10 vuotta facebookissa

Flunssa otti uuden otteen viikonloppuna ja oon ollut ihan tukossa ja takussa siitä asti. Juuri, kun pää on tyhjimmillään mm. blogin suhteen, on kiva, että silmiin osuu joku hauska haaste. Ei tarvitse itse keksiä, mistä kirjoittaa. Mamma rimpuilee -blogissa yllytettiin kokoamaan 10 vuodelta 10 profiilikuvaa facebookista. Senpä teen:

Kirjauduin facebookiin vuonna 2007 juuri uuden sukunimen saaneena. Tietenkin halusin tehdä sisääntulon hääkuvalla, ja pidin tätä kuvaa hauskana. Vähän semmoisena, "Nönnönnöö, minäpäs olenkin jo naimisissa".

Vuonna 2008 vaihdoinkin uutuudenviehätyksissäni profiilikuvia tiuhaan tahtiin. Tykkäsin tuosta paidasta, olin sen itse tehnyt. Tukka on lyhyt ja kiharat hankin tuohon aikaan vielä kampaajalta.

Vuoden 2009 profiilikuvista löytyi vain tämä toukokuinen otos. Ihan vaan pikkuisen blurrattu selfie. En tiedä kertoa teille tästä kuvasta mitään, sori. Tosin kyseisestä keväästä muistan, että olin sekaisin ja hukassa. Lisäksi mulla oli silloin tosi tummaksi värjätty suora tukka, mikä sekoitti senhetkistä kokemusta itsestäni entisestään. En oo muuten sen jälkeen värjännyt hiuksiani. (Tai kerran taisin raidoittaa...?)

Tämä heinäkuussa 2010 otettu kuva on venereissulta Raumalta. Päästiin naapuriporukalla seilaamaan ja mukana oli kaksi viittä vaille valmista vauvaa. Toinen omassa mahassani. Esikoinen syntyi tästä parin viikon kuluttua. Tuolta vuodelta on pari profiilikuvaa lapsenkin kanssa, mutta valitsin nyt tämän hauen tänne blogiin näytettäväksi... 

Vuodelta 2011 löytyi kaksi profiilikuvaa. Toisessa poseeraan esikoisen unipupun korvien välistä. Sekin oli söpö kuva, mutta valitsin tämän tänne, koska jotenkin pidän edelleen tämän kuvan pehmeydestä ja valosta. Valo on aina parasta. Tuohon kotiin sitä kertyikin aika niukasti, ja tässäkin kuvassa taidan olla polvillani tullakseni valaistuksi.

Näköjään tykkäsin edellisestä kuvasta niin paljon, etten vaihtanut sitä kahteen vuoteen. Vuonna 2012 julkaisin kuitenkin kansikuvana tällaisen hiihtolomafiilistelykuvan mökiltä. Odotan keskimmäistämme. Juodaan miesten tekemässä "lumisohvassa" kaakaota ja syödään kaupan pullaa.

Vuoden 2013 kuvista valitsin tämän, jossa edustan yksin. Muistan hämmentyneeni tästä kuvasta, joka pomppasi kymmenen epäonnistuneen selfien seasta. Istun autossa, ollaan menossa rippijuhliin. Kukka on napattu omasta kukkapenkistä. Otsatukasta tykkäsin paljon, ja vieläkin välillä haluaisin. En vain tiedä, miten se toimii silmälasien kanssa, ja se pois kasvattaminen on niin tylsää. Tuon vihreän mekon oon laittanut parikin kertaa kirppiskuormaan - ja ottanut aina pois sieltä.

Vuonna 2014 sain silmälasit. Tämän profiilikuvan päälle liimasin marraskuussa "TAHDON" -kannanoton. Hämmennyin silloin ja hämmennyn edelleen siitä, ettei tämä asia ole kaikille itsestään selvä tai edes yhdentekevä. Hämmennyn muutenkin ääripäistä.

Vuonna 2015 profiilikuvana oli odotuskuvan jälkeen ristiäiskuva. Istun pelkkä alushame päälläni ristiäispäivän iltana kotisohvalla. Päivä sujui hyvin ja mieleen on jäänyt keltaiset kukat, rauhallinen vauva ja raikas, kevyt tunnelma niin koko päivästä, kuin tuosta kuvaushetkestäkin.

Pyöreisiin kakkuloihin ja niiden herättämiin reaktioihin piti tutustua myös facebookissa tuoreeltaan. Kuva marraskuulta 2016. Näköjään profiilikuvia tulee vaihdettua hyvin harvoin enää. Naamanäyttelyä tapahtuu enemmän instassa ja blogissa. Voisin tietysti vaihtaa seuraavaksi profiilikuvaksi tämän eilisiltaisen kuvan:

Saisi varmaan pisteet arkirealismista ja noufilttereistä. Rasvattu, rikkiniistetty flunssanenä. Ja rasvainen paita. Ja öh, tukka. Mieheni juuri tuossa vieressä kommentoi, että "Pistäksä nyt sen kuvan sinne? Yäk." Kiitti. Mä tämän hälle whatsappiinkin lähetin, että voi ihastella vaimoaan aina ikävän tullen.

Että ehkä sitten kuitenkin keksin facebookiin jonkun muun kuvan, ehkä vähän vähemmällä arkirealismilla ja vaikka vähän blurratenkin. Joskus taas.

Sukkapyykkijuttuja

Monetko lastensukat arvelet kodistasi löytyvän? Itse veikkasin noin viittätoista paria per lapsi. Tuli tässä aamulla kuitenkin aikani kuluksi ja pyykkihuollon yhteydessä laskettua PARITTOMAT sukat, ja hui. Mitä veikkaat?

