29.10.2017

Raidoista pilkuiksi



No huhhuh. Talviajan ensimmäisen päivän ilta on aina NIIIIIIN pitkä. Iltakahvin voimin yritin hengitellä itseni pahimman väsyn yli.

Ilokseni (not) huomasin, että viikon verran värkätyt villahousut (ei nuo omat, vaan seuraavat) sisälsivät kolmen lankakerän verran Nallea ja yhden kerän Seitsemääveljestä. Toisen lahkeen valkoinen tuntuikin koko ajan ihanan muhkealta, enkä silti tajunnut. Argh.

No, iltakahvin ja purkupuuhien jälkeen olinkin tyytyväinen. Pääsin pitkästyttävistä raidoista johonkin muuhun. Mutta aika tough päivä. Muutenkin. Tervetuloa maanantai, kaipasinkin jo.






28.10.2017

Fanitapaamisia












Niistä meille päätyneistä fleeceistä surautin Keskisiskolle talvikelpoisen Elsa-asun, kruunajaispuvun viittoineen. Ommeltavat saumat oli kahden käden sormilla laskettavissa, ja mikäli koristenauhojen kiinnittämistä ei lasketa, riittäisi yhden käden sormet. Huoleton, huolittelematon, iisi fleece.

Ilo asusta oli suunnaton, kun se aamulla odotti täytenä yllätyksenä ovenkahvassa. Kruunajaispäivä! Koko päivä on leikitty kruunajaisia yksin, siskon ja serkun kanssa. Kohokohta oli kuitenkin lastentapahtumassa tavattu oikea Lumikuningatar, jonka kanssa käytiin juttelemassa ja ottamassa kuvia. Meidän Elsamme irvisteli ja pakoili, mutta silkasta jännityksestä. Jälkikäteen sanoi tapaamisen olleen "ihan mahtavaa".






Miukukin kohtasi idolinsa, Kukun ja Mimin. Voi häkellys, miten olikaan taas kivaa! Kun Mimi ja Kuku kutsuivat hakemaan kuvakorttia, Miuku karkasi käsistäni juoksujalkaa lavan eteen ja puikkelehti häntä keikkuen pienten ihmisten välistä kohti Kukua. Sainkin söpön kuvan leijonien kohtaamisesta.

Ja yhtä kiehtoutunut, kuin molemmat tyttäreni, olin minäkin. Niin prinsessoista kuin leijonastakin. Luulen, että vielä sitten, kun lapset kasvavat yli näistä, seuraan itse fanina kyseisten artistien instagrameja ja askartelen teema-asuja. Ehkä itselleni, jollei muut huoli. Kenties alan tehdä kesätöitä prinsessana tai vaihdan kokonaan alaa. Hmm... Hmmm..... Prinsessa Pii... Hmm...








26.10.2017

Väliraportti viikolta 43...



Voi tätä viikkoa! On ollut ihan kammottava kiirus aamusta iltaan. Jälleen on ollut kiva huomata, että pystyy paljoon, mutta kyllä on toisaalta paljon jäänyt tekemättäkin. Nyt on pakko vähän koittaa taltuttaa kodin kaaosta. Kodihoitohuoneessa esimerkiksi haisee oudolle ja lakananvaihto on odottanut jo jonkin aikaa. Mies askartelee "tiedätte kyllä minkä" parissa (vinkkinä autoilijoiden kokemat talviset yllätykset).

Eilisillan hommien kukkuraksi oltiin päivystyksessä paikkaamassa esikoisen sormea, joka tapaturmaisesti halkesi. (Kaikki hyvin kuitenkin, tikkejäkään ei tarvittu.) Huomaan olevani entistä enemmän äitini kaltainen ja kokoan kokemuksiini samanlaisia tarinoita, kuin hänelläkin on kerrottavanaan ollut. Hilpeä kertomus oli mm. se, kun hän meinasi pökertyä pikkusiskon silmää paikattaessa ja päätyi potilaan lisäksi itse operaatiopöydälle lepäilemään. Itse jouduin nimittäin myös äkisti poistumaan eiliseltä lohduttajan paikalta odotteluhuoneeseen, kun silmissä musteni pahaenteisesti ja korvissa alkoi vinkua.

