Lastenleirillä nostalgisoimassa

Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.

Lastenleiriläiset

Esikoisella ja mulla on tänään jännä päivä. Mennään lastenleirille. Esikoinen leireilee tällä formaatilla ensimmäistä kertaa, minä monettakymmenennettä. Jos siis saan laskea mukaan kaikki tuolla paikassa vietetyt lastenleirit, nuortenleirit, talkoot, riparit ja kuoroleirit niin leiriläisenä, isosena, kuin vetäjänäkin.  Ja nyt uudessa roolissa alle kouluikäisen leiriläisen huoltajana. (Muistan muuten omilta leireiltäni, että ne mukana olleet äidit olivat joskus oudon innostuneita ja osallistuvia. En taida silti pystyä olemaan yhtään coolimpi itse.)

Fiilis paisui eilisiltana ihan tärinäksi, kun valmistautumisen rauhoittavaan voimaan uskova poikaseni halusi tutustua leirikeskukseen netin välityksellä. Tutkittiin google mapsilla satelliittikuvia ja selailtiin leirikeskuksen sivuja. Minä suu sauhuten kerroin kaiken mieleen juolahtavan, ja paljon kyllä juolahtikin. Lapsi pyysi tarkempia kuvia "siitä ympäristöstä ja vaikka niin ku lipputangon yksityiskohdista". Ehdin jo sanoa, että semmoisia sentään en onnistu löytämään. Mutta samassa keksin instagramin (häshtäg leirikeskus) ja sieltäpä pomppasi eteen valikoima tuttuja maisemia, ihmisiä ja nostalgisia leiritunnelmia, vaikka olikin eri naamat, kuin omissa muistoissa. Ja siinäpä myös se oli heti ekojen joukossa: lähikuvassa lipputanko.

Reput on pakattu, eväinä minisipsipussit ja karkkia. Yöllinen herkkuöverioksennusvaara nyt vaan kuuluu leirielämään. Tuo vihreä laukku on ollut liki yhtä monella leirillä, kuin minäkin. Nyt pääsee pojan kassina, koska itselleni päädyin joku vuosi sitten ostamaan "aikuisten laukun" saatuani kuittailuja legendaarisesta neonvihreästä säkistäni.

Enkä malta olla sanomatta vielä tätäkin yksittäistä loistopointtia: Leirillä oli jo lapsena parasta se, että koko ajan syödään. Se on varmasti huippua nyt aikuisenakin. Wohoo!

Unissani leireillä

Mulla odottelee lappuhaalareiden takataskussa pitkä blogipostaus. Tarvitsen pari suodatinta vielä lukemaan sen läpi. Siskot?

Oon taas nähnyt tietyntyyppisiä unia pitkään, joiden merkitystä en oo osannut aikaisemmin yhdistää mihinkään. Oon niitä mr Piillekin ääneen ihmetellyt. Oon ollut leireillä. Lapsuudesta tutuissa leirikeskuksissa, joskin nyt aikuisena ja usein koko perheen kanssa, mutta myöskin vieraissa paikoissa, kuten partiolaisten kanssa metsässä. Taisin edellisessäkin unipostauksessa olla leirillä. Yhdenlaisen oivalluksen myötä oon päässyt kiinni ajatuksiini: leireillä parasta on ollut se, että arjen käytännön asiat ovat muiden käsissä. Itse saa mennä ja nauttia tunnelmasta vailla tietoa ulkomaailmasta. Parhaimmillaan pääsee kokemaan valtavan hienoa yhteisöllisyyden ja ryhmähengen tunnetta.

Ja niinpä. Kumpikin noista kuulostaisi niin ihanalta. Kaipaan lomaa arkirutiineista ja kaipaan yhteisöllisyyttä. Samanlaisia tunteita nostaa esiin Vain elämää, jonka tunnelma on kuin omissa arjesta täysin irrotetuissa leirikokemuksissa. Ja tykkään muuten Vaikkareista (ja leireistä?) siksikin, että toisinaan löydän sieltä jonkun, jonka kanssa sielunmaisema ja aaltopituudet tuntuvat hämmentävän samanlaisilta. Joskus se oli Toni Wirtanen. Tällä kertaa se on Irina.