Pyykkihuollossa mulla on pari tyydytystä tuovaa hetkeä: pyykin ripustelu tiettyä järjestystä noudattaen ja pestyjen sukkien tuominen kaappiin. Jokaisella lapsella on sukkalaatikon vieressä pino parittomille sukille ja siitä sitten etsitään koneesta tulleille sukille pareja. Usein lastenkin kanssa, ja sehän on aika hauskaa puuhaa.

Pojan hyllyssä tämä puhtaan puolikkaan odottelu ei tosin onnistu, sillä hän käyttää mielellään sukkia parittomien pinosta. Kuulemma muutkin koulussa tekevät niin.

Vastaatteko haasteeseen ja paljastatte sukkalaatikkonne ja sukanpesurutiininne? Montako paritonta lastensukkaa teidän laatikostanne löytyy? Koska tottahan kaikkia kiinnostaa? Yritän selitellä, sillä haluan päästä itse kertomaan ja vertaamaan, että oliko lukemamme älytön, normaali vai säälittävä.

Meillä parittomina pötköttelee tällä hetkellä 42 sukkaa... (Joista pojan hyllystä 4.) Ja siihen päälle pyykkikorissa lojuvat ja ne pareineen sykkyröiksi taitellut... Syytä karsia pienimmästä ja rikkinäisimmästä päästä?

Tervetuloa Pikku Myyn ja Mymmelin lankakerhoon!

Nyt on ensimmäisen kerhokerran aika ja paikka lyöty lukkoon! Toivottavasti se sopii teille alustavaa kiinnostusta osoittaneille. (Vaikka joillekin päiväsaika olisikin ollut parempi. Valitettavasti Mymmelille ja Myylle se ei käynyt.)

Eli kerhokutsu on osoitettu jokaiselle teille ja kuuluu näin:

Pikku Myyn ja Mymmelin lankakerhon 

kokoontuu ensimmäisen kerran

torstaina 15.9. klo 18:00 Seinäjoella Siskon kodissa. 

(Tarkemman osoitteen saat pyytämällä 

esim. sähköpostitse hiudipii at gmail.com.) 

Voit ottaa mukaan keskeneräisen työn tai tulla virittelemään uusia ideoita. Konkarineulojasiskon konsultointipalvelu on myös käytettävissänne. Keitämme kahvit ja teet ja kerhoillaan parin tunnin ajan sopien samalla siitä, millaista kerhoa haluamme tulevan syksyn aikana pitää.

Ilmoittautumiset kommenttikenttään tai sähköpostiin.

Kuten huomaatte, konsepti on väljä. Siksikin sekaan sopii jokainen. Ihan oikeasti. Haikailen tästä itselleni paitsi käsityöharrastusta, myös mahdollisuutta tavata mukavia ihmisiä! Käsityöinspiraatiolle tällä on jo nyt ollut suotuisa (?) vaikutus: ensimmäisen kerhoaiheisen tekstin aikaan mun varastosta löytyi vain ne kaksi kuvan villalankakerää. Sitten humps vaan, kuten tämänpäiväisestä kuvasta näkyy, ostin innostuksissani varastot kertarysäyksellä täyteen ihania lankoja. Hurautin niistä jo parit sukat ja myssyt.

Käsityövaihde silmään

Eilen kyselin kummipojan synttärilahjatoiveita viikonlopun juhlia ajatellen. Olin potenut käsityöttömyyttä, ja olipas iloinen ylläri, kun lahjatoive olikin varovainen "jos  suinkin ehtisit pipon ja huivin neuloa". Siitäpä suorinta reittiä kaupan lankahyllylle ja pian sovittelemaan silmukkamääriä puikoille. Ja pois. Ja puikoille. Ja pois. Ja melkein valmiiksi. Ja puretaan. Ja vielä kerran alusta. Mutta nyt luulen koon olevan hyvä. Tupsu vielä ja hupsu, ei kun huivi.

(Lanka on muuten Novitan Nallea kaksinkertaisena neuloen. Luonnossa se on i-ha-nas-ti minttuun vivahtava, eikä ärhäkkä turkoosi,n iin kuin tässä kuvassa. En saanut säädettyä sävyjä kohdilleen.)

Tämä olikin hyvää virittäytymistä Pikku Myyn ja Mymmelin lankakerhoon (jonka nimeä näköjään vaihdan joka kerta siitä puhuessani. Enkä tiedä sitäkään, kumpiko nimikkohahmoista luulen olevani). Blogin, instan ja henkilökohtaisen yhteydenoton myötä muutama jo innostui mukaan (tai ainakin osoitti alustavaa mielenkiintoa), mutta ehdottomasti enemmänkin sopii mukaan. Vähän jo polttelisi sopia ensimmäisten treffien ajankohtaa!

Pikku Myyn ja Mymmelin kässäkerho

Pikku Myy ja Mymmeli ajattelivat perustaa neulekerhon. Toinen nimittäin haluaisi neuloa itselleen yksinkertaisen puuvillaneuleen (minä), ja toinen on tehnyt villapaitoja kymmeniä (sisko). Se osaisi varmasti antaa hyviä vinkkejä. Se osaisi varmaan antaa hyviä vinkkejä muillekin! Ja ne voisivat keittää pannullisen kahvia ja toisen teetä, ja ostaa keksipaketin siihen kylkeen.

Innostuisiko joku liittymään seuraan? Jos kokoontumispaikka olisi aina jossain Etelä-Pohjanmaalla (esim. puolen tunnin säteellä Seinäjoelta), vaikka kynttilöin ja takkatulella valaistu syyskoti tai ihana tunnelmallinen kahvila, ja kokoontumistahti pari kertaa kuukaudessa? Olisihan se nyt hauska kaffitella ja kilistellä puikkoja ja koukkuja isommassakin porukassa. Olisi supersiistiä, jos tämä jo pidemmän aikaa muhinut idea oikeasti toteutuisi! Mieleen tulee muutamia tiettyjä tuttuja, jotka voisivat innostua, vink vink! Ja mieltä kutkuttaa sellainenkin ajatus, että jospa mukaan lähtisi joku ihan uusikin tuttavuus.

