Tärkeistä hetkistä

Joululomalla olen ollut tähän asti vähän sekaisin. Tehnyt ajatuksissani koko ajan isoa kierrosta nopealla vauhdilla. Hyvästä fiiliksestä huonoon, draivista väsyyn, seesteisyydestä paniikkiin. Onneksi loma jatkuu vielä ilahduttavan pitkään tänä vuonna. Aion loppulomasta lötkötellä draculasängyssä ja hymyillä. Nytkin oon lötkötellyt, mutta purrut vähän hammasta samalla. Ja niin on meidän perheessä muutkin, jos saan sanoa. Se on vaikuttanut myös omiin fiiliksiin.

Harmillisen vähän tuli jouluna kuvattua. Ja harmillisen vähän yli päätään. Ja harmillisen vähän niitä kuvia tulee jälkikäteen katsottua, saati paperille teetettyä.

Tässä joskus taannoin juteltiin siitä, miten perheissä on ennen vanhaan (eli esim. niinkin ennen vanhaan, kuin meidän lapsuuden aikoina) näytetty tunteita. Joku sen ajan isä oli pohtinut sitä, miten usein oli jäänyt sanomatta, miten tärkeitä monet hetket olivat silloin hänelle olleet. Itse tiesin aina, että isän mielestä tapahtuu jotain merkityksellistä, kun hän ottaa kameran esille ja ikuistaa tapahtuman. Kun asettelin rannerenkaasta, sormuksista ja kynistä lasipöydälle pöllön, tai kun siskon ja serkkujen kanssa pukeuduttiin hassuiksi tai kun meitä haluttiin kuvata kukkapellossa ihan vain kuvaamisen vuoksi. Tai kun leivottiin joulupipareita aina itsenäisyyspäivänä, tai jouluruoalla otettiin itselaukaisijalla kuva koko väestä. Hetkien, jotka haluttiin ikuistaa, tiesi olevan tärkeitä. Oli tärkeää päästä kuvaan.

Toki itselläkin on kameran muisti täynnä kuvia, mutta kertovatko ne samanlaista tarinaa, kuin 80-luvulla valokuvat kertoivat? Selfieitä, ruoka-annoksia, lapsia irvistelemässä etukameralle...

Miten minä näytän, että hetket ovat mulle tärkeitä? Miten minä näytän rakkautta, kun kameran läpi ei ole mulle yhtä luonteva tapa, kuin isälle oli? Osaanko sanoa? Muistanko edes hymyllä kertoa nauttivani hetkistä? Ja meneekö se viesti perille?

Miten sinä teet?

Upeat jouluhelyni. Taustalla lapset katsovat Star Warsia isänsä kanssa.
Kuvasin heidätkin, mutta he toki eivät sitä tiedä.

4, 7 ja 9.

Luen välillä vanhoja blogitekstejäni. On huippua, että mulla on ikuistettuna tänne palasia ajanjaksoista, joista selkeät, yksityiskohtaiset muistikuvat ovat harvinaista herkkua.

Silmiin osui teksti, jonka kirjoittamisen aikaan odotin kolmattamme. Pohdin siinä isompien lastemme kahden vuoden ikäeroa. Loppuun heitin kysymyksen, että millaistakohan sitten on, kun lapset ovat 1-, 4- ja 6-vuotiaita tai 6-, 9- ja 11-vuotiaita. Jälkimmäisestä mulla ei vielä ole kuin aavistus, ja itseasiassa myös ensimmäisestäkään tilanteesta on mielessä enää vain aavistus.

Sen sijaan osaan aika hyvin kuvailla, millaista on, kun perheessä on 4-, 7- ja 9-vuotiaat.

Ensinnäkin arki on ollut jo reilun vuoden todella paljon helpompaa, kuin minkään edellisen äitiysuravuoden aikana. Kaikki ovat kuivia (lähes aina) ja päiväunettomia (lähes aina). Kaupasta ei enää kanneta vaippoja ja kaikkia reissuja ei tarvitse ajoittaa jonkun unirytmin mukaan. Edes illalla ajelu ei välttämättä sekoita pakkaa kovastikaan.

Loma-aamuisin lapset heräävät itsenäisesti ja katsovat lastenohjelmia sovitusti. Osaavat katsoa kellosta, milloin on aamu ja lupa nousta. Toisinaan (joskin harvemmin) tekevät ihan aamupalatkin itse.

Illat työllistävät yhä, ja odotankin seuraavana isona etappina sitä, että käskystä iltapaloittelevat itsenäisesti ja osaavat ilman erillistä pyyntöä mennä hammaspesulle ja sänkyyn. Iltarutiinit ovat ainakin omasta mielestäni päivän työllistävin urakka, jolloin pitää olla tosi järjestelmällinen ja tiukka. Usein hermoakin alkaa herkimmin kiristää juuri puoli yhdeksän aikaan. Nukkumassa ollaan yhdeksään mennessä. Tosin esikoinen toivoskelee, että saisi valvoa myöhempään. Tämä seuraava vaihe, jossa en olekaan yksin hereillä yömyöhään, jännittää mua. Nautin niin paljon hiljaisista, yksinään tai kaksinaan aikuisten kesken vietetyistä illan tunneista.


