Hauska idea vauvakutsuille

Eräillä vauvakutsuilla syntyi taannoin lennosta hauska idea, jonka voisin hyvinkin kuvitella lähtevän kiertoon:

Rentouttavan jalkakylvyn jälkeen lakataan tulevan äidin varpaat synnytystä varten hienoiksi. Jokainen vieras valitsee värin, ja kertoo jotkin tsempit synnytykseen tai toivotukset tulevalle äidille tai vauvalle. Vähän haltijakummihengessä. Tai jos vieraita ei ole sopivaa määrää, niin voitte yhdessä miettiä symboliset toivotukset jokaisen valitun värin mukaan.

Ainakin tuo taannoisilla kutsuilla lakattu äiti oli varpaisiin katsellessaan muistanut meidän tsemppimme synnytyksessä! Hauska juttu, poimikaa idea talteen! Ja ohje jalkakylpytabeltteihin löytyy täältä.

Onko vauvakutsut tuttu juttu? Mitä teidän kokemillanne kutsuilla on tehty?

Hän on täällä!

Nyt hän on täällä, pieni tyttömme! Keskiviikko kului synnytyshommissa, ja lopputulos näyttää tältä:

Älytöntä! Ihanaa! Eilen tultiin kotiin ja kaikki on sujunut tyynesti ja kevyesti.

Oikein piti kasvokuva laittaa. Kun on niin söpö. Jatkossa hänkin ottanee tämän linjan blogissa:

....joo...

Kuinkahan monta "ei vielä" -postausta jaksatte lukea / jaksan kirjoittaa? Kun ei tässä oikein muutakaan sanottavaa ole. Yritän keksiä muuta kerrottavaa ja ajateltavaa tuleville päiville.

Huoh...

Hohhoijjakaa...

Haukotus....

Ei vielä ja juhannuskuulumiset

Pienestä velvollisuudentunnosta teitä ihania myötäjännittäjiä kohtaan yritän raapustaa jonkun tekstin julkaisuunkin asti. Tämä parin päivän hiljaisuus on varmaankin saanut jo arvuuttelemaan, ettäkö vauva olisi syntynyt. Ei ole... Joinain hetkinä siedän itsekin hyvin huonosti sitä ajatusta.

Onneksi ollaan saatu ennalta suunnittelemattomaan kotijuhannukseen kivoja juttuja järjestymään: eilen oltiin kunnon juhannussaunassa, lapset vihtoivat naurusta ulvoen toisiaan ja pelasivat löylyjen välissä uikkarisillaan jalkapalloa takapihalla lentonäytöksen jyllätessä puiden takana. Tänään suunnattiin nokka synnytyssairaalan taakse (ihan vain vinkiksi vauvalle) uimarannalle. Syötiin piknikpeitolla mäkkäriruokaa ja lapset heittivät talviturkkinsa järveen.

Oli hyvä mieli, ei ollut kiire minnekään. Juuri kotiin päästyämme alkanut sadekaan ei haittaa, oikeastaan vain virkistää auringossa useamman tunnin kuumentunutta ihoa ja mieltä. Tällä hetkellä ei ole synnytyksenkään suhteen kiire. Toivottavasti ei yölläkään tule: juhannusyönä kotikaupungista kestää kuulemma useamman tunnin päästä juhlien päätteeksi isolle tielle...

Hervoton 40+0

Vielä juu. Yhtenä kappaleena.

Hassuja ajatuksia tämä synnytyksen odottelu on herättänyt. Esimerkiksi kun mies lähtee jonnekin, muistuttelen pitämään puhelinta lähettyvillä. Josko vaikka jotain tapahtuisi. Kerran sitten kauppaan mentyään soitti kohta, ja mulla ihan sydän pomppasi kurkkuun, että "nytkö nytkö??!" Kunnes muistin, että siis MUN pitää soittaa, jos jotain tapahtuu.

Kuvittelen myös, että jos hetkeksi unohtaisin synnytyksen mahdollisuuden, multa saattaisi mennä koko homma ohi. Että missaan tilanteen ja vauva jää ikuisiksi ajoiksi mahaan.

Ja sitten välillä tulee mieleen, että jospa pissaisin housuun ja uskottelisin kaikille, itselleni varsinkin, että lapsivedet meni. Toimisiko se? Käynnistyisikö se siitä?