Juu, ei muuta tällä kertaa. Olen vähän sekaisin taas. Joskin oikeastikin tällä kertaa vain vähän.

10 vuotta facebookissa

Flunssa otti uuden otteen viikonloppuna ja oon ollut ihan tukossa ja takussa siitä asti. Juuri, kun pää on tyhjimmillään mm. blogin suhteen, on kiva, että silmiin osuu joku hauska haaste. Ei tarvitse itse keksiä, mistä kirjoittaa. Mamma rimpuilee -blogissa yllytettiin kokoamaan 10 vuodelta 10 profiilikuvaa facebookista. Senpä teen:

Kirjauduin facebookiin vuonna 2007 juuri uuden sukunimen saaneena. Tietenkin halusin tehdä sisääntulon hääkuvalla, ja pidin tätä kuvaa hauskana. Vähän semmoisena, "Nönnönnöö, minäpäs olenkin jo naimisissa".

Vuonna 2008 vaihdoinkin uutuudenviehätyksissäni profiilikuvia tiuhaan tahtiin. Tykkäsin tuosta paidasta, olin sen itse tehnyt. Tukka on lyhyt ja kiharat hankin tuohon aikaan vielä kampaajalta.

Vuoden 2009 profiilikuvista löytyi vain tämä toukokuinen otos. Ihan vaan pikkuisen blurrattu selfie. En tiedä kertoa teille tästä kuvasta mitään, sori. Tosin kyseisestä keväästä muistan, että olin sekaisin ja hukassa. Lisäksi mulla oli silloin tosi tummaksi värjätty suora tukka, mikä sekoitti senhetkistä kokemusta itsestäni entisestään. En oo muuten sen jälkeen värjännyt hiuksiani. (Tai kerran taisin raidoittaa...?)

Tämä heinäkuussa 2010 otettu kuva on venereissulta Raumalta. Päästiin naapuriporukalla seilaamaan ja mukana oli kaksi viittä vaille valmista vauvaa. Toinen omassa mahassani. Esikoinen syntyi tästä parin viikon kuluttua. Tuolta vuodelta on pari profiilikuvaa lapsenkin kanssa, mutta valitsin nyt tämän hauen tänne blogiin näytettäväksi... 

Vuodelta 2011 löytyi kaksi profiilikuvaa. Toisessa poseeraan esikoisen unipupun korvien välistä. Sekin oli söpö kuva, mutta valitsin tämän tänne, koska jotenkin pidän edelleen tämän kuvan pehmeydestä ja valosta. Valo on aina parasta. Tuohon kotiin sitä kertyikin aika niukasti, ja tässäkin kuvassa taidan olla polvillani tullakseni valaistuksi.

Näköjään tykkäsin edellisestä kuvasta niin paljon, etten vaihtanut sitä kahteen vuoteen. Vuonna 2012 julkaisin kuitenkin kansikuvana tällaisen hiihtolomafiilistelykuvan mökiltä. Odotan keskimmäistämme. Juodaan miesten tekemässä "lumisohvassa" kaakaota ja syödään kaupan pullaa.

Vuoden 2013 kuvista valitsin tämän, jossa edustan yksin. Muistan hämmentyneeni tästä kuvasta, joka pomppasi kymmenen epäonnistuneen selfien seasta. Istun autossa, ollaan menossa rippijuhliin. Kukka on napattu omasta kukkapenkistä. Otsatukasta tykkäsin paljon, ja vieläkin välillä haluaisin. En vain tiedä, miten se toimii silmälasien kanssa, ja se pois kasvattaminen on niin tylsää. Tuon vihreän mekon oon laittanut parikin kertaa kirppiskuormaan - ja ottanut aina pois sieltä.

Vuonna 2014 sain silmälasit. Tämän profiilikuvan päälle liimasin marraskuussa "TAHDON" -kannanoton. Hämmennyin silloin ja hämmennyn edelleen siitä, ettei tämä asia ole kaikille itsestään selvä tai edes yhdentekevä. Hämmennyn muutenkin ääripäistä.