Ja hei ne pantterikuosit ja kullankimaltavat sormukset ja muut helyt. Ja riittaväisästukka ja kudinpuikolla korvan kaivaminen. Hyppäsin siis sormenpaikkaustarinasta tähän "tiedän ketä muistutan" -teemaan, jos ihmettelit. Itsekin ihmettelin, kun toisen kerran tekstiäni luin. Mutta siis näköjään mieltymyksetkin on geeneissä ja kummasti sitä alkaa muistuttaa omaa äitiään vuosien saatossa. Terkkuja vaan! Mutta nyt on pakko sujahtaa hommiin ennen kuin väsy vie voiton.





23.10.2017

Mikä on parasta, mitä ihminen voi tehdä itselleen?







No tietenkin aurinkosateenkaariraitavillahousut!

Ennen villahousuesitelmää kerron käsityöaiheeseen liittyen pari seuraavaa lankakerhoaikaa. Peräti kaksi kerralla, koska unohdan niistä aina nykyään infota. Eli keskiviikot 25.10. ja 8.11., tervetuloa uudet ja vanhat lankailijat!

Mutta takaisin pöksyihini: jotain piti alkaa neuloa, kun syyslomaillat  meinasi mennä ihan naposteluksi vain! Tällaiset langat löytyi kaapista ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tosin turkoosi-pinkki raitalanka loppui kesken ja lähetin viestin äidille ja siskolle, josko heiltä löytyisi kaapista tätä, mitä kaupoista enää ei löytynyt. Ja totta kai löytyi! Oli kuulemma niin karmean väristä, ettei Muori ollut keksinyt siitä mitään neulottavaa.



Housut neuloin ylhäältä alas päin. Laskin ensin kokonaismäärän silmukoille vertaamalla vyötärönympärystä koetilkkuun. Ajatuksenani oli mukailla ompelussa käytettävää housun kaavaa, ja niinpä lisäilin silmukoita intuitioni mukaan työn edetessä. (Kokosin tähän kuvan, joka havainnollistaa hiukan...)

Yläreuna piti saada viistoksi, joten aloitin luomalla 20 silmukkaa. Puikon päässä lisäsin aina 10 silmukkaa, kunnes kokonaismäärä oli haluttu. Toki viistotus olisi saanut olla jyrkempi, esimerkiksi 7 silmukkaa joka puikon päässä (?).  Lisäksi lisäsin keskisaumaan pyllyn puolelle joka 8. kerros yhden silmukan.

Niin ja hei, muistathan tehdä toisen lahkeen peilikuvana!

Haaraa lähestyttäessä tein jyrkemmän mutkan takapuolelle ja loivemman etupuolelle (olisiko ollut takapuolella +1, +1, +1, +1, +1, +2, +3, +5 ja etupuolella +1, +2, +3, +5) niin, että viimeiset 5 silmukkaa lisättiin peräkkäisillä kierroksilla. Eli että valmistuivat yhtä aikaa. Eli siis takapuolen puolella aloitin lisäykset aikaisemmin. (Eli eli eli. Pääsisin varmaan johonkin käsityölehteen toimittajaksi, vai mitä luulette?) Sitten siirsin silmukat pyöröpuikoille ja aloin porhaltaa lahkeita alas päin. Lahkeita kavensin 2 yhteen joka 8. kerroksella sisäkeskisauman molemmilta puolilta. Laskin siis nilkan silmukkamäärän ja tuon suljetuksi neuleeksi yhdistetyn kohdan silmukkamäärän erotuksen, jaoin kahdella (koska kavensin aina kahdesti samalla kierroksella) ja tulon jaoin jalan pituudella. Selvittääkseni siis, että monenko sentin/kierroksen välein pitää suunnilleen kaventaa.

