kovaäänisesti hipsteripaskaksi ja lopetti soittamisen kesken. Jotenkin se alkoi tuntua vielä entistä enemmän meiltä. Hiihhihii, mä oon niin mielelläni hipsteripaskaa, tuntui jotenkin hauskasti imartelevalta.

Mutta ei kyllä kuulkaa ole tuo valvominen enää mun juttu! Meni seuraava päivä ihan plörinäksi. Hätäilin, etten ikinä ehdi toeta työkuntoon. Mutta kyllä nyt kolmentoistatunnin yöunien jälkeen alkaa hiukan maailma kirkastua. Juhlailokin on yhä ihon alla tallella.

Etelänlomalla Provinssissa

Viikonloppu oli tunnelmanvaihdoksineen ja arjesta irtautumisineen liki maaginen. Päätös Provinssiin lähtemisestä oli syntynyt vain paria päivää aikaisemmin, eikä päivän suunnitelmat olleet selvillä vielä aamullakaan kuin sen verran, että lapset vietäisiin yöksi Mummolaan. Matkalla yltiöoptimistisen olotilan takia suoritettu pikagooglaus osoitti yllättäen, että festarin lähimmästä hotellista olikin vapautunut pari huonetta. Yksi sellainen, kiitos!

Eikä keski-ikää lähestyvä, alkuun apeahko ja selkäkipuja poteva rouvasihminen olisi ehkä jaksanutkaan festaripäivää ilman hotellissa nautittuja väliaikakahveja ja kenkien vaihtoa. Ja tuntuihan se nyt muutenkin aika ylelliseltä kävellä suoraan yön viimeisestä konsertista hotellihuoneeseen, suihkutella kylmenneet jalat lämpimiksi ja lojua tovi kuninkaallisessa kylpytakissa yöteetä hörppien.

Provinssissa en ole aikaisemmin sisällä asti käynytkään. (Tai no...) Miehelle sen sijaan reissu oli paitsi kesän perinteinen kohokohta, myös nostalgiamatka aina teinivuosiin saakka. Nautin hänen fiiliksistään. Nautin toki kaikesta muustakin, vaikka tiedostinkin ärsyttävästi, etten ainakaan alkuun näyttänyt siltä. Mutta nautin kyllä. Musiikista ja kesästä. Ja vapaudesta. Nautin kauniiden festarilookien ihastelusta, riehakkaista ihmisistä, tuttujen tapaamisesta ja lyhyistä höpöhöpöistä hyväntuulisten ventovieraiden kanssa.

Pari kertaa mentiin Mr Piin kanssa eri suuntiin, kun rajuhkot bändit kävivät korville ja strobovalot aivoille. Hakeuduin pienempien lavojen indietunnelmaan, taideteoksia ihailemaan, puun alla soittavan huikean osakuntaorkesterin tahtiin jammailemaan tai jokirantaan lähes yksityistä tulishowta seuraamaan.

Päivän kohokohta oli tietenkin Ultra Bra. En tiennyt, että osaisin kaiken ulkoa. Ja niin osasi meren kokoinen yleisökin. Tunnelma muodostui aika isoksi ja hurmokselliseksi. Jopa koskettavaksi.

Tämä meni niin lomasta. Ihan todella. Aika huippujuttu, että päätettiin mennä. Ja huippujuttu myös, ettei tultu yömyöhään tylsästi kotiin vaan vietiin fiilis lomasta ihan maksimiin saakka. Ei etelänloman oo pakko suuntautua Välimerelle, kun läheltäkin löytyy tämmöinen Provence.

Arendelin Annan festarireissu

Anna lähti festareille. Minäkin lähden huomenna. Yksi kiva poika pyysi kaveriksi.

Annalle kävi kyllä tämmöinen klassinen festarijuttu. Sammui jonkun randomin kainaloon puolipukeissa... 7 minuuttia ekan kuvan ottamisen jälkeen.

