Kukkaterapiaa

Oon ollut kuin perseeseen ammuttu karhu. Haluaisin käyttää lisääkin rumia sanoja, varokaa vain. Aamun lojuin peiton alla ja sieltä siirryin lojumaan olohuoneeseen. Mulla olisi ihan kauhea tarve tuntea oloni vähemmän turhaksi ja saada jotain aikaiseksi, mutta ei yhtään energiaa mihinkään järkevään tai tarpeelliseen.

Vesivärit ja Youtuben vesivärittelyvideot olivat ihan kelvollista ensiapua, vaikka paljon mallikuvia hätäisempiä ja tukkoisempia omistani tuli. Mutta on ihanaa saada jotain nätintapaista aikaiseksi. Mieli tyyntyy ja tyytyy siihen, että nyt vaan vähän on paska olo.

Mutta edes hetkeksi hellitti, hyvä edes se.

Kynä (ja tällä kertaa myös naama) käteen!

Mun inspiraatiot ja puuhat menevät useimmiten saman kaavan mukaan: syksyllä ja talvella neulotaan, kesällä virkataan ja keväällä piirretään. Piirustusvälineet on olleet esillä jo muutamia viikkoja, mutta vasta eilen sain kynän käteen ja aivot oikeille asetuksille. Mua jotenkin kiehtoo ajatus siitä, että ikuistaa piirtäen jotain, mikä valokuvana olisi pikkuisen epäonnistunut ja ruma. Hapsottava tukka ja ruttuinen naama. Taidan jatkaa samaa linjaa, kun seuraavan kerran irtoaa aikaa piirtelylle. Kun... Jos... Huoh...

No, naama käteen ja kesää kohti. Kyllä se tästä. Aamut vähenee. Tsemppaa, Heidi tsemppaa!

Sattuu ja tapahtuu...

Meidän tytöt rimpuilevat kumpikin uhman kourissa. Pienimmällä kiukku kohdistuu usein muhun, ja hän vaatii kaikkeen kirkuen iskää. Kuten tänään, kun erehdyin antamaan yöpuvun. Hän tietty kilahti. EEEEEIIII, IIIISKÄ ANTAAA!!! Viskasi itsensä lattialle ja kieri kiljuen sängyn alle. Siellä sitten raivosi.

Olen antanut tyypin yleensä kiljua joitain minuutteja, ennen kuin menen sovittelemaan. Toimii monesti parhaiten niin. Kontaktia vain ei saa, jos yrittää lähestyä liian varhain. Tällä kertaa hämmästyin, kun sängyn alta kiljunnan seasta ojentui jossain vaiheessa käsi ja huutaen esitetty pyyntö "Kärestä!" Yritin vetää avunpyytäjän pois, mutta nihkeänapainen nakupelle ei tietenkään luistanut lattialla ja jouduin siirtämään sänkyä. Jolloin, voi itku, huomasin hänen potkaisseen sängynpohjaa kiukuissaan niin, että pohja oli noussut ja sen tiputtua takaisin varpaat oli jääneet väliin. Siellä olivat jumissa sitten. Huoh.

Voi mun murua. Anteeksi, ettei äiti erottanut kipuitkua kiukusta. Tai no okei, en mitenkään olisi voinutkaan, sillä täysin överiä on se uhmaraivohuutokin. Kaikilla perheen naisilla. (Mulla onneksi nykyään harvemmin.)

Keksin muuten ruokapöydässä sanarimpsun, johon kiinnyin heti: "Tässä hässäkässä". Tämänhetkisen eämäni tunnuslause ja kutkuttavasti rimmaava. ...Juu semmosta, öitä...

Sain kiinni jostain!

Juhannusmökkeilyn jälkeen koitti työteliäs aamu. Hyvällä tavalla työteliäs. Sain töitä ensi syksyksi. Otettiin talo pois myynnistä. Haettiin lapsille hoitopaikkaa. Ilmoitin työkkäriin onnenpotkusta. Nyt tuntuu, että kaikki on oikeastaan aika hyvin. Tuntuu tältä:

Vaikken edes tiedä, millaiseen renkaaseen olen tarttunut. Että millainen työvuodesta tulee, ja valittiinko hoitopaikkatoiveet nyt oikein.