Vuonna 2015 profiilikuvana oli odotuskuvan jälkeen ristiäiskuva. Istun pelkkä alushame päälläni ristiäispäivän iltana kotisohvalla. Päivä sujui hyvin ja mieleen on jäänyt keltaiset kukat, rauhallinen vauva ja raikas, kevyt tunnelma niin koko päivästä, kuin tuosta kuvaushetkestäkin.

Pyöreisiin kakkuloihin ja niiden herättämiin reaktioihin piti tutustua myös facebookissa tuoreeltaan. Kuva marraskuulta 2016. Näköjään profiilikuvia tulee vaihdettua hyvin harvoin enää. Naamanäyttelyä tapahtuu enemmän instassa ja blogissa. Voisin tietysti vaihtaa seuraavaksi profiilikuvaksi tämän eilisiltaisen kuvan:

Saisi varmaan pisteet arkirealismista ja noufilttereistä. Rasvattu, rikkiniistetty flunssanenä. Ja rasvainen paita. Ja öh, tukka. Mieheni juuri tuossa vieressä kommentoi, että "Pistäksä nyt sen kuvan sinne? Yäk." Kiitti. Mä tämän hälle whatsappiinkin lähetin, että voi ihastella vaimoaan aina ikävän tullen.

Että ehkä sitten kuitenkin keksin facebookiin jonkun muun kuvan, ehkä vähän vähemmällä arkirealismilla ja vaikka vähän blurratenkin. Joskus taas.

Reissu Raumalle oli huippu!

Ei tullut missään vaiheessa reissua sellaista oloa, että miksi ihmeessä päätettiin lähteä mukaan. Olin luvannut itselleni, että se olo saa tulla, ja silti voidaan jäädä fiiliksissä plussan puolelle.

Kaupunki tuntui yhä omilta taskuilta ja ylpeänä esittelin lapsille nähtävyyksiä, joiksi riitti kirkko, Kitukranni, kirjasto ja vanha veturi. Väsähtäneinäkin lapset jaksoivat olla reippaita. Käveltiin paljon ja kuitattiin lounas jäätelöllä. Pari kertaa päivässä käytiin lojumassa hotellihuoneessa jalat taas virkeiksi.

Rauman OKL:ssä oli pääsykokeet. Itse olin vastaavissa tasan 13 vuotta sitten. Muistan silloin kierrelleeni vanhaa kaupunkia. Nuuhkuttelin oloa, ihan kuin olisin ollut ulkomailla. Aurinkoinen kesäpäivä, merituuli (nyt tosin myrskytuuli) ja vieras kieli. Sama olo tuli nytkin. Ihanaa, että tuota kaupunkia on mussa 8 vuoden verran. Ja ylpeä oli esikoinenkin, jossa kaupunkia on ensimmäisen elinvuotensa verran.

(Kuvien värille tapahtui jotain välillä photoshop-blogger. Mutta olkoon.)

Päiväkirjoitteluista

Mulla on ollut outo päivä. Pitkästä aikaa on ollut hiirenhiljaisia hetkiä, kun isommat olivat päiväkodissa. Aloin aamulla katsoa dokumenttia, jossa aikuiset lukivat teiniaikojen päiväkirjoja yleisölle. (Mortified, löytyy Netflixistä ja lisätietoa saa täältä.) Lapsentahtisista syistä katselutuokio pilkkoutui moneen osaan. Pauseilla keittelin kahveja, pyykkäsin pikkuapulaisen kanssa, etsin käsiini omat vanhat päiväkirjat ja laitoin taas vauvaa unille.

Hiirenhiljaisuus on otollinen pohja ihmeellisten olojen ja tunnelmien syntymiselle. Sukelsin siis aika äkkiä muistoihin. Keväällä 2004 aloittamassani päiväkirjassa kaipasin omaa "lemmikki-ihmistä". Paikkailin ja kuulostelin murheista toipuvaa sydäntäni, joka oli edellisvuonna vähän haljennut. Mutta olinpa jotain oppinutkin. Leiskunta ei ollutkaan niin hyvä juttu, kuin olin romanttisesti haaveillut. Oli uusi pointti kirjoitettavaksi "Toivemiehen kriteerit" -listalle: Ei herkempi, kuin minä.

