Nettishoppailun hankaluus

Näin, kun elo tiivistyy kotona oloon, yhteen kauppareissuun viikossa ja vielä harvempiin piipahduksiin työpaikalla, on elinpiiriä välillä laajennettava muuta kautta.

Varmaan monien muiden tapaan minäkin olen kukkunut tavallisista tavoistani poiketen verkkokauppojen sivuilla. Noshilta oli vielä aika helppo tehdä tilaus, kun tilasin kuitenkin esikoiselle samaa paita-arsenaalia, mitä olen tähänkin asti tilannut. Tiesin, mitä saan ja mitä  haluan.

Hiusjuttujen shoppailu tuossa toissaviikolla kuitenkin tuotti enemmän päänvaivaa. Yhtä asiaa tarvitsin, mutta tietenkin piti samalla koko hiustarvike- ja korukauppa penkoa läpi. Ostoskorissa kävi kymmeniä tavaroita ja aikaa kului ainakin pari iltaa. Lopulta tilasin 5 tuotetta, joista eniten hinkumani oli päässyt pähkäilyni aikana kaupasta loppumaan. Kun tuotteet sitten tulivat kotiin, ei yksikään neljästä ollut sellainen, kuin olin kuvitellut, tai minkä olisin kaupasta ostanut. No, sikäli ei vakavaa, että käyttöön päätyvät kyllä, ja monestakaan eurosta ei ollut tällä kertaa kyse.

Nämä  korvikset...
En nyt suoraan sanottuna enää hahmota, millaisiksi nämä kuvasta kuvittelin...
Ehkä ainakin pienemmiksi? No, onneksi ovat edes höpsöt.

Tämän ja eilisen olen tonkinut H&M:n nettikaupan hyllyjen välejä. Että jos vaikka löytyisi vielä jotain, mitä olen aina tarvinnut. Voin kertoa, että tongittavaa on niin paljon, ettei se ole ollut enää kivaa. Ja tämäkin kaikki siis alkoi siitä, että silmiin osui facebookin mainostamana vihdoin yksi vaatekappale, jota olen pitkään metsästänyt, ja vieläpä poistohintaan. Joskin sitten kokoa pienempänä, kuin muuten olisin ostanut, mutta näin sitä vain optimistina kuvittelee, että ehkä se kuitenkin on hyvä. Ja siis miten turhaa tilata VAIN yhtä tuotetta, täytyyhän sitä nyt jotain muutakin samalla vaivalla, vai mitä....

Olen siis 3 minuuttia sitten maksanut tilaukseni, ja nyt jo harmittaa. Tuotteet kyllä kaikki olivat kutkuttavia, ja lapsillekin saatiin tarpeellisia sukkia ja alkkareita. Ja söpöimpänä kuopukselle Bart Simpson -kääntöpaljettipaita, johon hän sivusta seuratessaan liikuttavasti ihastui. Outo ihastus, ja siksi just aika söpö. Mutta veikkaan, että ensi viikolla joudun nolostelemaan hankintojani ja kokovalintojani. Toivottavasti niin käykin, sillä edelleen uskon mieluummin, että nettishoppailu on hankalaa, turhauttavaa ja pettymyksentäyteistä. Ihan oikeasti olen enemmän kuin mieluummin sitä mieltä. Palaan paketin tultua kertomaan, kuinka kävi.

Jos kehtaan.

(Pääsiäisaiheestakin meinasin kirjoittaa, mutta tämä nyt putkahti tänään. Ajantaju on sekaisin, enkä ole ollut kovinkaan pitkäperjantaillisissa tunnelmissa. Joskin piiiiiiiitkä on tämä päivä kyllä todellakin ollut.)

Pieni koru, suuria ajatuksia

Kun olin pieni, äidilläni oli kultainen Usko toivo rakkaus -koru, jota usein ihastelin ja hypistelin. Pyysin itselleni samanlaista. En muista sanatarkasti, mitä äiti puolihuolimattomasti vastasi, vai kertoiko ehkä saaneensa sen isältä joskus lahjaksi, mutta lapsen mieli käänsi vastauksen sanoiksi "Saat sellaisen sitten joskus lahjaksi tulevalta poikaystävältäsi".

No, tulevat poikaystäväni eivät varmaankaan olleet tällaisesta käytännöstä kuulleetkaan, ja tietenkin jäin ilman korua. Varmaan olisi kannattanut vihjata toiveesta? Ja vaikka totta kai äkkiä jo ymmärsin, että ajatukseni oli virheellinen ja hassu, en osannut siitä irtikään pyrkiä. Monet kerrat olen ajatellut, että "Oih, nätti koru, ostaisipa minunkin poikaystäväni mulle joskus tuollaisen".