On ollut tärkeää tuntea ne tunteet, joita tänä keväänä oon tuntenut. Jopa se tunne siitä, että haluan pois tästä kaupungista. Kummallisella tavalla tämä ratkaisu ei niistä toiveista huolimatta tunnu pettymykseltä. Aika näyttää, jääkö muuttohaave elämään ja itämään, vai kuihtuuko pois. Nyt uskon, että asettuminen ja rauhoittuminen on toistaiseksi parasta, mitä saattoi tapahtua.

Juhannuksestakin riittänee jotain koostettavaa tuonnemmaksi, mutta tämä piti nyt ensimmäisenä saada sanottua.

Pöydällä tänään: kissa, kahvia ja minä.

Kiitos kommenteista viimeiseen tekstiin liittyen. Sekä kommenttiboksiin, että puhelimeen ja facebookiin saapuneista. On ollut hyvä keskustella.

Tämä päivä alkaa useammalla kahvikupillisella, kuin yleensä. "Kissa" valvotti yöllä puoli kahteen, lapsi herätteli kolmelta ja herätyskello 06:25.

Kissanryökäle on tullut syliin. Tiedän, että siitä on entistä vaikeampi luopua, kun sen on päästänyt syliin. Mutta kun ei se oo tuijottamallakaan minnekään mennyt.

Panssarilaivan paniikkihäiriö ja muita kuormia

Vaikka edelleen kuvittelen olevani panssarilaiva, alkaa myrsky yltyä ja polttoaine loppua:

Yhden matkustajan uupumus oireilee taas. Mitä mä osaisin enää paremmin tehdä ollakseni avuksi? Mitä tästä seuraa?

Yhden matkustajan yskä palasi heti antibioottikuurin loputtua. Mun pitäisi osata tääkin juttu hoitaa. Miten?

Ja se epämääräisesti täälläkin mainittu kissanryökäle on röyhkeästi yhä pöydällä. Siinä mulkoilee aina, kun ohi kuljetaan. Ei sille mitään voi tällä ololla tehdä. Miksei se voi vaan itse alkaa kertoa, että mitä sille pitäisi tehdä ja koska? Vai voisiko sen vain laskea lattialle? Senkin tekisin mielelläni, jos joku neuvoisi sen viisaaksi. Ja jollei joku estelisi.

Talo. Se myrsky pyyhkäisee talon läpi noin 60 kertaa päivässä. Yritän parhaani mukaan kerätä leluja, siivota ruokapöytää ja hinkata kuraa mitä kummallisemmista paikoista. Silti on likaista ja sotkuista. Ja nalkuttava äiti. Välillä karjuvakin.

Ja vaikka panssarilaivana mennään täällä myräkässä, on myönnettävä itsellekin, että toisinaan yön pimennyttyä tai aamun alettua pari tuntia toivottua aikaisemmin näiden samojen kuormien keskeltä valtaa paniikkikohtaus kehon. Puhaltelen sen mahdollisimman rauhallisesti pois ja menen kainaloon, mutta ahdistuksen läsnäolo huolettaa päivä päivältä enemmän ja värittää ajatuksia arjen askareista ja elämän isoista linjoista.

Itsestä tuntuu pieneltä se, että jää uusimatta virheellinen verokortti, varaamatta junalippuja reissuun (pitäisi!!!) ja vastaamatta viesteihin. Toki ei tunnu pieneltä sitten se, että tajuaa vastaamattomuudellaan ehkä loukkaavansa tai aiheuttavansa stressiä toisille.

Olisi kiva lopettaa tämä teksti johonkin selkeään loppukaneettiin. Mutta samoin kuin perheen sairastelut ja pöydälle nostetut kissat, jää tämäkin teksti inhottavasti roikkumaan ilman lopputulosta ja helpottavaa ajatusta.


..

... Hus, menetkös siitä, Rontti.

Ihana Saara Aalto!

Voi Saara Aaltoa!