Itse ajattelin olla vähän rauhallisemmin liikenteessä. Vaikka mistäs sitä koskaan tietää, kenen päästä mun kukkatukkakoristeet illan päätteeksi löytyy.

Maata jalkojen alla

Jalkojen alla tuntuu olevan maata. Olen päässyt sen pelastusrenkaan kanssa rantaan, ja viime öinä oon jo varovasti miettinyt, että millaisenkohan paatin rakentaisin seuraavaksi sen talvella romuttuneen panssarilaivan tilalle. Oon miettinyt simppeliä soutuvenettä. Airopaikat ainakin kahdelle.

Monena hetkenä tunnen oloni omaksi itsekseni. Juhannuksena fiilistelin sitä, että jaksoin hääräillä, auttaa, huolehtia. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että osasin jutella ja hömpötellä ja tunsin oloni virkeäksi. Kaiken kukkuraksi tajusin virkeyteni vasta illalla. Olin tuntenut oloni koko päivän normaaliksi ja pitänyt sitä normaalina.

No, seuraavana päivänä olinkin taas tutummin kykenemätön mihinkään.

Mutta kyllä näitä tulee. Hetkiä, kun muistan, millaista on olla minä. Kun tunnen oloni "omaksi itsekseni".

Vaan onpa tapahtunut sellaistakin järkyttävää, että hätkähdän itseni äärellä. Että kuka tämä ihminen on, jossa elän? Enkä tarkoita pelkästään synkkiä hetkiä, vaan esimerkiksi sellaisia, kun huomaan yömyöhään jumppaavani (jo kolmatta kertaa sinä päivänä) ihan vain siksi, että se rauhoittaa ja nautin siitä. Ja kehityn siinä. Tai silloin, kun tajuan juoksevani elämäni ekoissa juoksutrikoissa pururadalla. Rinnalla pyöräilee lapsi, joka kellottaa mulle 12 minuuttia. Aion kesän aikana saada cooperin testistä hyvän tuloksen. Syytän muuten asahia. Se sai mut iloitsemaan kehoni huoltamisesta ja liikuttamisesta. Jopa lähtemään pururadalle. Sitä en tiedä, mikä ihme sai mut juoksemaan ensimmäisen tolpanvälin tai kilometrin.

Eli kuka TÄMÄ tyyppi on? Häntä en ole koskaan aikaisemmin tavannutkaan. En iki-iki-ikinä. Eikä ole muuten mr Piikään. Toivottavasti se muistaa tämän aina silloin, kun murehtii, että lähteekö meidän perhe koskaan yhteisille laskettelureissuille tai että onko meillä eläkeläisinä yhteistä harrastusta. Että mistäpäs sitä tietää, oikeastaan mistään mitään. Edes siitä, millaisen muijan kanssa on mennyt naimisiin. Ihminen on muuttuva otus.

Mutta hei, tuossa höpsössä palleroneuleessa poseeraa kyllä vanha, täysin tuttu "oma itseni", vähän hönö himmeli.

Ja hmm, taidan se olla "minä" tuolla pururadallakin.

Pelästyttelyä

Pikkiriikkinen valitteli hikkaa. Hiippailin tietenkin heti selkänsä takana ihan liki ja nappasin ikävästi möristen sen kiikkiin. Tyttö kiljui paniikissa ja kiukuissaan, mutta huuto kääntyi äkkiä kikatukseksi, kun hikka olikin oikeasti kadonnut. Olipa muuten mullekin ensimmäinen kokemus tepsineestä pelästyttämishoidosta!

Sain kyllä karmalta potut pottuina: Olin laittanut ovenkahvaan huomautuksen nukkuvasta taaperosta, joten mies hiippaili töistä tullessaan hipihiljaa sisään ja vielä peräkamarin kautta. Oli onnea matkassa, ettei juuri kuvaamani välipalaleipä lentänyt pitkin seiniä ja lattioita, kun kiljuin pimeästä huoneesta kurkkaavalle mörököllille. Se siitä hiljaisuudesta. Eikö muuten teistäkin tää mun koulunäkkäri omenan paloineen oo jotenkin niin liikkis? Niin arkinen, ajaton ja nostalginen. Meillä näkkäri ei kuitenkaan oo perusarkievästä, koska lasten syömistä näkkäreistä on aina 2/3 murusina pitkin taloa syömisen jälkeen... Yksi arkea helpottavista asioista on ostaa näkkärin sijaan vaikka paahtoleipää.

