Itsekästä vai epäitsekästä?

Viikot ovat olleet kiireisiä. Meillä on ollut oikeastaan jokaisena arki-iltana joko toisella aikuisella menoa tai sitten koko perheellä. Välillä en ole ehtinyt näkemään lapsia juurikaan koko päivän aikana.

Siksi tunnen piston sydämessäni, kun lauantai menee näin: Minä teen kotona rästihommia (töitä, siviilin rästejä, mankelointia ja myönnettäköön, myös rentoudun) ja lauantaireissu tehdäänkin ilman äitiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa, ettei tähän päivään tullut perheaikaa. Se pisto johtuu varmastikin siitä, että valitsin tämän itse. Samoin, kuin valitsen työpäivän jälkeen jäädä nysväämään työmaalle. Eihän sielläkään oikeasti koskaan tule valmista, niin kuin ei täällä kotonakaan.

Hmph.

No, nyt täytyy ajatella, että rauhallinen, edes vähän todo-listaa lyhentänyt, seesteinen ja siisteyttä näkevä äiti on hyvä äiti. Ettei tämä olisi ollut nyt pelkästään itsekäs valinta, vaikka monen tunnin hiljaisuutta rakastankin! Eihän? Eikö? Joo.

Mankelikaappi odottavine lakanoineen todisteeksi itselleni siitä, että oli hyvä jäädä kotihommiin!

Vihaan olla vihainen

Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.

Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!

Päivän tapahtumat

Tänään on sattunut kaikenlaista.

Aamuyöstä heräsin kiukkuitkuuni, kun teinipojat varastivat ensin toistuvista kielloista huolimatta suihkupulloni ja saippuakuplapurkkini. Kun he lopulta varastivat myös puhelimeni ja alkoivat postata nimissäni instagramiin ja tekemään vitsiä kuvagalleriastani, suutuin niin, että kiukku tuli raivoisaksi nyyhkytykseksi todellisuuteen asti. Heräsin siihen. Tunne on tuttu. Sisuuntuminen. Rajan tuleminen vastaan. Mitan täyttyminen.

Töissä mentiin samoilla fiiliksillä, mihin itseni unissani boostasin. Kiukkulinja tepsi, mutta luotto ei ole kovin korkealla jatkon suhteen. Oon lähellä uupua. Huomaan sen muiden reaktioista, en omistani. Työkaverille nauroin, että mitä enemmän ja maanisemmin säädän lukkaria, sitä lähempänä on päätyminen osastolle. Ja oikeastikin. Säädän paniikissa tuntien paikkoja kuvitellen, että sieltä löytyy kombo, joka mystisesti ratkaisee kaiken, en vain vielä ole osunut oikeaan. Lukkari on ainoa, mitä voin hallita. Ehkä se, että sanoitan ja tulkitsen tämän pöljän toimintani, on hyvä merkki, enkä ehkä ihan (ainakaan täysin yllättäen) tilttaa...?

Kotimatkalla hain lohturuokaa ja ansaittuja herkkuja. Nöf nöf. En mielestäni harrasta tunnesyömistä, mutta tämä oli kyllä puhtaasti sitä. Munkkia, suklaata ja vaniljarahkaa mustikoilla. Niin kerta.

Lapset tulivat kirkuen kotiin uintireissusta. Kuopus pissasi kiireessä esikoisen reppuun. Aika hauskaa, vai mitä? Noin niin kuin etäältä katsottuna ainakin.

Illalla aiheutin varmaan lapsille traumoja olemalla tyly ja kylmä ja kamala. En pystynyt voimattomuuksissani muuhun. Kerroin, ettei hammaskeiju ole totta, ja ettei meillä käy niitä, ja että jos kävisikin, ne olisivat kilttejä. Ja sitten tein taikapölyä, jota puhallettiin oville ja ikkunoille hammaskeijukarkotteeksi. Että se siitä totuudesta. Ja sitten sen jälkeen ryhdyin tylyksi.

Loppukaneetti vielä tuntuu puuttuvan, vaikka makaan jo sängyssä. Kyllä nyt jotain vielä tapahtuu tänään, mikä kruunaa tämän aggressiivisuuden eri sävyjen värittämän päivän. Kerron huomenna kommenteissa, mikä.se lopulta oli.

Perintöjä

Olen oudossa maisemassa mieleni kanssa. (Tai olin perjantai-iltana, mutta tämä teksti halusi hetken leijua.)

Olen juuri lukenut 18 sivua tekstiä, jonka isä on kirjoittanut 1½ vuotta sitten. Ajatuksena hänellä oli valokuvanäyttely, jota varten oli ehtinyt varaamaan kirjaston näyttelytilan lokakuulle 2019. Eli ensikuuksi. Näyttelyn materiaalin hän oli saanut valmiiksi kesän ja syksyn aikana viime vuonna, ja oli nimennyt sen otsikolla "Viimeinen näyttely". Ihan vain siksi, että suunnitteli eläkkeelle jäämistä seuraavana keväänä.