Niistä Ässistä oon kuullut myös. Mutta mr Pii lupasi tarvittaessa hoitaa ne yksin, sankari. (Haha, mulla alkaa olla hervoton olo ja vähän hämärtyy tämä raja, että mitkä vitsit on yleiseen jakoon tarkoitettuja.)

No, onko naama turvoksissa? Varpaat on! Onko maha laskeutunut? Mitä muita merkkejä voisi aikansa kuluksi tarkkailla, kun niitä oikeita supistuksia ei vaan kuulu?

Joko te äiti meette tynnyttämään?

Voi PLÄÄH!

Täällä talossa ei puhuta mistään muusta, kuin synnyttämisestä. Ärsyttävää, koska mitään siihen viittaavaa ei edelleenkään ole ilmassa. Lapset eivät tietenkään ymmärrä "sitten joskus" ja "ei voi tietää koska" -käsitteitä, joten jos mr Pii pyytää niitä pakkailemaan kassia sitä varten, että kun sitten jossain vaiheessa meette Mummolaan, seuraa vain hämmentynyttä ja turhautunutta keskustelua. "Ei, ei olla nyt menossa synnyttämään. No kun ei olla. No kun se ei nyt vaan vielä synny. Siihen voi mennä vielä parikin viikkoa." Molemmat lapset kuvittelevat, että vinkumalla ja päättämällä se syntyy, ja toki muakaan ei yhtään haittaisi, jos se menisi niin (oonhan mäkin yrittänyt tässä jo molempia tekniikoita).

On kiva, että niitä otetaan mukaan vauvan odottamiseen ja sen tuloon valmistautumiseen, mutta nyt. multa. menee. hermot. Luulisin, että muutkin raskaana olevat ovat kiukkuisia näinä päivinä, pitääkö paikkansa? Ja eikö niin, että siinä raskaana olevan ympärillä pitäisi muiden olla tyyniä ja rauhallisia? Nyt äksöniä näille ipanoille joka päivälle, etteivät ne ehdi ajatella tätä vauvajuttua ihan yhtä paljon, kuin minä.

Laskettu aikakin on vasta huomenna, joten pitkiä päiviä on edessä mahdollisesti vielä hyvin monta. Jipii. Nyt karkaamme kylään unohtamaan tätä synnyttämishommaa. Ja huh: Vähän tämä vinkuminen helpotti kiukkua. Hempeä kukka sille.

Parit pallo(maha)t vastavalossa

 

Viimeisimmät päivät on olleet mukavia. Oon nähnyt Ihania Naisia ja ollaan tehty perheen kanssa pieniä piipahduksia ihmisten ilmoilla. Sekä koko porukalla, että laatuaikana pienemmissäkin yksiköissä. Isoveljen vein kahvilaan pelaamaan Kimbleä, kun havahduin sylinkipeyteen ja itkuihin. Oon ehtinyt vähän askarrellakin. (Kuvien killutinroikotin.) Lähestyvän elämänmuutoksen suhteen on nyt rauhallinen mieli: ei ole mitään erityistä, mitä vielä haluaisin ehtiä tehdä, mutta toisaalta osaan jossain määrin vielä nauttia odottelusta. Joskin kärsimättömyys taitaa jo vaania nurkan takana...?

Maha tuntuu omituiselta kantaa. Tykkään kyllä siitä, miltä se näyttää, mutta keskityn usein nurisemaan sen aiheuttamista vaivoista. Kunnes sitten hoksaan, että näytän mahdollisesti viimeistä kertaa elämässäni tällaiselta. Siinä valossa vaivatkin tuntuvat vähäisemmiltä. Supistuksia on silloin tällöin ja vauva tuntuu olevan alhaalla, mutta mitään synnytyksen alkamiseen viittaavaa en ole rekisteröinyt.

Vinkkinä muuten muille, joilla hemoglobiini tippuu liian alas, muttette halua rautalisää: kokeilkaa c-vitamiinia. Auttaa rautaa imeytymään. Sain itse suunnan 111:stä ylöspäin sen avulla, ja olokin tuntuu virkeämmältä!