Fysioterapeutin mielestä en ollut enää niin takussa, kuin viikko sitten. Itse olen kokenut oloni aikaisempaa kipeämmäksi. Tosin luulen, että ennen ensimmäistä "terapiaa" (osteopatiaa?) olin niin lukossa ja tukossa, että en tuntenut oikeasti mitään selkeää. Epämääräistä pahoinvointia ja huimausta lähinnä. Nyt tunnen kipua, ja se on varmasti parempi, kuin "ei mitään". Mutta luulen, että suunta on hyvä, vaikka/koska tiedostan kroppani kipuineen nyt jotenkin paremmin.

Hyvä. Kiva. Tästä jatketaan hyvillä mielin. Viikonloppuiloa teille. Pus.

Unettoman jorinoita rakastumisista

(Viime yönä klo 01:38)

Oon nauttinut viimeisimmän viikon aikaisin nukahdetuista öistä. Miten kiltti teko se onkaan itseäni kohtaan ollut.

Mutta tänään ei uni tuu, ei millään. Oon rakastunut. Taas uuteen. Siis taloon.

Talon etsiminen on ristiriitaista: kuin deittailisi montaa ihmistä salaa toisiltaan. Ihastuu jokaiseen vuorollaan ja suunnittelee yhteisen loppuelämän valmiiksi mukautuen itse ja unelmineen olosuhteisiin sopivimmaksi. Haaveilee ja innostuu, tai toisaalta jahkailee, että kai tuon "ihan ookoonkin" kanssa voisi katsoa vielä parit treffit. Ja mikä pahinta: tämä kaikki tapahtuu nykyisen "kumppanin" selän takana, jossa yhä ollaan tiukasti kiinni ja lapset on sotkettu mukaan esittelemällä heille kaikki haaveet ja ihastukset tuoreeltaan. Siihen täytyy kyllä tulla jatkossa muutos.

Kädessä on tällä hetkellä neljä kiinnostavaa ehdokasta, josta yhtä ei olla vielä tavattu ja yhteen ollaan tutustuttu pikaisilla kaverin järkkäämillä sokkotreffeillä. Kurkittu vähän pintaa ja arvuuteltu sisintä. Ja juuri siihen oon tällä hetkellä rakastunut. Vähän epätoivoisesti. Tien nimikin oli kuin merkki, kutsu juuri meidän perheelle. Hiukan omituinen ja luonteikas arkkitehtitalo 50 vuoden takaa.

Tulee mieleen eräs teinirakkaus, jossa yksien treffien ja kirjeenvaihdon lisäksi rakastin tulisesti lähinnä haavetta siitä, mitä kaikkea olisi voinut olla tai tulla. Eli remppakohde tämäkin, kyllä. Sivuhuomautuksena mainittakoon muuten, että opin siitä nuoruuden romanssista, että yksi tunne-elämältään hutera taiteilija per parisuhde on maksimi. Että yli äyräiden leiskuminen on kauheaa. Hyvä oppimiskokemus, siitä olen oikeasti kiitollinen. Mutta unettoman ajatusryöpyistä takaisin taloon:

Kuvitellessani itseni sen talon aulaan (koska kuvittelemisen tasolle aulan näkeminen jäi), uskoin yhtäkkiä löytäneeni kateissa olleen sisustuksellisen identiteettini: 60-70-lukujen modernismi ja selkeä ajaton skandinavisuus. Rakenteisiin ja pintoihin alkuperäisen kunnioittamista (hillitysti ja kuitenkin ajattomasti), mutta sisustuksessa rennosti (mutta minimalistisesti) mitä mieleen juolahtaa. Yhtä aikaa entistä, ajatonta ja modernia. Sellainen tuntuisi hyvältä. Minulta. Ja mieheltä kuulemma myös. Lapset kiljuivat eitä, mutta hoidettiinkin ensitreffit vähän kökösti. Enkä tiedä, onko tämä itseni ja tyylini löytäminen lopulta vain mukautumista uuden ihastuksen odotuksiin. Niinkin käy joskus.