Kevään mittaan huomasin aivan yllättäen ajautuvani jatkuvasti samoihin paikkoihin erään "vanhan kaverin" kanssa. Jonka oli (muka monestakin hyvästä syystä) parempi pysyä vain ystävänä. Sen päivän jälkeen, kun mainitsin hänet ensimmäistä kertaa, mainitsinkin sitten jokaisena päivänä. Muka ohimennen ja muista kavereista kertovien asioiden sekaan huomaamattomaksi piilotettuna. Sydämen reunassa alkoi lukiessa kutkuttaa samat ajatukset: Miksi se nyt noin sanoi? Mitähän se tuolla tarkoitti? Tarkoittikohan se jotain ja mitähän se nyt yrittää? Ja yrittihän se sitten jotain.

Siinä kohtaa, kun arvailut vaihtuivat ekaan pusuun, punotti lukijan poskia samoin, kuin sillä pikkutytöllä kirjan sivuilla. Ja sitten vauva heräsi unilta. Lompsin rempseänä häntä hakemaan. Vaunuverhon takaa kurkkasi naurunaama silmät sykkyrällä. Sydämeen jysähti kumma tunne. Sellainen, joka olisi jysähtänyt silloin 12 vuotta sitten, jos olisin ennekuvana nähnyt tämän hetken. Minä nostamassa lirkutellen vaunuista Meidän kolmatta vauvaamme. Että tähänkö se tarina oikeasti tulee etenemään!?

Päiväkirjat pitivät sisällään muutakin. Kuten olen kertonut, olen kirjoittanut yli 50 päiväkirjallista muistoja ylös. Törmäsin niitä selatessani kummallisiin, nyt jo totaalisesti unohdettuihin riitoihin ystävien kanssa ja kymmeniin ihastuksiin. Ihastuksia ja tyttö- ja poikaystäviä onkin vaihdeltu pienissä piireissä monipuolisesti sisarusten ja kaverien kesken... Heh... Hauska näin jälkikäteen huomata, kuka lopulta päätyi yhteen kenenkin kanssa, ja keistä tuli entisten tyttö- ja poikaystäviensä lasten kummeja.

Dokumentissa sanottiin, että vanhat päiväkirjat ovat kuin viemärin avaajia. Hyvin sanottu. Puhdistaa. Esimerkiksi nuoruuden häpeän tunteet valuvat putkia tukkimasta, kun niille vähän uskaltaa nauraa. Ja kun vähän ymmärtää rakastaa sitä aikaisempaa itseään. Mulle kirjoittaminen on ollut itseni peilaamista. Jossain vaiheessa tietyn ajanjakson peilikuviin oli noloa palata, mutta nyt jo pidän siitä. Hilpeää, hauskaa ja vähän salaista silti. Varsinkin ne kaikkein noloimmat, eli yläasteen aikaiset päiväkirjat on aika punastuttavaa ja huvittavaa luettavaa. Dokkarissa puhuttiin siitäkin, miten teiniys on mielenkiintoista aikaa myrskyineen: Kaikki suuret tunteet koetaan ensimmäistä kertaa. Rakkaus, hankaluudet kaverisuhteissa, identiteettikriisit, maailmantuska. Onhan noista depiksistä, top20 -pojista ja kömpelöistä lähestymisyrityksistä nyt hauska jälkikäten lukea. Ja todeta, että se "lemmikki-ihminen" ilmaantui elämääni vain muutama viikko toivomukseni jälkeen. Hääpäivää vietimme 3,5 vuoden kuluttua siitä tekstistä: Lempin ja Lemmikin nimipäivänä, muuten. Ja tänään nostin päiväunilta meidän kolmannen naurunaaman ja huomasin yhteyden hääpäivän, nimipäivän ja 12 vuoden takaisen toiveen väliltä.

Elämä on ihmeellistä. Kirjoittakaa siitä päiväkirjaa.