No, uskotte varmasti, että jo nimi yksistään on aika symbolinen. Teksteissä kuuluu isän ääni. Se tuntuu niin oudolta. Ja hienolta. Varsinkin, kun ymmärsin, että tämä on viimeinen isän teksti, jonka oikoluen ja pilkutan. Sitä minä ja muut sisarukset ollaan saatu jo pienestä asti tehdä, kun isällä kirjaimet pomppivat itse diagnosoimansa lukihäiriön myötä miten sattuu. Muistan, miten hassulta tuntui, kun isä  luotti osaamiseeni ja näkemykseeni tuossa asiassa jo pienenä tyttönä. Osaisinpa samoja tunteita tarjota omille ja muille kohtaamilleni lapsille: Sinä osaat. Aikuinen ei ole aina paras kaikessa. Minä en osaa tätä itse. Minä luotan sinuun. Yhteistyöllä tehdään.

Yhteistyöllä ja lapsityövoimaan luottaen (myös muun perheen kanssa) ollaan tehty kaikenlaista suomennetusta kyltistä kanarialaisravintolan ikkunassa aina kirjoihin ja erilaisiin kuvaprojekteihin. Meihin on luotettu. Annettu tehdä ja kokeilla. On saatu kuvata studiossa ja photoshopata kavereiden ylioppilaskuvia. Meiltä on pyydetty mielipiteitä ja apua. Meihin on uskottu.

Jos olette Kurikassa lokakuussa, käykää kirjastossa katsomassa, minkälaisen perinnön kuvien ja ajatusten muodossa isä on teille ja meille jättänyt.

Kattausliinoja ja puuterin väristä Teemaa

Virkkausvimma iski. Kattausliinoja alkoi putkahtaa urakalla. Näiden väri-inspiraationa toimi Teema-sarjaani täydennykseksi hommattu puuterin väriset lautas- ja mukikaksikot. Kahdeksanpaikkaiseen pöytäämme 9 valkoista liinaa ja 3 persikkaista muodostavat hyvän komppanian. Eli liinoja voi välissä pestä, ja silti jää käyttöönkin asti. Ja kattauksen voi siis hoitaa joko kokonaan valkoisena, tai sitten näin sikinsokin väreillä, kuten näköjään kaikissa blogiin päätyneissä kuvissa olen tehnyt.

Näyttää vaan jotenkin niin kivalta, kun jokaisen syöjän paikalla on tällainen liina. Tykkään.

Askartelin pahvista maailman rumimman säilytysrasian liinoille. Höhö.

Ohje on omasta päästä, koska jostain syystä ympyrää virkatessa mun käsiala ei istu valmiisiin ohjeisiin. Tulee kiemura. Nytkin yritin noudattaa säteittäin lisäämistä (12 pylvästä aloitussilmukkaan, ekalla kerroksella jokaiseen 2, tokalla joka toiseen, kolmannella joka kolmanteen jne.), mutta aina lähti menemään kuprulle.

Ratkaisu löytyi siitä, että pylväskerroksen jälkeen tein aina kiinteiden silmukoiden kerroksen, ja lisäykset suluissa olevan kaavan mukaan näillä kiinteillä kerroksilla. Joka toisella kerroksella sitten pelkkä pylväskerros jokaiseen edelliskerroksen kiinteään, mitään lisäilemättä. Tämä teki ihan hauskan rytmin liinaan, eikä säteittäin lisäämisestä jäänyt sitä sellaista merkkiä lisäilykohtaan, kuin muuten jäisi, vaan työ muotoutui selkeämmäksi ympyräksi 12-kulmion sijaan. Lisäksi lisäykset kiinteiden silmukoiden kerroksella oli helpommat tehdä, kuin pylväiden, joiden kanssa menee muutenkin vähän enemmän aina aikaa.

Eli ohje lyhyesti:
1.krs: ketjusilmukkalenkkiin 12 pylvästä.
2.krs: joka silmukkaan 2 kiinteää. (Yht. 24)
3.krs: joka silmukkaan pylväs.
4.krs: kiinteä kerros, joka toiseen 2 ks:aa.
5.krs: pylväitä joka silmukkaan.
6.krs: kiinteä kerros, lisäys joka kolmanteen silmukkaan.
7.krs: pylväskerros
8.krs: kiinteä kerros, lisäys joka neljänteen silmukkaan.
...jne.
Halutessa koossa pykäreuna ympärille.

Lankana mulla Novitan Strömsö ja per liina menekki n. 50g.

Noin.

Päivän fiilismittari

Oon nauranut opettajanhuoneessa katketakseni. Omalla ja kollegoiden kustannuksella.

Ihan parasta.

Kompensoi mennen tullen tämän viikon muut urakat, joten fiilismittari on reilusti plussan puolella näin puolivälissä viikkoa.

Ajattelin vain sanoa, kun sellaista harvoin tulee sanottua.