Mahdolliset asbesti- ja homeyllärit tietenkin alkoivat heti jännittää ja hillitä hinkua, samoin remppakustannusarviot ja niiden toteutuminen. Lisäksi menin rakastumaan ulkokuoren perusteella ja hintaa tietämättä. Eli tässä käy melko todennäköisesti huonosti. Toivottavasti haaveet kaatuvat siinä tapauksessa mahdollisimman pian ja löytävät kohta uuden kohteen. Tai palaavat nöyrinä vanhan kohteen hellään huomaan...

Älkääkä nyt ajatelko, että tämän tekstin tarkoitus olisi esitellä tuore rakkaus somessa heti ensitapaamisen jälkeen. Vaikka niinhän juuri yli-innostuksissani tein... Oikeasti tämä on nyt enemmänkin prosessikuvausta siitä, mitä myrskyistä maniaa pään sisälle kehkeytyy ihan vaikka vaan yhden vuorokauden aikana. Kuvausta tästä ylitoiveikkaasta rakkauden etsinnästä, jossa lämmetään monelle yhtä aikaa ja rakastutaan ensisilmäyksellä ties mihin vanhukseen. Kenties vielä monta kertaa, ja kuka tietää, vaikka niin kävisi ihan turhaan. Tosin järki pidetään mukana: seuraavaan suhteeseen ei tulla hyppäämään talouden tai mielenterveyden kustannuksella. Toimisikohan parisuhteissakin muuten sellainen ostopäätöstä edeltävä kuntokartoitus, jossa ulkopuolinen määrittelisi isoimmat viat ja remppakohteet, tulevien vuosien haasteet ja suurimmat sudenkuopat? Ehhehee.

No, kuten koko ajan oon sanonut: kyllä tässä käy hyvin, kävi miten kävi: enhän mä enää haikaile sen teinihaaverakkaudenkaan perään. Kun oikea löytyy, kaikki järjestyy. Mutta sama tunne tässä talon etsinnässäkin on, kuin mr Oikean saapumista odotellessa: KOSKAKOSKAKOSKA TIEDETÄÄN ENEMMÄN TULEVISTA SUUNNISTA?!

Hoida homma Hoo - mä hoidan, mä hoidan!

Meillä siis tavallaan alkoi jo hiihtoloma, kun koko sakki jäi kotihoitoon mahataudin takia.

Jotenkin kiva taudinkuva ollut äidin stressin kannalta tässä tämänkertaisessa. Miukun yllärioksennus aloitti rumban, ja pienimmän sairastumista odotan aina isoimmalla stressillä. Nyt tuli odottamatta. Kiva niin. Ei toki saisi sanoa, että menipä kaikki iisisti, koska edelleen muilla paitsi mulla on ikäviä oireita, joista en tiedä, kumpaan suuntaan ovat menossa. Ja yksilötasolla kokemukset on tietenkin olleet kurjia, koska aika pitkään on kukin ollut huonovointinen.

Se on outoa, että vaikka miten pitkään ois itellä ollut saamaton ja rangaton fiilis, niin perheen sairastuessa puikkoihin hyppääkin sankariäiti. Panssarilaivallaan. Tuut-tuuuuut, ja eikun hommiin!! Siksikin tämä tauti on kai tuntunut hassusti voimauttavalta.