Uhmaa on, muutamallakin aina samaan aikaan, ja yhteenottoja tietenkin ihan päivittäin. Kuitenkin lapsista on toisilleen ihan valtavasti seuraa, ja jokaisella sisaruksella on toisensa kanssa riidoista huolimatta hyvät välit ja omat yhteiset juttunsa. Esikoisesta löytyy kuopuksen seurassa sellaista empatiaa, mikä ei välttämättä muulloin juurikaan pääse esille, ja keskimmäinen on päässyt "perässä vedettävän roolistaan", kun on saanut ottaa pikkusiskon komennattavakseen. Pienin matkii kaikessa idoleitaan, varsinkin isosiskoa, ja aina tyhmää tehdessä syy löytyy läheltä: "No kun siskokin." (Vaikkei edes olisi...)

Lapset ovat ihanassa iässä nyt siksi, että ovat kaikki sopivan ikäisiä yhteisiin leikkeihin (kunhan sille päälle sattuvat). Kukaan ei ole vielä "liian iso" ja toisaalta isommat osaavat vähän katsoa, että pienelläkin sujuu meno hyvin. Useimmiten näiden omien lisäksi piha (ja monesti myös koti) on pullollaan myös naapurustoa ja koulukavereita ikähaitarilla 4-11 vuotta.

Kaikki osaavat jo kuvailla olojaan, tunteitaan, särkyjään, kiukkujaan jne. Se helpottaa hurjasti vauvojen äitinä koettua stressiä, kun itkun sävystä piti osata tulkita kaikki. Ja hirveän rauhoittavaa on tautikautena jo ajatuskin siitä, että mikäli oksu saapuu, se osuu lähes varmuudella (jollei ekaa ylläriyrjöä lasketa) aina sankoon. Se on kuulkaa hienoa se.

Kasvatuksellisesti eniten tuottaa päänvaivaa tällä hetkellä käytöstapojen mielessä pitäminen ja kaverisuhteiden pelisääntöjen harjoittelu. Koulussa ja hoidossa tapahtuneita välikohtauksia puidaan usein. Kuka teki, mitä ja miksi. Miten toimit seuraavalla kerralla. Toivon, että kaikki se puhuminen ja sanoittaminen kantaisi tulosta. Vaihtoehtoinen skenaario on se, että lapset uupuvat ja kyllästyvät marmatukseen ja tottelemiseen. Toivon, että tämän tiedostaminen muistuttaisi itseäni kohtuudesta nalkutuksen suhteen ja osaisin pysytellä oleellisessa.

Jotenkin on tunne, ettei tämä pelkästään helpommaksi muutu aikojen kuluessa, mutta kyllä minä silti nautin tästä vaiheesta, jossa perheessä on vauvojen sijaan lapsia. En ole koskaan ollut vauvakuumeilija, vaan tällaisesta arjesta minä pikemminkin olen lapsisunelmia piirrellessäni haaveillut. Välillä on jopa sellainen tunne, että voimavarat riittävät tästä hetkestä nauttimiseen. Välillä tuntuu tosin toiselta, ja se on kyllä harmi.

Erilainen ilta ja vanhemmuuden seuraava taso

Keskisisko sai päähänsä, että haluaa Mamman ja Papan luo yksin yökylään. Sinne meni. Hassu tilanne. Teimme tilanteesta vielä hassumman, ja minä lähdin pienimmän kanssa kahdestaan uimahalliin ja mr Pii esikoisen kanssa kahdestaan mökille. Jokainen lapsistamme sai siis yllättäen hemmotteluillan yhtä aikaa. Jokainen lapsi on viettänyt illan ollen keskipiste, hymyillen korvasta korvaan ja koko ajan pölöttäen.

Minun seuralaiseni

Mummolaan menijä

Isän kaveri

Hauskaa. Hauskaa, miten elämä etenee vaiheesta toiseen, ja jokaisesta vaiheesta oppii uutta ja löytää ihanaa. Tässä vaiheessa ilahduttavaa on lasten itsenäistymisharjoitusten myötä vahvistuva aavistus oman valinnan- ja tekemisenvapauden lisääntymisestä. Tällaiselle ääriviivojaan kaipaavalle se on hirmuisen huojentavaa ja riemastuttavaa. Uskon, että lastenkin kanssa löydetään uudenlaista yhdessäolemisen riemua, kun se "yhdessä oleminen" ei ole pakollista, vaan usein myös ihan vapaaehtoista.

Jotta kykenen päivittämään itseni vanhemmuuden seuraavalle tasolle, täytyy minun ymmärtää myös tämän vaiheen haasteet: Lapset osaavat jo tosissaan haastaa! Perustelevat, inttävät, osuvat arkaan paikkaan ja ovat jo aika nokkelia. Minun on nyt äitinä kyettävä nousemaan korkeammalle jalustalle. Vielä ei ole jälkikasvun aika olla tasavertainen määrääjä ja päättäjä, ja siksi en myöskään itse saa olla tasavertaisen lapsellinen riitelijä ja urpo, vaan täytyy osata taas olla (edes toisinaan) piirun verran aikuisempi. Siis esittää. Sen olen jo tajunnut, ettei aikuisuus ole mikään iän ja henkisen kasvun mukana tuleva juttu, vaan se on illuusio, jota pidämme lapsille yllä, ettei niiden tarvitse kannatella maailman murheita ja omia huolia.

Lukutreenejä 3-vuotiaan kanssa

Kolmevuotiaan lukutreenit jatkuvat  (täällä osa 1). Sanoisinko jopa, että aika menestyksekkäästi! Ekapelin kanssa tehdään pienissä erissä kirjaimia tutuksi. Välillä ollaan kärryillä, välillä ei. Mutta yhdessä pelaaminen on kivaa, ja se on tässä vaiheessa pääasia. Välillä yritetään myös alkukirjaimen perusteella arvuutella, mikä kirjoittamistani sanoista on esimerkiksi "omena". Hän saattaa myös välillä tulla itse ilmoittamaan, että harjoitellaan niitä kirjaimia nyt. Ja välillä sitten taas kieltäytyy hanakasti, kun ehdotan. Mun pitäisi osata silloin antaa olla, ettei into lopahda.

