Kaaos tunnekellarissa

Plääh, miten uuvuttavaa. Mulla on vauvavuosien ajan kasaantunut tunnehyllylle järjetön määrä roinaa, mutta en oo päässyt niihin käsiksi, kun eteen on joku (?) viritettänyt järeät rautakalterit. On ehkä pitänyt pitää tietyt tunteet etäällä, ettei hajoile ihan pikkujuttuihin. Ja yksinkertaisesti kädetkin on vain olleet niin täynnä, ettei oo ollut mahdollisuutta purkaa tunneläjää, joka kuitenkin joka päivä kasvaa tuhannella kivalla ja parilla tukalalla olotilalla. Hirveä kasa kellarissa nyt kuitenkin odottaa, vaikkei siellä mitään mullistavaa mörköä nyt varsinaisesti olekaan. Tietääkseni.

Nyt on varovaisesti sellainen olo, että olisin saanut hivutettua kaltereita sen verran auki, että mahdun puikahtamaan hyllyille. Ja voi haloo, missä järjestyksessä (ja millä tempolla) mä näitä kasaantuneita tunteita nyt sitten alan käydä läpi! Ei mitään järkeä. No, kai sitä voi ulvoa ja ulista järjettömiäkin, pääasia, että vähän tulee hyllyille tilaa. Pitäisi nyt vain opetella jättämään se kulkuväylä hyllyille jotenkin auki. Seuraava haaste on, että osaisin päästää tänne tunnekellarin syövereihin muitakin. Nolostelematta näyttää, että kato nyt, tämmöistäkin soopaa tänne on kertynyt, ja mitäs tälle purkille tehdään?

Tällaiseksi se pitäisi saada järjestettyä.

Vuosia sitten oli aika, kun näin tunnekellarin tällaisena.
Ei ollut kivaa sekään.
Oikeastaan kaikkein vähiten kivaa.

Kisukassia ja marraskuuta odotellessa

Muovikassiton marraskuu pomppasi facebookissa lentoon ja osallistujia on jo yli 800! Mahtavaa! Jotenkin aina sykähdyttää, kun lähtee massat liikkeelle ja pienestä ajatuksesta paisuu isoa. Se puhuttelee jo ilmiönäkin.

Tempauksen facebook-ryhmässä vinkattiin hauskaan arvontaan: joka päivä arpaonni suosii yhtä, joka saa valitsemansa kestokassin Ipanaiselta. Aina arvontoihin osallistuessani mietin lapsellisen toiveikkaana, mihin sen Coca-Cola-jääkaapin sitten laitan (sellainen oli joskus lapsuudessa palkintona lähikaupan arvonnassa). Nytkin kävin selailemassa suosikkikassini muutamaan otteeseen heti osallistuttuani. Ja mitä vielä, voitin! Jipii! Mun Muovikassittomaan marraskuuhun tulee tsemppariksi keltainen kisukassi, hiphip! Käykää tekin tilaamassa omanne, nettikaupassa on ilmaiset postikulut loppukuun ajan, juurikin nimenomaisen marraskuutempauksen takia.

Mr Pii ihmetteli valintaani, kun en oo sen mielestä kissaihminen. Mutta yhä enemmän kyllä alan olla. Vaikken ehkä itselleni kissaa haluaisikaan, tykkään salaa tuollaisista mukavuudenhaluisista ja hivenen röyhkeistä kattironteista. Ja auringonkeltaisesta tykkään kaikkein eniten.

Näkisittepä, kun poistun täältä blogista vihellellen ja keikutellen, niin tulin iloiselle mielelle onnettaren suosiosta.


(Muuten, tuolla Ipanaisen nettikaupassa myydään myös Stonzeja, onko kellään kokemusta niistä? Oisko sellaset meidän Mönkeröiselle hyvät, kun ei tahdo kumpparit taipua noihin hyvinkin monipuolisiin ulkoiluasentoihin... Vai onko ne tarkoitettu vain lapsille, jotka ei vielä kävele?)

Neulelegginsit

Mulla on ollut hirveä hinku tehdä ja valmistaa kaikenlaista. Enimmäkseen homma on mennyt niin, että aloitan tarmoa puhkuen ja lopetan hyvin pian kyllästyneenä. Sikäli harmi, että olisi pari tilausjuttuakin, joihin pitäisi pystyä keskittymään ja inspiroitumaan. Tilausjuttuja enemmän houkuttelee kuitenkin lankalaatikko, kutimet ja virkkuukoukut. Vaikka moni tekele on käynyt pyörähtämässä puikoilla vain aloitussilmukoiden verran, on valmistakin tullut, 3 virkatun maskotin lisäksi tällaiset:

Halusin tytölle kapeat villahousut (tai akryyliahan nuo ovat, ihanan tuntuista Ipana-lankaa) ja rupesin sen kummempia miettimättä pyöröpuikoilla huristelemaan vyötäröltä alas. Pyllyn kohdassa piti tehdä istuvuussuunnitelmia ja -ratkaisuja, joten viritin kantapääkavennukset ja haaraan tein pienen kiilan. Jos tekisin joskus toiset tällaiset, suunnittelisin kiilan toisin tai jättäisin pyllyn kohdalta lisäkerrokset tekemättä. Tai etsisin jostain ihan oikean villahousujen ohjeen...