Eli: Olit sitten himoneuloja, virkkuukoukussa, vasta-alkaja tai ihan vain juttuseuraa vailla, niin meistä tulis hyvä kässäkerho! Mitäs sanotte? Kuka on mukana? Niiskuneiti? Nipsu? Muumimamma? Vilijonkka? Tuutikki?

Annoin lasteni pukea minut

Me ei ollakaan ennen hoksattu hömpötellä tätä Anna lapsesi pukea sinut -päivää. Nyt aamusta, kun paimensin lapsia pukemishommiin, muistin eilen somesta bonganneeni, että tänään olisi heidän vuoro pukea mut. Ja annoin siis heidän komentaa mut vaatteisiin. Arvelin, että tuskinpa mitään kovin hullua sieltä keksivät. No... Vaatekaapilla tuli kahden stailistin kesken aika äkkiä riitaa, ja niinpä jaettiin roolit puvustajalle ja korustajalle. Yritin vältellä huutamasta "YÄÄÄ MÄ EN LAITA TOTA!!!" ihan vain ollakseni heille esimerkki jatkoa ajatellen... Vaikka lapsellinen puoleni yritti vakuuttaa, että olisi ihan ookoo vähän näpäyttää heitä matkimalla heidän omaa käytöstään. No, hillitsin kieleni tällä kertaa.

Vaatteiksi sain ihanan jouluneuleeni, alusmekon ja tietenkin lapseni ikisuosikin, joka saa hänet hipsuttelemaan jalkojani aina ohi kulkiessa: nailonsukkikset.

Koruvastaava löysi korurasiasta kaikki kelloni, jotka näyttivät 1:29, 12:20 ja 9:15. Viimeinen oli peräti oikeassa. Sain myös hurmaavat lasipapukaijat korviini. Ihanaa. Korustaja myös kuvasi asuni ja kehotti eläinaiheisiin poseerauksiin: "Tee flamingo, oo strutsi, näytä karhulta."

Eikä tämä tonttulakkipäinen lumisateessa seisova orava nyt niin epäajankohtainen ole: toissapäivänä herättiin taas kinosten keskeltä ja tänään korustaja itse oli pukeutunut tonttulakkiin. Tällä hetkellä huoneessa leikitään joulupukin pajaa. Taas. Tosin ongelma on, että joulupukki on "glatgoositon", mutta mikään jäätelökioskin jäätelöistä ei oo "glatgoositonta", eikä pukilla oo "glatgoosipilleleitä".

Vielä ehtii: anna lapsesi pukea sinut ja näytä meille, mitä siitä seurasi!

Vuoden takaa

Sain Sallan Aarteet -blogista haasteen kertoa, mistä kirjoittelin vuosi sitten.

Ajatukset on pyörineet muutenkin paljon vuodentakaisessa. Silloin piilottelin raskautta, joka kuitenkin vei totaalisesti voimat koulun joulunaluskiireissä, ja jota piti jo aika kekseliäästi yrittää peitellä. Joillekin olin näillä paikkeilla vuotta jo asian paljastanut.

Jos kurkkaan blogitekstejä vuoden 2014 marras-joulukuun vaihteesta, huomaan, että hyvin samoissa merkeissä on mennyt tämänvuotisen kanssa: Flunssaa, erityismainintana man flu, ja sukkien neulomista. Tasan vuosi sitten julkaisin kuvan, jonka tiedän jo herättäneen niitä oikeita epäilyksiä kasvaneesta vatsasta. Melkein vuosi sitten myös pätkäisin pitkän tukkapehkoni lyhyeksi ja vasta viimeviikkoina oon alkanut ensimmäisen kerran kaivata taas pitkiä hiuksia. Ehkä siksi, että nämä ovat nyt jonkin verran kasvaneet, joten on lupa haaveilla. Ja ehkä siksi, että olen ehtinyt unohtaa, kuinka kauheat ne pitkät olivatkaan...

Moni haasteeseen osallistunut on ihmetellyt, että voiko niistä omista tapahtumista olla jo vuosi. Itselläni elämä on mullistunut taas niin paljon, että nuo vuoden vanhat jutut jo oikeasti tuntuvat aika kaukaisilta. Kuluneen vuoden alkupuolisko mateli niiiiin hitaasti ja raskaasti, mutta tämä jälkimmäinen puolikas on kyllä hurahtanut hujauksessa. Aika on niin suhteellinen käsite.

Mutta kiva katsaus vuoden taakse tämä tällainen. Koska haasteessa pyydettiin vertailemaan muutoksia tämänhetkiseen, liimasin viimevuotiseen kuvaan tämänvuotisen. Tosin loppukesällä otetun, kun kokovartalokuvaa Miuku sylissä ei löytynyt, enkä sentään sellaista jaksa vaivautua nyt ottamaan.

Jos haastaisin jonkun, niin varmaan Pikkusiskon. Mitä sanot?

Pitsejä hyväntekeväisyyshaasteen merkeissä

Joskus sattuu niin, että kysyntä ja tarjonta yllättäen kohtaavat. Tai paremminkin, että inspiraatiota pukkaa, ja löytyykin sattumalta täydellisen hyvä syy värkkäillä.