Joku aika sitten hän riemusta hihkuen kantoi mulle tutun kirjansa: "Äiti kato, mä keksin!! Tätä vois lukea!!" Ei vielä lukenut, mutta voi kyllä lapsoseni, niin voi, sitäkin voi lukea! Alamme olla pointin äärellä, kiinnostus syttyy. Niin jännää!

Vokaaliparit Miuku aika hyvin osaa jo lukea yhteen (mikäli muistaa, mikä kirjain oli mikäkin äänne) ja muutaman kerran on onnistunut jopa ilman apua lukemaan sanoja, kuten "iso", "isä"ja jopa "auto". Sen verran randomia osaaminen ja oivaltaminen kuitenkin on, etten puhuisi mistään läpimurroista vielä.

Siistiä kuitenkin, ja ollaan koko perhe tässä innolla mukana. Vaikka tietenkin lapsista jokaista on vuorollaan harmittanut, kun "nuorimpana meidän perheestä lukemaan oppinut -ennätys" on mennyt seuraavan nimiin.

Lukemaan oppiminen

Alkuopetus ei ole kutsumukseni tai vahvuuteni, mutta tunnen vahvaa luontaista hinkua tarjota herkkyyskausien mukaisia työkaluja kirjaimista kiinnostuneille lapsille(ni). Esikoinen kiinnostui kirjoista ja kirjaimista varhain. Sana- ja kirjainleikkien hienoisella boostauksella hän oppi orastavan lukutaidon viisivuotiaana ja annettiin taidon vahvistua hiljalleen ja painostamatta eskarin ja koulun aikana. Ekaluokkalaisena luki jo sujuvasti tekstit vieraskielisistä tv-ohjelmista.

Keskisisko kiinnostui lukemaan opettelusta samoihin aikoihin, kun isoveljen kanssa leikittiin äänneleikkejä. Neljävuotias sisko huikki vastauksia välistä, kun kysyin, mikä sana tulee tietyistä äänteistä. Tajuttiin, että tämähän pystyisi jo täyttä päätä lukemaan. Ja niinpä sitten osasi, kun  testattiin. Tosin vain niillä muutamilla tutuilla kirjaimilla kirjoitettuja sanoja. Sitä mukaa, kun oppi muidenkin kirjainten ulkoasun, oppi kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Eskarissa halusi pitää taitonsa salassa, ja vasta useamman kuukauden jälkeen taito paljastui kavereille ja opettajalle. Häntä hihitytti salailunsa. Vielä kaksoiskonsonantit ja pitkät vokaalit puuttuvat, mutta into kirjoittamiseen on kova.

Nyt kolmevuotias on innostunut äänneleikeisestä ja sanojen tunnistamisesta. Tunnistaa Puppe-kirjasta tekstin seasta sanan Puppe ja sujuvasti yhdistelee kuulemansa pitkätkin äännerimpsut päässään sanoiksi, mikä vähän yllättää mua. Olen ajatellut syöttää hänelle infoa kirjaimista niin paljon, kuin mahdollista, sillä olisihan se nyt rehvakasta päästä sanomaan, että lapseni ovat oppineet lukemaan 5-, 4- ja 3-vuotiaina.

Oikeasti pidän sitä kyllä epätodennäköisenä, sillä äänteiden yhdistelytaidosta huolimatta ymmärrys kirjoittamisen ja lukemisen perusideasta on pienimmällä kovastikin hukassa ja logiikka menee yli ymmärryksen. Ei silti varmaankaan ainakaan vahingoita häntä, jos iänikuisen muumimuistipelin sijaan pelaamme toisinaan muistipeliä alfapetin kirjainlaatoilla? ...Ihan silleen leikkimielisesti... Pikkusiskoni voi todistaa, että olen ihan kykenevä tällaiseen "leikkimieliseen ohjaamiseen", vai mitä...? Krhm...

Nukutusvinkki

Ennen tuli julkaistua blogissa ytimekkäitä, lyhyitä oivalluksia, ajatuksenpätkiä ja ideoita, nyt menee aina kuulumisten kertaamisen kautta maratoniksi.

Siispä entisaikojenkaltainen nopsa vinkki tähän väliin:

Jos lapsella (tai miksei isommallakin) on vaikeuksia nukahtaa, kokeile taustaääneksi valkoista tai pinkkiä melua! (Youtubesta white noise / pink noise.) Luulen, että hämmästyttävän nopeasti rauhoittava teho perustuu siihen, että nukahtaja voi hellittää huomionsa. Ei tarvitse yrittää pinnistellä kuulemaan, mitä muualla tapahtuu. Jokin kohta aivoissa sammuu ja uni tulee huomaamatta.

Tänään päiväunille nukahtivat kainalokkain ihan pikkuhetkessä kiukusta kiljuva Miuku ja nukuttamaan mennyt mr Pii. (Toisen kyllä hätyytin hereille siivoushommiin.)

Nyt on kuulkaas söpöä ylläriä täällä!