Mutta vähän tällainen olo mulla on nyt elämän henkisemmälläkin puolella: visioita olisi pilvin pimein, ja intoakin. Mutten kuitenkaan pääse alkua pidemmälle, kun jo totean, ettei sittenkään oikeastaan huvita. Tai suju. Tai en oo varma, mitä haluaisin ylipäätään tehdä. Mutta ei se mitään. Se varmaan tarkoittaa sitä, että pitää antaa niiden ajatusten ja suunnitelmien vielä muhia valmiimmiksi ennen toimintaan ryhtymistä.

Muovikassiton marraskuu

Ou mai nou, sain henkilökohtaisen haasteen! Sellaisesta ei voi kieltäytyä samanlaisella pikaohituksella, kuin laajasta facebook-kutsusta. Joten tässä sitä ollaan, osallistumassa Muovikassittomaan marraskuuhun. Ohitussyyt, jotka pikaisesti kävin päässäni läpi facebook-kutsun kohdalla, olivat jotain tyyliin "en käy koskaan kaupassa" ja "en ikinä muista kuljettaa kangaskasseja mukanani, vaikka tietäisinkin sen olevan viisasta". Nyt joudun siis soveltamaan haastetta omalle kohdalleni. Mun osuuteni tässä on tsempata Kotigüntheria (movember...) muovikassittomuuteen, hän kun hoitaa suurimman osan kauppakäynneistä. Hän lupasikin heti heittäytyä mukaan. Vien autoon kaikki omistamani kangaskassit (löysin vaivaiset kolme), ja teen kaikkeni, jotta kassit kulkeutuisivat kauppareissujen jälkeen takaisin autoon odottamaan. Lisäksi totesimme, että heviosastolla voi pakata tuotteet yhteen muovipussiin, jos ei tuotteet millään kulkeudu kotiin pussitta.

Kaikkein ärsyttävimpiä muovipusseja ovat ne pikkuostoksia varten saadut putiikkien minipussit, joilla ei ole mitään jatkokäyttöä, toisin kuin ruokakauppojen muovikasseilla roskapusseina. Yleensä kieltäydynkin niistä, mutta usein myyjät pakkaavat ostokset niihin kysymättä. Haastan itseni kieltäytymään silloinkin. Ja hyvin mahdollista on, ettei tällaista tilannetta tule koko marraskuun aikana, joten lupaan haastaa itseni tähän myöhemminkin. Ehkäpä haastan itseni myös käyttämään ne epämääräiset allaskaappiin kertyneet pussit roskapusseina marraskuun aikana.

Henkilökohtaisella tasolla tämä haaste saanee meidän perheen miettimään yleisemmälläkin tasolla kulutustottumuksiamme, ekologisuutta ja yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia (ja -velvollisuuksia). Oon aika huoleton sellaisissa asioissa, ihan laiskuuttani. Maapallon asukkaana kuvittelen, ettei minun tarvitse olla vastuussa kulutusasioistani. Että ylemmät tahot järjestävät yhteiskunnan niin, etten pysty ylikuluttamaan tai tekemään suuria virheitä valitsemalla niistä vaihtoehdoista, joita minulle tarjotaan. Näin sen mielestäni pitäisi olla, suurimman vastuun pitäisi olla palvelujen tarjoajilla, ei niinkään kuluttajalla. Niin kauan, kun maailmaa pyörittää raha ja sen himo, on toiveeni toteutumiseen pitkä matka. Eikä yksilön vastuuta silloinkaan saa vähätellä. 

Ilmoittautuuko joku lukijoista mukaan, vai pitääkö ruveta heittelemään nimiä? Mielessä on monta, joille uskoisin tämän sopivan ideologisesti, ja sitten vielä muutama niitä (itseni kaltaista), jotka varmasti ilman tällaista haastetta ohittaisivat monta ympäristökysymystä olankohautuksella.

Henkuttelua

Tosiaan, siitä on viikko, kun julistin kokeilevani karkeista kieltäytymistä. Unissani olen syönyt monena yönä vahingossa karkkia ja muistanut vasta sitten "lakon", enkä hereillä ollessanikaan ole mitenkään tietoisesti keskittynyt kieltäytymiseen. Mutten silti ole karkkeihin vielä langennutkaan, vaikka kakkospäivänä mr Pii yrittikin (muka muistamatta tätä juttua) tarjota mulle turkinpippurijäätelöannosta. Päiväkahviaikaan oon saattanut laittaa jopa esille ottamani keksin takaisin, kun olen todennut, että menee se kahvi ilmankin.