Ompelin lahkeet yhteen ja keräsin vyötäröltä silmukat kuminauhakujaa varten. Sitä posottelin sopivan verran, käänsin, ja ompelin sisäpuolelle kiinni ja pujottelin kuminauhan sisään.

Noin. Valmis. Ja instagramista näitte kenties, kuinka tanssitti uusissa pöksyissä! Hirmuhyvät muuvit, niin kuin aina...



Langat:
Novitan 7 veljestä
- Polaris (pinkki-turkoosi),
- Aurora aurinko ja
- valkoinen.
Menekki yht. n. 400 g.

Sekavaa, eikö? Sori. Tämän ei ollut nyt tarkoitus olla aukoton ohje vasta-alkajalle, vaan lähinnä ajatusvinkkejä niille, jotka olitte samanlaista pöksyprojektia pohtineet ja osaatte hahmottaa näitä jo vähän vanhastaan. Ja muistiinpanoiksi itselle, mikäli tahtoisin tehdä uudet villapöksyt. Niinkin saattaa käydä, koska nämä ensipakkasetkin käyvät sietokyvyn päälle jo sen verran tiukasti.

(Kuvaajana oli ekaluokkalainen, kuvattava jorasi levottomasti ja kamera alkaa olla aika nuhjuisessa kunnossa. Mutta ei haittaa. Olkoon.)


21.10.2017

Vain elämää tämäkin.






Kirjoitin pitkän postausluonnoksen sieluntilastani, tunnelmistani ja viimeaikaisista vajavuuden kokemuksista. Ärsyttävyyksistä ja taakoista, joiden kanssa en aina osaa kulkea kunnolla ja kompuroimatta. En halunnut julkaista, kun tuntui vähän väärin väritetyltä, vaikka todelta toki niinkin. Sellaiselta tukalan hetken läpi katsotulta todellisuudelta, jossa tummat hetket korostuvat ja vaaleatkin jäävät varjoon.

No, lapset nukahtivat, ja olo hellitti taloon laskeutuneen hiljaisuuden myötä. Katsottiin mr Piin kanssa Ruutu.fistä Vain elämää. Kaija Koon päivä.

Jotenkin puheenaiheet ja lauluvalinnat pyyhkivät kappale kerrallaan pois aikaisemmin kirjoittamani postauksen kiukut ja takut. Osuvia puheenaiheita, uppoavia lauseenpätkiä. Taianomaisen latautunut tunnelma jakson alusta loppuun saakka. Jos tarttui ihmeen tuntu siellä pöydän ääressä ihmisestä toiseen, niin tarttui kyllä ruudun läpi minuunkin. Hoiti. Kiitos siitä.

Ihana Vain elämää. Viime kaudella samaistuin Irinan sielunmaisemaan. Tällä kaudella Toni Virtasen ja Kaija Koon. Muutkin kiehtovat. Hyvä kausi. Mitäs te tykkäätte?


Kuvana illan kauppareissulta mukaan poimitut freesiat ja syysiltakynttilät. Näyttää jotenkin hämmentävän hartaalta, mutta olkoon nyt niin tällä kertaa. Sellainen oli Vain elämääkin tänään, eli sopiikin yllättävän hyvin kuvitukseksi.



19.10.2017

Lähilomakohteemme Vaasa






Ei tehty syyslomasuunnitelmia etukäteen, koska ei vain jaksettu. Ja toisaalta jo tiedämme, että mahdollisuuksien mukaan kannattaa aina lomakohtaisesti arvioida yksityisyyden, yksinäisyyden ja levon tarve. Eli se, onko reissaaminen vain kuormittavaa, vai palauttavaa. Itse olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, ettei ajoittainen introverttiyteni ole vika ja häpeä, vaan ihan ok ominaisuus. Ja se piirre kannattaa ottaa huomioon, tai muuten menee lopulta kovasti mönkään. Liiallisen pusertamisen ja yrittämisen sijaan olisi viisainta antaa itselleen mahdollisuus riittävään nollaukseen, varsinkin stressaavien rupeamien jälkeen.

