Kouluraksalla ja opiskeluajatuksia

Pääsin eilen tutustumaan uuteen, rakenteilla olevaan koulukeskukseen, johon nykyisen koulumme oppilaat ensi vuonna siirtyvät. Olen tainnut ääneen sanoa täällä ennenkin, ettei meille määräaikaisille riitä kaupungilla töitä useiden koulujen mennessä yksiin.

Tutustumiskäynti oli kaikenkaikkiaan surrealistinen. Täydellä työpäivällä uuvutettu pää ja erikoinen, puolivalmis rakennus kiehtovine yksityiskohtineen, keskeneräisine käytävineen ja kaiteettomine portaineen saivat kaiken tuntumaan unelta. Pelottavaa, jännittävää, hämmentävää, superkirkkaita työmaavaloja, pimeitä nurkkia, kaikkialla raikuva ja liian laajasti kaikuva musiikki ja kymmeniä tyhjiä huoneita ilman mitään, mihin katse kiinnittyisi. Ajatuksissa tilat täynnä pulpetteja, piirrustuksia, lapsia, meteliä, kirosanoja, riitoja, naurua ja omia oppilaitani ja lapsiani. Samalla ylivirittynyt ja epämotivoitunut, ja sekä huojentunut, että harmistunut olo siitä, ettei tuo paikka taida kuulua tulevan syksyni suunnitelmiin. Outo mieli. Työkaveria kompatakseni hämärä olo tuntui osittain johtuvan tuosta tiiliskiven painoisesta työmaakypärästä, jonka kannattelu itsessään teki ihan höntiksi.

Tämän tekstin kömpelönä kuvituksena olkoonkin ainoa kuva, vieläpä kaikin tavoin epäonnistunut, jonka kehtasin työmaalla ottaa:

Paitsi otin kyllä salakuvan punatulkun näköisestä sirkkelistä. Totta kai.

Kovasti olen miettinyt, että alkaisinko tosiaan opiskella kaksoiskelpoisuutta. Jos tekisin sen, mikä eniten kiinnostaisi sekä opetettavana, että opiskeltavana aineena, tekisin tietenkin kuvataiteen. Mielenkiintoisena haastajana löysin rinnalle elämänkatsomustiedon suorittamisen avoimessa yliopistossa. Olen joskus pohtinut uskonnon, psykologian ja filosofian opintoja. En kuitenkaan taida jaksaa sukeltaa niin syvälle mihinkään noista. Elämänkatsomustieto voisi olla mukava raapaisu kaikkien noiden kiinnostavien aiheiden pintapuoliskoilta. Tänä vuonna olen nauttinut uskonnon ja yhteiskuntaopin opettamisesta eri ryhmille juuri siksi, että niissä oppiaineissa pääsee kovinkin lähelle oppilaiden arvomaailmaa ja ajatuksia. Elämänkatsomustieto olisi varmasti hyödyllinen oppiaine tässä uskontoja maton alle lakaisevassa maailmassa. Tässä moninaisuuden maailmassa voisi muutenkin olla ihan hyvä, että alakoulussa olisi vain yksi, kaikille yhteinen tunnustukseton katsomusaine, jonka puitteissa voitaisiin opiskella ne ympäripyöreät asiat, joita uskonnossa enää nykyään saa "opettaa". Kurkistaen tietysti "tunnustuksetta" myös kulttuurisesti meille tärkeiden uskontojen sisältöihin. (Pidätän oikeuden muuttaa mielipidettäni tämän suhteen. Sillä olen kyllä uskonnonopetuksen puolustaja, myös tunnustuksellisen. Tämä nyt oli tällainen nopeasti sanoiksi pukeutunut ajatus.)

Mitä sanotte, olisiko taktisesti, teknisesti, voimavarallisesti tai ihan vain jostain muusta näkökulmasta hyvä vai huono idea? Ymmärtääkseni elämänkatsomustiedon opinnot pystyisi suorittamaan omalla aikataululla ja etänä, essein ja tentein. Eli mikäli kävisi niin, että uusi koulu vetäisikin opettajia enemmän, kuin mitä tällä hetkellä luullaan, ja pääsisinkin töihin sinne, niin pystyisin ehkä samalla opiskelemaan itselleni sopivalla tahdilla. Tai voisin siirtää (tai lopettaa) kurssien suorittamisen tuonnemmaksi. Vai voisinko? Miten se menee? Yhdessätoista vuodessa olen tunnetasolla ehtinyt unohtaa, että vihaan opiskelua. (Tietoisella tasolla muistan kyllä vannoneeni, etten ikinä enää tee tenttejä.)