Jo ennen lapsia tein selväksi itselleni ja puolikkaalleni, että mikäli lapseni toivovat lemmikkiä, haluan sen heille mahdollistaa. No, nyt se vingunta yltyi meidänkin talossa ajoittaisesta krooniseksi. Suunnittelin kuvion lasten selän takana melko valmiiksi. Oikeastaan myös miehen selän takana, sillä hän ei tähän hankkeeseen halunnut osallistua. Hän ei myöskään kokenut oikeudekseen kieltääkään, vaikkei itse lemmikin kannalla olekaan.

Olin aikonut hankkia vain häkin valmiiksi Keskisen reissulta, kaupan yhteydessä olevasta lemmikkiliikkeestä. Hamsterin olisin sittemmin hankkinut muualta ja pohdin jopa, että antaisin sellaisen Keskimmäiselle (joka sitä sinnikkäimmin on pyytänyt) synttärilahjaksi. Lopulta tulin kuitenkin tulokseen, että ollessaan "jonkun oma" lemmikki saattaisi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsissa, ja esimerkiksi esikoinen ei varmasti periaatteessakaan tykkäisi "siskon lemmikistä". Sisko itse olisi saattanut pienuuksissaan ajatella, että hän puolestaan saa käsitellä "omaa" lemmikkiään miten haluaa. Enkä myöskään olisi voinut kuusivuotiasta velvoittaa lemmikin hoitamiseen, joten sikälikin tulin tulokseen, ettei sen tarvitse olla hänen tai kenenkään muunkaan "oma".

No niin, takaisin sinne Keskisen eläinliikkeeseen: Häkki lyötyi ja kävin sitten tietenkin hamstereitakin takahuoneessa kurkkaamassa, vaikken todellakaan ollut sellaisia ostamassa nyt. Kaupassa oli vain yksi talvikko, jollaiseen olin pohdinnoissani päätynyt, eikä se helpotuksekseni herättänyt mitään hinkua mussa. Kurkkasin kuitenkin toiseenkin terrarioon, jossa oli valkoinen roborovskityttökaksikko, ja ne kurkkasivat söpösti takaisin. Kyllähän te nyt tiedätte, kuinka sellaisessa sitten käy, kun joku kurkkaa takaisin... Kun sitten tunnin verran pyörittelin asiaa itsekseni tavaratalon puolella ja lopulta vein lapset kurkkaamaan otuksia myös, rakastuivat kaikki samaan kaksikkoon.

Semmoinen heräteostos siis tällä kertaa. Tosin pitkään olin kyllä yksin sitä harkinnut ja aiheeseen tutustunut, muut vain eivät tienneet. Lasten ilmeet olivat aikamoiset, kun kerroin päättäneeni, että ostetaan hamsterit. Myös oma ilmeeni taisi olla leveä, kun sitten kaupan läpi parkkipaikalle kulkiessa esittelin karkkilaatikossa vipeltäviä lemmikkejämme vastaantulijoille.

Kotimatkalla mietittiin nimiä. Sovittiin, että vanhemmat lapset saavat nimetä kumpikin yhden. Vaihtoehtoja vilisi laidasta laitaan: Saniaisenkukka-Aurinkoinen, Sunny, Makkaraleipä, Kukkaisniitty, Sukannukka, Hattara, Vaahtokarkki, Minni ja Iines, Roihu ja Kliffa, Kovis. Hyviä, ja huonoja ideoita, joiden seassa aavistuksen verran koitin ohjailla, mutten liikaa kuitenkaan. Ajattelin oman kypsyyteni mittariksi sitä, annanko heidän tosiaan itse päättää. Uskon, että annoin.

Ja saanko esitellä, perheemme tuoreimmat jäsenet:

 Ruusu ja Roihu!

Kaksi päivää on mennyt tutustuessa näihin. Lapset ovat totelleet melko hyvin käskyäni antaa otuksille päivisin unirauha ja muutenkin sopeutumisaikaa. Itse olen sitten hinkunut muiden silmien välttäessä niitä hypistelemään. Oon yrittänyt paitsi totuttaa niitä käsittelyyn, niin tietenkin myös saada niistä söpöt kuvat someen. Oon niin hinkunut päästä kertomaan maailmalle tästä perheenlisäyksestämme. Mutta ovat vain kameralle liian vikkeliä! Tänään yritin kahdessa erässä kuvata, parin minuuttia kerrallaan. Mutta kyllähän nuo nyt tällä menoa karkaavat multa vielä kokonaan, joten riittäköön nämä kuvat perheenlisäysuutisen kertomiseen.

Roborovskit ovat rotuna lukemani perusteella huonommin ihmisiin tottuvia, kuin muut hamsterilajit. Nämä ovat kuitenkin laumaeläiminä hauskoja seurata: superpieniä, eloisia, kekseliäitä ja vilkkaita. Jopa niin vauhdikkaita, että kasvatusalan ihmisenä olen vähän ehtinyt jo huolestua niiden pätkäjänteisyydestä, levottomuudesta ja kyvyttömyydestä keskittyä. (Keksinpä muuten kirjoitusvirheen myötä hienon termin.) Roihu on vähän vahvempi ja suurempi, ja juoksupyörässä rinnakkain juostessaan Ruusu, tuo täysin valkoinen, pitää perää, heittää voltin tai tippuu kyydistä. Muuten taas Ruusu on vauhdikkaampi, kuten kuvistakin näkyy. (Eli Ruusua ei juuri näy.) Molemmat ovat ilmaisseet kerran tai kahdesti tyytymättömyytensä haparoivaan käsittelyyn puremalla. Eläinkaupassa nämä elivät yksikerroksisessa häkissä, ja nyt tuntuu, etteivät innostu kiipeämään uuden häkkinsä toiselle kerrokselle ollenkaan. Harmi, kun siellä olisi kätevämpi pitää ruokia ja vettä. Pitää siis vielä kehitellä niiden asumisjärjestelyjä.
 