Syysloman alettua päähän putkahteli monenlaisia suunnitelmia, ajatuksia ja vaatimuksia. Jokaisella tietenkin omansalaisia. Niiden seasta saatiin lopulta kiukkujen jälkeen kaivettua päätös lähteä Vaasaan. Varattiin hotelli ja porhallettiin minilomalle juuri sopivan mittaisen automatkan päähän.


Hotelliin tutustuttuamme lähdettiin kärryttelemään Pohjanmaan museoon. Olin vähän skeptinen varsinkin tyttöjen kiinnostuksen suhteen, mutta turhaanpa olin. Lapset tykkäsivät ja itselleni oli suorastaan riemullista seurata kaksivuotiaan eläytymistä. Koko museokierroksen ajan Miuku kävelemisen sijaan juoksi, ja puhumisen sijaan huudahteli ja hihkui kovaan ääneen. "Oho! Äiti kato! Ooh! Voi voi! Ihana! Yäk! Äiti kato! KATO! Hieno! Oooo! Ääääk! Pelottaa! Äiti, tuu!" Välillä hyppäsi säikähdyksestä ilmaan (ihmisiä esittävät hahmot olivat pelottavimpia) ja etsiytyi hädissään äidin tai isän syliin. Huomiota saivat kaikki kohteet, jopa vaahtosammutin seinällä. Mun suosikkinäyttely oli vinksahtaneen näköisiksi täytetyt eläimet, joille käkätin katketakseni.





Museon jälkeen käytiin hienosti kahvilla ja shoppailtiin lelukaupassa. Annettiin isommille lapsille omat rahat, joilla saivat ostaa itselleen jotain. Keskimmäinen osti Masha-nuken ja esikoinen Mynthon-rasian, josta on jo päiväkausia haaveillut. Miukun käteen tarttui puhuva minivauvanukke, jonka 6 erilaista äänivaihtoehtoa vievät pienen hoitajan omatkin tunteet laidasta laitaan: "Hihihi, mamma! Hihihi, helou! Hih, moimoi! Haahaahaa, vauva nauraa! Voooi, vauva ikkee, yhyy." (Miten ihmeessä en nyt muista sitä kuudetta ääntä? Ne kuitenkin kotimatkallakin käytiin läpi ehkä kolmesataa kertaa!)

Hotellissa pulikoitiin poreammeessa, saunottiin ja katsottiin yömyöhään leffaa syöden samalla sipsiä sängyssä. Seuraavan päivän aamupalakin oli odotetun kaltainen elämys. Ainakin itselleni. Jäin juomaan kahvit yksin, kun muut menivät huoneeseen. Join muuten hi... taaaaas.... ti....




Ennen kotiin lähtöä kurvattiin vielä Raippaluodon satamaan ihastelemaan merimaisemaa, leikkimään leikkipuistoon ja silittelemään söpöä kissaa. Kivihaassa shoppailimme itsemme finaaliin. Sain viisivuotiaasta sovituskoppiseuraa ja valittiin toisillemme hauskoja vaatteita soviteltavaksi. Itselleen hän osti coolit aurinkolasit. Väsyneinä syötiin vielä jätskit ja kannettiin venkulat ja reissutyyliin sopivasti itkuiset lapset autoon. Illaksi oltiin tyytyväisinä kotona.

Samoin kuin olen aikaisemminkin sanonut, niin aivan ehdottomasti suosittelen muillekin lapsiperheille lomailua lähikaupungeissa. Hotelli, kävely, herkuttelu ja yhdessä olo tekivät lomasta yllättävän ylellisen tuntuisen, vaikka oltiinkin lähellä ja aika tutussa paikassa. Kotiintulofiilisten perusteella myös muutkin tykkäsivät.