Kaikenlaisia vauvoja

Takapihalla räksänpoikaset harjoittelevat ruoan etsimistä emon johdolla. Hassu porukka. Kuvan hemppovauvat ovat lähteneet myös maailmalle. Toissailtana pysähdyttiin ulisemaan pientareelle supikoiranpentupalleroiden supersuloisuutta. Sinne katosivat lyllertäen pusikkoon.

Vauvoja vauvoja vauvoja. Jännittää.

Valmistautumista. (39+)

Tuntuu hullulta katsoa kalenterista tätä kuukautta. Jonakin näistä päivistä.

Tuntuu vähän epätodelliselta etsiä kaupan hyllystä vaniljakastike, jonka päiväys ylettää pisimmälle. Jos vaikka sitten vauvavieraille tekisi omenapiirakkaa.

Tuntuu hämmentävältä avata tietokoneelta kesäkuun 2015 valokuvakansio. Tähän jatkoksi tulevat kaiken logiikan mukaan ne kalseat kuvat synnytyssalista ja lopulta uudenpehmeästä pallerosta.

Vauvaan on valmistauduttu hiljalleen. Hoitopöydät ja sängyt on koottuu, ja pyykit pesty. Mr Piin kanssa vietettiin hauska päivä kaksistaan ja irtiottoja kotoa on ehditty tehdä koko perheenkin voimin. Parin päivän takainen synnytysahdistuksesta seurannut hyperventilointi ja tukala levottomuus on vähän hellittänyt, ehkä nyt jo uskallan ajatella, että olen jotakuinkin valmis. Riittävän valmis. Kipeänä oon moninkertaisen hysteerinen, joten pyrin edelleen välttelemään liikaa tekemisestä ja jalkeilla olosta johtuvia kipuja. Viikko viralliseen aikaan. Jonakin näistä päivistä mennään. Pitäkää peukkuja.

Kuvissa mun uusi, ensimmäinen imetystyynyni (sijoitus jokaisena vauvavuonna hajonneeseen kroppaan), ja esikoiselle askartelemani sydänmobile. Orava on lasten kanssa vauvalle valmiiksi ostettu lahja, jonka saavat sitten sairaalaan tuoda. Ja ihana Pojan puoli vuotta sitten piirtämä kuva sateenkaaren alla soutelevasta pingviiniperheestä, jonka itse silloin sinitarrasi makkarimme seinään, "kun sä äiti niin tykkäsit tästä piirustuksesta". Aika ison näköinen perhe...

Juhlapäivä

Aamulla itketti, että en tee mitään, enkä mee minnekään.

Sitten tuli jokin virtapiikki, ja lähdinkin perheen kanssa kiertämään yo-juhlia, joista olin ajatellut oman vointini takia kieltäytyä.

Oli kivaa.

Vitsailin, että juhlin itseni synnytyskuntoon.

Veikkaan, että hetken päästä taas itkettää, että en tee mitään, enkä mee minnekään. Juhlin yli, enkä todellakaan jaksaisi nyt synnyttää.

Raskauskuulumiset ja pari Hiiparia

Aamun polikäynnillä käyrät piirtyivät oikein ja vauva oli ainakin tutkimuksen ajan ihan oikein päin mahassa. Hyvän kokoinenkin on. Sukupuoliasia vahvistui ja konkretisoi kivasti ajatusta tulevasta perheenjäsenestä. Synnytyksen lähestymistä taas konkretisoi toissailtainen supistelu, joka sai mut vihdoin aloittamaan sairaalakassin pakkailua ja vauvanvaatteiden pesua.

Ja kesäloma alkaa. Ihmeellistä. Vastahan oli joululoma, jolloin isompi lapsista ihmetteli mun mahaa ja tuskaili, että "miksi vasta kesällä?!"

Yöt on menneet hiipareita ja ponia etsiessä. Pienempi on nukkunut levottomasti ja aina havahtuessa pitää kartoittaa, onko kaikki unikaverit tallella. Hiipareita ovat siis kaikki pikkupehmot, isompi on nimennyt niin. Ja nehän nyt yön aikana kätevästi hukkuvat tokkuraiselta minne vaan. Isä ihan mielellään niitä yöhämärissä etsii (?), kun äitiin tuo maan vetovoima vaikuttaa nyt niin paljon.

rv 37

Päivät kuluvat edelleen tutusti ja myönnettäköön: tylsästi. Nukkuen, jaloitellen, löhöten, napostellen, supisteluja vältellen ja närästystä hoitaen... Yritän jumpata hartioita ja selkää. Vauva pyörii vieläkin ympäriinsä ja viikon päästä asentoa tutkaillaan tarkemmin polilla.