Tänään lähtiessäni koruliikkeestä silmiin osui pienen pieni riipus alelaarissa, ja tajusin, että nythän muuten juurikin ostan sen siitä itselleni. Muistuttamaan juurista, arvoista ja uskosta.

Koko päivän olen nyt miettinyt: Usko, toivo ja rakkaus. Ja oudosti koko ajan käskymuotoina. Usko ja toivo. En minä ennen ole sitä noin ajatellut tai päässäni kuullut. Mutta tänään se on kuiskinut niin: Heidi muista: Usko! Ja toivo! Mutta rakkaus on jotain muuta, kuin teko, johon voi käskeä. Se on niistä suurin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Töistä lähdin leveästi hymyillen, lämpö riiviöluokkaani kohtaan läikkyi lempeänä metelin väleissä. Hymy tarttui pitkin päivää naamasta toiseen. Uskon ja toivon, että väsyneeestä alusta huolimatta vuodesta tulee hyvä. Koska rakkaus on suurin.

...Luulin myös ala-asteikäisenä, että musta ei voisi tulla eläinlääkäriä, kun en ollut päättänyt sitä jo kuusivuotiaana. Että äiti, mitähän te mulle todellisuudessa ootte sanoneet, kun näin olen ajatellut? Ja mitäköhän omat lapseni alkavat ajatella näinä hetkinä ihan hullusti?

Tupsupipot ipanoille

Tytöt valitsivat kaupasta itselleen kimallelangat lempiväreissään. Tein niistä pipot. Sen kummempia suunnittelematta niistä putkahti tällaiset. Molemmat olivat tyytyväisiä omiinsa, eikä kutita, puhdasta akryylia kun ovat.. No, ehkä heistäkin joskus vielä tulee villafiilistelijöitä.

Nolostelin ensin, että johan on kököt ulkovaatteet kuvissa, mutta haloo, ihan sama! Sitä paitsi nehän rimmaa lopulta ihan kivasti, vaikkei kokonaisuutta nyt harmoniseksi tai tyylikkääksi pystykään sanomaan.

Nyt porukka asettuilee olohuoneen lattialle patjalle. Keskisiskon haaveena on ollut herätä kuusen alta aattoaamuun. Riemu on ollut railakasta jo tänään, joten tsemppiä huomiseen meille, ja muille samanlaisen jännityksen keskellä eläville.

Kuinka mulle käy arjessa?

Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.

Kapeat housut, helpompi kerrospukeutuminen

Mun arkiaamuja värittää jännitys siitä, miten lasten saaminen vaatteisiin milloinkin onnistuu. Lähden hipihiljaa kahden isoimman kanssa ja mr Pii vie hoitoon pienimmän vasta myöhemmin. Yritetään olla herättämättä heitä. Välillä kriittiset pukijat ajautuvat rajuunkin vaatekiukkuun, jos tarjonta ja esimerkiksi sääolosuhteista johtuvat vaatimukset eivät miellytä.

Isoin on oppinut jo hyvin aamurutiineihin ja tietää useimmiten olla järjestämättä hepulia. Osaa neuvotella, jos jokin ei miellytä. Tosin itsekin osaan jo varsinkin hänen kohdallaan vähän ennakoida ja vältellä ärsyttävimpiä vaatteita ja ehdotuksia. Ärsytysvaatteita nimittäin löytyy: liian väljät, liian erikoisen väriset, liian kankeat, kutittavat, oudolta (esim. uudelta) haisevat, liian paksut, liian monet kerrokset, toppavaatteet, kumpparit jne. Keskimmäisellä kiukku tulee yleensä siitä, etten ole löytänyt hänen puettavakseen mekkoa, röyhelöitä tai muuta krumeluuria.

Aloitin ulkohousukauteen valmistautumisen hankkimalla esikoiselle ulkohousujen alle sopivia sisähousuja: riittävän kapeita - ei liian, riittävän yksinkertaisia ja huomaamattomia, riittävän paksua kangasta ettei tarvi kalsareita viileämmälläkään säällä, koska kerrokset vain ei tule kuuloonkaan. Kaupoista en löytänyt kuin tyttömäisiä, ohuita legginsejä ja liian leveitä collegeja. Poikanen kun on vielä niin hoikkakin, ettei kaupan housut siksikään istu hyvin juuri koskaan.