Tai ehkä haluan alitajuisesti lisätä man flun kourissa kituvan Nuhjun hetkellistä itsetuntoromahdusta tekemällä hullun määrän hommia. Korostaakseni miten paljon ehdin ja jaksan. Tänään oon esimerkiksi pyykännyt takkeja, ilmoittanut lapsen kouluun, käynyt kaupassa, tehnyt ruokaa, tehnyt lumityöt, siivonnut lastenhuoneet, herännyt vähän yli kuus, tehnyt järjestelyjä ja tiskikonehommia, pyyhkinyt ovista ja seinistä sotkuja, ajatellut kovasti ystäviä, käynyt lankaostoksilla ja aloittanut neuletta, siivonut olohuoneen, pitänyt ärrä-harjoituksia yhdelle, leikkinyt, ottanut yhden sairaan kanssa päikkärit, vienyt Nuhjun vängällä ulos raittiiseen talviyöhön ja ja ja ja... Ihan vain siksi luettelen, että haluan itselleni todistaa olevan aihetta tyytyväisyyteen. Ja kumma kyllä, kiitän tästä puuskasta noroa (tai kuka onkaan). Ja ehkä myös lauantaina pidettävää näyttöä, sekin motivoi talon huoltamiseen. Pitäisikö muuten ovelle laittaa lappu, että "Norovaara, älä koske mihinkään..." Höhö, aika houkutteleva ensivaikutelma.. Vaikken edes tiedä, tuleeko kukaan. Jännittävää silti. Pitäkää peukkuja. Myös sille, etten ite enää nyt sairastuisi...

Ja Nuhjulle naureskelen vain siksi, että hän on niin hämmentävän ja huvittavan kyvytön nyt. Koska yleensä EI ole. Sille kontrastille vähän saa nauraa, eikö? Sen verran tosin sanoin sille, että huomenna kyllä olosta riippumatta harjaa tukkansa, pukee ihmisten vaatteet ja koittaa kävellä normaalisti. Nyt alkaa olla Nuhju jo nähty ja vähän pitäisi päästä siitä roolista jo pois.. Hih.. Ja ai niin, en ois kuulemma saanut kirjoittaa man flusta. Hopsan. No, jätin surkeimmat yninät ja kuolemankielikokemukset mainitsematta kuitenkin. Aika reilua multa, vai mitä? Ois ollut mehukasta matskuu...

Hääpukuajatuksia

Eilen oli taas Käytä hääpukuasi -päivä. Illan pimettyä ja talon hiljennyttyä vasta sen muistin, vaikka lasten kanssahan testailu olisi ollut hauskempaa. Testasin kuitenkin. Sain vetskarin kiinni, mutta henkeä en oikein saanut.

Oon miettinyt aikaisemminkin, että millaistakohan olisi viettää häitä tässä vaiheessa elämää. Kun elämä on valmiimpi. Me mentiin naimisiin ihan yhteisen elämän kynnyksellä, alkumetreillä. Nuorina ja lapsellisina. Hyvä niin, niin olin toivonutkin aina. Kuitenkin nyt, kun takana on yhteisiä vuosia ja yhteisiä kokemuksia (sekä ihania, että raskaita), tuntuu välillä siltä, että olisi paikallaan juhlistaa selviytymistä ja saavutettuja asioita sekä puolikkaan, että lähipiirin kanssa. Pukeutua häpeilemättä ykkösiin ja pysähtyä vaalimaan rakkautta. Miten erilainen olisikaan hääpäivän tunnelma, jos sitä vietettäisiin nyt, eikä kymmenen vuotta sitten!

Eikä sillä, en tietenkään tekisi mitään toisin, jos voisin, kunhan mietin. Muistan, että pidimme hääpäiväämme elämämme parhaana päivänä. Se muisto on kuitenkin haalistunut lasten syntymien rinnalla: kyllä meille on hääpäivän jälkeen koittanut ainakin kolme ikimuistoisempaa päivää. Jos hääpäivä olisi vasta lasten syntymien ja muun yhdessä koetun jälkeen, se varmaan kokoaisi kaikki muistot ihanaksi ryppääksi ja ilo läikkyisi juhliessa yli niin kuin silloin ensimetrilläkin.