Viikonlopun kunniaksi kuitenkin herkut houkuttelee. Tein sitruunamuffinseja voikreemillä. Uunamnam! Piti ottaa kuva täydellisimmästä muffinsista, mutta zoomaushetkellä se tössähti naamalleen lattiaan. Pikkuvaras oli asialla (kuten taikinakulholla ja kreemikulhollakin). Jutun otsikko on muotoiltu samaisen varkaan suuhun sopivaksi, hänkin on kova henkuttelemaan. Juuri tällä hetkellä hän huutaa keittiössä, että "nyt voitaisiin henkutella näitä henkkujamme! Tuu Äiti syömään!" Joku kaaosta pelkäämätön vieras(joukkio) olisi voinut tänään tulla henkutteluseuraksi, mutta taitaa olla vähän myöhäistä esittää tätä kautta avointa kutsua?

Ei saa nauraa mulle.

Metkoissa Mesiläisissä tänään joku pahoitti mielensä, kun sille naurettiin. Meilläkin on puhuttu pariin otteeseen viime viikkoina samasta aiheesta.

Musta on kivaa naurattaa ihmisiä. Ja lapset tekevät päivittäin höpöjä juttuja, jotka on vaan pakko kertoa muidenkin naureskeltaviksi. Kun aloin huomata Pojan nolostelevan niitä, lupasin itselleni vakaasti, etten nolaa häntä kuullensa. No, eipä se nyt ollutkaan niin helppoa. Hyvät jutut vaan pulpahtelevat suusta. Ja silloin, kun ensin luulen hillitseväni itseni, niin saatankin lopulta alkaa kinua Pojalta lupaa niiden kertomiseen. (Siinähän teen jutusta vielä isomman, kuin mitä se olisi, jos vaan möläyttäisin menemään?) Tässä taannoin Poika otti puheeksi itselleen sattuneen nolon jutun ja pyysi minua kertomaan sen kuulijakunnalle, kun ei itse uskaltanut. Punasteli pöydän alla koko jutun ajan, vaikka kerroinkin ihan kauniisti ja varovasti. Mutta tokihan porukalla naurettiin kömmähdykselle, hänkin. Kotona sitten seisoskeli oven suussa mietteliäänä ja käytiin seuraava keskustelu:

- Äiti oliko se juttu sun mielestä hauska?
- Olihan se aika hauska. Oliko susta?
- No ei oikeestaan.
- Ai, etkö sä oiskaan halunnut, että kerron sitä?
- No en...
- Olipa hyvä, että tuli puheeksi. En enää kerro sitä.

Oppisinpa kunnioittamaan lasteni asioita ja tunteita paremmin. Se juttu, joka mun mielestä on hauska ja söpö, on ehkä niiden mielestä nolo. Ja vaikka me aikuiset tiedetään, ettei niistä tarvitse nolostua, ei lapsi sille tunteelleen mitään voi, ja nolostuminen on ihan yhtä todellinen tunne, kuin mullakin jossain "oikeasti nolossa" tilanteessa. Eli ei kovin kiva tunne siis. Joskus on kiva olla keskipisteenä, naureskella itselleen ja mokilleen, mutta kai tärkeintä on aina, että sillä on langat käsissään, josta puhutaan. Oli se naureskelun kohde sitten lapsi tai aikuinen.

Mutta entäs sitten noiden selän takana, muiden aikuisten kanssa? Kai sentään silloin saa naureskella niille kömmähdyksille, hömpötyksille ja möläytyksille...? Saako? Vähän voi blogissa tirskua, eikö?

Tähän liittyvää juttua lupasin olla kertomatta (kuultensa).

Äideille mökötysvinkkejä?

Iltapäivällä iski päälle kyllästys ja ärsytys. Ihan vain semmoinen tavallinen pienehkö pahantuulisuuspuuska. Mutta miksi se tuntuu triplasti isommalta asialta, kuin silloin kaukaisina vuosina, kun sai vaan vetäytyä loppupäiväksi (tai tarpeen mukaan pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi) viltin alle murjottamaan? Nyt kun teen niin, tulee kylkiäisinä vielä huono omatunto ja paskamutsikomplikaatio. Miten äidit voi mököttää ilman koko perheeseen tarttuvia haittavaikutuksia? Ehdotuksia? Tähän tämänhetkiseen tilanteeseen sain jo avun: Isä, joka vie joukon ulos ja mulle kutimet käteen. Ja se viltti ja roskaohjelmia telkkarissa. Mutta vastaisuuden varalle otan muitakin vinkkejä vastaan...

Äiti, sattuu!

Useimmiten oireiden googlailu vain lisää huolta jo ennestään murehduttavassa tilanteessa. Jokainen vaiva on vaarallinen ja merkki jostain vakavasta. Tai ainakin voi olla. Ja vaikka voi olla myös, ettei ole merkki yhtään mistään, jotenkin sitä alkaa aina uskoa siihen pahimpaan. Tästä syystä kaartelin vähän aiheen yllä ennen googlelta kysymistä. Mutta onneksi kysyin, sain täydellisen vastauksen, joka nyt jälkikäteen tuntuu aivan ilmiselvältä. Olin unohtanut tällaisenkin asian olemassaolon: kasvukivut. Ja vaikka tuskaisena vaikeroiva uninen lapsi on surkea näky, nyt mut valtasi kumma hymyolo. Kasvukipuja. Minäkin muistan vielä omani, ne konkreettiset ja ne henkiset.