Serkku pyysi pitsikaulusta. Tein vahingossa yksitoista. Ihan vain, että on sitten valinnanvaraa, ja koska samana päivänä bongasin Sateenkaaria ja serpentiiniä -blogista kohteen, jonne loput pitsit lähettää: Teurastamon joulumyyjäisiin, mielenkiintoisen Canelipuu ry:n myyntipöytään, joka kerää varoja avustustyöhönsä Intiassa. Mikä oiva syy jäädä virkkuukoukkuun. Ja haaste oli avoin, muutkin ehtivät vielä hyvin mukaan! Lähempänä asuvat voivat hoitaa osuutensa tietenkin shoppailemalla myyjäisissä.

Pakkasin pitsit posti- ja hypistely-ystävällisesti, joten luukki ei ehkä ole kaikkein kekseliäin tai näyttävin. Mutta näppärä. Saan jotenkin hurjat kiksit näitä pakatessani ja etikettejä askarrellessani. Kaikki näyttää niin viralliselta ja siistiltä. (Toivottavasti vaan ei haise nakilta. Yritin kyllä hinkata kädet puhtaaksi ruoanlaiton ja paketoinnin välissä...)

Mutta hei, apua: mikä kappalehinnaksi? Kauhean vaikea määritellä taksaa. Omaan pussiin ei näin pienistä jutuista paljoa kehtaisi pyytää, mutta hyväntekeväisyyteen ehkä kehtaa. Muttei sillä kustannuksella, ettei sitten kukaan maltakaan ostaa, edes säälistä. Oikeasti, kertokaa ihmeessä, mikä olisi hinta, joka ei teitä pöyristyttäisi.

Sitten toivotaan, että postipojat (tai -tytöt) välittävät paketin ajoissa perille...

Kurkkaa kukkarooni

Lindiz kirjoitti blogissaan lompakostaan ja siitä asti muakin on houkutellut kirjoittaa omastani. En ole ainoa (Lindizin ja hänen juttuaan kommentoineiden lisäksi), jolle lompakko on "iso juttu", vaikka varmasti monen mielestä tämäkin saattaa olla vähän pöljä aihe. Lompakot jotenkin kiehtovat, eikä mua haittaisi, vaikka tästä kehkeytyisi jokin "Kurkkaa kukkarooni" -haaste. Jotenkin se tuntuu henkilökohtaiselta ja persoonalliselta tavaralta. Kiinnostavalta.

Mulle lompakon hankkiminen on aina ollut pitkä ja haastava projekti. On pitänyt löytää vähintään yhtä hyvä, kuin edellinen. Jossain vaiheessa kuvataskut olivat tärkeitä, jossain vaiheessa korttitaskuja piti olla enemmän. Ja kun johonkin on oppinut, on vaikea siirtyä uuteen, vaikka vanha jo tiputtelisi kolikot menemään tai ratkeaisi saumoistaan. Usein meillä oli siskon kanssa samanlaiset, joten ainakin Heli voisi tarttua tähän "haasteeseen" ja esitellä nykyisensä.

Joskus teininä tykkäsin nipsukukkaroista ja pienenä kutsuin lompakkoa lompsaksi. Nykyisen kotikaupunkini asukkailla rahoja säilytetään massissa.

Tämän lompakkoni olen ostanut 7 vuotta sitten. Ensimmäinen nahkalompakkoni, joka oli niin kallis, että puntaroin pitkään, kannattaako sellaista edes ostaa. Ihastuin nahan väriin ja erityisesti sisäpuolen vuorikankaaseen. Halusin nimenomaan sellaisen, jossa seteleitä voisi pitää niiden taittumatta. Sain kuulla rouvakommentteja, olinhan tuore rouva. Ja kieltämättä hainkin teiniluukin sijaan naisellista mallia. Samoihin aikoihin ostin pienen leppäkerttukorun, joka on huomaamatta siitä asti asustanut vetskarin lenksussa. Että jotain lapsellista kuitenkin.

Eihän tuon sisältä rahaa juuri koskaan löydy. Kortteja ja kuitteja, ja sisäpuolen vetskaritaskusta muutamia valokuvia, talteen laitettuja koruja ja muuta tilpehööriä. Hakaneuloja ja joskus särkylääkettä. Lappusia ja kaikkea, mikä tuntuu tarpeelliselta, vaikkei varmasti olekaan. Kröhöm, löysinpä äsken myös vanhat ripsentaivuttimen tyynyt...

Eilen käytiin paikallisilla markkinoilla. Pojalle jo taannoin sanoin, että pitää hommata sille uusi lompakko, kun isän vanhassa ei pysy kolikot sisällä ja on muutenkin rikki. Nahkakojun ihana myyjäsetä otti heti minun sijaani Pojan asiakkaaksi. Poika halusi lompakon, joka on "kaikkein pisin". (Eli siitä piti avautuaa lirpakkeita.) Vähän aikaa katseltuamme totesin, että kierretään vielä ja tullaan vaikka takas, mutta Poika ilmoitti, että "otan tämän" ja sai vielä alennuksenkin. Oli hyvä myyjä, mutta oli kyllä hyvä asiakaskin. Olin ajatellut synttärilahjaksi lompakon hommaamista, mutta hyvä että meni homma näin. Lompakko on ehdottomasti niitä juttuja, jotka täytyy saada valita itse. Vai mitä?

Nopilla pikkuinen "punainen kirjoneule"

Heittelinpä kerran noppaa aikani kuluksi, kun Näppituntumasta Amria kehotti. Sain seiskan ja kutosen, eli punaisen kirjoneuleen tehtäväkseni. Punainen ei kuitenkaan inspannut, ja villalankalaatikosta löytyi muutenkin kaiken muun värisiä jämiä. Joten homma unohtui pariksi viikoksi.

Kunnes muistin puuvillalangat ja syntyi inspiraatio, jota ilman tätä haastetta ei kyllä olisi syntyny. (Ja sehän tällaisissa haasteissa aina hauskaa onkin!) Muullekin perheelle on tehty kynsikkäät, joten kevätfiiliksissä tein Tytöllekin kevättakin kuvioiden inspiroimat levottomat käsineet.