Jos Suomessa olisi tavallisempaa pitää juhlia vihkivalojen uusinnan merkeissä, yllyttäisin mr Piin sellaiseen. Tai ehkä en oikeasti, ei kuulosta luontevalta. Mutta leikin silti ajatuksella vähän. Sillä kerralla uskaltaisin tehdä juhlien ja yksityiskohtien suhteen joitain asioita rohkeammin. Aikuisemmin. Sillä kerralla osaisin ylistää ja kiittää miestäni ihan erilaisista asioista, kuin 10 vuotta sitten. Sillä kerralla tietäisin, enkä vain arvelisi, että ollaan hyvä ja toimiva tiimi. Että ollaan näppärä ja saumattomasti toimiva pari esimerkiksi silloin, kun pitää nopeasti saada sänky ja lapsi puhtaaksi öisestä yllätysoksennuksesta. Niissä uusintajuhlissa voisin varmaan kinua sen timanttisormuksen, mitä nuorena en vaatimattomuuksissani missään tapauksessa halunnut. Sillä kerralla laitettaisiin vähän aikaisempaa överimmäksi (enkä todellakaan tarkoita, että oikeissa häissä toivoisin olleen överimpää). Olisi vähän enemmän tylliä, hörselöä, meikkiä ja bilettä. No, tämmöinen ei ole tapana täällä, joten ehkä siirryn pohtimaan tätä vain mielikuvituksessani. Siellä, minne kerään kokoelmaa näkemistäni upeista hääpuvuista, joita hömppäkanavat mun suosikkiohjelmissa jatkuvasti esittelevät.

Mistä tuli mieleeni aikojen takainen hääpukupostaus. Mikäli et sitä vielä ole lukenut ja sinne omia hääpukukokemuksiasi kommentoinut, niin tee se nyt. Eikö?! Mä joskus haaveilen leikilläni hääpukuliikkeen perustamisesta. Olisi ihana hypistellä ja ihastella ja pukea morsiamia. Kuka ryhtyis mun kanssa?

Ja koska olen rönsyilevällä tuulella tänäänkin, niin lisätäänpäs yksi PS tänne loppuun: Näytin Pikkiriikkiselle eilisiä hääpukusovittelukuvia. Hän totesi huokaillen, että haluaa sitten isona käyttää mun hääpukua omissa häissään. Oho. No, säilytän sitä ehkä vielä tovin (tai ikuisuuden), vaikken uskokaan, etteikö mieli siitä muuttuisi...

Pelkään vähän. Tai paljon.

Mä oon tänään jumittanut ajatuksessa, että pelkään muutosta. Mua huolettaa, etten tiedä tulevasta. En tiedä, millaista on olla koululaisten äiti, tai taas työssä käyvä äiti. En tiedä, haluanko olla opettaja vai jotain muuta. Muutos on pelottavampi ajatus, kuin tyytyminen tämänhetkiseen polkuun.

Sitä ei osaa kuvitella, millaista on, jos jokin muuttuu. Jos lapsille tulisi rajoittava allergia, ikävä ope, tai jos vaikka naapurit vaihtuvat tai jos itsellä olisikin enemmän lapsia. Tai lemmikki. Tai huonot vohveliraudat. Kuka niistäkään osaa valita parhaat? Apua!

Vanha suola janottaa. Ei nykyisessäkään vikaa ole, mutta sydän on alkanut hinkua sen vanhan suuntaan. Siinä näkee vain hyvät puolet, ja nykyisessä huonot. Onneksi muutos pelottaa, muuten olisi jo kamat pakattu. Enkä puhu parisuhteesta, vaan toisesta asiasta, joka on meillä miehen kanssa yhteisenä hinkuna, ja jota en ääneen sano, vaikka se lieneekin selvää.

Muutos pelottaa. Se pelottaa siksi, että ne päätökset pitäisi rohjeta tekemään itse. Ja vielä enemmän pelottaa, kun läheltä saa huomata, että joskus suuret muutokset tulevat lupaa kysymättä. Siinä ajatusten myrskyssä voi laittaa kaiken epävarmuutensa vohvelirautojen valitsemiseen ja hyperventilointiin. Harmi, kun vohvelirauta-asia ei ratkea kotisohvalla istumalla. Eikä kukaan muukaan selvitä syytä meidän lapsemme ihottumaan, saati että ratkaisisi sitä vanha suola -asiaa.