Minun lapseni kasvaa isoksi.

Vau.

Apua.

Takkitarve

Tänään tajusin, että talvi tulee oikeasti, ja että talvi on kamalan kylmä asia. Laatikkopyöräily saa nyt jäädä, kun lapset jäätyvät peitoista huolimatta. Itse lämpenin kyllä varsinkin loppumatkasta ihan huomattavasti, mutta seisoskellessa ja tuulenpuuskissa pakkanen alkaa jo tuntua aika totiselta. Olen alkanut hytistä syväjäässä sisälläkin. Sen siitä saa, kun käyttää villasukkia koko kesän, niin mikään ei enää riitä, kun oikeasti on kylmä. Ajatus ulos menemisestä ilman asianmukaista varustusta tuntuu ällöttävän kamalalta ja kroppa jännittyy jo valmiiksi pelkästä mielikuvasta, että pakkanen puikkelehtii vaatteiden väliin hytisyttämään.

Tajusin, ettei mulla oo käytännöllistä ja siistiä talvitakkia. Vasta nyt muistan etsineeni sellaista jo pari talvea heppoisen villakangastakin ja nuhjaantuneen toppatakin kaveriksi. Näin ehkä täydellisen Cubuksella, mutten silloin vielä tajunnut talven tulon konkretiaa ja aukkoa vaatevarastossani. Enkä heti ymmärtänyt kyseistä lookkia ja sitä, kuinka sopiva kriteereihini tuo olisi ollut. Ja olihan mulla kaiken lisäksi taas kotihoidontukiahdistuksen aiheuttama hankkimisesto-ohjelma aivoissa päällä. Nyt olen alkanut kuvitella, että juuri se takki olisi se, jonka todella haluaisin tulevina talvina omistaa. Eikä meillä ole lähikaupungeissa cubuksia. Höh.

No, ehkä se näyttäisi päälläni yhtä pökkelöltä, kuin noissa nettisivuiltaan poimimissani kuvissa, eikä niin kivalta, kuin miltä sovittaessani muistelen sen näyttäneen. Puhumattakaan siitä, miten ihanan lämpimältä ja mukavalta se tuntui. ...nyyh...

Mun ja muiden naamoista...

Pehmeää ja valkoista -postauksen jälkeen tuli kotona puhetta mallin kuvissa näkyvistä kasvoista, joten vedin photoshopilla cutouttia piirteiden päälle. Olen koittanut tietyissä määrin varjella yksityisyyttämme, ja varsinkin blogin alkumetreillä tiukka linjaus oli itselle selkeämpi. No, jossakin kohtaa heitin sensuroimattoman naamani ilmoille. (Niin joo ja vähän muitakin osia...) Sen jälkeen on ollut helpompi päästää seulan läpi myös muiden perheenjäsenten nenänpäitä, takaraivoja ja korvia.

Olen päättänyt, että blogi on minun ja kertoo enemmän siis minusta kuin lapsistani, mutta raja on aika häilyvä. Kerron minusta, arjestani, kodistani, perheestäni, lapsistani. Hups, niin, lapsistani. Paljonkin, ja tietenkin. Saattaa olla, että olen kertonut ja näyttänyt juttuja, jotka nolottaisivat heitä, jos ne jonkin sattuman kautta tulisivat väärässä elämänvaiheessa esiin. Mutten mielestäni mitään kovin henkilökohtaista tai paljastavaa ole julkaissut muista kuin itsestäni.

Silloin, kun esittelen ompeluksia, koenkin poikkeuksellisesti lapset vain mannekiineina. Niillä kerroilla näen vähemmän tarvetta suojella tunnistettavia kasvonpiirteitään. Mutta ristiriitahan tuossakin ajattelutavassa selkeästi on. Mikä sitten on liikaa silmää tai nenää? Mistä meidät tunnistaa, ja missä tapauksessa tunnistamisesta voisi olla jotain haittaa? Luulenpa, että halutessaan henkilöllisyyteni voi kuka tahansa selvittää, oli täällä kuvia tai ei. Sitä paitsi suurin osa piipahtelijoista tuntee meidät oikeassakin elämässä, joten siksikin salailu tuntuu välillä tarpeettomalta.Vaikka totuushan on, että koko maailman näytille kaiken laitankin, vaikkei se koko maailma automaattisesti tulekaan juttujani katsomaan. Joskus (muutenkin hermostuneisuutta aiheuttavassa) ihmisvilinässä kyllä tulee mieleen, että tunteeko minut joku, jota minä en tunne...

Mitä mieltä te olette? Mikä on liikaa ja millaista haittaa liiasta voi olla? Pointteja tai neuvoja naamahommiin? Helpointa olisi varmaankin julkaista kaikki kuvitta ja naamoitta... Miten tylsää...

Vähemmän tylsää olisi muokata kaikki kuvat tällaisiksi?