16.10.2017

Äitii, tänneee, pelottaa!



On mielenkiintoista huomata, miten lapsen sisäinen maailma kehittyy.

Kaksivuotiaalla on menossa pelottamisvaihe. Pimeä pelottaa ja tunnistamattomat asiat pelottaa. Kuten yläsängyn ja seinän välissä roikkuva "mato", eli siskon uninallen jalka. Myös lattialla lojuvan oman tiikeriasun häntä saattaa pelottaa, mutta onneksi sen päälle voi laittaa paperipussin näkösuojaksi. "Noin! Häntä piiloon!" Eläinkaupassa pelotti gerbiili, tuli paniikkihuuto ja pakenemisreaktio. Kaikki muut rotat ja hamsterit oli ihania.

Pelko on ennenkokematon, iso ja vahva tunne. Pakokauhu kuvaisi lapsen tilaa paremmin. Gerbiili, "mato" ja ilotulitukset laukaisevat täyden hätätilan.

Viime yönä hän heräsi hysteeriseen hätähuutoon ja osoitti huoneen nurkkaa ulvoen. Isoveli panikoi aikoinaan samoin kesken unen. Vakuutti nähneensä katossa leijuvan silmättömän noidan. Tämä pienempi kertoi sentään nähneensä vain "häkin". Lohduttelin tarrautujaa kertomalla, että hämähäkki oli vain unta. Laitettiin pilkkopimeään huoneeseen vähän valoakin, että nähdään nurkkaan. Rauhoituttuaan uskalsi itsekin katsoa ja ihmetteli, kun ei heti näkynytkään häkkiä.

Paitsi että näkyi sittenkin! Siellä nurkassa vipelsi yksi. Lätkäisin siltä hengen pois, mihin hätääntyneenäkin kohtelias Miuku nyyhkäisi "Kiitos". (Kirjoittelen tätä autossa ja kuvaksi kelvannee lattialta löytyneestä kirjasta napattu hämppis.)



Nyt voin olla vain iloinen, että näistä kahdesta uneksijasta jälkimmäisellä on enneuneksijan taipumusta. En tiedä, mitä sille silmättömälle noidalle olisin osannut tehdä...


15.10.2017

Un(elm)ia





Mulla on nyt levoton mieli. Avaan sen tähän ja saan ehkä rauhan:

Näin joitain päiviä sitten unta, että oltiinkin ihan yllättäen valtavan suuren talon näytössä. Ihmettelin, että eihän meidän enää pitänytkään muuttaa, mutta ihastelin silti huoneiden ja mahdollisuuksien määrää. Talo oli kiehtova ja hirmuisen suuri. Kauhistelin kustannuksia, mutta oikeasti unohdin olla järkevä.

Selitin aamulla tunneuntani ja unen tunteita ääneen, että ehkä koen nyt olevani jonkin uuden äärellä. Että ei se tosielämän muutto oo mua pitkään aikaan enää mietityttänyt ja houkutellut.

Sitten meni pari päivää, ja etuovi.comiin ilmestyi se hullujen haaveiden talo, jota viime keväänä kuikuiltiin sydän pamppaillen. Ja PUM, nuo edellisen unen tunteet tulivatkin konkreettisiksi. Sellaisinaan, ihan yks yhteen.

Jotenkin tämä syysloma myös virittää tähän muuttoon liittyvään ajatuskehään, joka syntyi tyhjästä tasan vuosi sitten. Mikä hullunmylly siitä alkoikaan. Ja onneksi jo päättyikin.