Siispä kävin kangaskaupassa ostamassa paksua collegea, jonka toinen puoli on (anteeksipyyntöni luonnolle) jotain ihanaa pehmeää. Otin mallia vanhoista NOSHin Hero-housuista, jotka oli oikean kokoisina pojan lempparit. Tein heti samalla mallilla kahdet pöksyt. Jälkimmäisiin en jaksanut tehdä taskuja, kun ekojen kanssa mokasin ja säädin riittävästi. Tein kuitenkin niihinkin taskun näköiset saumat koristeiksi, tuli muka jätkemmät.

Persauksen sauma pitää varmaankin vielä vahvistaa sinisellä ompeleella, kun valkoinen saumurisauma irvistää niin härskisti.

Pupunkorvapipo, jonka loppukankaasta askartelin, päätyi olemaan ihan liian pieni kellekään meistä, se on siis uutta kotia vailla.

Työkengät nro 1

Kiitos kenkävinkeistä! Sovittelin ehdottamianne ja reinot melkein ostinkin. Mikään ei kuitenkaan ollut Just Hyvä. Siinä kohtaa päätin tarttua siihen ajatukseen, että kenkiä voi hyvin olla kahdetkin. Villasukkapäiville omansa. Villasukkatohvelit löytyi lopulta lähikaupan alekopasta, ja hinnasta huolimatta sain ne tossut, jotka tuntuivat jaloissa parhailta.

Eilen taas löysin tähän hetkeen sopivat tossut. Mummotöppöset, pehmeät ja napakat, helposti puettavat. Jo kaupassa visioin kenkien päälle mustat silkkirusetit, ja tänään ne jo nököttävätkin siinä. Näin, kun farkut on kääritty korkealle ja nilkasta paljastuu tyylikkäästi (Aahhahhahhaa!) pohkeeseen asti kiskottu nilkkasukka, näytän sopivan kivasti Mozartilta. Hyvähyvä.

Nämä on riittävän simppelit ollakseen monikäyttöiset. Ja riittävän höpsöt ollakseen itseni näköiset. (Ja riittävän umpinaiset peittämään rumatsukat-päiväni.)

Vinkeistänne oli hyötyä, vaikka lähdinkin vähän eri suuntaan. Erityisesti tartuin tuohon, että kenkiä tosiaankin voi olla useammat, kuin yhdet. Villasukkapäiville ehdottomasti omansa. Onhan mulla pukukoppi niiden säilyttämistä varten.

Riisipuurosta, kahvitauoista ja suuresta kellosta tulee hyvä päivä.

Pitäisi muistaa useammin, että meidän lapsilta saa "Maailman paras äiti" -pisteet niinkin helpolla, kuin pari desiä riisiä ja reilu litra maitoa pataan ja puolitoista tuntia uunipuuron valmistumisen odottamista. Retostelivat kavereillekin, että äitipä tekeekin meille tänään uunipuuroa! Ihanan helposti miellytettävät tyypit... Tavallaan... Edes toisinaan.

Kaappini ainoa tekstipaita sanoi itselleni ja kohtaamilleni ihmisille tänään näin:

Muistin uskoakseni vähän hehkua ja nauttia, kahvitauonkin pidin peräti kahdesti. Olin onnellinen tänään. Päiväni oli täyttä, mutta hyvää. Menin töiden jälkeen vaihdattamaan kelloon paristoja. Ostinkin uuden alehyllystä, kaupan isoimmalla kellotaululla. Se muistuttaa mua kummitädistäni, jolle olen aina mieltänyt isot, näyttävät asusteet. Nahkasaappaat yli polven, suuret korvarenkaat, kauniit mustat käsilaukut ja valtava kello. Tarkasti en muista, mutta tyylin miellän vahvasti. Tarkemmin ajateltuna hän on ollut hämmentävän teini noiden varhaisten ihailevien muistojeni aikaan. Tuli hyvä mieli kellosta. Ja terveisiä coolille kummitädille!

Solmittu panta pötkelöpäälle

Vinksahtanut otos, mutta siinä näkyy oleellinen kohta jostain mulle harvinaisesta: Siinä on nimittäin niskan kautta kulkeva huivi. Mulla on oudon muotoinen pötkelö pää, jossa ei tahdo pysyä tällaiset solmitut huivit mitenkään. Tykkään kuitenkin pannoista ja ruseteista, ja etenkin tämän otsatukan kanssa ne sopivat mun mielestä kivasti.

