Taikaa tukalaan sunnuntaioloon

Oon tainnut kertoa, että aina sunnuntai-iltaisin mulle on ollut tapana hiipiä ahdistus alkavasta viikosta ja siitä, oonko nyt riittävästi valmistellut tulevaa työviikkoa ja mitenköhän siitä meinaan suoriutua kunnialla. Tänä lukuvuonna oon oppinut saamaan aika hyvin sunnuntailannistuksen kuriin muistuttamalla itselleni, että hyvin se menee. Että joka maanantai siellä työpaikan käytävällä harteille laskeutuu opemoodi ja tiedän kyllä, mitä teen. En ole antanut sunnuntaioloille kovin suuria painoarvoja enää hetkeen.

Nyt uudessa arjessa huomaan ilmiön ja olon palanneen. Nämä pari poikkeusajan sunnuntai-iltaa ovat olleet ihan kauheita. Maailmantuska kaatuu päälle ja samalla kuvittelee, että se hyvä fiilis näiden etätöiden sujumisesta on varmasti ollut silmänlumetta, enkä oikeasti osaa mitään, eikä kukaan opi luotsauksessani mitään.

Eilen lähdin noissa oloissani takapihan taikametsään tuulettamaan päätä. Koska mummi ei ehtinytkään jutella puhelimessa, päätin ottaa vähän metsäselfieitä. Ensimmäinen ottamani kuva kertoo hyvin, mikä oli olo:

Ankea muija kulmat rutussa. Ja nolona lookistaan, jonka kanssa ei viitsinyt lähteä jalkakäytävien suuntaan, vaan kohdisti kulkunsa metsään.

Kohta kuitenkin huomasin, että helmahan on aika hieno. Ilmahan on aika hieno. Metsä on aika hieno.

Ja niinpä alkoi päätyä poseeraukseenkin voimaa ja väriä enemmän. (Kyllä, väri on saturaatiopurkista, mutta ymmärtänette tämän värittymisen ja valaistumisen ajatusleikkinä ja vertauskuvallisena kerrontana).

Ja kappas, pian olo olikin tyyni, vahva ja taianomainen. Metsä oli muuttunut taas taikametsäksi ja olo seestynyt. Niin että muistakaa: Vaikka olisi mikä ja millaista, niin pieni taika tekee hyvää. Se ei vie pois koronaa tai huolta tai surua, mutta se tuo niiden rinnalle jotain muutakin koettavaa. Mistä te muut löydätte taikaa? Musiikin maailmoista, unelmoinnista vai luonnosta?

Kotona kaikin ja kaiken aikaa

Kotona ollaan. Tiukasti. Onneksi on iso koti ja iso piha. En moiti, oon kotoilija. Mutta onhan se silti outo tunne, kun kauppareissu on niin merkittävä ja harvinainen asia, että sen kirjoittaa päiväkirjaan tai kalenteriin (josta muuten on KAIKKI, ihan kaikki vedetty yli). Tänään tosin kävin ekan kerran koululla sitten sulun. Tuli rikollinen olo. Koen jonkinlaisena pelinä ja kisana tämän: voittaja on se, joka vetää tän ajan vähimmillä kontakteilla. No, tänään kuitenkin hain taulutusseja ja viherkasvini. Kun mistäs sitä tietää, milloin taas kouluillaan... Jos enää koskaan tuossa koulussa? (Mulla on määräaikainen sopimus ja koulu muuttaa syksyllä uuteen paikkaan.)

Vaikeissa ja oudoissa tilanteissa haen turvaa ja hallinnan tunnetta kontrolloimalla asioita, joihin VOIN vaikuttaa. Kaikkien koulutavarat on kotona siististi laatikoissa ja olen järjestänyt itselleni täysin epätyypillisesti jopa jääkaapin ojoon. Päivittäin. Oon hankkinut armeijallisen saman kokoisia läpinäkyvällä kannella varustettuja rasioita, johon laitan kaiken salaatinjämistä makkaroihin. Siis kaiken tietysti omaansa. Mikään avattu tai eilinen ei pyöri irrallaan ja rasioissa lukee parasta ennen -päivät pyyhittävällä tussilla. Ihanan järjestelmällistä ja selkeää!

Niin ja puhumattakaan siitä, miten turhan paljon käytän aikaani työhöni ja sen mitättömienkin yksityiskohtien viilaamiseen. Mutta kun sähköistä materiaalia voi hallita ja säätää loputtomiin. Montaa asiaa ei voi, sitä voi.