Ja vaikkette te vielä tienneet, että meillä on hamsteri, niin netti varmastikin tietää. Häkkivertailua on tehty jo pitkään ja tuoreimpina googlehakuina on ollut mm. "onko puuliima myrkyllistä hamsterille", "hamsteri tuoreruoka", "hamsteri raapii itseään" ja "hamsteri ei juo". Ja "hamsteri robor", kun pitää tarkistaa, että mikäs se rotu olikaan.

Että tämmöistä. Meistä tuli sitten lemmikkiperhe. (Ja mulle tuli taas uusi "oletko aina tehnyt kaiken väärin" -stressi, jonka pyrin kukistamaan pyrkimällä myös hamsterinhoidossa siihen riittävän hyvään suoritukseen.)

Uuden nuotiopaikan ensimakkarat

Myöhäisenä lounaana syötiin tänään nuotiomakkarat. Testattiin siis vihdoin ensimmäistä kertaa meidän takapihan nuotiopaikkaa. Lapset laittoivat tulen itse, mutta pian tuli keskimmäinen huolestuneena takaovesta kiljaisemaan, että "Ei voi jättää lapsia ilman aikuista tulen lähelle!"

Tosiasiassa vahdittiin heitä kyllä tarkastikin ikkunan läpi, eli ei hätää. Ja hyvin se sujui. Sisko kovasti kehui veljeään, joka "tietää kaaaaaaiken tulesta". Ja näppärä hän onkin. Ja kesyyntynyt myöskin positiivisen huomion ja palautteen vastaanottamisen suhteen, kuten ylläolevasta kuvastakin näkyy. Siskon omissa tulitiedoissa (kaikella rakkaudella sanottuna) on vähän oikaistavaa:

"Aina nuotion ääressä kannattaa laittaa aurinkorasvaa, ettei napa pala pohjaan!" Hän kylläkin on sellainen viihdyttäjäsielu, joka mielellään keksi hömpötyksiä, joiden tietää naurattavan toisia. Eli laitetaan lausahdus sen piikkiin.
 

Tässä tyylinäytteitä grillaustekniikoista:

Asiasta vielä toisessa piipahtaakseni kerron, että mulla on jokin kriisi taas. Hirveä menohinku ja spontaaniuden kaipuu. En tiedä, liittyykö se tähän lasten kasvamiseen ja oman vapauden lisääntymiseen, vai siskon elämänvaiheeseen, jota vasten peilaan omaani. Tuntuu, että pitäisi päästä roadtripeille, yöllä uimaan, pyjamabileisiin, hillumaan festareille ja riehaantumaan itsensä yli-iloiseksi. Ja vastapainoksi kaikelle tälle fiilistelylle olen edelleen aika väsynyt ja aikaansaamaton. Kodin kaaos tekee mut välillä hyvin ahdistuneeksi ja surulliseksi. Huomaan myös analysoivani lauseitani, kasvatustapojani, tekojani ja tunteitani taas vähän liikaa kokeakseni oloni täysin tasapainoiseksi ja normaaliksi. Pyöritän kaiken olemiseni aika ison ihmettelyn läpi, mikä stressaa. Nyt vähän mittasuhdetta kehiin, arvoisa alitajunta, kiitos. Oltaisiin vaan rennosti, hyvin tää sujuu.

Nyt otan hymyn naamalleni ja menen katsomaan tuon esiintyjälapsukaisen järjestämää piirtonäyttelykisaa, jonka voittaja saa kuulemma äidiltä halauksen. Yritän olla ajattelematta, että tämänpäiväinen väkisinväännetty intoni olisi heille millään lailla haitaksi.

Lastenleirillä nostalgisoimassa

Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.

Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä

Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.

Tulta ja tappuraa päin

Voi hyvä ihme, miten työlästä voi olla tappuran taltuttaminen! Joinain päivinä duunini on aamuherätyksestä iltanukutukseen yhtä taistelua. Eli kotona ja töissä samaa.

Muistan yhden keskustelun opiskeluajoilta. Erään kaverin mielestä auktoriteetin on ansaittava kunnioitus niiltä, joilta sitä odottaa. Itse taas koin, että kunnioituksen toista ihmistä ja varsinkin auktoriteettia kohtaan on oltava itsestäänselvyys. Ja sen kunnioituksen voi toki menettää, jos siihen ilmenee syytä.

Mites, oisko vinkata, miten toimia auktoriteettina niille, jotka vaativat työtä sen ansaitsemisen eteen? Natsikuri kenties synnyttäisi ulkoisen kunnioituksen, mutta millä keinoin pääsisi sinne syvemmälle kunnioituksen tasolle, jolta olisi helpompi rakentaa luottamuksellista yhteyttä tappuraisiin tyyppeihin?

Olkoon kuvituksena tää eilinen instapose, joka tässä kontekstissa saakin vähän erilaisen sävyn. Oikeastaan melko puhutteleva, hehe. Nerf-ase auktoriteettia vahvistamaan? (Se oli vitsi, älä nyt ota tosissas heti. Kuten kainaloni korkeudella tavataan sanoa.)

Juksataan lapset siivoamaan

Oon äitihistoriani aikana kehitellyt ties millaisia (onnistuneita ja epäonnistuneita) niksejä saada ipanat osallistumaan siivoukseen. Viimeisimpänä houkuttelin pienintä järjestämään kamojaan mun kanssa.