Yhtenä yönä sain loistoidean juuri ennen nukahtamista. Outoa oli se, että tämä vielä aamullakin tuntui toimivalta ja iisiltä keksinnöltä. Eli ei muuta kuin hommiin, ja hetkessä oli valmis tämä toimivin kokeilemani huivipanta ikinä! Jatkoon, ja lisää värejä ja eri kokoisia rusetteja pantarunkoon vaihdettaviksi! Oh, tämä varmastikin vähintään mullistaa maailmani.

(Ohje: leikkaa kaksi samanlaista pötköä. Katkaise toisesta päät niin, että pitkä pala jää päänympäryksesi mittaiseksi. Kankaasta riippuen huolittele tarvittaessa katkaistut reunat. Kiinnitä palat toisiinsa ja ompele reunat ympäriinsä. Käännä. Pujota pantaan. Solmi.)

Pipoja ja tuubihuiveja

Alkuvuoden niskajumin jälkeen olen taas tarttunut kutimiin. Tein kummipojalle ja pikkusiskolleen pipot, huivit ja lapaset. Tai oikeastaan yksi peukalonpää vielä puuttuu. Miten onkaan mahdollista, että liki loppuun porhalletaan aina isolla innolla, ja sitten viimeisen peukalon tai päättelyn kohdalla loppuu kiinnostus?

Pohdiskelin kuvioita ja päädyin tekemään punaiseen pidennetyn helmineuleen ja mustaan siksak-kuvion. Se oli tosin näin talvi-iltoina mustalla neulottaessa kauhean huono idea. Moneen kertaan piti purkaa, kun oli jossain kohtaa vinksahtanut, muttei yömyöhään enää nähnyt, että missä. Jollei se olisi ollut niin ärsyttävän työlästä, niin tekisin tuolla mallilla vielä pari pipoa lisää, niin kovasti mallista tykkään! Ehkä sitten kesällä, kun riittää luonnonvaloa läpi vuorokauden. Huivissa ja pipossa on samat kuviot, mutta lapaset tein ihan vain sileällä neuleella. Arvelin, etten olisi saanut pintoja nätisti istumaan pienempiin kappaleisiin.

Mallit omasta päästä ja sovitukset tyttären päässä. Erittäin vauhdikkaat sellaiset. Siksi punaisessa on takasauma tyhmästi nyt otsalla. Kun ei vain ehtinyt korjaamaan, kun mallipään piti jo viipottaa muualle.

Mikä innovaatio: Villalieripipo!

Illan ratoksi tongittiin lankalaatikkoa. Poika jatkoi sieltä löytämäänsä vanhaa neulettaan ja tyttö opetteli sormivirkkaamaan. Kopan pohjalta löytyi myös ehkä vuosi sitten valmistunut kauluri. Hupsuiltiin, että siitä saisi vaikka mitä: Miukulle hameen tai ylöspäin levenevän hulppean kruunun.

Keskimmäinen itse laittoi sen päähänsä näin ja hihkaisi, että päälaelle saisi kissan korvat, jos reunan ompelisi kiinni. Ja niinpä tehtiin, koska olihan se nyt ihan mainio idea! Talvinen villalieripipo! Minähän tarvitsen tällaisen itsekin, tosin ilman korvia mielellään.

Vähän, kuin jotain rusettia kaipaisi tuohon pään ympärille...? Kuulostellaan.

Ja pahoitteluni laiskan bloggaajan kuvista, jossa on ajan ja valon sijaan turvauduttu kännykkäräpsyihin ja filttereihin. Paitsi että sehän on blogini yleinen linja muutenkin. Hups, unohdin. Vertasin vahingossa oman historiani sijaan muihin blogeihin ja haavekuviini.

Levottoman pärinöitä ja lankakerhokuulumisia

Uudenvuodenpäivän jälkeen vihdoin luovuin haaveesta relata joululoman aikana. Keräsin lepounelmien rippeet, pakkasin ne muovilaatikkoon odottamaan kesälomaa ja tsemppasin itseni kohtaamaan alkavan lukuvuoden ilman, että tuli sittenkään tankattua tankkia täyteen loman aikana. Yritetään sitten viikonloppuisin edes hiukan latailla ja hiihtolomaan on enää muutama viikko. Jotenkin kevätlukukausi tuntuu tässä kohtaa visuaalistettuna leppoisalta alamäeltä kohti kesälomaa. Kummasti se tunne tosin muuttuu, mitä pidemmälle mennään, ja aikamoinen urakka on lopulta raahautua ne viimeiset metrit kesäkuun kulmilla. Mutta tästä se lähtee, ja muistikuvien mukaan aika vauhdilla taas.