Muutenkin on taas meneillään tämmöinen pikkukäsitöiden kausi. En jaksa innostua mistään isosta, vaan iloitsen, kun tulee illassa valmista.

Vielä muuten ehditte haasteeseen mukaan, ei muuta kuin nopat ja puikot viuhumaan! Heli?

Minä äitinä -haaste

 

Sain siskolta äitihaasteen ja tartuinkin siihen hetimmiten. Tosin en tykkää tämmöisistä, missä menee lörpöttelyksi: Tulee liian pitkiä lauseita ja kirjoitusvauhdin ja ajattelemattomuuden takia saattaa sekaan jäädä jotain tarkoittamattomia ja tyhmiä ajatuksia. Eli otatte nyt tämän vauhdikkaan vastaustahtini ja sunnuntaiaamun löysän fiiliksen huomioon, kun luette vastauksiani. 

Haastan puolestani Hanin ja Etnan.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Vastaa rehellisesti kysymyksiin ja haasta mukaan muita äitibloggaajia!

Minkälainen äiti olet? 

Lasten suusta olen kuullut olevani sekä tyhmä, ihana ja höpönassu. Varmasti olen kaikkea siltä väliltä. Mitä enemmän arjessa on muuta kuormaa, sitä enemmän kaipaan hiljaisuutta ja vetäytymistä, mistä johtuen pinna on lasten kanssa niinä aikoina turhan lyhyt.. Onneksi olot vaihtelevat ja toivon lasteni lapsuusmuistojen kehittyvän enemmän niistä läsnäolevista hömpötyshetkistä. Tehdään lasten kanssa monenlaisia juttuja askarteluista roolileikkeihin ja isomman kanssa varsinkin jo jutellaankin paljon.

Eroaako se paljon siitä minkälainen äiti ajattelit olevasi ennen lapsia?

En muista enää, millainen äiti oon kuvitellut olevani, joten en osaa sanoa. Mutta koska edelleenkin välillä hämmästyn (joskus hyvässä ja joskus pahassa) sitä, millainen olen, niin vastaus kysymykseen on varmaankin kyllä. 

 

Mitä luulet, että muut ajattelevat sinun kasvatustavoistasi?

Koska olen "ammattikasvattaja", stressaan välillä liikaakin epätäydellisyyttäni. Ylianalysoin ja pyörittelen tulematta kuitenkaan mihinkään lopputulokseen. Oon silti oppinut olemaan peittelemättä virheitäni liikaa, kun olen hoksannut kaikkien muidenkin olevan jossain määrin epätäydellisiä. Ja silti hyviä.

 

Mitä sinun pitäisi mielestäsi tehdä toisin?

Tjaah. Pitäisi ainakin opetella sietämään paremmin sitä, että perheessä kaikki ei aina mene niin kuin MINÄ haluan.

Mitä teet mielestäsi oikein?

Kamalan vaikea kysymys. No, ainakin pyrin selittämään asioita ja juttelemaan lasten kanssa paljon.

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai joihinkin oviin? Perustelut vastauksiin.

En mielestäni mitenkään ylisuojeleva ainakaan ole. Yritän olla järkevä. Pistorasioissa on suojat ja veitset on nostettu ylös. Mutta pöydän kulmia ei oo pehmustettu, eikä konttauskypäriä hankittu. Saa pomppia ja kiipeillä, ja varovaisiksi lapset on oppineet.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: lapsi huutaa kaupassa pää punaisena ja makaa kaupan lattialla kun et suostu ostamaan jotain tiettyä juttua mitä lapsi haluaa. Annatko olla? Heittäydytkö itsekin maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa asioivien katseista ja huokailuista? 

Yleensä kauppakaaos kyllä syntyy meillä tilanteesta, jossa lapsi saa tylsyyksissään hysteerisen pakoiluhepulin ja juoksee hirnuen ympäri kauppaa. Yhtä noloa sekin. Omasta kärsivällisyydestä ja ostosten pakollisuudesta riippuen suoritan tyynenä (tai hillitysti puhisten) kierroksen rimpuileva mukula kainalossa tai häippäisen kotiin ja päästelen autossa saarnan. Jostain syystä koen, että muut asiakkaat tuntisivat myötätuntoa. Se ei tokikaan oo varmaan aina totta, mutta tunnevaihtoehdoista ehkä kuitenkin paras siinä tilanteessa koettavaksi. 

 

Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (Karkit, jäätelö, limut, sipsit, roskaruoka...) 

Mmm.... Herkkuja.... No, lapsilla herkut kuuluvat viikonloppuun tai kyläilyihin ja niiden kertamäärät pyritään pitämään kohtuullisina. Ollaan kyllä todettu kerta toisensa jälkeen, että sokeri ei oikein tee hyvää käytökselle... Mutta joo, kyllä herkutellaan toisinaan, eikä podeta huonoa omaatuntoa siitä.

Onko lapsillanne tarkat rytmit? Ruoka, uni yms. Perustelut vastaukseen.

Arkena on aika tarkat rytmit, viikonloppuna ja lomilla vähän väljemmät. Ruokaa tarvitsevat tietenkin säännöllisesti ja nukkumaanmenot sujuvat paremmin, kun tehdään asiat tietyssä järjestyksessä joka ilta. Vaikka kotona eivät päiväunille nukahda, pyritään jonkinlainen nollaushetki ruoan jälkeen pitämään. 

 

Mitä luulet ja toivot että lapsesi ajattelee aikuisena kasvatustavoistasi?