Mistä te joulustressaatte?

Joulustressi taitaa useimmiten tarkoittaa siivoamisista ja ruoista stressaamista. Itse en aio ottaa perussiivoja kummempia tavoitteeksi. Laatikotkin on jo tehty, ne pitää enää hakea marketin pakastealtaasta. Heh, heh.

Mun stressi liittyy lahjoihin ja sukulointiin. Ei sillä, molemmat ovat erittäin tärkeä ja hyvin mieluisa osa joulua, mutta molempiin liittyy pieni murhe siitä, että saanko hoidettua kaiken niin kuin haluaisin, ja meneekö kaikki nyt niin, ettei kukaan harmistu. Tänä vuonna ollaan muutaman aikuisen kanssa sovittu, että jätetään toisillemme lahjat ostamatta. Helpottaa, kun tapaan ottaa lahjoista ihan kamalan stressin, ja lahjottavia lapsiakin on jo omasta takaa ja kummiuden myötä paljon. (Lapsille on kyllä mukavan helppoa ostella lahjoja. Lisäksi huomaan tykkääväni erityisesti juuri niiden lahjomisesta, jotka eivät lahjo takaisin. "Vastalahjatilanteessa" tulee aina mietittyä, että onko toinen panostanut enemmän ja onko itse hankkimani yhtään mieluisa... Enpä olisi lapsena uskonut, että jonain päivänä en oikeastaan toivo joululahjaksi mitään.)

Sukuloinnin suhteen tehtiin meidän mittakaavassa radikaali ratkaisu: päätimme viettää aaton omalla perheellä kotona ja lapsuudenkoteihin lähdemme vasta joulupäivänä. Onneksi ne sijaitsevat lähellä toisiaan. Onnistumme kahdessa päivässä tapaamaan molempien suuresta sisarusparvesta kaikkia, ja perheiden näkeminen olisi kyllä ehdottomasti mennyt sen toiveen kotona vietetystä joulusta edelle.

Nyt kuitenkin kaipaamme yksinkertaisuutta, rauhaa, omilla ja lasten ehdoilla menemistä ja stressittömyyttä. En ole blogissa vielä ääneen sanonut, mikä on tänä syksynä vienyt voimavaroja arjesta. Lyhyesti kerron nyt: Miehen vakava työuupumus. Nytkään en siitä enempää kirjoita, vaikka aiheesta kyllä avoimesti puhummekin. Siihen vain liittyy niin paljon oheisasioita pohdittavaksi aina elämän peruspilareita myöten, että jotenkin niitä on kivempi käsitellä naamakkain, kuin täällä, missä en tarkalleen tiedä, keiden kanssa "keskustelen".

Mutta niin. Tavoitteena tälle vuodelle ihan erityisen stressitön ja rauhallinen joulu. Tällä hetkellä nämä suunnittelemamme kuviot kuulostavat hyviltä ja huojentavilta.

Mikä teillä aiheuttaa joulustressiä? Ja viettääkö kukaan muu vielä joulua "pelkän" oman perheen kesken? Kuvan ipanat ovat leikkineet tonttulakeissa läpi kesän. Nyt se ei enää näytä niin hullulta. Meno kyllä näyttää, hullulta siis.

Yökyläilyjä

Ohhoh. Olipas kiva loma. Meille siis tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus pieneen irtiottoon, ja niinpä vietettiin miehen synttäreitä ja meidän 9-vuotishääpäivää viemällä lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja karkaamalla itse tutuista tutuimpaan lähikaupunkiin. Eikä tuttuus haitannut yhtään, vaikka vähän sitä etukäteen epäiltiin.