Hänpä onkin jo iso tyttö ja osaa heittäytyä hankalaksi. Lieruu lattialla ja vikisee vauvaäänellä, että "minä oon vauva, minä oon vauva", eikä siis myönnä osaavansa siivota.

Ensin vaadin kulmat rutussa, sitten keksin yllyttää: "Jos viet tän nukkekodin sohvan nukkekotiin, niin mä päästän jonkun hassun äänen." Ja sitten mentiin! Päästin pelästyttäviä örinöitä, tekokikatuksia ja suden ulvontoja, ja hän käkätti katketakseen ja kieri kikatuksissaan vähän lattialla ennen kun taas pomppasi pystyyn hihkuen, että "mitäs sitten vierään?!"

Muita hyviä (osin jo aiemmin esittelemiäni) siivousleikkejä:

- Kerää mahdollisimman nopeasti 10 tavaraa paikoilleen. Nopein voittaa, ja muutkin on tietty sankareita. Rajallinen pyyntö rauhoittaa.

- Annetaan joka lapselle kori, johon keräävät ympäri taloa kaikki omaan huoneeseensa kuuluvat tavarat. Lopuksi punnitaan, kenen korista tuli painavin.

- Myrkkysieni: Lapset järjestävät lattialta tavaroitaan oikeille paikoille yrittäen osua myrkkysieneen, eli leluun, jota ajattelen. Uuteen leluun saa koskea vasta, kun vanha on viety paikoilleen.

- "Mikä puuttuu?" Jos olohuoneen lattialla on satunnaiskattaus esim. keskimmäisen tavaroita, pyydän häntä leikittämään itseäni. Laitan silmät kiinni ja hän siivoaa pois yhden tavaran kerrallaan ja minä yritän aina arvata, minkä.

- Isommilla oli joulun alla leimakortti ja sen avulla mun oli helpompi pyytää palveluksia joulusiivojen avuksi. Kymmenestä leimasta taisin luvata euron, mutta voisihan palkinto olla vaikka jätski tai uimahallireissu.

Tärkeää on pyytää pienissä erissä. Ei niin, että "siivoa lattia", vaan että "vie sukat kaappiin". Myös "siivota"-sanaa kannattaa havaintojeni mukaan välttää, se aiheuttaa angstit. Lopuksi kannattaa kyllä kiitellä, että "siivosit hienosti", ja vahvistetaan ajatusta, että siivoaminen olikin kivaa ja helppoa.

Mutta kuten alussakin jo suluissa supisin, niin joskus onnistuu ja joskus ei. Nyt olen taas varannut itselleni yksinsiivouspäivän. Helpommalla melkein pääsen siten.

Nyt sinullakin on mahdollisuus tulla katsomaan, säilyykö siivo keskiviikkoonkaan asti. Nimittäin ensi viikon keskiviikkona mulla on NOSH kutsut klo 18! Sinä juuri, tervetuloa! Kysy tarkempia tietoja yyveenä.

Uusia hetkiä äidillekin

Oma koululaiseni on sairastanut samalla tavalla kuin moni muukin: olotila ja kuumeisuus sahaa ja vaihtelee. Kotiinjäämispäätökset on tulleet nopeilla aikatauluilla ja vaatineet sumplimista töissä käyviltä aikuisilta. Koska työpaikkani on lähellä kotia ja lapsi on ihan pärjäävässä kunnossa ja puhelimen päässä, on meillä kahtena päivänä toteutettu meille uutta kuviota: ekaluokkalainen on ollut pari-kolme tuntia yksin kotona.

Tänään soitin töiden päätyttyä, onko kaikki ok ja onko syönytjuonutpelannut vai mitä, ja hän toivoi, että jäisinkö vielä hetkeksi töihin. Hän halusi nauttia hiljaisesta kodista ja omasta rauhasta. (Eli pelata, mikä meillä on ollut tähän asti harvinaista puuhaa.) Ymmärrän. Iso poika, ja tuttua erakko- ja hyggeluonnetta hänessäkin.

Hiippailin hiljaa kotiin, moikkasin pienesti ja siirryin viereiseen huoneeseen katsomaan hönttiohjelmaa. Ollaan vaan ihan hiljaa ja lataudutaan tyynessä talossa hetki ennen kun loput tulee kotiin.

Rutiinit sekaisin ja iltajätskiä

Oli pakko hakea illaksi jäätelöä. Sen verran tiukka sairasteluputki takana omia ja toisten tauteja (tänään oli kolmannen oksentajan vuoro), että alkaa olla pinna aika tapissa.

On tympeää olla pois töistä, kun porukka villiintyy poikkeuspäivinä ja rutiinin uudelleen löytyminen on aina oma urakkansa. Rutiinit on kyllä itseltäkin seonneet, kun on tullut suunnittelemattomia äkkipoissaoloja. Tajusin juuri, etten mm. ole ilmoittanut tämän viikkoisesta kokeesta koteihin. No, on tullut testattua oppilaitten kyky huolehtia tieto itse perille...

Rutiinit on kyllä sekaisin kotonakin ja kuri kadonnut jonnekin flunssapoikkeusten syövereihin. Syödään koska ja missä ja mitä sattuu, eikä jostain syystä muutenkaan totella mitään. Mukava mennä välillä kasvattamaan välillä toisten lapsia. Ei mene tulostavoitteiden kanssa yhtä ihon alle.

Mutta nyt yritän vängällä vähän relata ennen (toivottavasti edellisöitä katkottomampia) unia ja huomisen kotoilee toinen vanhempi. Jospa sitten riittäisi tätä lajia.