Mielenrauhaa. Kontorollin tunnetta. Kun illalla katsoo uutiset, se kaikkoaa. Mutta en aio kirjoittaa siitä nyt tähän enempää.

Kanahäkki on valmis, koppi tuloillaan. Emme vielä ole saaneet vinkkiä meille muuttavista kanoista, mutta on tunne, että ne tulevat, kun aika on. Se on hauska tunne.

Opettajan kamala viikko (ei silti pelkästään kamala)

Kulunut viikko on ollut varmasti suomalaisopettajien työuran rankin. Absurdi, ahdistava ja pelottava. En tietenkään vertaa sitä siihen, mitä esimerkiksi hoitotyössä koetaan ympäri maailman, tai mitä yrittäjät kokevat. Tai perheet, tai kukaan. Mutta opettajauralla tuskin kenelläkään on tällaista mullistusten viikkoa tullut vastaan, ja tuskin koskaan enää tuleekaan.

Oma flunssani toi stressin ja huolen kehiin jo edellisviikolla. Ehdin kuitenkin toeta niin, että maanantaina vielä kotisohvalta kuuntelin järkyttävät, joskin tärkeät ja oikeat uutiset koulujen sulkemisesta, mutta tiistaina jaoin kutkuttavan paniikinsekaisen, riehakkaan jännityksen koulussa oppilaiden kanssa. En hetkeäkään ajatellut, ettäkö heipat ovella olisivat viimeiset, vasta jälkeenpäin kävi mielessä. Siis jos sulku jatkuu, muuta dramaattista en suostu uskomaan.

Tuosta tiistai-iltapäivän hetkestä keskiviikkoiltaan asti uurastin niska kyyryssä koneen ääressä opiskelualustaa ja ensimmäisiä kotitehtäviä valmiiksi. Autoin etänä koteja, vakuuttelin uuteen työsopimukseen, että työtä kyllä riittää entisen tuntimäärän verran ja raivosin stressiäni kotiväelle. Omalle kotikoululaiselle räyhäsin ensimmäisenä iltana, etten enää YHTÄKÄÄN läksyä tee sun kanssas ja että vien sut kyllä kouluun. (En tietenkään vie.) Enpä muuten ole muistanut sen kanssa vielä jutella, että jäikö käytökseni vaivaamaan...

Torstaiaamu valkeni tyynenä ja kirkkaana. Oppilaiden läksyjä oli kilahdellut classroomiin ja ehdin laittaa omien lasten koulun käyntiin (ja siitä jäivät sitten miehen kotikouluvuorolle) ennen meet-oppituntini alkua. Oppilaat olivat täsmällisesti tunnin alkaessa paikalla ja meno oli hilpeästi samanlaista kuin luokassakin. Ääni- ja kasvokontakti on oikeasti aika tärkeä! Mua itseäni rauhoitti kuulla ja nähdä oppilaat. Uskon, että tilanteella saattaa olla myös toisensuuntaisesti sama vaikutus.

Kaksi päivää on mennyt näin, ja voin sanoa, että olen tuntenut suurta ylpeyttä tähänastisesta suorittamisestani! Nautin dataamisesta ja mahdollisimman toimivan materiaalin tuottamisesta. Kuitenkin riittävän pienellä vaivalla. Tästä ei tule sirkus, eikä oppilaiden tarvitse käyttää läksyihin koko päivää. Haluan pitää riman oppilaille ja itselleni kohtuullisena. Etäopetus ja poikkeustila ovat kompromisseja. Mutta yllätyksekseni itse olen kaiken stressaamisen ohelle saanut inspiraatiota ja iloa etäopetuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta! Ja kieltämättä olin itse normityöarjessa aika lähellä katkeamispistettä ennen tätä. Siinä mielessä otan tämän kaikesta järkyttävyydestä huolimatta  myös yhdenlaisena hengähdystaukona.

Kun työpäivä päättyy, pakkaan kaikki työkamat laatikkoon (samoin, kuin muutkin perheemme kotikoululaiset pakkaavat omiinsa) ja kannan laatikon piiloon. Siitä alkaa vapaa. Ja vapaalla pinna kiristyy. Tänään linjasimme naapurustossa, että tähänastinen ulkoleikkiminen kavereiden kanssa lopetetaan. Noudatamme ohjeita ja pyrimme välttämään kontakteja. Kaupassa pitää välillä käydä, mutta se riittänee. Lapset vein tunnin autoiluretkelle, että mieskin sai pienen puhalteluhetken hullun viikon päätteeksi.