Tjaa-ah. Toivottavasti oivaltavat, että ihmisiä tässä vaan kaikki ollaan. Äidit ja isät ja lapset. Kyllä niillä varmaan jotain mukistavaa jostain on, mutta toivottavasti niistäkin voidaan sitten hyvillä mielin keskustella. 

 

Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi?

Ainakin haluaisin, että omassa lapsi-vanhempi -suhteessa toimisi sama kuvio, kuin omassa kodissani (esim. teini-ikää ja alkavaa aikuisuutta ajatellen), että kun lapseen luottaa, lapsi haluaakin olla sen luottamuksen arvoinen.

Ulkoiletteko päivittäin?

Onneksi päiväkoti hoitaa sen puolen hyvin. Musta siihen ei varsinkaan talvella oo. Kesällä kyllä säiden salliessa asutaan pihalla.

Paljon lapsesi saa katsoa telkkaria päivässä ja käyttää esimerkiksi tablettia?

Aamulla katsovat usein pätkän Pikkukakkosta ja illalla toisinaan myös. Oisko ½-1½ tuntia päivässä? (Kuulostaapa paljolta! No, onneksi on myös päiviä, jolloin ei katsota yhtään. Ja Pikkukakkonen on kyllä "turvallinen" katsottavaksi.) Tabletti ja kännykät ovat toistaiseksi pysyneet vain aikuisten tavaroina.

Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? Niin positiiviset kuin negatiivisetkin.

Positiivisia tunteita näytetään halailemalla ja hupsuttelemalla. Ja sanomalla. Kehutaan ja huikitaan söpöyksiä. Negatiivisten tunteiden näyttämiseen haluaisin vähän lisää itsehillintää. Hermostun välillä helposti ja sitten pulppuaa harkitsematonta juttua. (Tai muka asettelen sanat hyvinkin järkevästi ja painokkaasti, mutta jälkeen päin ei aina tunnukaan siltä...) Mutta toisaalta oon ajatellut, että näiden seinien sisällä kaikki tunteet olisivat sallittuja. Ainoastaan tunteiden ilmaisutapoja rajoitetaan. (Eli ei saa satuttaa eikä saa nimitellä.)

 

 

(Kuvituksena suttuinen äitienpäiväkuva viime vuodelta.)

Herkkuhetkiä

Katsokaa, mitkä korvikset! Sain ne Ilahdutushaasteessa Amrialta. Laskimen näppäimistöstä kakkonen ja nelonen, niin hauskat! Mukana oli myös söpö pussukka. Kortti taasen on Elsa-Aalialta, oon naureskellut sille aina nähdessäni. Hilpeitä mummuja. Mukana oli suklaata, mutta jostain syystä siitä ei ole kuvaa...

Eilen käytiin keskustelu mr Piin kanssa:

H: Uu, tekis mieli Lidlin rieskakolmioleipää, mennäänkö Herkkukauppaan?
Mr: No mä voin käydä illalla hakemassa.
H: Voikos Lidliin palauttaa tavallisia pulloja?
Mr: Joo voi.

Ovella lähtijälle huikkasin Pikkusiskolta teininä oppimani litanian, että tuo karkkiasipsiäpurkkaajätskiätikkareitalimua. Jäin odottelemaan herkkuiltaa onnellisena.

Sitten se tuli, lykkäsi käteen ihanan jätskipötikän. Mutta EI. Ei Lidlin herkkurieskakolmioleipää. Se oli ajatellut, että mikä tahansa herkku käy. Ei käynyt. Tai olisi käynyt, mutta sen rieskaleivän lisäksi. Oli käynyt vieläpä K-kaupassa. Vaikkei se tiennytkään mun haaveilleen oikeasti koko päivän siitä kolmioleivästä, niin eikö tuosta ylläolevasta keskustelusta olisi pitänyt pystyä päättelemään, että tunteellisessa ja ruokapakkomielteisessä tilassa oleva mama halusi juuri Lidlistä herkkuja? Ja juuri rieskakolmioleivän. En syönyt, enkä puhunut aikuismaisessa protestimielessä mitään koko iltana.

Vaikka tulihan mun nyt vähän surku toista, joka kantoi mulle kassillisen tuliaisia, eikä edes puhissut (mun nähteni), kun aloin parkua yhtä kolmioleipää.

No, nyt mä oon päässyt yli tästä järisyttävästä pettymyksestä ja pystyn syömään onnellisena perjantaijätskini ihanan hiljaisessa kodissa, johon perjantaisin ehdin juuri jätskiannoksen verran muita ennen. Yksi viikon parhaita hetkiä.

Hyvää viikonloppua teillekin!

Ilahduta bloggaajaa -haaste

Sain ilokseni joku viikko sitten kahdesta osoitteesta tämän hauskan blogeissa pyörineen blogihaasteen. Elsa-Aalialta ja Näppituntuman Amrialta. Molemmat sellaisia, joille itsekin olisin kenties laittanut haasteen eteenpäin, jos olisin ehtinyt ensin.

Mietin, että ketäköhän haastaisin, kun oon aina ollut vähän nynny näissä haastamisissa. Haastan yleensä tosielämän tuttuja tai ympäripyöreästi vaan "kaikki". Tai en ketään. Päätin rohkaistua, ja haastaa tällä kertaa muutaman sellaisen bloggaajan, joita en oikeasti tunne.

Ideana on siis haastaa mukaan valitsemansa määrä bloggaajia, ja jos tarttuvat haasteeseen, eli jatkavat sitä, olen velvollinen ilahduttamaan heitä sopivaksi katsomallani tavalla. (Säännöt voitte tsekata vielä alkuperäisestä lähteestä Tipulasta.)