Voinnista huolimatta oon saanut muutamia asioita tehtyä, mikä korottaa yllättävästi mieltäkin. Oon viimein pessyt talvivaatteet kesäsäilöön. Lisäksi heitin surutta monta säkillistä omia ja lasten vaatteita hyväntekeväisyyteen. Sellaisia joskus taannoin pakattuja kasseja, joihin ei kannattanut kauhean tarkkaan katsoa, ettei tule katumapäälle. Vaikka onkin vielä yksi käyttäjä tulossa. Mutta kun tiedän, että haluan sillekin uusia ostaa, niin jotain on tietenkin laitettava pois. Kaipaan tilan tuntua paitsi petiin, myös kotiin ja kaappien hyllyille.

Omaksikin yllätyksekseni oon yhtäkkiä alkanut luottaa ultran sukupuoliarvioon, joka oli eri, kuin oma vahva tuntemus. Niin surutta laitoin niitä "väärän värisiä" vaatteita pois. Tietäen, että lopputulos voi kuitenkin olla se toinenkin, eikä sekään yhtään haittaa. Tietenkään.

Kuvituksena tällä kertaa tähän mitenkään liittymättömät vierastarjoiluiksi hankitut Lidlin paistohyllyherkut. Paitsi että liittyvätpäs sittenkin. Hyvin vahva yhteys on ylijäämäcroissanteilla ja -donitseilla noihin alussa mainitsemiini naposteluun ja närästykseen...

Raskausaika ja läheisyys

No niin, ihan ensinnäkin joudun tuottamaan pettymyksen, että otsikko ei viittaa mihinkään kamalan intiimiin asiaan. Vaan tällaiseen, että ihan ensimmäisen raskauden ensimetreiltä alkaen on nukkumaan mennessä ollut vieruskaverille hämmentävät uudet säännöt:

Ei saa laittaa jalkaa mun yli.
Ei saa laittaa kättä mun ympärille.
Ei saa pitää kädestä niin, että mun käsi jää alimmaiseksi.
Ei saa oikeastaan olla mitenkään niin, että tuntisin oloni kahlituksi (nuo yli menevät kädet ja jalat tuntuvat siltä myös).
Ei saa olla puolta metriä lähempänä kasvoja, tai en saa kunnolla hengitettyä.
Ei saa tulla sängyssä liian lähelle, koska vaivalla löydetty hyvä asento menee epäbalanssiin.
En tule kainaloon, eikä saa halata.

Tilan tarve tuntuu pakottavalta. Jotenkin suorastaan vaistomaiselta. Siksi kiinnostaisikin tietää, onko muilla muuttunut raskausaikana se, miten lähellänne saa olla. Että onko se jokin luonnon sanelema ikiaikainen juttu, tarve vetäytyä turvakuplaan vauvansa kanssa?

Ja tämä on siis ihan fyysistä. Henkisellä tasolla kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä paljonkin. Vain vähän tavallisesta poikkeavassa muodossa. Höyhenenkevyin kosketuksin ja mieluummin hymyinä ja sanoina, kuin rutistuksina ja kainalona. (Niitäkin kyllä kaipaan, vaikkeivät nyt maistukaan. Vähän niin kuin Kotipizzan lankkuvege...) Toiselle voi vaan olla hiukan hämmentävää, että se etusormella käsivarren hipsuttaminen on joinain iltoina ihan siinä rajoilla, että saako niin liki tulla, vai ei.

Kuka jakaa tunteen, vai oliko tämä sittenkin ihan omituista ja poikkeuksellista?

Harmittelupakko

Kyllä on pakko nyt taas vinkua. Jos se vaikka vähän helpottaisi.

Harmittaa, etten pääse repimään kukkapenkeistä rikkaruohoja ja tekemään muita (haparoivia) puutarhanhoitotoimenpiteitä.