Ja kuvassa mulla on päässäni kaljaa. Koska kaiken se uskoo ja toivoo ja testaa, kun Curly girl -kaverit Facebookissa käskee. Tosin tuli uusintapesureissu tämän jälkeen. Lemusin ja olin tahmea, vaikkakin sitten komeille korkkiruuveille kähärtynyt.

Lyhyt neuletakki

Olen mielestäni tarvinnut neuletakkia, joka ei kauheasti pörröttäisi vapaana liehuvaa curly girl-pehkoani, joka tosin on voinut viimekuukausina huonommin, kuin mitä taannoin hehkutin. Takkua tulee ja kihara on laiskaa.

Kaapista löytyi mummin (?) vanha ruskea puuvillalanka. Tein arvioita menekistä, ja laskeskelin, että lyhyen neuleen siitä voisi saada. Hihatkin tein naftiksi säästäväisyyssyistä. No, lopulta lankaa jäi vielä puolet yli, eli pitkänkin tästä olisin saanut taskuineen kaikkineen, mutta jotenkin olin ehtinyt innostua tällaisesta niukasta mallista.

Tein takkiin napinlävet, mutta täytyy katsoa, kursinko ne kiinni, sillä eihän tämä nyt napitettuna tulisi toimimaan. Tosin en tiedä, haittaako lävet menoa mitenkään ja olisivatko pienet napit söpö koriste.

Ennen käyttöönottoa olisi tietenkin voinut pingottaa työn ja oikoa esim. hihansuiden resorit. No, meni jo pitoon, joten ihan sama.

Ohje on taas kerran kokonaan omasta päästä ja työn edetessä kehitelty. Ongelmien kohdalla on välillä purettu ja välillä säädetty ja jatkettu matkaa kummemmin mokia murehtimatta.

Siinä kaikki tällä kertaa!
Kippis ja kiitos kirkon väelle!
(Kiitos Keskisiskolle tästä ihanasta sanonnasta.)

Hullun hommaa

Kuva perjantai-iltapäivältä, kun oppituntien päätteeksi olen levittänyt tarkistamani kirjat, kokeet, päässälaskukokeet ja vääntämäni sanalliset arvioinnit kuluvalta syksyltä. En todellakaan tiedä, olisiko tarpeen tai järkevää teettää itsellään tätä kaikkea, vaikka se hyödylliseltä tuntuukin. Tässä työssä tulee vain tehtyä niin paljon muiden vaatimuksesta kaikkea vähemmän hyödyllistä, että katoaa kyky pysyä pointissa ja toisaalta unohtuu kiireessä ja väsyssä (tai nynnyydessä) kritisoida pointittomuutta... Veikkaan, että oikeasti jäin työmaalle ihan vain siksikin, että tarvitsin tunnin hiljaisuutta ennen kotiin menemistä. Ja luulen myös, että osittain tein tuon kaiken itseäni varten: paitsi, että tarvitsin rauhaa, niin tein MIELESTÄNI tärkeää ja hyödyllistä työtä. Kerrankin.

Olen julkaissut syksyn aikana muutaman postauksen työkuulumisistani ja opena jaksamisesta. Huhhuh. En kyllä tiedä, millä ilveellä aion tästä vuodesta selvitä, kun jo nyt on stressitasot ääriasennossa. En tiedä, mitä kaikkea saisin työstäni ääneen sanoa, mutta sanon silti, että ei ole helppoa tästä opettajan työstä viimevuosien uudistusten myötä tehty. Tuntuu, että oppilasaineksen kanssa vielä pärjäisin (vaikken siitäkään tietenkään aina ihan varma ole), mutta ne muut vaatimukset ovat jotain, mihin en ole halukas ja kykenevä sitoutumaan. Varsinkaan, kun se tapahtuu tuon luokassa tehtävän työn kustannuksella. Tietenkin, koska vuorokaudesta vain yksinkertaisesti loppuu tunnit (ja itseltä paukut). Ja toki siinä, missä tuo "muu lisätyö" verottaa luokalta, se vie myös perheeltä. Onneksi, kuten joka kerta tänä syksynä aiheesta puhuessani olen sanonut, on meillä toinen aikuinen tänä vuonna liikenteessä kevyemmällä kuormalla. Kiitollisena siitä tunnen kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä oman osuuteni jäämisestä niin marginaaliseksi täällä kotona.

Ei ole helppoa, ei. En oikeasti tiedä, kuka ihme haluaa tulevaisuudessa vapaaehtoisesti tehdä opettajan työtä, jos "se muu" siinä opettamisen ympärillä on tällaista. En ihan oikeasti usko, että juuri kukaan.

Miettikää sitä.

Oikeasti.

Anteeksi, että valitan. Vielä on pari asiaa (jopa kesä- ja heinäkuun lisäksi), joiden takia pidän työstäni. Mutta. Mutta silti, tämä ei ole huteran ja epävarman ihmisen hommaa, ja minä kyllä itseni miellän sellaiseksi...

(Sanokaa suoraan, jos olisi viisaampaa poistaa tällainen mielipide julkisesta jaosta.)