Kuulun niihin, jotka muistavat hänet jo vuosien takaisista kykykilpailuista. Ja tunnustan myös kuuluvani niihin, joiden mielestä hän oli taitava, mutta jotenkin liukas: ei tehnyt vaikutusta sieluun, en saanut otetta olemuksesta. Tuntui vähän liian liioittelevalta. Liian taitavalta, liian pirteältä, liian yrittävältä. Suomalaisittain vähän epäilyttävältä ja ärsyttävältä. (Kateellissävytteinen tunnustus?)

Alkutaival Britannian X-factorissa tuntui samalta. Että vähän överiä ja että eipä kolahda kummemmin. Kunnes lopulta hahmo tuli lähelle, "tutuksi", ja lava ja show kasvoivat riittävän suuriksi. Sitten jopa minä tajusin, mistä Saara Aallon karismassa on kyse. Hän tarvitsi vain isomman lavan, suuremman shown, avoimemman, iloisemman ja rohkeamman kulttuurin ja vastaanottavamman yleisön. Kuulun itsekin tätä nykyä viimeksi mainittuun.

(Mainittakoon nyt tässä kohtaa, että seuraan kyseistä ohjelmaa vain nettilehtien kertomana ja vain Saara Aallon osalta.)

Let it go -versio puhutteli mut kananlihalle disneyprinsessataustaa ja Saaran elämästään kertomia asioita vasten laulettuna, ja Titanic-biisistä tuli liikutus jo siinä vaiheessa, kun kuulin biisivalinnan. Näin sen muuten unissanikin ennen varsinaista esitystä. Oli vähän erikoinen se uniesitys, hyvin ylä-äänipainotteinen, mutta liikutuin tietysti siitäkin. My heart will go on -version oon katsonut youtubesta ehkä neljä kertaa. Jos en ihan nyyhkien, niin nieleskellen ainakin.

Mikä tosielämän todellinen Tuhkimo-tarina, ihan mahtavaa.

Eipä mulla muuta. Kunhan halusin tunnoltani pois tämän "ennen en tykännyt - nyt tykkään" -paljastuksen. Vaikka siistimpää olisi tietenkin voida sanoa, että kyllä mä jo silloin aikojen alussa tiesin, että siitä vielä tulee jotain.  Paitsi että juuri ennen "julkaise"-nappia tajusin, että puhuttelee tämä mua yleisemmälläkin (ja toisaalta henkilökohtaisellaki) tasolla:

Läheltä ja kaukaa katsottuna asiat voivat näyttää niin erilaisilta. Mittakaavaa ja syy-seuraussuhdetta on joskus vaikea itse hahmottaa. Miksi joskus vain tuntuu, että jotain puuttuu? Kannattaisiko kokeilla uutta näkökulmaa, uutta ympäristöä samalle showlle? Missä roolissa ja millä lavalla meistä kukin loistaisi parhaimpana versiona itsestään?

Niin...
Niinpä...?

Miukun hampaat ja uusi perhekuva

Otimme uuden perhekuvan tuonne Perhekuva -välilehteen. Kiva aina silloin tällöin ikuistaa porukka samaan kuvaan. Kurkkaa!

Viikko on ollut, hmm, monipuolinen. On ollut huolta, on ollut helpotusta. On ollut turhautumista ja ärinääkin. Ei mitään, mistä teidän tarvitsisi murehtia, mutta sellaista kuitenkin, että meidän mittakaavassa on merkittävää. On ollut ties mitä, ja ties mitä vielä tuleekaan. Kivoja juttuja kyllä ainakin on luvassa, joista ensimmäisenä tulee HUOMINEN LANKAKERHO! Muistittehan? Mukaan vaan!

Yhdistä pisteestä pisteeseen

Terkkariystäväni osasi yhdistää pisteestä pisteeseen ennen mua. Hän ehdotti enterorokkoa jo eilen, mutta itse vakuutuin vasta tänä aamuna. Oli enemmän pisteitä yhdistettävänä. Kuvasta tulikin aika selkeä, kun yhdistin pisteet suun sisäpuolelta, suun ympäriltä, silmäluomista, sormien sisäpinnoilta ja polvitaipeista.