Harmittaa, etten voi mitään lasten sotkuille, kun en voi kumartua tai kyykkiä. Ja vapaapäivinä sotkut vain yltyvät. Ihanaa toki, että yhdessä noin leikkivät. Pienempi riisui nukkea ja käännähti nuristen isoveljen puoleen: "Vaihla hä tän vaippa. Ku mä en voi mennä kyykkyyn." Just.

Harmittaa, etten myöskään saa raivattua mankelia minnekään. Tietenkään en itse voi sitä ensinnäkään nostaa, mutten myöskään keksi, minne sen laittaisin. Jos saisin sen johonkin, olisi ompelupöytä vapaa. Mutta harmi vaan, tuskin mitään saisin ommeltuakaan. Ihmeen fyysistä touhua sekin on lattialla kankaiden päällä konttimisineen. Samoin on muuten taikinan vaivaaminenkin, eipä olisi uskonut sitäkään.

Sekin ärsyttää, että mieli halajaisi eläin- ja huvipuistoihin, shoppailemaan ja ompelemaan, mutta enhän mä voi noista mitään tehdä, kun en pysty selkäni ja kaikkien vatsaa kannattelevien lihaksien takia kävelemään montaa metriä. Ei viitsi ketään kaveriakaan houkutella humputuksiin, kun kestävyys kaupoilla voi olla 20 minuutin luokkaa.

Ja sitten huolestuttaa se poikkitila. Että jollei se käännykään, ja jos pitää leikata, niin sekin tietää liikkumisrajoitteita.

Harmittaa myös, ettei meillä oo mr Piin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Lasten unille saaminen on ollut aika työlästä, ja koska arkikin on työlästä, on hereillä pysytyt loppuillan tunnit vietetty telkulla ja koneella. Eri huoneissa. Harmittaa, että vaikka raskausvaivat ollaan varmasti jaettu tasan (sikäli, että toinen kärsii niistä joutumalla tekemään kaiken kotona), niin varsinaista vauvan odotusta ei olla kauheasti jaettu. Ei oo ollut aikaa ja energiaa.

Pitäisi alkaa laitella vauvaa varten sänkyä, hoitopöytää ja pestä vaatteet.

Harmittaa, että energiataso ei kohtaa perheen kanssa, eikä itselläkään kohtaa ne fyysiset voimavarat ja henkinen hinku.

Pitäisikö piirtää tai maalata? Tai antakaa joku neule- tai virkkausidea. Vai pitäisikö hankkia lastenvahti ja mennä kaksin leffaan tai syömään? Saatan myös mennä sohvalle murjottamaan. Siitä kohtaa ei edes näy sotkut.

Tänään. Jokunen lause jokaisesta.

Vauva on vatsassa poikittain. Epämukavaa, ja vähän jännittää, että aikooko vaihtaa asentoaan ennen, kuin tila loppuu kokonaan. (Nyt siis rv35+1)

Pikkiriikkinen on vihdoin innostunut ja kunnostautunut pottahommissa. Tosin sanoo edelleen sinnikkäästi pikkareita tikkareiksi.

Isoveli halusi aamulla yllättää äidin: sain taas aamupalan tarjottimella sänkyyn. Eilen illalla huokaisi, että "ihanaa, kun ei tartte enää jännittää sitä äitienpäivää!"

Mr Pii ei muista uutta pihassa havaittua lintulajia. Ei "homppeli", vaan "hemppo". Koko vapaapäivänsä se on huolehtinut perheestä, että mä oon saanut lepuuttaa itseäni. Keneltä lie poikakin oppinut naisten hemmottelun? Hih!

Minä, no, sitä samaa. Aloillaan olemista. Oon askarrellut sitä ainoaa (ikuisuus)projektia, johon näillä edellytyksilläni pystyn: kuvatilausta parin vuoden ajalta. Alaselkä tuntuu hernepussilta. Ryhditön ja rutiseva. Kävellessä tulee välillä mieleen, että lähteeköhän jalat alta.