Joululoma oli siis pettymys. Tänään oli kuitenkin hätäkutsulla eilen kokoon kyhätty lankakerho. Kaikki loman aikana patoutunut energia purkautui kolmessa tunnissa. Myös päivän aikana nautitulla kahvilitralla (kevyehköjä käynnistysvaikeuksia helpottamaan...) lienee myös osuutta övereihin iltapärinöihin.

Testattiin uudehko ruoka- ja kahvipaikka, josta itse tykkäsin kyllä kovasti tunnelmansa takia. Kävin totaalisilla ylikierroksilla tästä kaikesta ja käyttäydyin kaikin puolin levottomasti. Kotimatkalla koitin purkaa iltaa ja tajusin mm. vasta nyt hävetä mahdollisesti hyvinkin tungettelevaa täti-ihmistä itsessäni, joka urkki viattoman (ihanan) tarjoilijan elämää. Hih, omasta mielestäni oli kuitenkin hyvinkin hauska ilta, erityiskiitos meidän superille lankaväelle.

Mietin illan ja kotimatkan aikana monenlaisia asioita. Kuten sellaista, että uusien ihmisten kohtaaminen on kivaa. Pitäisi tehdä sitä useamminkin, ja muissa yhteyksissä, kuin työroolissa. Siinä roolissakin se on kivaa, mutta ei yhtä vapaalla tavalla. Toisaalta illan aikana käytyjen keskustelujen myötä tajusin olla myös kiitollinen siitä, että työskentelen kaupungissa, jossa mulla ei ole lapsuudesta asti muodostettuja mielikuvia ihmisistä, joiden kanssa nyt olen "asiaksasuhteessa". Ja ettei minuakaan arvioida sen perusteella, millainen olen ollut lapsena. Vaikkei kaapeissa mitään luurankoja olekaan. Ja sitten toisaalta sitä onkin aika iloinen myös siitä, että teininäkin on ollut vähän himmeli tyyppi. Ettei välttämättä oo sietämättömän noloa tulla muistetuksi sellaisena.

Huomasin myös sen, että innostuminen ja kiihtyminen saa mut palelemaan ytimiä myöten! Olen sen huomannut aikaisemminkin. Jännittävät ja tärkeät keskustelut tai suurien asioiden pohtiminen saa mut ihan konkreettisesti tärisemään. Outoa. Se on aika epämukavaakin.

Tulin juuri kotiin. Ylikierrokset ja syvähytinä jatkuvat edelleen. Täälläkin minä nyt rönsyilen kappalekaupalla, vaikka tarkoitus oli tulla päivittämään Lankakerhon kokoontumisaikoja. Alustavasti merkkaan kerhopäivät tästä kahden viikon välein keskiviikoille. Katsotaan sitten paikat ja kellonajat sinnempänä. Edelleen olette tervetulleita joukkoomme, te jotka osallistumista mietitte. Kovin olen kiitollinen kaikille, jotka olette koskaan mukana olleet! Kerhoilu isolla porukalla tai siskon kanssa kaksin on ollut tosi tosi (TOSI) tärkeä harrastus hankalien päivien ja viikkojen seassa.

Tänään en saanut käsitöiden osalta aikaiseksi mitään. Levottoman kerhoilijan lankarullat lojuivat pöydällä. Mutta ei se mitään, jonain päivänä sitten taas. Eilen sain kylläkin valmiiksi tämän superpehmoisen alpakkakaulahuivin (Dropsin Alpaca Boucle -lanka). Tämä tuntuu käteen pehmeältä kuin kiharainen lampaanturkki. Kaikki hypistelijät ovat ihastelleet tuntumaa ja pehmeyttä. Kuvan naama on tympeä ihan vain siksi, että kuva on otettu tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Kello on löytänyt takaisin ranteeseen ja kännykkään on asetettu taas pari pirinää sinne kuuden ja seitsemän välille. Eli ei muuta, kuin kevättä kohti. Kerhokevättä, työkevättä ja elämän kevättä. Hiphip! (Huomenna lupaan juoda vähemmän kahvia...)