Potilaan vointi on normaali, joten harmitus oli suuri, kun en sitten suostunutkaan viemään kerhoon, vaikka eväätkin oli jo pakattu. Pidettiin kotikerho. Hän kertoi, mitä kerhossa kuuluu tehdä missäkin vaiheessa. Pelattiin, pidettiin aamupiiri (laulettiin pari Frozen-laulua), puhallettiin mielikuvituskynttilä, syötiin eväitä ja tehtiin päivän teeman mukaisesti "yhdistä pisteestä pisteeseen" -tehtävä. Ihan kiva kotikerho tuli tästä. Kiitän itseäni, että jaksoin olla läsnä.
 

Tulevina päivinä yhdistelen sitten uusia pisteitä ja piirrän todennäköisesti kummaa sotkua oikeiden ja väärien pisteiden välille. Pienimmällä kun on kroppa sekaisin jo hammashommmienkin takia. Vaikkei tämä nyt taida iso juttu olla. Julkisella hössöttämiselläni saan sen kenties näyttämään siltä, vaikken oikeasti tunnekaan niin. Se vain harmittaa, että joutuu taas miettiä ihmiskontakteja tartuttamisnäkökulmista...

Mutta hyvää viikonloppua teille! Käsityömessut vähän kutkuttaisi... Kuka on menossa?

Taulu nimeltä Faari

Juhlitaan täällä muilla mailla paitsi juhannusta ja Miukua, myös (ja ennen kaikkea) pyöreitä täyttävää isääni. Tein sen kunniaksi kuvan. Siinä piirtäessä tunsin kiitollisuutta: vanhemmat on tsempanneet mua taideharrastuksessa. Oon saanut sotkea ja levittää välineitä ja märkiä öljyvärimaalauksia ympäri taloa viikkokausiksi kuivumaan ja muotoutumaan. Ja oon saanut mm. tuon kuvan tekemiseen käyttämäni laadukkaat akvarellipuuvärit heiltä. Ehkä 20 vuotta sitten. Kääk, miten kauan sitten...


Tästä piirroksesta tulen itsekin hyvälle mielelle, toivottavasti saajakin.

Kolme erilaista muotokuvaa

Löysin pöydältä pari ihanaa piirustusta. Piti jälkikäteen tarkentaa isoveljeltä, miksi ukkelilla on käsien ja jalkojen alla numerot. No, tietenkin siksi, ettei hän ollut jaksanut piirtää kaikkia sormia ja varpaita, ja numero kertoo niiden lukumäärän.

Siskon omalla on pörröinen tukka, ja äidiltä piti vielä varmistaa, että "linnat" huomattiin. Huomattiin toki. Söpö otus tämäkin. Ihan yhtäkkiä on tuo pienempikin kehittynyt piirtelyssä huimasti.

Itsekin piirtelin yömyöhään. Kaunis nainen tuli, kuten oli mallikuvassakin. Harmi vaan, kun ei oma silmä kerro, että missä kohtaa menee mönkään tunnistettavuuden kanssa. Jokin mättää, mutta mikä? (Instagramissa, @eidipii, muuten julkaisen silloin tällöin piirustusharrastuksen tuloksia.)

Taiteiluharrastuksen henkiin puhaltamista

Lapsena opettelin piirtämistä ukin vanhoista kirjekurssina tilatuista piirustusoppaista. Ostin laadukkaita taiteiluvälineitä paikallisesta taideliikkeestä, jossa sain laittaa ostokseni "iskän piikkiin". Se oli aika jännittävää ja hienoa.

Opiskeluaikoina hurahdin kuviksen sivuainevuonna totaalisesti taidehömppään. Harkitsin jopa taiteilijaksi ryhtymistä. Harkitsen vieläkin tietyin väliajoin, vaikka lahjat ja inspiraatio tällä hetkellä ovatkin hukassa.