Yritin tässä kirjoitellen itselleni vahvistaa, että nämä ajatukset saavat jäädä taakse ja selittyvät ajankohdalla ja sattumilla. Mutta onnistunko siinä? Hmmm... Toki oikeasti tunnistamme henkiset ja konkreettiset varamme, ja sikäli Rouva Järki voi heti todeta muuttokutkutuksille, että EI!

Nyt syyslomaa. Kunpa oma flunssanpoikaseni nyt ottaisi ja häipyisi ja kunpa saataisiin lomaan irtioton ja nollauksen elementtejä.






14.10.2017

Välipalan korvike



Illat humpsahtaa oksetuspisteeseen napostelun ja kännykän räpläämisen takia! Miten en muistanut aiemmin, että kutimet ratkaisee molemmat ongelmat! Äkkiä jotain puikoille. Ihan mitä vaan. Näköjään raitalankakaverukset tarttui käteen. Aika näyttää, mihin tämä kutimus taipuu.

Syyslomaa muuten, kamut!







12.10.2017

"Näytät lihavalta"



Taannoin esiinnyin kotona muhkeassa hameessa ja suuressa villapaidassa. Keskimmäiseni seisoi takanani, silmät peräsimen korkeudella ja totesi, että "äiti, sä näytät noissa vaatteissa lihavalta". Reaktiovaihtoehtoina oli tietenkin loukkaantua tai purskahtaa nauruun. Yritin pitää tilanteen neutraalina asiana toteamalla iloisesti jotain "No mitäs sitten?" -tyyppistä. Jotain sellaista, etten kuulostaisi pitäväni lihavuutta huonona ja toisaalta sellaista, ettei toisten ulkonäköä ole muilla lupaa moittia.

"No mutta jos on lihava, niin kaverit voi puhua rumasti selän takana", perusteli Keskimmäinen kommentointiaan.

Voi ei, miten surullinen ajatus. Mistähän se on tullut? Olen mielestäni ollut tosi tarkka siinä, ettei ihmistä arvoteta missään suhteessa ulkonäön kautta. Jotenkin olen ajatellut, että asenne imeytyisi lapsiin automaattisesti, kunhan vaan kotona ei puhuttaisi itsestä ja muista rumasti. Näköjään se yksistään ei ole riittänyt, ja asia täytyy hoitaa tämän "passiivisen, rumien puhumattomuuden" sijaan "aktiivisen, hyväksyvän sanoittamisen" avulla.

Niin, ja itselleni muistutukseksi, että juuri pyllynkorkuisilta saa eniten näitä "iso maha"- ja "pullea peppu" -kommentteja. Kohta katseet kasvavat korkeammalle. Ja siellä sentään ei ole  paljoakaan kommentoitavaa.


Hei, mun silmät on täällä ylhäällä!



10.10.2017

Seuraavaksi taidan taas neuloa vaan...








Sain eräältä tuttavalta säkillisen ikivanhoja fleecekankaita. Töihin niitä tarjottiin ja lupasin ilolla viedäkin. Mutta sitten kävi niin, että varaston nurkassa odotteleva säkki alkoi inspiroida itseänikin...

Synttärilahjaksi sain ompelukonehuollon, ja nyt taas kelpaa surrutella. Keksin, että teen esikoiselle fleecetakin, koska niitä tympii kaupasta ostaa. "Välivaatteita" inhoava lapsi kun ei välttämättä käytä kovalla hinnalla ostettuja vaatteita lainkaan. Tai ainakaan taisteluitta. Nyt lapsi saikin suunnitella oman takkinsa ja otin hänet ompeluassistentiksi mukaan. Nollabudjetilla saatiin takki, johon sillä on ainakin hyvä tunneside. Ensikommentti oli hämmästynyt "tästähän tuli aika hyvä". Katsotaan, voiko tätäkään silti tunkea talvipakkasilla takin alle, vai alkaako AAAAHDISTAAAA ja ÄÄÄÄÄRSYTTÄÄÄÄÄRGH.