Alussa oli omakuva tältä päivältä. Tässä keväältä 2004. En sanoisi nykyistä minua tylsemmäksi, ehkä rauhoittuneemmaksi, rohkeammaksi ja viisaammaksikin. 

Nostalgiaa

Kuvassa näet hyvin stereotyyppisen seurakuntanuoren sketsiperuukissa, rippiristissä ja veisukirja käpälässä. Kuva on jostain kymmenen tai viidentoista vuoden takaa. Elämän parhailta ajoilta, yhdeltä niistä.

Luokkakokouksissa ihmisistä näkee uusia puolia ja jotenkin kaikki tuntuvat muuttuneet. Tai toisaalta jotenkin eivät, ja sekin hämmentää... Osan kanssa tuntuu hankalalta löytää yhteisiä juttuja nykyhetkestä, eikä niissä kouluvuosien jutuissakaan kauheasti ole yhtäläisyyksiä. Kun olin ihan mielelläni silloin nyssykkä, toisin kuin heistä useimmat. Tuntuu hassulta, että vielä aikuisena kuulen muutamien jutuissa rehvastelevan äänensävyn, kun muistelevat vatsahuuhtelukeikkojaan...

Entisten seurakuntanuorten nostalgiatapaamisessa taas päinvastoin tuli tunne, että kaikki ovat ihanasti ihan samanlaisia, kuin ennenkin. Eivät näytä edes vanhentuneen. (Vaikka tarkempi tutkiskelu todisti kyllä toisin.) Liekö syynä sitten se, ettei niiden kanssa tarvinnut silloin ennenkään esittää mitään muuta, kuin mitä oikeasti on? Oltiin omia itsejämme silloin, ja voidaan olla nytkin. Vanhat vitsit toimivat edelleen, kaikki muistui heti mieleen. Ja ai niin, taisin vähän tykätä tuosta pojasta. Ja tuosta. Ja tuosta... Siitä porukasta ja ympäristöstä olen löytänyt elämääni parhaita (silloisia ja nykyisiäkin) ystäviä, miehen ja aika paljon itseäni. Miehen kylläkin vasta niiden "kulta-aikojen" loppupuolella, ja juuri hyvä niin.

Siihen aikaan ei meidän kaupungissa tarvinnut olla erityisen rohkea ollakseen seurakuntanuori. Vaikka joku olisikin dissaillut, olisi jäljelle jäänyt montakymmentä ystävää. Eikä kukaan muistaakseni dissaillut. Oli normaalia olla seurakuntanuori. Yhteisö oli valtavan suuri, elinvoimainen, hirveän hauska, cool, lämmin ja turvallinen. Tehtiin asioita, haluttiin olla porukalla viikonloput ja mielellään viikollakin. Kesistä puhumattakaan. Sellaisen kasvuympäristön haluaisin jokaiselle teinille. Ja sellaisen ympäristön totta puhuen haluaisin itselleni ihan tälläkin hetkellä. Vaikka ymmärsin silloinkin eläväni yhtä elämäni parhaista ajoista, en nyt jälkikäteen voisi olla kiitollisempi siitä, että teinivuoteni sain viettää noin.

Viikonloppuna siis tavattiin tuolla porukalla. Huippuilta. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Alkuun arasteltu Laudate muuttui muutamassa sekunnissa moniääniseksi karvannostattajakappaleeksi. Nuo ajat ovat näköjään jättäneet kaikille selkärankaan monta asiaa. Kuten stemmoja ja muuteltuja sanoja unohduksissakin olleisiin lauluihin. Nostalgiaillan jälkeen mentiin Sen Yhden Ihastuksen kanssa teiniajoista poiketen Mummolaan nukuttamaan lapset. (Pitkän kaavan mukaan, kun kävivät niin kierroksilla hervottomista poliisi-rosvo -leikeistä äidin ja isän ystävien lapsien kanssa.) Ja sitten huristeltiin vielä grillille. Syötiin Toivolan pihassa kahdestaan ja käytiin ringillä. Ihan parasta nostalgiaa. Kiitos kaikille teinivuosien ihmisille. Olisin ihan varmasti jotain ihan muuta ilman teitä.