Jo jonkin aikaa olen kaivannut taideharrastukseen aikaa, kipinää, taitojen palauttelua ja niissä kehittymistä. Etsin kursseja lähikaupungeista, muttei oikein osunut silmiin. Kunnes tajusin, että mullahan on omassa työhuoneessa kurssi juuri silloin, kun itse haluan. Nykypäivän kirjekurssi, Youtube. Eilen mua opasti Mark Crilley. Piirsimme huulet ja Elsan. Oli kivaa. Mark oli hauska ja opettavainen, ja hänen kurssinsa on paljon halvempi, kuin eräs, jonka naapurikaupungista löysin... Vielä pitäisi määritellä vapaa-ajan käyttöön ja harrastuksiin liittyen "oma aika". Harrastus kodin ulkopuolella olisi siinä suhteessa helpompi toteuttaa. Jokin kyltti ovelle, että äiti piirtää nyt kolme tuntia, tapahtui oven takana mitä vaan...

Mallista piirtämistä joskus moititaan, mutta oikeasti se on tarpeellista oppimisen kannalta. Matkimisen kautta löytyy hiljalleen taito soveltaa oppimaansa muissakin jutuissa. (Niin kuin kaikessa...) Tämä Elsa oli Pikkiriikkiselle. Ei likimainkaan täydellinen, varsinkaan verrattuna opettajan käsittämättömän huikeaan työhön (linkki), mutta opettavainen tehdä.

Lahjaidea sille, jolle on vaikea keksiä mitään.

Meidän lapset ovat onnekkaita: heillä on kolme isoisovanhempaa!

Yhden isoisovanhemman synttäreitä juhlittiin tänä viikonloppuna. Ja koska tämä sankari ei toivo tai koe tarvitsevansa mitään, päätettiin siskon kanssa tehdä hänelle pakkaseen välipaloja. Sisko teki saaristolaisleipää ja pakkasi pikkupusseihin. Minä tein kuivakakkua ja pakkasin samoin päiväkahveja varten kaksittain pakkasesta otettavaksi.

Olisin voinut koristella nätimminkin, jos olisi ollut enemmän aikaa. Homma jäi tietenkin edelliseen iltaan ja pussin pohjia ryhdittämään askarreltujen pienien viestien tekemiseen oli ehkä vartti aikaa. Ei se mitään. Ideana tämä oli kuitenkin mielestäni hauska, joten halusin sen jakaa. Jokaisella on joku, joka toivoo synttärilahjaksi "emmämitään", tai joku, joka voisi muuten vain ilahtua pakastimessa odottavista herkuista. (Minäkin olen sellainen.)

Piirsin ideani tähän postauksen kuvitukseksi, sillä todellisuus oli niin kauhean arkinen siihen visiooni verrattuna. Minigrip-pussiin pakatut kakut näyttivät kuvattuina vähän raasuilta. Askartelemistamme viesteistä näytän tässä muutaman. Tehtiin yhdessä lasten kanssa. Ja liimasi mr Piikin kuvansa yhden kakkuparin mukaan päiväkahviseuraksi Mummille.

Virkistystoimintaa?

Kaipaan pientä virkistystä. Isompikin kävisi, mutta pienestä on helpompi haaveilla.

Mieleen on tullut monta juttua ja paikkaa opiskelukaupungista. Oi ihana Rauma. Kahviloita, vaatekauppoja, ravintoloita. Nätit kadut. Näinä päivinä on ihan kamalan tylsää asua maalla. Kun aikaa olisi tunti tai kaksi illassa, ei virkistysvaihtoehtoja oikein ole. Halpa-Halli, Tokmanni tai Seppälä, joista jälkimmäinen tosin menee jo kuudelta kiinni. Katselin junalippujakin. Jos karattaisiin vauvan kanssa jonnekin. Ehdin miettiä niitä kaikkia päätepysäkkimahdollisuuksia ja ihmisiä, joita niissä kaupungeissa voisi tavata. Mutta oli liian kallista.

Kulunut viikko on ollut tylsä ja tahmea. Viimeisen 10 päivän aikana on ollut yksi "minä ja vauva" -päivä, ja ne 9 muuta ovat olleet lähinnä flunssapäiviä, jotka on sisältäneet tietenkin poikkeuksellisen paljon vikinää ja ulinaa, ihan yötä myöten. Noiden 10 päivän aikana oon käynyt pari kertaa lähikaupassa, pojan kanssa leffassa, kerran lääkärissä ja kerran kerhossa. Eli poistunut ajallisesti kotoa ehkä 6 tunniksi. Melkein itkettää jo koko ajatus. Rehellistä itsesääliä. Niin kaunista. Taatusti miellyttävää luettavaa... (Argh...)