Itselleni ajattelin tänään surauttaa oman visioni mukaisen takkilaisen. Huono idea. Väristä, vetskarista ja koristenauhasta tykkään kyllä paljon. Mutta mittaukseni menivät tietenkin kriittisesti väärin. Kauluksesta tuli suunniteltua pidempi ja helmastä jäi vetskari vajaaksi. Kikkailin kiukuspäissäni tyhmästi ja olin lopulta tyytymätön koko pläjäykseen.

Juuri pahimman harmin ja pettymyksen hetkellä lapset tulivat sisälle kuralätäköistä ja kohdistin kilarini heidän yltäpäältä kuraisiin vaatteisiin, typeriin hätävalheisiin ja selityksiin ja bonuksena vielä kaatopaikaksi räjähtäneisiin huoneisiin. Semmoista. Tunsin siis oloni todella onnistuneeksi paitsi ompelijana, myös äitinä.

Jatkossa teen lasten läsnäollessa vain lankatöitä, jotka voi lopettaa lennosta. Ompelukone nostetaan tulevaisuudessa pöydälle vain silloin, kun ei ole muita velvollisuuksia. Muistuttakaa mua tästä lupauksesta.

Ja kyllä, selvitettiin kilarini ja pyysin nöyränä anteeksi. Mutta kurkussa ja sydämessä on ikävä, karhean tuntuinen muistutus siitä, että käytin ääntäni todellakin enemmän, kuin olisi tarvinnut...




8.10.2017

Lapsenvahtimietteissä



Miten paljon muissa perheissä hyödynnetään tarjolla olevia lastenvahtipalveluita? Kerran viikossa, kerran kuussa vai kerran vuodessa? Onko hoitoon vieminen ja palvelusten pyytäminen teille helppoa vai hankalaa? (Kysyn, koska haluan oikeasti tietää!) Itselläni on ollut hankaluuksia pyytää hoitoapua ja arvioida, mitkä omista menoista ovat sen "arvoisia", että pitäisi vaivata niillä toisia ihmisiä.

Eilen oltiin ammattijärjestön juhlassa miehen kanssa. Tajusin vasta, että ollaan oltu syksyn aikana jo kolmissa juhlissa kahdestaan. Oma kynnykseni pyytää lastenhoitoapua on monesta syystä madaltunut. Esimerkiksi omien voimavarojen rajallisuuden ymmärtäminen on vahvistanut ajatusta lomailtojen tärkeydestä. Mutta myös se, että lapset ovat jo 7-, 5-, ja reilusti yli 2-vuotiaat helpottaa hoitoon viemisen tunneryöppyä. Lapset tulevat ymmärretyiksi ja osaavat kertoa tarpeistaan. Eikä haittaa, vaikkei mikään menisi arkirutiinien mukaan.

Tänään tytöt lähtevät ensi viikon hoitokuvioiden takia mummolaan kahdeksi yöksi. Se tuntuu vähän isolta ja erikoiselta asialta. Mulle. Uudelta. Mutta toisaalta aika kivaltakin. Eikä mene kauaa, kun voidaan lähteä juhliin, leffaan tai ravintolaan syömään niin, että lapsenvahtina on pelkkä puhelin! Ehkä seitsemän vuotta? Vai viisi? Vai? Kertokaa te, kokeneemmat. Tuntuu kyllä oikeasti ihan älyttömältä ja uskomattomalta ajatukselta! Siihen asti toivon, että uskalletaan käyttää  lapsenvahtipalveluita enemmän, kuin edellisten seitsemän vuoden aikana.

Uskon, että se on lopulta koko perheen etu. Eilenkin juhlista tuli paljon iloisempi äiti, kuin mikä sinne lähti.







4.10.2017

Hieno suoritus!