Nyt mietin kanalaprojektini loppuun saattamista. Viime viikonloppuna, kun oltiin jo aistittavasti isojen muutosten äärellä, kehitin sanonnan lutterilaisen maailmanloppu-omenapuu-sanonnan ympärille: "Jos et tiedä, mitä huomenna tapahtuu, rakenna kanala". Hain häkkimatskut kaupasta ja aloin nakuttaa. Nyt pitäisi viimeiset verkot iskeä ja hankkia koppi ja ruokintatarpeet. Ja KANAT! En tiedä, mistä, ja miten näinä aikoina viitsii, kun no, kontakteja siitäkin syntyisi.

Mutta niinpä, jos et tiedä huomisesta, niin tee silti jotain, mikä ilahduttaa. Ehkä meillä kuitenkin jonain päivänä kotkottaa täällä kanalauma. (Ei kukkoa.) Tai ehkä siitä tulee ulkoiluhäkki linjauksia vastustaville lapsosille...

Mutta ihmeellinen ajanjakso. Siksikin näin monisanainen teksti aiheesta, jotta jää ajatukset talteen tästä kammotuksesta, jossa myös iloisiakin tunteita oon saanut kokea.

Tämän viikon tunteet tiivistettynä järjestyksessä maanantaista perjantaihin: stressi, harmitus, pelko, jännitys, järkytys, suru, ahdistus, hämmennys, ylivireys, nauruhepuli, kiukku, turhautuminen, epäuskoisuus, huoli, väsy, uupumus, ennenkokematon superstressi, draivi, lempeys, lämpö, rauhoittelu, tsemppaus, tyyneys, ilo, jännitys, ylpeys, riehakkuus, tyytyväisyys, onni, pettymys, epätietoisuus, rauha.

Pelkään ilmiötä, pelkään hyökyaaltoa. Mutta iloitsen isosta kodista ja hyvin käynnistyneestä etäopetuksesta. Tästä mennään kohti huomista, josta kai muutenkaan harva meistä tietää etukäteen paljoakaan.

Kunnon maanantai

Voi iankaikkisuus, miten kauhea on voinut tämä maanantai olla. Töistä tullessa piti tehdä turvallinen pesä ja käpertyä omiin ääriviivoihin. Tässä olen, tässä ja nyt, turvassa, rauhassa, onnellinenkin, jos niin päätän. Henkisesti loppuun tyhjätty, niin että silmiä, otsaa ja niskan jokaista pientä lihasta särkee.

Lataan akkua puoli vuorokautta ja sitten aloitan alusta.

Sekin auttaa, että yhtäkkiä maanisesti haaveilen kanalasta, joka vielä viimepostauksessa oli todellakin vajaata lausetta varten keksitty täytevitsi.

Kesäharrastukset siintävät jo mielessä

Muistelin hetki sitten, miten viime kesänä innostuin kirjojen lukemisesta ja siitä tuli kesän koukuttava teema. Keskustellessa keskimmäiseni muistutti, että "silloin yhtenä kesänähän sä innostuit juoksemisesta", ja tajusin, että näinhän se oli. Sitä edellisenä kesänä innostuin asahista. Ja juoksukesänä mulla oli myös tämä spagaattiprojekti. Aika yllättäviä, varsinkin nämä liikkumisinnostumiset.

Mutta en ollutkaan tajunnut, että mulla on ollut tällaisia kesäharrastuksia! Nyt kun tajusin, aloin oikein jännittää, että mitähän tulevalle kesälle keksin! Jotain sellaista out of the box -tyyppistä. Enkä yhtään harmittele, vaikka jäisivät kesäkissoiksi, ei mun tarvitse loppuelämäkseni innostua. Hmm... Kaikenlaiset käsityöprojektit kulkevat varmasti siinä sivussa, mutta mikä voisi niiden lisäksi olla sellainen uusi juttu, johon seuraavaksi hurahtaa.

Jotain helposti toteutettavaa ja yllättävää. Ehkä jokin puutarhaprojekti (olisi tosi yllättävä!), kuntosalijäsenyys (en ihan äkkiä usko toteutuvan), jokin kokkailuproggis tai ehkä remppaa? Pyöräily? Maakuntamatkailu? Kesäkanala? (Joo!!) Voi olla, että huomaan vasta jälkikäteen, mikä puuha tällä kertaa vei mennessään. Mutta ehdotuksia otetaan vastaan! Ja nyt jos koska, hiihtoloman jälkeen ensimmäisenä arkena, on syytä suunnata katse autuaaseen kesään.