Nimiarpajaiset

Muistelisin, että yleensä on tässä vaiheessa raskautta ollut jonkinlainen haju tulevan vauvan nimestä. Nyt ei ole. Mulla on pari suosikkia ja mr Piillä joitain. Mutta ei oikein mitään, mikä tuntuisi kummankin mielestä hyvältä. Saati, että pitäisi olla vieläpä kaksi nimeä, tytölle ja pojalle. Kun eihän sitä koskaan tiedä.

Tänään koitin jo arpoa nimeä. Mutta eihän sieltäkään mitään ahaa-elämystä tullut. Vai mitä sanoisitte näistä: Laikka, Jollu, Sumba, Mosu, Yöli, Mahti, Kaiku, Feepia, Velho, Helppo, Kulta, Hely, Muste, Tammy, Kille?

Eilen pyysin myös lapsia keksimään nimiä. Kirjoitustaidottomat sitten hihittelivät yhdessä ja järjestelivät kirjaimia vierekkäin. Omien nimiensä (kestoehdotukset...) lisäksi ehdotukseksi muotoutui Euli Afelji. Kieltämättä se melkein kuulostaa nimeltä. Menisi sekä tytölle, että pojalle. Hmm... Ehkä vielä käydään kuitenkin almanakka muutamaan kertaan läpi, ennen kuin tuohon päädytään.

Äitienpäivätunnelmaa

Jos (ja kun) ei lasketa sitä, että äitienpäivään mahtui aika paljon lasten riitelyä ja aikuistenkin hermojen menetystä kyseisen riitelyn ja omien väsytilojen tiimoilta, oli päivä perinteisen ihana.

Aamun kuulostelin keittiössä hössöttävää joukkoa peittoni alta. Koristelivat kakkupalasta ja keittivät kaffia. Innolla tulivat herättelemään, eikä lahjojakaan tarvinnut äidin itse avata. Kuvissa näkyykin Pikkusiskon tekemä keltainen kaulakoru ja sohvan päälle nostettu Isoveljen tekemä taulu, jonka seuraksi näköjään on tuotu isänpäiväaskartelukin. Päivällä lounastettiin ja kahviteltiin oman äidin kanssa. Ja toki mukana olivat myös isä ja sisko. Illemmalla liimauduin valitettavan tutusti kipeänä sohvaan lasten kääntäessä taas kasvimaata (omasta vaatimuksestaan) ja päivän päätteeksi katsottiin koko perheellä kainalokkain elokuva. Siliteltiin yhdessä hassua vauvaa, joka osoitti selvästi halunsa olla mukana riehumalla mahassa villisti koko ajan.

Yöllä hiippailin vielä ihmettelemään, miten meille on saattanutkaan tulla tuollaiset lapset. Noin uskomattomat ja jo noin isot. Noin kauhean rakkaat.

Sängyssä sitten omaa unta odotellessa ja vointia voivotellessa ehti tulla jo hetkeksi olo, että onkohan se pienin myllertelijä nyt tosiaan piankin tulossa konkreettiseen joukkoomme. Että tuntuikos se nyt sitten tältä, vai joltain muulta... No, lopulta nukahdin, joten ei onneksi ollut "sitä" vielä. Mutta vähän se taas realisoi tätä lähestyvää synnytystä, jota en mitenkään voi olla tälläkään kertaa jännittämättä.

Täysi syli

Meinasin kirjoittaa siitä, miten raskaus on taas tänään ollut niin työlästä. Siitä, miten täräytän naamaan sitä, joka viisastelee, että "raskaus ei oo sairaus". Kun ei tunnu missään määrin terveeltä tämä voimattomuus, kivut, väsy, närästys ja ylipäätään jatkuva tietoisuus ja ajoittainen huoli omasta olotilasta.

Mutta sitten osui silmiin uutiset ja facebook-linkit siitä, että tänään vietetään Tyhjän sylin päivää. Lapsettomien päivää. Niin enhän minä voi kirjoittaa noista, mitä ajattelin. Kun sylini on niin täynnä. Niin täynnä, että sattuu. Kun se pienin potkii sisäpuolelta kylkiluihin ja - no, kaikkialle, ja ne isommat puskevat kyynärpäineen liian lähelle pienintä. Ja se sattuu. Mutta kun mietin, miten paljon se tyhjä syli sattuu, niin eijjei, en voi kirjoittaa mitään tällaista tänne.