Karkkikokeilu

Ympärilläni on meneillään monta karkki- ja herkkulakkoa. Niin blogeissa kuin tosielämän tuttavapiirissäkin. Minä olen lakkoillut kerran elämässäni: pidin teininä päättäväisyyttä vaatineen 1½ kuukauden tauon Kauniista ja rohkeista. Vau.

En ole koskaan kokenut herkutteluani mitenkään ongelmallisena, enkä ole potenut mitään hirmuista laihdutushinkua, joka varmaankin toimisi parhaana motivaationa lakolle. Tiedän kyllä, että tapani korvata lounaita suklaalla (tai tyhjään herkkukaappiin kurkistelemalla) ei ole ollenkaan hyvä, vaikkei jokainen herkku vielä jäisikään vyötärölle. Itsekurini ja mukavuudenhaluni tuntien en koskaan ole kuitenkaan edes harkinnut totaalikieltäytymistä karkeista. Luultavimmin saisin lakkopäätöksellä ensimmäistä kertaa herkut tuntumaan ongelmalta ja uhkalta, enkä jaksaisi luoda itselleni varta vasten tyhjästä ongelmia.

Mutta. Mutta mutta. Jotenkin mua alkoi juuri äsken kiehtoa lakkokokeilu. Ihan yllättäen, ja heti loikkasin tänne sen huutamaan. (Vähän tyhmä ja hätäinen ratkaisu...) Kiinnostaisi tietää, miltä tuntuu kieltäytyä. Ja kiinnostaisi tietää, pystynkö. Kiinnostaisi tietää, lähtisikö kilo vai millä karkit korvaisin.

Kokeilen. Aloitan karkkilakon. Tai ei, en aloita lakkoa, vaan testaan, kuinka pian tulee pakottava tarve syödä niitä seuraavan kerran. Noin muotoiltu haaste sopii mulle paremmin. Mitä veikkaatte, montako päivää menee? En osaa itsekään aavistaa, annanko "pakottavalle tarpeelle" periksi hyvinkin helposti vai löydänkö itsestäni sisäisen itsekurin. Ja piti tässä välissä tarkistaa: kaapista löytyy ikuisuuden siellä lojuneet Toscat ja Dacapot, ei muuta. Eli ainakaan tänään en lankea.

Pehmeää ja valkoista

Löysin eilen muutaman muuton kulkeneesta banaanilaatikosta (ei niitä enää montaa oo...) pari nuhjuista froteelakanaa. Onneksi en ehtinyt heti heittää niitä suunnitelmani mukaan roskikseen, sillä hoksasin vasta toisella katselukerralla, että nehän ovatkin aika sopivat materiaalit muutamaan päässä muhineeseen ompeluajatukseen.

Olen halunnut kokeilla uudelleen huppuideaa, joka syntyi taannoin vahingossa, kun pelastin epäonnistuneen lastentakkitekeleen minihupun suurella resorikaitaleella. Takin hupusta tuli hauska ja sain resorin istumaan niin napakasti (ja kuitenkin joustavasti ja "rajoittamattomasti"), ettei hupun alla tarvitse välttämättä edes pitää pipoa tai kauluria. Halusin tehdä Pikkiriikkiselle hupparin samanlaisella hupulla, ja tällainen siitä sitten tuli. Jotenkin ilostuttava näky on tämä valkoinen pallero, ja arvelisin mallin ja pehmeäksi kuluneen froteen olevan päällä mukava. Kasvunvaraa tosin jäi varmaan vuodeksi. Vaikka kaavat saankin suht hyvin heiteltyä päästäni kankaalle, en hallitse tuota "teen tästä ihan vähän isomman, kuin mallipaidasta" -hommaa.

Surautin lakanasta vielä pikaiset legginsit, kun tuo Pikki on kasvanut kaikista vanhoistaan ulos. Nämä eivät oikein toimi parina parhaiten, vaikka saavatkin käyttäjän kivasti näyttämään Munamieheltä tai pikkuiselta kummitukselta. Vai mitä?

Hupunkäyttövariaatioita

Helmaan laitoin kaitaleen pitsikoristeella,
vaikka ilman kaitaletta se olisikin jäänyt aika kivan näköiseksi mekoksi.

Hammastehdas on viimein käynnissä!

Lomaviipotuksilla

Toivottavasti en koskaan unohda olla kiitollinen opettajaperheen lomista.

Toistaiseksi koettua mm. Korkeasaari, jossa oon viimeksi ollut esikoiseni ikäisenä.
Sukulointi on ollut myös varsin tehokasta: omasta ja mr Piin lähiperheestä ollaan toistaiseksi tavattu viikossa 12/13 (laskinkohan oikein?) ja muutama yksilö lähisukupuun sivuoksilta. Mahtavaa sekin. Ja sanoisinko silti kaikkein mahtavinta olevan, että huomenna jatkuu lomailu, taas eri konseptilla. Loppuviikko täytyykin pyhittää palautumiselle. Yritän muistaa, että kaikilla pitää silloin olla oikeus mörköillä, sen verran hulistellaan ja viipotetaan siihen asti.

Mutta ihana etelävisiitti oli. Ihmisineen, reissuineen, elämyksineen. Vaikka edelleen inhoan ja pelkään suurkaupunkien liikennettä. Ei auta.