Ruusupannat siskoksille

Välipäivien välipalatyönä hurautin tytöille pannat. Tytöt valitsivat itse langat mun kätköistäni. Laventelin värinen on Dropsin Baby Merinoa ja sinisessä lankana kuin myös Dropsin Baby Alpaca Silk (70 % alpakkaa ja 30 % silkkiä) kaksinkertaisena neulottuna. Molemmille kutinaherkille kelpasi.

Tuo Baby Merino onkin entuudestaan tuttu ja tykkään siitä kovasti. Silkkialpakka on uusi tuttavuus ja ainakin ensituntuman perusteella uskallan suositella sitäkin. On juuri niin ihanan tuntuinen, kuin miltä kuulostaakin. Ja yksinkerroin neulottuna vielä silkkisemmän näköinen ja kevyempi.

Pantojen takaosat eivät näköjään näy, mutta panta on takaa vähän matalampi (lyhennetyt kerrokset) ja siniseen tein keskelle taakse 14 silmukan pätkälle sileän sijaan ainaoikeinneuletta, minkä takia panta mukautuu pään muotoon paremmin.

"Oli kivaa halata", totesi pienempi kuvaustuokion päätteeksi.

Froteetöppöset

Instassa jo esittelinkin uudet töppöseni.

Ostin joku aika sitten Lankavasta ekofroteekudetta ajatuksenani tehdä pari käsipyyhettä. Yhden pyyhkeen tehtyäni iski olo, että haluan käyttää materiaalin johonkin "jännempään", vaikka pyyhkeestäkin tuli varsin kivan tuntuinen. No, mitäpä muutakaan siitä olisi talvikammoiselle kylmäkoipeliinille tullut, kuin uudet töppöset. Niinkin "jännä" idea tuli siis...

Lopputuloksena parin tunnin tekemisen jälkeen oli hauskat, painavat kotisukat, joiden kanssa kaamossynkkyys SAATTAA olla hiukan helpommin kestettävissä, kuin ilman.

Mietin muutenkin, että mun on valjastettava villarakkauteni mielenterveystyöhön näin talvea ja pimeää kohden mentäessä. Pelkään, että synkkyys, kylmyys ja pimeys vie mennessään. Pelkkien kynttilöiden ja takkatulen voimin en jaksa koko talvea fiilistellä, mutta sohvan nurkassa nuhjuaminen villahuovan alla villasukissa ja -kerrastoissa voi hyggeydessään tuoda hitusen helpotusta. Alan olla aika hyvin varustautunut siis. Bring it on, vittu! (Anteeksi ruma puhe, mutta tietty aggressiivisuus nyt vaan tsemppaa mua, vaikkei hyggeilyyn kauheasti rimmaakaan...)

Rakkaat shoppailureissuni

Keväällä mielenterveyshoitaja neuvoi tekemään jotain, mistä nautin. En keksinyt mitään. Paitsi shoppailun, mikä silloin tuntui tosi tyhmältä ajatukselta.

Lähdin kuitenkin, muistaakseni jo samana iltapäivänä tuulettumaan lähikaupunkiin. Huomasin tarvitsevani yksinoloa ja vain itseni huomiomista, vaikkei se alkuun helppoa ollutkaan. Podin syyllisyyttä kotoa lähtemisestä ja autoilukustannuksista. Sittemmin oon käynyt viikottain yksin siinä himpun verran isommassa kaupungissa viettämässä aikaa ja usein ihan vaan sovittelemassa vaatteita tai kahvilla istuskelemassa. Aika maltillisesti olen varsinaista shoppailua tehnyt.

Tuon kuvissa näkyvän pienen ruskean nahkalaukun ostin jollain noista ihan ensimmäisistä reissuista. Kaikilla seuraavilla reissuilla se on keikkunut mukana. Kotona se on roikkunut eteisen naulakossa muistuttamassa yksin menemisen tärkeydestä. (Ei kun hetkinen, eihän meillä ole naulakkoa... Seinälampussahan se onkin roikkunut.)

Tänään tein varmaankin viimeisen tämäntyyppisen shoppailureissun pitkään aikaan. Vaikka olen talvesta asti tiuskinut, että haluan töihin lepäämään, niin nyt, mielen tervehdyttyä ja onnitilan tasaannuttua, tunnen haikeutta tämän kotijakson päättymisestä. Sitä on ihmeen äkkiä unohtanut, miten kamalan raskasta se arki ja oma olo välillä osasikin olla. Mutta jotenkin, silti, oon kiitollinen sekä omasta, että mr Piin uupumisesta. Tämä on opettanut paljon ja laittanut meidät ihan kummalliseen elämänvaiheeseen rimpuilemaan. Näytämme kuitenkin selvinneen aika kunnialla.