Vietin pitkän työpäivän päälle melkein 3 tuntia töissä. Sain tehtyä kertotaulukokeet loppuviikolle, lähetettyä kolme wilmaviestiä, suunniteltua yhteistä tuntia kollegan kanssa, tarkistettua enkun kokeet loppuun, mietittyä huomiselle huterahkot raamit, suunniteltua tukiopetuksen, eriytettyä äikän tehtävän ja ehkä jotain muutakin. Vaikea muistaa, kun pää on ollut kahdesta asti puuroa.

Vielä jäi merkkaamatta pari tuntimerkintää, tekemättä huomisen tarkat suunnitelmat, jaksosuunnitelmien päivittämisestä puhumattakaan. En myöskään ehtinyt askarrella suunnittelemiani toimintaohjekortteja ja ympänkokeita, enkä tutustua kolmeen asiakirjaan, jotka pitäisi päivittää (ja joiden päivittäminen pitäisi ensin opetella, samoin, kuin niissä käytettävä sanasto ja toimintamallit). Unohdin myös siivota kässänluokkaan jääneet loppusotkut. Seuraavalle liikuntatunnille en ehtinyt kehitellä mitään ja matikkakin lähtee huomenna lonkalta. Ensi viikon kuvista pitäisi valmistella, samoin kässään tarvitsisi hankkia jotain/jostain/jollain matskuja. Haluaisin ehtiä yksilöimään opetusta ja huomiotani ja välittämään enemmän ja paremmin. Ei vain riitä voimavarat ja aika. (Vaikka montaa näistä hommista teen toki heti, kun painan pääni tyynyyn illalla...)

Tulin siis kotiin rättipoikkiväsyneenä. Vähällä oksentaa nälästä ja uupumuksesta. Postista oli tullut lähestyvän synttärin kunniaksi postia, joka sai itkun kurkkuun ja koppuraksi käpertyneen oloni aavistuksen löllömmäksi. Palkintotarroja, joista annoin heti yhden itselleni.



Kiitos taas, Heidi. Se toinen Heidi, se, joka yllättäen rohkaisee juuri oikealla hetkellä ja sopivilla ajatuksilla. Mutta kai voin tätä meidänkin talon Heidiä kiittää päivän urakasta, moittimatta kaikesta, mitä jäi tekemättä.

(Ja tiedättehän, että tykkään työstäni. Sitä vain on liikaa ja se ei vähene tekemällä. Jos ei muuta, niin olkoon tämä kannanotto ainakin pienempien luokkakokojen puolesta. Se taatusti maksaisi siihen kohdistetut panostukset moninkertaisina takaisin!)


2.10.2017

Vilukissa varautuu talveen (Osa 152 tms)



Hinguin itselleni marjapuuronpunaista nilkkapituista villatakkia vaatekaupasta. En malttanut hinnan (ja käsinpesumerkin) takia ostaa. Päätin tehdä. Paitsi etten malttanut sitten kuitenkaan odottaa löytäväni sopivaa lankaa. Otin kaupan alelaarista 4 kerää kympillä, Novitan Lumoa. Ikävästi akryylia. Mutta hirveä aloittamishinku oli, ja päätin sitten tehdä vaikka testitakin, jollen muuta.

Värisävyt sinällään on kivat, mutta raitaisuus tuntui alusta alkaen huonolta. Varsinkin, kun neuloin kainaloihin asti yhtenä tasona, ja raidat jäivät siksi melko kapeiksi. Jälkikäteen ajattelin, että olisi pitänyt rikkoa raitaa pari kertaa useamminkin, eikä vain niissä kohdissa, joissa vaihtui kerä ja päätin olla välittämättä sävyjärjestyksestä.

Mutta ollakseen parin illan projekti, tästä tuli aivan kiva. Ja mikä parasta, ihanan lämmin ja pehmeä! Kädet kaipaisivat taskuja, joissa lämmitellä. Mutta sellaisten oltua paidassa kiinni 5 minuuttia päätin irrottaa ne. Näytti tyhmältä ja nuhjuiselta, vaikka tuntuikin kivalta.