Odotan innolla arkea, huomista. Kun ollaan pitkästä aikaa vauvan kanssa kaksin. Tankkaan hiljaisuutta. Vaikka silti, kyllä mun jonnekin kodin ulkopuolelle pitäisi päästä pieneksi hetkeksi lepuuttamaan aivoja.

Ehdotuksia? Miten te muut maaseudun naiset hoidatte virkistäytymisen? Millainen on kotiäidin TYKY-päivä?

Miuku nappasi kuvituskuvan lattialta kesken digitalisoinnin ja laittoi sen uuteen uskoon. Tämä on ehkä kuvaavampi näin.

Näin puet Heidi Piin pakkasilla

Olen törmännyt muutamaankin "Näin pukeudut pakkasella oikein" -artikkeliin netissä. Tein oman ohjeistukseni, joskaan en ulos menoa ajatellen. Koska kuten saatatte muistaa, välttelen pakkasella ulos menemistä ja varsinkin siellä viipymistä. Tämä kuvasarja näyttää, kuinka pukeudun pakkasöitä varten.

Tämä näky on äärimmäisen harvinainen pakkasella. 

Heidi Pii kyllä vaihtaa vaatteita ja peseytyy, mutta tämä kaikki tapahtuu sekunneissa.

Merinovillasukkien päälle puetaan pörrökarvasukat. Nopeasti, kylmäkylmäkylmä... 

Pitkähihainen yöpaita. Nyt alkaa vähän helpottaa, mutta jalkoihin on kylmäkylmäkylmä.

Flanellipyjamahousut kehiin. Tai vaihtoehtoisesti collegehousut.

 Polvivillasukat. Jollen menisi heti nukkumaan, tarvitsisin vielä villatakin. 

Mutta nyt olen menossa suoraan petiin...

Villalapaset. Kyllä täällä tarkenee. 

Mukava on herätä lämpöisenä muutaman tunnin välein vauvelin kanssa istuskelemaan. 

Vähän tuntuu oudolta kiskaista lapaset käteen ennen peiton alle menoa, mutta lämmin fiilis voittaa kummallisen fiiliksen.

No, vähän tämä taipumukseni liioitteluun näkyy näissä "en käy ulkona" tai "en riisuudu" -kommenteissa. Lapasetkin saattavat kuulostaa liioittelulta, mutta ovat ihan totta kahdelta edelliseltä yöltä. Lämpömittari kotona näyttää kuitenkin jotain +20 asteen kieppeillä, vaikka ulkona paukkuu samat miinuksella. Silti viimeistään illalla, kun nostan jalat lattialämmitetyltä parketilta sohvalle tai sänkyyn, iskee hyytävä hytinä sormiin ja varpaisiin. Lapset kiljuu, jos kosken niihin jäisillä käpälilläni. Välillä on ihan jalkapohjat tai kädet kipeinä siitä kylmästä. Onkohan se ihan normaalia?

...Haasteeksi muodostuu lasten pukeminen. Hehän hehkuvat kirkkaanpunaisina, kun puen heitä oman kylmäkokemukseni perusteella...

Yksi niksi oli ylitse muiden

Mitä luulette, mikä näistä kokeilemistani kikkailuista on toiminut toistaiseksi parhaiten rintaraivareihin?

a) rento makoiluruokinta sängyllä

b) hämmentävä juoksuruokailu keittiön ja eteisen välillä

 c) villi pompotteluimetys jumppapallolla

 d) intiimi ihotteluhetki peittojen kätköissä

 e) pilkkopimeä maitobaari

f) täysin yllättävä kattaus hoitopöydällä

g) iskäavusteinen seisova pöytä

Mitä veikkaatte? No, vinkkinä vielä annettakoon, että tätä menoa reisilihakset on pian rautaa ja useampi 20 minuutin harjoitus per päivä käy varmaan jonkin sortin kuntoilustakin. Oikea vastaus on siis c, jumppapallolla pompotellen syöminen. Itkut loppuu tykkänään ja jos meinaa alkaa uudelleen, pomppaan vain pari kertaa korkeammalle ja syöminen jatkuu. Toivottavasti taika ei katoa nyt heti, kun sanoin sen ääneen.

