Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.
Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.
Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen
pelkoa. En ollut hoksannutkaan.
Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.
Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.
Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?
Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!