Ottakaa kantaa. Tsempatkaa, antakaa pureskeltavaa tai torpatkaa idea perustellen se pointeilla, jotka olen unohtanut.

Tunnekirjoa hämyisessä putiikissa unikaupungin laidalla

Täytyy taas pitkästä aikaa koittaa purkaa unta tekstiksi, jos löytyisi sieltä pointtia. Pelkällä ääneen selittämällä en päässyt sieluni syövereistä jyvälle.

Ensinnäkin olin kaupassa, pikkuputiikissa. Olen ollut sellaisissa vastaavanlaisissa unissani ennenkin: Seinät lähellä, pieniä ikkunoita korkealla, lämmintä pölyn läpi siivilöityvää valoa. Nämä kaupat  on olleet aina eri paikoissa kyllä, ja fiilikset olleet seurasta riippuen vähän eri sävyisiä. Nyt kiertelin jonkin vanhan kaupungin putiikkeja. Se on mulle tuttu kaupunki unista, ei mikään olemassa oleva kuitenkaan. Siellä on soma keltainen puukirkko kukkulalla, vanhaa, aurinkoista puutaloaluetta putiikkeineen siitä kirkolta yhdelle sivulle päin ja harmaata, loskaista, öistä prismaa toisella suunnalla.

No, kuitenkin. Olin lämminvaloisessa ruskeaseinäisessä vaatekaupassa. Nappasin ensitöikseni hyllystä oranssin nahkatakin kokoa M. Aattelin ihanaksi ja halusin poikkeuksellisesti tehdä onnellisuuksissani nopean päätöksen. Vein sen ja jotain asusteita kassalle ja jatkoin shoppailua. Maksoinkin kai jo, vaikken edes katsonut hintoja.

Vasta sitten löysin kivempiakin takkeja. Mustia ja ruskeita, ajattomampia. Sovitin ja tajusin kaupan koot aika suuriksi. Myös sen sovittamatta ostamani oranssin takin täytyi olla suuri. Muutenkin musta näytti paremmalta, ja sen hinta aiemman 179:n sijaan oli 99. Aloin häärätä, että mitäs nyt tekisin ja sovittelisin ja ostaisin ja saako edelliset kaupat peruttua. Olin yhä innoissani. Kunnes tajusin ystävällisen, ylvään ja vähän pelottavan myyjän yrittäneen sulkea liikettä jo pidemmän aikaa. Kello oli 17:20. Noloa. Tiesin, että päätöksentekokykyni lopahtaisi nolostumisen ja kiireen takia, mutten kehtaisi enää tyhjin käsinkään lähteä. Paineita.

En muista, sainko lopulta mitään matkaani, mutta tunneskaala unessa oli seuraava:

Kutkuttavaa innostusta ja kevyttä iloa, yhtäkkistä heittäytymistä, muidenkin vaihtoehtojen pohdintaa, perääntymistä, epävarmuutta (ja silti yhä samaa uuden äärellä olemisen kutkutusta) ja äkkiä lopulta kauhea nolostuminen ja tilanteen lopahtaminen.

Tunteet olivat niin eläviä, että niiden on pakko kertoa jostain todellisesta. En vain keksi vielä, mistä. En, vaikka kirjoitin. Silloin kaikki yleensä muuttuu itsestäänselväksi.

Palaan tänne kertomaan, jos keksin.
Tai kertokaa te, jos luette sieluani mua paremmin!

4, 7 ja 9.

Luen välillä vanhoja blogitekstejäni. On huippua, että mulla on ikuistettuna tänne palasia ajanjaksoista, joista selkeät, yksityiskohtaiset muistikuvat ovat harvinaista herkkua.

Silmiin osui teksti, jonka kirjoittamisen aikaan odotin kolmattamme. Pohdin siinä isompien lastemme kahden vuoden ikäeroa. Loppuun heitin kysymyksen, että millaistakohan sitten on, kun lapset ovat 1-, 4- ja 6-vuotiaita tai 6-, 9- ja 11-vuotiaita. Jälkimmäisestä mulla ei vielä ole kuin aavistus, ja itseasiassa myös ensimmäisestäkään tilanteesta on mielessä enää vain aavistus.