Amazonian asukkeja

Perjantaipäikkärit

En muista, oonko aiemmin maininnut, että perjantaipäikkärit on viikon kohokohta. Kun lapset menevät nukkumaan ja lepäämään, minä keitän omat päikkärini (päiväkahvit) ja kaivan kaapista jotain ihanaa kaveriksi. Tämänpäiväinen kaveri on Lidlin donitsi. Nämä on niiiin hyviä, ettei paljon parempaa voi 0,49 eurolla saada!

Vaikka päivä onkin ollut vähän hermostuttava (huomaatteko, en sanonut uuvuttava tai ihan kamala), niin hyvää mieltäkin olen yrittänyt itseeni lietsoa. Olen mm. hihitellyt eiliselle pojan kanssa käydylle keskustelulle:

Poika: Apinat synnyttää banaaneja.
Äiti: Täh?
P: Noh. Ne viidakon eläimet päästävät niitä munia, kookospähkinöitä ja banaaneja.
Ä: Mistä muka?
P: Pyllystään.
Ä: ... ... ...öö, ei.

Olen myös riemulla seurannut, miten nopeasti yksivuotiaan kuhmut ja kolhut paranevat: toissapäiväiset tv-tasokuhmut ovat enää hennon vaaleansinisiä ja viikko sitten autotallin lattiasta nenään tarttunut muhkea rupi lähti eilen aamulla - ja tuli takaisin eilen illalla, ihan siitä samaisesta autotallin lattiasta.

Ja kyllä mua niin hymyilyttää hyssytellä sitä Rupinenää unille hävittäjäkoneiden jylinässä. (Muistan kyllä olleeni niistä täälläkin vahvasti eri mieltä.) Poika ei enää vaivaudu katsomaan taivaalle koneet kuullessaan, mutta minä sen sijaan kävelen niska vääränä ja huokailen ihastuksesta, kun kolme konetta suihkii sikinsokin pientä ympyrää talomme ympärillä 10 minuuttia. Flunssasta herkkiä korvia jytinä runtelee ikävästi, mutta Pieni nukahtaa tyytyväisenä turvalliseen, öh, hävittäjälentokoneiden ääneen.

Ja ah, se ois syysloma tämänpäiväisten päikkäreiden päätteeksi. Sopii sekin.

Tunteiden ja mielialojen ylidiagnosointia

Eilen Hyvissä ja huonoissa uutisissa kuulin ensikertaa käsitteen ylidiagnosointi. Tarkoittaen siis oman tulkintani mukaan sitä, että kaikille tavanomaisillekin ominaisuuksille ja tilanteille keksitään lääketieteellinen diagnoosi, joka saakin normaalitilan (tai ainakin ei-vakavan tilan) kuulostamaan sairaudelta.

Nappasin sanan mukaani oitis, koska olin jo päivällä miettinyt samaa aihetta, joskin vähän eri näkökulmasta. Enemmänkin mielenterveydellisestä. Huomaan, että viime vuosina olen oppinut olemaan hyvin dramaattinen. Käytän sujuvasti arkikielessä sanoja ahdistunut, stressaantunut, paniikissa ja niin edelleen. Tai no, ehkä olen ollut sellainen aina: teininä meillä oli harva se päivä depis, depressio, kun ihastusjutut meni mönkään. Ja sitten oltiin vähän skitsoja ja hulluja välillä.

Rupesin miettimään, että ainakin omalla kohdallani voisi syntyä isokin muutos asenteissa, jos depression, ahdistuksen, romahdusten, paniikkien ja masennusten sijaan valitsisin sopivampia ja tilapäisyyttä kuvaavia sanoja. Voisin olla vaikka ihan vain hermostunut ja mua voisi vaikka vaan harmittaa. Voin järkyttyä tai säikähtää (heti ahdistumatta) ja mulle voi tulla paha mieli. Luulen, että käyttämällä tällaisia sanoja muistaisin itsekin paremmin, että tunteet ja tilanteet kuuluvat elämään, ne tulevat ja menevät. Useimmiten vieläpä aika nopeallakin syklillä. Ja kieltämättä helpottaa oloa myös tajuta, etten sekoa välttämättä vain heikon luonteeni takia, vaan todennäköisesti ihan vaan näiden raskaus- ja imetysjaksojen ajan jatkuneiden hormonimyllerrysten takia. (Ei kun hups, lauseeseen lipsahti sana seota, aika dramaattinen. Oisko parempi sanoa esimerkiksi että "mielilalani eivät vaihtele vain heikon luonteeni takia"?)

Päätän siis jättää dramaattiset sanavalinnat vain niihin hetkiin, kun haluan kerronnallisista syistä vähän värittää tarinoita, (aikamoinen porsaanreikä tämä, muuten...) mutta itselleni haluan muistuttaa, että pikkujuttuja useimmat harmitukset ja kiukuttelutkin ovat. Tilapäisiä, hetken tunteita. Eikä heti tarvitse lamaantua näiden ylidiagnosoitujen mielisairauksiensa alle, kun vähän lannistaa.