Pienoismallipaja

Ihan "jonkun verran" on nyt näitä pienoismalleja tehty... Viimeisin, tuo kodin pienoismalli on vielä kesken, odottaa ip:ssä. Vielä puuttuu savupiippu ja ikkunat. Ja vaja. Ja leikkimökki, kiippari, metsä, parkkis, naapuritalot ja ja ja... Ihmeesti on alkanut kiukutella, kun haen ip:stä liian AIKAISIN. Outo käänne. Ja askarteluinto on tarttunut kuulemma muihinkin poik... tai siis sellaisiin, jotka yleensä ovat huonommin askartelusta innostuneet! Hauska villitys. Niin kuin se vetkutustanssi myös. En millään opi. Enkä siis tietenkään tunnusta harjoittelevani.

Mallikas Muumi ja tarrapalkintoja

Jatketaan vielä Miukusta. Muut lapset kun enää harvemmin sopivat blogiin.

Ja mennään suoraan pottajuttuihin. Miuku ei suostu niihin nimittäin. Vinkkejä?! Ei, vaikka sai pukilta kovasti toivomiaan pikkareita ja vaikka siskokin on yrittänyt ahkerasti opettaa niiden käyttöön. Niin ei. Potta tympii. Kerran, heti päivähoidon alussa, oli kyllä pissannut pottaan. Siitä saamansa positiivinen huomio järkytti kuitenkin hänet niin, että kieltäytyi pitkäksi aikaa kokonaan paitsi potasta, myös vaippaan asioinnista hoidossa. Liritteli vaippaan sitten hoitopäivän päätyttyä, matkalla autoon. Eli taito itsessään vaikuttaisi olevan aika hyvin kontrollissa. Mutta ei. Tässä ennen joulua se historiallisesti uskaltautui kakkaamaan hoidossa. Asiasta minulle kerrottaessa se nosti käden suun eteen ja tirskahti ujosti "Anteeks!" Ollaan yritetty olla kannustavia, mutta myös armollisia. Ehkä se sitten oppii kertaheitolla, kun itse niin päättää...?

Potassa on siis vasta yksi tarra. Oon niitä pissoista ja kakoista luvannut. Mutta tuo yksikin tuli lääkkeen ottamisesta. Miuku oli selvästi mieltänyt, että palkintotarrat liimataan pottaan.

Toki sikäli sopivaa, että lääkkeiden ottaminen menee hänellä samaan "ihan periaatteesta kieltäydyn" -kategoriaan, kuin pottailukin. Erityisesti öisin kipuun herätessä lääkkeen ottaminen on aivan mahdoton tehtävä. Viime yönä taas hampaat alkoivat vaivata, ja  edes muutaman tunnin unet taatakseni tein päätöksen lähteä taistoon. Tietenkin heti lääkeruiskun nähdessään Miuku työnsi nyrkit suuhun tulpaksi ja oksennuksen partaalla kirkui vartin. Siksi olinkin superylpeä meistä molemmista, kun keksin hakea Muumipeikon paikalle. Miuku oli jo illalla leikkinyt Muumin kanssa lääkäriä: "Noin, suu auki! Hyvä, Muumi, reippaasti." Kerroin Muumille, että nyt pitää ottaa lääke, ja voi kun sitä pelotti. Lopulta Muumi kuitenkin rohkaistui ja otti lääkkeen itse. Miukun itku levisi hymyksi ja otti kuin ottikin oman ruiskunsa ja truuttasi ihan ongelmitta suoraan suuhun. Varmuuden vuoksi kehuin heitä yhteisesti ja tarkkaan vastaanottoa kuulostellen (koska kuulitte juuri, kuinka pottakehujen kanssa kävi). Lääkityt lähtivät onnellisina takaisin nukkumaan ja minä tökin kehujen toivossa nukkuvaa miestä kuulemaan kekseliäisyydestäni. Tämä oli kaivattu taisteluvoitto meille kaikille.

Hmm, ehkäpä Muumi käykin tänään päästämässä pottaan esimerkkiliraukset?! Hyvää viikonloppua, heput!

Tunteita pikselein

Sain "Year in pixels" -vinkin, ja jaan sen nyt teillekin, jollette ole siihen vielä törmänneet:

Ruudukko, jossa on päällekkäin kuukauden 28-31 päivää ja rinnakkain 12 kuukautta. Jokaista päivää kohden väritetään ruutu sopivalla värillä. Värikoodit selityksineen voi tietenkin itse kehitellä. Itse päädyin simppeliin hymynaamaskaalaan, jossa on 5 naamaa superilosta itkuparkuun ja yksi vaihtoehto kiukkupäivälle.

Näytin ruudukon lapsille, ja hekin innostuivat siitä. Erityisen iloisesti yllättynyt olin sen lapsen innostuksesta, jolla on viimeviikkoina ollut vähän vaikeuksia kertoa kuulumisistaan. Tämän ruudukon avulla on ollut helppo kysyä, että minkä värinen päivä oli ja miksi. Koska värittäminen ja värin valitseminen on kivaa, vaikka tunteista kertominen muuten ei olisikaan. Lisäksi on epäsuorasti osannut kertoa peloistaan aamuisilla avauksilla tyyliin "tänään taitaa tulla harmaa päivä", ja sitten voidaan lyhyesti pohtia, että miksi näin, ja voisiko sitä yrittää muuttaa vielä tässä vaiheessa. Eli tässäpä teille kasvatusalan ammattilaisille (eli äidit, isät ja muut) vinkiksi tunteiden käsittelyyn. Siis lasten(kin) tunteiden käsittelyyn, tarkoitin.