Meidän lapset ovat olleet yökylässä yhden (korkeintaan puolentoista) käden sormilla laskettavan määrän. Ainakin muistini mukaan. Ja jollei lasketa pakollisia kertoja, kun ollaan oltu synnyttämässä, määrä on vieläkin vähäisempi. Pienimmälle tämä oli ihkaensimmäinen kerta. Isoja jännitti kovasti etukäteen, mutta reissu oli sujunut ihan tosi hyvin ja lähtöhaleja lukuunottamatta itkuitta. Miuku oli yön koittaessa järkyttynyt elämänsä ensimmäisestä "vieraasta" yönukuttajasta, ja huutanut itsensä uneen Muorin sylissä. Mutta sitten oli kuitenkin nukkunut tosi hyvän yön.

Pitäisi opetella viemään lapsia silloin tällöin yöhoitoon. Varsinkin, kun ovat koko ajan isompia ja helpompia hoidettavia. On nimittäin itsellekin uusi, ja osittain hauskakin tunne ikävöidä murusiaan. Eikä se pienissä määrissä varmasti lapsillekaan ole vaarallista. Puhumattakaan siitä virkistyksen määrästä, mitä vastuuvapaus ja erilainen ympäristö pään sisällä saavat aikaan!

Ja aivan ehdoton hotellisuositus vielä loppuun: Hotelli Alma on ihan ihana. (Erityisesti uudet vesitornihotellin huoneet!)

Parisuhdetekoja

Eikä, mahtavaa! Pikkukakkoselle on myönnetty vuoden Parisuhdeteko 2016 -palkinto! Onnea! Me ollaan jo useita vuosia esitetty sille Nobelin rauhanpalkintoa.

No, oli palkinto mikä vaan, niin tänään Pikkukakkosen tuomasta hengähdystauosta saa meidän sijaan nauttia Mummolan väki. Vuoden parisuhdeteon merkeissä me oomme kahdestaan lomalla tänään. (Tätä palkintoa ei muuten ihan joka vuosi oo viimeaikoina jaettukaan..)

Mitäs kivaa? -iltatreffit

Viime yönä liian varhain karannut uni pyrkii nyt takaisin silmien taakse. Vähän liian aikaisin. Hoidettavana olisi iltapala, iltanukutukset, oma nollausaika ja niin, se parisuhdeaikakin vielä.

Usein mietitään pitkin päivää miehen kanssa, että tehdään sitten illalla jotain "kivaa", kun saadaan talo hiljenemään. Kumpikaan ei kuitenkaan osaa ehdottaa leffan, pelailun tai saunan lisäksi mitään inspiroivampaa. Millaisia teidän muiden lapsenvahdittomat iltatreffit on? Kynttiläillallinen takapihan terassilla itkuhälytinten kanssa? Tramppatreffit ja iltakävely tontin reunoja pitkin moneen kertaan kiertäen? Maja keittiön pöydän alle ja juustokattaus evääksi? Lavatanssit olohuoneessa? Irtokarkkivati tai sipsipussi ja kodinhoitohuoneen lattialle katettu piknik ja pullonpyöritystä.

Hmm, yllätyinpä tässä itsekin kekseliäisyyttäni ja ideoiden vaivatonta putkahtamista. Noistahan kaikki olisi hauskoja! Mutta sitten, kun lopulta viimeinenkin ipana sulkee silmänsä, päätän minä vielä neuloa yhden palmikkokuvion valmiiksi, ettei mene laskut sekaisin. Ja sen jälkeen katsoa sen kesken jääneen typerän ohjelman loppuun, kun kestää "enää 40 minuuttia". Sen jälkeen toinen vastaa vielä pariin whatsapp-keskusteluun ja naputtelee pari työjuttua. Ja sitten jommalla kummalla uni pyrkii pintaan ja laittaa sanomaan sen tylsän "mä meen nyt nukkuun".

No niin, nyt mulla siis olisi listalla viisi höpsöä treffijuttua toteutettavaksi. Tuleeko teiltä ideoita lisää? Mr Pii, mitäs "kivaa" tänään tehtäisiin?