Uusi perhekuva

Päivitin uuden perhekuvan, pitäähän Vauvankin olla mukana. Edellisessä kuvassa kun edusti mielikuvana silinterihattuisesta hiiriherrasta.

2 kuukautta vauva-arkea

En oo kauheasti kertonut konkreettisella tasolla arjesta vauvan kanssa. Mutta kirjoitanpa nyt, jotta on itsellekin tallessa kuvaus tästäkin vaiheesta, joka on aika kiva ja ihana. En yleensä harrasta maratontekstejä, mutta nyt taidan päästää tähän tiivistämättä kaiken, mikä mieleen tulee.

Pikku-Miuku nukkuu yönsä hyvin, jopa yhden syötön (ja sen yhteydessä noin tunnin valvomisen) taktiikalla. Tosin viimeyönä vispaamisen oppineet kädet häiritsivät ja hän heräili pitkin yötä omiin töhötyksiinsä. Aamulla noustaan kahdeksan ja yhdeksän välillä, tällä viikolla tyhjään taloon, josta muut ovat juuri lähteneet töihin ja päiväkotiin. Syödään jotain pientä aamupalaa ensinälkään ja katsellaan telkkarista Astral TV:tä (noloa) tai jotain muuta hiljaista aamuaurinkoon sopivaa puolella silmällä seurattavaa. Puen päälleni jotain hassua, mistä pidän, mutta missä en kehtaisi lähteä kaupungille. Kuten sen pantterikuvioisen nilkkapituisen neuletakin tai pelkän valkoisen alushameen, jossa on näppärä nappilista imetystä varten. Mitään ihmeellistä ei tässä vaiheessa ehdi tehdä, koska vauva jaksaa olla hereillä tunnin, ja sitten jo mennäänkin päiväunille ulos. Yleensä nukahtaa viimeistään postilaatikolla, joten en turhaan tee pidempää lenkkiä, vaan tulen sisälle tekemään hommia. (Tai kuten tänään, kirjoittamaan blogia.)

Päiväuniaikana keitän ihan ensin kahvit ja järjestän itselleni fiilistelyhetken. Ajattelin tehdä jatkossakin samoin, kuin tällä viikolla: kirjoitan sunnuntaina listan asioista (myös ne itsestäänselvät hommat), jotka haluaisin saada viikon aikana tehtyä. Tällä viikolla oon mankeloinut, siivonnut, pyykännyt, tiskaillut, vaihtanut lakanoita jne. Vielä olisi vessojen pesu ja lasten vaatekaappien järjestäminen rastittamatta to do -listalta. Vaatekaapit taitavat kyllä jäädä myöhemmäksi...

Vauva nukkuu 2-3½ tuntia, joskin käyn vähän väliä tarkistamassa, ettei ole kuumissaan ja että kaikki on muutenkin hyvin. Kun herää, siirryn sohvalle katsomaan Gleetä ja imettämään. Ruoan jälkeen hän onkin ensimmäistä kertaa päivän aikana virkeä ja viihtyy sitterissä tai lattialla seuraamassa mun puuhia. Tässä vaiheessa yritän muistaa hartiajumpan.

Mitään temppuja ei meidän parikuinen vielä osaa. Hymyillyt on kylläkin ihan vastasyntyneestä asti, ihan muka katsekontakia ottaen, vaikka oppaat väittävätkin, ettei ne vielä silloin osaa. Mulle nuo hymyt on kuitenkin menneet ihan täydestä. Toki niissä on päivä päivältä enemmän persoonaa mukana, mikä tietenkin sykähdyttää taas uudella tavalla. Eilen Miukunen tuntui tiedostavan uudella tasolla kätensä, ja nyt ne ovat tosiaan yötä myöden vispanneet villisti. Mikä vähän hämmentää häntä itseään, reppana. Kun vähän on holtitonta vielä. Joskin aika näppärästi jo nyrkki menee suuhun!