---

Ja nyt, kun olen tämän kirjoittanut ja lukenut, tämä tuntuu liian henkilökohtaiselta paljastukselta. Kuulostan jälleen aikaisemmin antamaani kuvaa sekavammalta. Ajattelin, että muutan koko tarinan passiiviin, ohjeeksi "meille kaikille" tai "nykyihmisille", mutta en nyt kuulkaa millään jaksa. Toivon vaan hartaasti, että joku kommentoi, että "kuulostaa tutulta/normaalilta", ja vahvistaa, etten ole yhtään (tai ainakaan paljoa) muita hullumpi.

Tunnontuskia ja vertailua

Yhden lapsen äitinä tunsin harvoin huonoa omaatuntoa. Ainakaan sellaista samanlaista vertailevaa, kuin nyt kahden lapsen äitinä. Ja älytöntä, se alkoi heti sillä sekunnilla, kun toinen lapsi syntyi: Oi, kun näyttää veljeltään, mutta tällä on paksummat posket. Voi ei, ei pitänyt heti vertailla! Eka moka... Enhän mä ekalla kerralla mokannut vielä tässä vaiheessa. Nyt ajattelen noin ja näin, mitäs ekalla kerralla ajattelin? Nyt tunnen tämmöistä tunnetta, tunsinkos silloinkin? Miksi? Miksen? Otanko toisesta varmasti yhtä paljon kuvia? Tai pitääkö edes ottaa, ensimmäisestähän on aivan liikaa? Olenko varmasti tasapuolinen, onko lapsillani samat oikeudet ja velvollisuudet? Mutta kun toi toinen on "jo niin iso", ja toi toinen on "ihan vauva" (koko ikänsä, ellei sitten joskus saa pikkusisarusta).

Alkuun surkuttelin enemmän Pienen puolesta: se kuulee Äidin äksyilyä jo ennen kuin on mitään tehnyt sitä ansaitakseen. (Ja sitten tietenkin kysyn asiallisen kysymyksen itseltäni: voinko väittää Isomman ansaitsevan sitä?) Mistäs se muka tietää, etten ärise sille, vaan tuolle toiselle, hänhän mun sylissä nyhjötti silläkin hetkellä, kun jouduin pitämään kuria mahdottomalle Isommalle, raahaamaan jäähylle ja hillitsemään omaa kiukkuani. Ja nyt kun Pieni osaa pukea päähänsä pipon ja leikkiä pikkuautoilla, olen iloinen kehityksestään, mutta varsin hillitysti. Tuskin muistan heti raportoida vauvakirjaan.

Nyt olen havahtunut miettimään sitäkin, että vaikka esikoiset saavatkin osakseen ylistystä ja hurraahuutoja oppiessaan niitä ihan normaaliin kehitykseen kuuluvia asioita, ovat he kyllä varmasti pikkusisaruksia vaikeammalla paikalla ainakin silloin, kun Äidin kärsivällisyyttä vasta kypsytellään ja lehmänhermoja vielä kasvatellaan. Huomaan, etten hermostu Pienelle sellaisista asioista, jotka kiristivät pinnaa Isomman ollessa pieni. En koe sitä tarpeelliseksi, kun tiedän jo ennestään, että tuollaista käytöstä nyt vaan jatkuu hetken ja sitten se menee ohi. (Itseänikin ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Olen siis tainnut äitinä kehittyä..?) Isomman uhmalle en vielä näe loppua, ja tietenkin siksi turhaudun ja kärsin tilapäisistä hermonmenetyksistä. Tietoisella tasolla olen toiveikas sen suhteen, että seuraavien lapsien (muutin varovasti ensin valitsemani yksikön seuraava lapsi monikoksi, enkä vieläkään ole varma, kumpaa haluaisin tuossa lauseessa käyttää) kohdalla tiedän nekin kiukuttelut hetkellisiksi hepuleiksi ja kehitysvaiheiksi. Toivoakseni osaan suhtautua niihinkin toisella kertaa jotenkin rennommin. Ja jollei muista syistä, niin varmaan ainakin siitä, että Pienemmän saapuessa uhmaikään Isommalla on todennäköisesti meneillään jokin muu uusi ja tukala vaihe, johon voin kohdistaa kaiken turhautumiseni. Raukkaparka...

Ei siis ole helppoa esikoisilla, jollei ole pikkusisaruksillakaan. Mutta taatusti sillä on merkitystä, monentenako lapsena perheeseen syntyy. Itse varsinkin olen välillä potenut huonoa omaatuntoa myös siitä, että esikoisena olen ollut sekä Sankari että Pääpahis. Keskipiste hyvässä ja huonossa. Ja se melkein ikäiseni pikkusisko oli Sovittelija ja Rikoskumppani, ehkä Juoksupoikakin. Puurtaja ja nöyrtyjä, joka tiesi pääsevänsä helpommalla, jos ei nosta meteliä joka asiasta. Mutta kuten puhuttiin tuon nimenomaisen pikkusiskonkin kanssa, niin kylläpä niistä pikkusisarusluonteenpiirteistäkin kovasti on hyötyä aikuisten maailmassa. Ihan kelpoaikuisia meistä molemmista tuli, jossain määrin erilaisia. Kuka tietää, oltaisiinko ihan omammelaisia syntymäjärjestyksestä huolimattakin.