Olen Niin (x3) (tai no, x3000000) onnekas. Anteeksi, että meinasin tänäänkin valittaa.

Aamukastetta ja kaikkea

Mulla ei vieläkään ole sitä haikailemaani aamukahvipaikkaa siinä aamuaurinkoisella terassillamme, mutta eilinen sade ja tämänaamuinen paiste saivat siitä huolimatta ja varsin poikkeuksellisesti houkuteltua mut ulos heti herättyäni. Kesänkevyessä paidassa tarkeni niin ihanasti!

Ajattelin kierrellä katsomassa, mitä sade ja aamu ovat puutarhassa saaneet aikaan. Tässä kohtaa tämä juttu muuttuu vielä uskomattomammaksi: nappasinkin haravan mukaan! Olen jo jonkin aikaa katsellut kukkapenkkejä, että sinne pitäisi jonkun kyykkiä siistimään. Mr Piiltä en kehtaa sellaista enää muiden vaatimusteni lisäksi pyytää, ja itse en ole kovin (=ollenkaan) kyykkiväinen nyt. Niinpä raapustelin varovasti haravalla liljantaimien ympäriltä roskat pois ja siivosin poikien katkomia pensaiden jämiä ja vanhoja kukkatörröjä. Toki tiedän, että hyvän lopputuloksen eteen olisi kyykähtäminenkin välttämätöntä, mutta annan itselleni luvan olla enemmän kuin tyytyväinen  mullantuoksuisessa aamuauringossa vietettyyn tuntiin ja kottikärrylliseen roskia.

Yhden kerran piti kuitenkin kyykkiä: löysin ne kerrotut valkovuokot, joiden paikan olin ehtinyt unohtaa. Niiden kasvualustaa intouduin siistimään oikein sormin. Ja silti nyppäsin vahingossa kaksi nuppua irti.

Vaan eikös tullutkin niistä ja parista mustikan varvusta hieno asetelma? (Hieno vai vähän hullu...?) Näissä energiansäästöpuuhissani nostelen välillä lasten leluja asetelmiksi niiden huoneiden pöydille, josta sattuvat milloinkin löytymään. Hoksasin vasta, että tämähän on vähän, kuin meidän tuleva perhe. Eilisiin juttuihin liittyen, ja tähän kuvaan, kiljui Pikkusisko illalla hysteerisenä isän vaihtaessa vaippaa, että "ÄITI VAIHTAA!! ITÄ ON LIIAN VAHVA!!!!" (Oikea syy sille, että vain äiti kelpaa, on se, että yleensä aina pitää olla lähinnä eri mieltä. Kaikesta.) Mutta katsokaa nyt, toi isä on kyllä aika vahva.

Hedelmähoukutuksia

Ruokailutottumukset ovat sairaslomani aikana muuttuneet laiskoiksi. Nautin siitä, että ei ole pakko syödä mitään "oikeaa" ennen iltapäivää. Nälkä kuitenkin vaivaa välillä, ja koitan taltuttaa sitä energiaa säästävin keinoin (eli kipeinä päivinä välttelen ylimääräistä jalkeilla oloa ja muina päivinä välttelen tiskin tekemistä ja närästystä).

Neuvolakäynti näytti, että paino on lomaviikkojen aikana tippunut. Paitsi että syön vähän, syön myös huonosti. Sokerinapostelusta ja leivästä tuntuu tulevan väsähtänyt olo. Eilen sitten päätin, että lisää hedelmiä taloon, ja heti aamusta helposti naposteltavaan muotoon tarjolle. Ja vesikannu muistutukseksi pöydälle.

Kyllä vain onkin reipas olo, kun aloittaa vapaapäivän kahdeksalta niska-hartiajumpalla ja hedelmäsalaatilla. Eikä edes närästä niin paljoa, kuin etukäteen kuvittelin.

(Nojailen kuvassa ikkunaan mun lintujenkyyläyspaikalla. Seppo vielä eilen kävi katsomassa mua, tänään on tuijotellut enää kauempaa omenapuusta. Sillä on pyörinyt joku Misu siinä, mutta tuntuu, että niillä on keskenään jotain selvitettävää vielä. Nimittäin se Misu on syöksynyt kaksi kertaa päin ikkunaa mun istuessani olohuoneessa...)