Valitsin ilahdutettaviksi bloggaajiksi nämä kolme:

Jenayan blogista Kerron sulle tarinan elämästä. Jenaya on niin söötti ja sympaattinen. Sopii ilahdutushaasteeseen ihan parhaiten, koska harrastaa sellaista muutenkin. Jenaya laittaa lukijansa pohtimaan asioita uusista vinkkeleistä ja lisäksi tykkään kilometrin mittaisesta "Lukemista ja nähtävää!"-palkista, josta oon löytänyt monta uutta kivaa blogia.

Lindizin blogista Tutipuu. Tutipuu äksyine Hormonihirviöineen on niin viihdyttävä blogi. Vaikka sanat ovat teräviä, Lindiz on jotenkin niin helposti lähestyttävä tyyppi ja värikkäistä sanavalinnoista huolimatta tosi kivan ja reilun oloinen. Ja tykkään, että blogi on saanut nostetta ja sen kautta kivoja yhteistyöjuttuja.

Mamma rimpuilee -blogin haastan myös. Se on vain niin hirveän hauska ja herttainen blogi. Jos joitain blogeja luetaan aina kulmat kurtussa (hyviä nekin), niin tässä blogissa saa aina hymyillä, jollei jopa tirskua. Ja siellä on soma vauviainen, ja hassu isoveli.


En tiedä, onko teitä vielä haastettu (en äkkiseltään löytänyt teidän teksteistä viestiä, jotta olisitte ainakaan vielä lähteneet mukaan). Eli jos päätät tarttua haasteeseen, niin täältä pesee jotain (toivottavasti) ilahduttavaa.

Kenen myssy?

Isosisarukset ovat innoissaan tulevasta vauvasta, joka onkin heidän aloitteestaan melkein päivittäin puheenaiheena. Esimerkiksi tällaisissa jutuissa:

---

Isompi: Kesällä se pikkuveli syntyy!

Äiti: Ai, mistä päättelit sen olevan poika?

Isompi: No kun ei perheessä voi olla kolmea naista.

---

Pienempi: Hei vauva, painitaanko?! *Hyökkää mahan päälle.*

---

Äiti: Plääh, mahaan sattuu.

Isompi: Jes! Nyt se vauva sieltä plumpsahtaa ulos!

---

Isompi aamulla ensisanoikseen: Miten vauva nukkui, potkiko paljon?

---

Isompi: Mutta eihän me voida kesällä mennä minnekään, kun on se vauva.

---

Äiti: No hei Pikkusisko! Mitenkäs hoitopäivä meni?

Pienempi: Hyvin meni! Mitenkäh hun kounupäivä meni? Hyntyikö vauva jo?

---

Kuvassa on joulupukin tuoma myssy, joka aiheutti hämmennystä. Pienempi tuskaili, kun se ei mahdu hänelle, eikä edes pienelle serkulle, ja isompi intti myös, että kenelle se oikein on. Kun lopulta joidenkin päivien jälkeen paljastui, että taloon on vauva tulossa, isompi hoksasi, että joulupukki oli arvannut!

Kuvasinpa myssyn lisäksi koko jääkaapin oven, kun Elsa-Aalian blogissa oli jo kauan sitten Jääkaapin ovi -haaste. Meidän jääkaapin ovessa on päiväkodin kuvauslaput, kirjaston aukioloajat, pikkukakkospalapelimagneetti ja kahden vuoden joulukorttikuvat. Tämän fiilistelymyssyn lisäksi. Jonka väri ei muuten paljasta mitään. Saa nähdä, paljastaako loppuviikon ultrakaan.

Minäkin Haluaisin

Oon törmännyt monessa blogissa Haluaisin-haasteeseen ja lueskellut haluamisia miettien, että mitäköhän itse haluaisin. Nyt haaste osuikin omalle kohdalle, kun Uraäiti haastoi. Heti alkoi raksuttaa. Sitten erehdyin lukemaan haasteen alkuperäisen innoittajan, Markus Kajon Itse haluamiaan -tekstin, ja nyt en osaa haluta senkään vertaa, kuin aikaisemmin olin onnistunut jo luonnostelemaan. Kun se halusi niin hauskoja juttuja, ja mä haluaisin vain mustikkakiisseliä ja jugurttia. Ja Artekin ritiläpenkin.

Kokeillaan kuitenkin unohtaa Kajo ja haluta paineettomasti.

* No, haluaisin jonain päivänä Artekin koivunvärisen ritiläpenkin.

* Haluaisin tykätä maidosta. Sen maku vain tökkii. Oikein kylmänä menettelee, mutta jälkimaku on kamala, joten töissäkin kiskaisen lasillisen aina ykkösellä. Että tulee se jälkimaku vain kerran.

* Haluaisin syödä terveellisemmin. Haluaisin, etten yhtäkkiä tykkäisi yhtään sokerista ja pullasta. Tai en oikeastaan haluaisikaan. Se se ongelma varmaan onkin. Tai siis ei se olisi ongelma, ellei blogeissa mainostettaisi raakasuklaata ja sokerittomia superfood -ruokavalioita. Haluaisin, ettei mainostettaisi.

* Haluaisin kylpyammeen. Semmoisen ylellisen tassullisen. Taikka tavallisen. Ja keittiöremontin. Mut en haluais niitä kyllä oikeasti, koska nyt ei kiehdo remontit ja keskeneräisyys yhtään.

* Haluaisin paremman muistin. Että muistaisin ihan käytännön asioita ja lupaamiani juttuja paremmin. Tärkeitä muistojakaan ei ole kiva unohtaa... Ja haluaisin muistaa kaiken, minkä kerran opin. Enkun kielioppipoikkeuksetkin joudun opettelemaan joka kerta uudelleen, kun sitä peräkkäisinä vuosina opetan.

* Haluaisin varmuuden siitä, että elämä tulee menemään ihan hyvin. Että säästyn kaikelta, tai ainakin enimmältä niistä asioista, joita välillä hulluna pelkään.