Keväällä kuuntelin sinne kaupunkiin ajellessani radiosta Jannan biisiä "Sä et oo hullu" samaistuen siihen (tosin pitäen itseäni kuitenkin aika hulluna, kuten arvelin Jannankin oikeasti pitävän itseään) ja Irinan kappaleeseen "Hiljaisuus". Kesällä fiilistelin sen hetkisen elämäni tunnusbiisinä Juulian kappaletta "Mul oli ikävä mua". Nyt ei ole enää tunnusbiisiä, vaan jammaan vaikka Despaciton tahtiin, ymmärtämättä sanaakaan. En enää tarvitse voimabiisejä, vaan hoiloteltavaa ja hömppää. Tällaista tämä elämä on: Vaiheesta toiseen. Ja sitä kamalaa vaihetta en enää muistaisi, ellei nuo ensimmäisinä mainitut kappaleet herättäisi jonkinlaista etäistä muistijälkeä mussa. Tuntuiko tosiaan tältä? Myötäeläminen on kyllä vaikeaa, kun niihin omiinkin vanhoihin tunteisiin on jälkikäteen aika vaikea saada kosketuspintaa.

Mutta hei. Shoppailureissut on tuottaneet tulosta. Nyt on paitsi helpompi olo, myös kolme uutta tukan väriin sopivaa paitaa, pillifarkut ja kunnon trumpettifarkut. Myös pari hauskaa uutta korua. Tulkoon työt, uskon olevani valmis. Kaikkine normaalikokoisine pelkoineni.

Varastetut kengät

Oon iltaisin esittänyt alitajunnalleni toiveita, että toisi hyviä ja puhuttelevia unia. Niitä on tullut, ja niistä olen saanut uutta otetta elämäntilanteemme tulkitsemiseen.

Viimeisimmässä olin jättänyt uudet kenkäni jonkin näyttelykierroksen ajaksi kyseisen rakennuksen eteiseen. Kun pääsin kierrokselta, huomasin kenkäni varastetuiksi. Hätäännyin ja hermostuin. Uudet, käyttöä vasta odotelleet mustat, laadukkaat nahkakenkäni... Kaikkivaltiasta edustava henkilö kyllä lupasi, että saisin niistä korvaukseksi 40 euroa. Väitin vähän vihaisena niiden maksaneen 80 euroa, vaikka oikeasti muistelinkin hinnan olleen 70 euroa.

Siinä sitten rauhoituttuani mietin, että onneksi mulla sentään on toiset kengät, vaikkakin olivat nuhjuiset tennarit. Ja toisaalta voisin kyllä muutenkin tykätä vähän toisenlaisista juhlakengistä.

Ehkä siis alan ajatella elämänikin suhteen, että oikeastaan näin on ihan hyvä.

Ja tiedättekös, mikä on ollut hyvää myös ahdistuksessa? Kotoa karkailut ovat vieneet mut lenkeille lähimetsään ja ajeluille uusille metsäteille, lähikaupunkeihin ja tuntemattomien peltojen poikki. Täällä on kaunista. Sekin on ollut hyvä huomata.

(Sovituskoppihöpöilyä)

Kultaiset korkkarit

Mun selkä kestää taas raskaus- ja imetysvuosien (ilmeisesti hormoniperäisen iskias-tyyppisen) selkäkivun poistuttua korkokenkiä! Ainakin matalahkoja, jee! Harmi vain, että luottokorkkarini ovat menneet jotenkin venkuloiksi ja venyneiksi, ja osaan kokemattomuuttani kävellä tosi huonosti niillä toisilla, aavistuksen korkeammilla koroilla, jotka omistan. Mutta koska jalat näyttävät ballerinoissa niin paljon pökkelömmiltä, totesin tarvitsevani uudet, sopivan korkuiset ja simppelit, ihanat juhlakengät.

Ja kävipä tuuri! Monta kenkäkauppaa ja hyllyriviä kierrettyäni löysin juuri mulle oikean korkuiset hennon kultaiset kengät. Siis kultaiset, ooh! (Kimaltelua oli vaikea vangita kuvaan ja näyttävät laimean beigeiltä.) Kultaisia ja nudeja olin hamunnut edellisissäkin kaupoissa. Ja hei, mikä parasta löydössäni: Kaivoin ne viimeisen kaupan perimmäisestä alekopasta, juuri ennen kenkäkauppojen sulkemisaikaa. Viimeinen koko, kymmenen euroa. Hiphei, elämä on välillä reilua. Näillä käpyttelin helposti kahdet ylioppilasjuhlat eilen, olisin käpytellyt pidempäänkin! Jatkanpa siis tänään.