Ja täytyy sanoa, että alkaneen vuoden päivät on olleet aika raskaita. Toivon todella, että nämä ikävät tapahtumat voisivat olla niitä tarvittavia käännekohtia päin parempaa, eikä suinpäinsuistumista kaaokseen. Ajoittain tuntuu jälkimmäiseltä, mutta vielä toivon, että vain ylireagoin luulemalla tuollaista.

No, siitäkin huolimatta, että tähänkin päivään mahtui synkän koodivärin hetkiä riittämiin, taidan kuitenkin värittää oman ruutuni iloisen ja toiveikkaan hymynaaman värillä: olen kuitenkin tullut kuulluksi huolessani. Olen jotenkin jopa helpottunut. Olen tehnyt suunnitelmia ja sopimuksia, olen hiihdättänyt keskimmäistä, joka hihkui onnesta kahdenkeskisen ajan takia ja olen ostanut roppakaupalla Lidlistä kädenlämmittimiä. Eli ihan kivoja ja innostavia juttuja. Hyvä hyvä. Niillä posotetaan loppuviikkoon, jonka päivistä toivomme jopa vielä parempia, kuin tämä alkajaisensa oli.

"Tylsä loppui."

2,5-vuotiaalla on ollut uusi, ikävä tapa, että untenmaille pääsee vain kilahtamisen kautta. Eli käytännössä kaava menee niin, että jos sille antaa yhtään siimaa, menee homma pelleshowksi, joka vain yltyy ja yltyy. Jos taas ottaa löysät pois ja niputtaa rimpuilijan syliin, alkaa lohduton itku, että "päästä pois", ja "sattuu". (Kysyn aina huolehtien, että mihin, ja olen todennut, että sattuminen on henkistä ja sattuu minne sattuu. Egoon ehkä.).

Tänään lähdettiin taas löysin siimoin, mutta jo parin pellenäytöksen jälkeen koppasin hepulaisen syliin, ja homma vaihtui rutiininomaisesti heti huutoon, että "päästä pois, sattuu". Tällä kertaa huuto loppui hyvin pian, ja kesken kiukkuisen hengenvedon silmät pyörähtivät ihmetellen itsekin hiljaisuutta. Kohdensi katseensa muhun, kuin olisi palannut itseensä. Totesi tyynenä, että "tylsä loppui". Varmistin vielä, ai että lakkasiko kiukku nyt noin yhtäkkiä? Nyökkäsi, tasasi hengityksen ja nukahti kainaloon.

Tämä oli hyvä kokemus mulle. Koska kieltämättä tuntuu itsestäkin välillä väärältä tämä rimpuilijan pakolla pitäminen. Haluaisin itsekin, että jokin muu toimisi. Mutta sen rajojen hakemisen ja itkun kautta tämä nyt joka ilta on mennyt. Tuli olo, että ehkä tämä pitääkin hoitaa näin, vaikka välillä epäilyttää. Tylsäähän se on, mutta kyllä se siitä. Ilta illalta tylsä loppuu nopeammin.

Raskas juhlaviikko

Sama meno jatkuu: blogiin ei riitä aika. Olisin halunnut kertoa itsenäisyyden juhlinnasta ja mielessä risteilleistä ajatuksista. Tosin jälkimmäinen aihe on liian henkilökohtainen (tai paremminkin toista ihmistä koskeva), joten siihen en voi mennä. Mutta raskas viikko on sen kertomatta jätettävän asian ja hulluna työllistäneen Suomi 100 -juhlan takia ollut. Ollaan tosin iloksemme tavattu tällä viikolla paljon meidän tärkeitä ihmisiä. Moninaista ja tunnevärikästä on ollut.

Tämä kuva on neljän seinän sisällä vietetystä perhejuhlasta, kuten luovista asuista voi päätellä:

Luulin, että tämän viikon jälkeen voin keskittyä joulun ja tavallisen koulun valmisteluun. Mutta epäilemättä joudun valitsemaan vain toisen. Jälkimmäisen. Koulua on tänä vuonna tosi myöhään, loma alkaa vasta 22. päivä. Viime vuonna tosin opin, ettei joulufiilis tule kuuratuista nurkista, vaan ihan vaikka vain koristeluista ja jouluvaloista. Ne ehkä ehdin laittaa.

Kunpa se yksi murhe vain helpottaisi...

Leimoja askareista

Meillä ei vielä ole ollut ajankohtaista maksaa lapsille viikkorahaa. Muutenkaan en tiedä, sitoisinko sitä tulevaisuudessa kotitöiden tekemiseen. Nyt otettiin kuitenkin "joulusiivous"-teemalla käyttöön leimapassi, johon lapset saavat tapauskohtaisesti erilaisista hommista leimoja. Ja aatonaattona lasketaan saldo, jolloin sitten mr Piin kanssa olemme heille velkaa euron jokaisesta kymmenestä leimasta.

Nyt siivoavat tohkeissaan ja yhdessä tyttöjen huonetta. Sopimuksen yhteydessä myös todettiin, että osa hommista kuuluu edelleen normaaleihin askareisiin. Katsotaan, saataisiinko tästä tavallista innokkaampia apukäsiä joulun alle, jolloin sotkut ja sekavuus käyvät itsellä tavallista enemmän hermoille. Nuo nimittäin ovat jo aika näppäriä apulaisia! Ja aika käsittämättömän sotkuisia kanssaeläjiä.

Eikun jahas, tyttöjen huoneessa meni jo riidaksi...