* Haluaisin, että lapsistani kasvaisi tasapainoisia, ystävällisiä ja pärjääviä aikuisia.

* Haluaisin, että meillä olisi pitkästä aikaa oikein tosi siistiä kotona.

* Haluaisin saada tavaran vaihtumaan kätevästi ja sujuvasti: myytyä itselle tarpeettoman vaivattomasti ja löytämään tilalle tarvitsemamme edullisesti. Haluaisin muuten mankelin.

* Haluaisin olla motorisesti ja liikunnallisesti taitavampi. Että voisin edes joskus kuvitella osallistuvani jollekin ryhmäliikuntatunneille. Vaikken oikein osaakaan hahmottaa, miksi ihmiset kokevat sen jotenkin hauskana. Mä oon semmoinen kotijumppavideotyyppi, jos edes se.

* Haluaisin osata manipuloida ihmisten asenteita. Mietin tässä nyt lähinnä oppilaiden oppimismotivaatiota ja omien lasten osittaisia asennevammoja. En mitään sen kummempia maailmanvalloitus tai -pelastussuunnitelmia.

* Äskeisestä tuli mieleen, että oon jo pitkään miettinyt (eli haluaisin tietää...), millaista olisi, jos maailman asioista päättäisi pelkästään Viisaat, Rauhaa tavoittelevat ja Sydämelliset ihmiset. Että onnistuisko sellainen. Vai tarvitseeko maailma kovaa johtamista ja sotia? Vai enkö vain ymmärrä, ettei se ole pelkästään sitä?

* Haluaisin olla fiksumpi. Sivistyneempi, helpommin uutta omaksuva ja nokkelampi.

* Haluaisin, että eilinen ja toissapäiväinen energisyys ja väsyttömyys olisivat uuden alkua. Että se raskausväsy olisi tosiaan kestänyt vain puoliväliin, ja nyt puskisi virtaa ja tarmoa ja siivouspuuskaa edellistenkin kuukausin edestä.


Mitä sinä haluaisit?

11-haaste

Sain 11-haasteen Heidiltä Ruusumäki-blogista.

11 pikkuasiaa minusta:

1. Ostin vauvanhoitovimmoissa its-- siis lapselleni vauvanuken.
2. Uskon ihmismielen selittämättömään mahtavuuteen.
3. En halua voita ja juustoa samalle leivälle.
4. Olen aika pihi.
5. Jumitan joskus asioihin ja saan päähänpinttymiä.
6. Jännitän autolla ajaessa ohittamista.
7. Osasin aikoinaan ratkaista Rubiikinkuution.
8. Mun pitää välillä tarkistaa 6, 7 ja 8 kertotaulun vastauksia...
9. Mulla on skolioosi.
10. Inhoan hirrrrveästi palelemista.
11. Tykkään hiljaisuudesta.


Sitten vastailen Ruusumäen Heidin 11 kysymykseen:

1. Pidätkö Aura-juustosta? En...

2. Viimeisin näkemäsi uni? Mulla oli kaksi aviomiestä. Siis omani tuplana. Oli stressaavaa.

3. Mistä haaveilet? Viimeisin maininta taisi olla kylpyamme. Ei tosin tärkein haave.

4. Mikä sinusta tulee isona? Mummiudesta haaveilin jo lapsena.

5. Lempi tv-sarja? Innolla aina odotan ohjelmia Syke, Loirinuotiolla ja Ensitreffit alttarilla.

6. Lempiväri? Ei vaatteissa, mutta muuten auringonkeltainen.

7. Viimeisin ostos? Jakkutakki, jota epäröin, mutta kotona olin tyytyväinen.

8. Paras lapsuusmuisto? Monet parhaista sijoittuvat mökille ja esim. pitkiin barbieleikkeihin.
9. Kolme suosikkiblogia? Yritin selailla listojani, mutten osannut valita kolmea. Sori.
10. Minne haluaisit matkustaa? En oo koskaan kokenut mitään kaukokaipuuta, mutta kyllä mä johonkin lämpimään eksoottiseen paratiisiin voisin joskus vanhana mennä piipahtamaan.
11. Lempiruoka? Puuropäivänä (eilen) sanoin töissä, että "lempiruokapäivä", mutta ehkä olisi tyylikästä keksiä joku muu. En keksi.

Minä kysyn myös 11 kysymystä:

1.Valitatko todennäköisemmin paukkupakkasista vai kuukauden helleputkesta?
2.Oletko koukussa johonkin?
3. Mieleen jäänyt tärkeä elämänohje? Kuka sen kertoi?
4. Mikä viimeksi itketti?
5. Omituinen harhakuvitelma, joka sulla on lapsena ollut?
6. Kivuliain itsellesi sattunut asia?  
7. Lempilintu?
8. Lottoatko?
9. Mikä tulevaisuudessa jännittää?
10. Päivän paras hetki?
11. Jos fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia saisi ostettua kaupasta, mitä ostaisit?

Nyt kuuluisi haastaa 11 pikkublogia, mutta koska kolmenkin valitseminen oli vaikeaa, teen tässäkin niin kuin viimeksi samaisen haasteen saadessani, eli haastan jokaisen: poimi tästä blogiisi tai vastaa kommenttiboksissa.

Erityisesti haluan haastaa tällä kertaa blogittomat sukulaiseni, joita uskon täällä jonkin verran käyvän. Muutkin ehdottomasti saavat vastata.

Lapsi olisi halunnut nimetä uuden nuken kaimakseen. Johdattelin kuitenkin niin, että lopulta siitä tuli (kompromissi-) Kaisa. Oli muuten hankalaa löytää kauniskasvoinen nukke, uskokaa tai älkää. Siksi ei pukkikaan tuonut, kun kaikki näyttivät karmivilta.