Mitäs seuraavaksi?

On kesäkengät ja talvitakki.

On kuivaa ja märkää maata.

On söpö nahkalaukku ja Halppiksen muovikassi.

On vähän kaikenlaista yhteensopimatonta, päällekäistä, puuttuvia palasia ja sekavaa.

On tuommoinen risteyskin tuossa. Vai nurkka?

Vaan ei mitään hajua tai merkkiä, mihin mennä ja mitä tehdä.

Paitsi sen verran, että Lankakerhoon mennäänkin ensi viikolla jo tiistaina! Hokshoks! Helatorstai sekoitti perhekalenteria. (Maadoitin itseni tällä lauseella. Ja tämä mun oikeastaan piti tänne vain tullakin sanomaan.)

Paidassa on kyllä muuttolintuja, mutta muuten se aihe junnaa katkerasti.

Lumisateenvarjo

Pikkiriikkinen on haaveillut uudesta sateenvarjosta rikkoontuneen My little pony -varjon tilalle. Tänään kierrettiin paikalliset kaupat ja tasan yksi vaihtoehto löytyi. Rimpula ja vähän hassun retro. Mutta siinä roikkui kahvassa pilli, joten lapsi lumoutui heti.

Kotiin päästyä alkoikin taas tämä kaikille tutuksi tullut lunta-kesäaurinkoa-lunta-rakeita-kesäaurinkoa -hässäkkä. Tarkemmin katsottuna sateenvarjossakin on lumihiutaleita. Että ihan oli sopiva sateenvarjo juuri tähän toukokuuhun. (Tuskin kahta viikkoa kauempaa ehjänä kestääkään.)

Neidit ovat viettäneet päivän taas rimpsumekoissaan. Pienin pyörähtelee ja kertoo ylpeänä olevansa RRRRISSA!

Hortensiasukat

Sopivasti vapuksi sain hempeän lempeät Hortensia-sukkani valmiiksi. Kuvasin ne kesäistä vappuhankea vasten, hehee!

Vihreän sävy tuntuu näin jälkikäteen just oikealta. Joulupukki välitti viestiä, että tämä infottomalla vyötteellä varustettu lanka on kuulemma jokin Novitan kokeiluerä. Ihan tosi ihanat värit kyllä on, ja hauskasti asettuu "kuvio", vaikka silmukkamäärät vaihtelevat pitkin vartta. Sukan jalkaosassa tosin piti vähän pätkiä lankaa, että sain langanlopusta tehtyä suunnilleen symmetrisen parin. Toki näin valmiina värimaailma on enemmänkin oranssi, kuin vaaleanpunainen, mutta pidetään silti nimenä Hortensia, inspiraation lähteen mukaan.

Mutta mikä tuossa viimemetrien kärsivällisyydessä on niin vaikeaa? Taas aloitin kärkikavennukset pari kierrosta liian aikaisin, vaikka luulin tekeväni jopa vähän ekstraa. No, katsotaan, asettuvatko, vai jatkanko vielä sentillä kärkeä.

Lankakerhoilua harrastamme taas ke 10.5. klo 18 Seinäjoella. Vahvistetaan paikka tuonnempana ja ilmoittautuville!

Kuka katsoo sovituskopin peilistä?

Mä oon aika pihalla. Mutta sentään mulla on uusi rusetti, paita, vyö ja käsilaukku. Ja jääkaapissa eiliseksi karkureissuevääksi ostettua pullotettua hedelmää.

Mun pitää opetella taas tekemään asioita, joista nautin. Kuulemma. Ja mun pitää opetella irtiottamista ennen kilahtamista. Hyvällä mielellä lähtemistä toisin sanoen. Hyvän sään aikana, kuten myös sanotaan.

Tällä viikolla nautin omasta seurastani shoppaillen. Vähän meni hötkyilyksi ja panikoimiseksi välillä, mutta ei se kauheasti haitannut.  Oma ylhäinen seura oli silti ihan kohtalaista ja vietetty aika ihan iloa tuottavaa. Oli hauska vähän tutustua esim. erilaisia vaatteita kokeilemalla, että millainen se peilistä katsova tyyppi nykyään on. Tämänkertainen selfietulva ajaa samaa asiaa.  Tutkiskelen ja kuulostelen minua.