Kooltaan tämä kolmas on edellisiä reippaasti isompi. Mietinkin, että oonkohan ollut vain niin paljon rennompi, että maitoakin on tullut enemmän? Keskimmäinen, se jota täällä blogissa usein Pikkiriikkiseksi nimitän, oli puolivuotiaana saman kokoinen, kuin tämä nyt ( + 5kg). Mutta hän siis olikin superpikkuinen, ja tämä nyt paremminkin "normaali".

Muu perhe tulee kotiin kolmen ja neljän välillä. Energiamäärä talossa lisääntyy moninkertaiseksi, ja mun pitäisi opetella valmistautumaan siihen jo etukäteen. Etten ärsyyntyisi kiukutteluista tai siitä, että päivän aikana siivoamani talo on vartissa sekaisin. Tähän aikaan vauva ei yleensä enää tahdo nukahtaa pitkille unille, joten oon aika kiinni sen hoitamisessa: syödään, sylitellään ja torkutaan iltaan. Isommat viipottavat ulkona. Joinain iltoina istutaan kyllä Pikkukakkosen aikaan porukalla kylki kyljessä sohvalla.

Isommat lapset menevät puoli yhdeksään mennessä nukkumaan. Olen yrittänyt pitää kiinni tavasta, että minä lukisin iltasadun. Kun aika noiden kanssa on niin "keskittymätöntä" muuten. Luetaan satu, lauletaan molempien valitsemat iltalaulut ja jutellaan vielä päivän tapahtumista. Sitten siirryn tankkailemaan telkkarin ääreen vauvasen kanssa yötä varten. Hän puolestaan nukahtaa tällä hetkellä noin klo 22-00. Itse puuhailen vielä omiani hetken ja yritän päästä puolen yön aikaan itsekin nukkumaan. Kun kerran yöt ovat olleet toistaiseksi (pitäisi kai koputtaa puuta) helppoja ja pitkiä, on uskaltanut venyttää omaa yötä vähän pidemmälle. Illat on aina olleet mun puuhasteluaikaani, ja saatan tuohon aikaan vielä alkaa ommella tai siivota.

Tällä hetkellä on siis menossa tällainen vaihe ja arki vauvan kanssa tuntuu sujuvalta ja mukavalta. Vastapainoksi tällaisille päiville ovat sitten ne, kun isommatkin lapset ovat kotona. Niinä päivinä voin skipata suuren osan kotitöistä ja järjestyksenpidosta, koska tiedän, että niillekin hommille on oma aikansa. Tämä järjestely on ollut kaikkien kannalta oikea ratkaisu. Ainakin nyt tuntuu siltä. 

Elämä on kivaa.

Luonnoslehtiöstä

Olisi kiva taas osata piirtää oikeasti hyvin. Silloin, kun sitä tekee päivittäin, siinä alkaa olla aika näppärä. Silmä harjaantuu näkemään, mitä pitäisi piirtää ja käsi oppii toteuttamaan sen. Se on kiva tunne, mutta sellaisen kokemisesta on aikaa.

Mutta on se nytkin kivaa. Vaikka aikaa olisi vain vartti. Ja vaikkei löytyisi yhtäkään hyvää lyijykynää tai terotinta. Vaikka vauva keskeyttää keskittymisen, eikä vaadittua uppoutumista ehdi tapahtua. Oma mielenkiintokin lopahtaa viimeistään korvan kohdalla. Ja vaikka isomman tyttären mallin mukaan piirretty mimmi näyttää enemmänkin viiskymppiseltä, kuin kolmevuotiaalta. Ja vaikka se ipana itse tulee lähmimään lopputuloksesta suun suttuiseksi. Ei se haittaa. Pääasia on tekeminen, ei lopputulos. Jonain päivänä on ehkä aikaa, energiaa ja taitoa riittävästi, jotta voi taas laittaa tavoitteet toisin päin.