Pointteja vailla.

Tuntuu, että porhallan projektista toiseen. Silti pystymättä keskittymään riittävästi niistä mihinkään. Kuvankäsittelyhommat kestävät tolkuttoman kauan, kun koneella ehtii istumaan vain vartin kerrallaan, silloinkaan kunnolla keskittymättä. Olisi ihana uppoutua projekteihin täysillä, puhumattakaan, miten ihanaa olisi uppoutua taiteiluun ihan vaan huvin vuoksi ja ilman tavoitteita. Jotenkin tulee hyvä mieli jo pelkästään siitä, että oon alkanut kaivata aikaa tällaisiin asioihin. Eihän oo pitkä aika siitä, kun mietin tosissani, että tuskin innostun enää koskaan maalaamaan. Hullua, miten sitä voi oikeasti niin tosissaan luulla sellaista, ettenkö muka koskaan enää elämässäni. Olen kuullut puhuttavan "äitiyden mustasta aukosta", ja ymmärrän kyllä käsitteen täysin. Äitiys imee vauvavuonna ainakin minusta kaiken muun, persoonaa ja kiinnostuksen kohteita myöten, ja niin sen tietysti pitääkin mennä. Mutta täältä minä taas kurkkailen, mustan aukon reunoilta ja ihmettelen, mitä kaikkea mielenkiintoista maailma onkaan täynnä.

Kun taas elämän konkreettisella tasolla porhallan lujempaa vauhtia, jää henkisellä tasolla toiminnat puolikkaiksi. Ajattelu tökkii, vaikka pohdinkin kovasti kasvatusta, parisuhdetta, uhmaikää, kurinpitoa, pikkusisaruutta, kömmähdyksiäni ja möläytyksiäni, äitiyttä, tyttöyttä ja poikuutta ja sukupuolirooleihin liittyviä kasvatusasioita. Saamatta kuitenkaan mihinkään pohdintaan loppukaneettia tai edes pointtia niin, että voisin niistä kanssanne herättää keskustelua.

Olette saattaneet itsekin huomata: viimeisimmät kirjoitukseni taitavat aikalailla poikkeuksetta kertoa tekemisistä, eivät ajatuksista. Haluaisin niitä ajatuksiakin jakaa kyllä, mutta ei vain irtoa nyt, vaikka olen monesti yrittänyt ja aloittanut. Puuttuu vain ne pointit ja kaneetit...

Mitä kuuluu, mitä te mietitte?

Sanojen sijaan

Oli vaikeuksia päättää, mitä kerron, kun kaikkea en ehdi. Valitsin sanojen sijaan kuvat, jotka ripottelin (kiusaksenne?) ihan sikinsokin. Kiitos kaikille. Lurautan vielä mielessäni "oon kolmekymppisen", koska luulen, että se on pakollinen juttu tällaisena päivänä.

Show must go on!

Jää kyllä moni kertomisen arvoinen juttu kertomatta täällä, kun en ehdi pysähtyä. Mutta kiva niin, tämmöinen kiire on mieluisaa! Te, joiden kanssa oon aikaa viettänyt, kiitos kaikesta.

Matka jatkuu, palataan myöhemmin.

Pari reunapitsimallia

Rupesin rehvakkaana latailemaan kuvia viimeisimmistä virkkaamistani reunapitseistä, mutta ei nyt ihan ottanut sujuakseen niistä ohjeiden tekeminen. Päätin jo luopua ajatuksesta julkaistakaan, mutta sitten alkoi ärsyttää kaikki turha vaivannäkö. Joten laitanpa tänne kuvat ja huterat piirrokset malleista, jos nyt joku uskaltautuisi vaikka niiden pohjalta kokeilemaan. Vaihdoin ohjeessa taas väriä aina seuraavalle kerrokselle, muka selventääkseni järjestystä. Mutta siinä kohtaa alkoi tökkiä, kun en muistanut, miten merkataan piilosilmukka, ja sitten jo unohdin, olinko sitä käyttänytkään, vai vaan kiinteää. Mutta näiden kanssa pärjää kyllä maalaisjärjelläkin, kunhan saa koukun käteen ja pääsee kokeilemaan.

Tykkään itse tehdä tälläisiä pitsejä, joita saa jatkaa kilometrikaupalla, eikä pituutta tarvitse etukäteen päättää. Lisäksi halusin kehitellä jotain yksinkertaista, kun näinkin paksulla langalla virkkasin. Ettei tule liian tuhtia.

Tästä tuli simppeliydessään kiva!

Vihreää!

Tästä mallista mulla tulee mieleen pikkusiskon koira. Sen kippurahäntä kenties?
Pylväskaariin tulee siis nirkkoreuna (kolme kjs joka väliin, kiinnitettynä ks:llä).

Simppeliä tämäkin.

Lisää reunapitsiohjeita täällä!