Sen sijaan osaan aika hyvin kuvailla, millaista on, kun perheessä on 4-, 7- ja 9-vuotiaat.

Ensinnäkin arki on ollut jo reilun vuoden todella paljon helpompaa, kuin minkään edellisen äitiysuravuoden aikana. Kaikki ovat kuivia (lähes aina) ja päiväunettomia (lähes aina). Kaupasta ei enää kanneta vaippoja ja kaikkia reissuja ei tarvitse ajoittaa jonkun unirytmin mukaan. Edes illalla ajelu ei välttämättä sekoita pakkaa kovastikaan.

Loma-aamuisin lapset heräävät itsenäisesti ja katsovat lastenohjelmia sovitusti. Osaavat katsoa kellosta, milloin on aamu ja lupa nousta. Toisinaan (joskin harvemmin) tekevät ihan aamupalatkin itse.

Illat työllistävät yhä, ja odotankin seuraavana isona etappina sitä, että käskystä iltapaloittelevat itsenäisesti ja osaavat ilman erillistä pyyntöä mennä hammaspesulle ja sänkyyn. Iltarutiinit ovat ainakin omasta mielestäni päivän työllistävin urakka, jolloin pitää olla tosi järjestelmällinen ja tiukka. Usein hermoakin alkaa herkimmin kiristää juuri puoli yhdeksän aikaan. Nukkumassa ollaan yhdeksään mennessä. Tosin esikoinen toivoskelee, että saisi valvoa myöhempään. Tämä seuraava vaihe, jossa en olekaan yksin hereillä yömyöhään, jännittää mua. Nautin niin paljon hiljaisista, yksinään tai kaksinaan aikuisten kesken vietetyistä illan tunneista.


Uhmaa on, muutamallakin aina samaan aikaan, ja yhteenottoja tietenkin ihan päivittäin. Kuitenkin lapsista on toisilleen ihan valtavasti seuraa, ja jokaisella sisaruksella on toisensa kanssa riidoista huolimatta hyvät välit ja omat yhteiset juttunsa. Esikoisesta löytyy kuopuksen seurassa sellaista empatiaa, mikä ei välttämättä muulloin juurikaan pääse esille, ja keskimmäinen on päässyt "perässä vedettävän roolistaan", kun on saanut ottaa pikkusiskon komennattavakseen. Pienin matkii kaikessa idoleitaan, varsinkin isosiskoa, ja aina tyhmää tehdessä syy löytyy läheltä: "No kun siskokin." (Vaikkei edes olisi...)

Lapset ovat ihanassa iässä nyt siksi, että ovat kaikki sopivan ikäisiä yhteisiin leikkeihin (kunhan sille päälle sattuvat). Kukaan ei ole vielä "liian iso" ja toisaalta isommat osaavat vähän katsoa, että pienelläkin sujuu meno hyvin. Useimmiten näiden omien lisäksi piha (ja monesti myös koti) on pullollaan myös naapurustoa ja koulukavereita ikähaitarilla 4-11 vuotta.

Kaikki osaavat jo kuvailla olojaan, tunteitaan, särkyjään, kiukkujaan jne. Se helpottaa hurjasti vauvojen äitinä koettua stressiä, kun itkun sävystä piti osata tulkita kaikki. Ja hirveän rauhoittavaa on tautikautena jo ajatuskin siitä, että mikäli oksu saapuu, se osuu lähes varmuudella (jollei ekaa ylläriyrjöä lasketa) aina sankoon. Se on kuulkaa hienoa se.

Kasvatuksellisesti eniten tuottaa päänvaivaa tällä hetkellä käytöstapojen mielessä pitäminen ja kaverisuhteiden pelisääntöjen harjoittelu. Koulussa ja hoidossa tapahtuneita välikohtauksia puidaan usein. Kuka teki, mitä ja miksi. Miten toimit seuraavalla kerralla. Toivon, että kaikki se puhuminen ja sanoittaminen kantaisi tulosta. Vaihtoehtoinen skenaario on se, että lapset uupuvat ja kyllästyvät marmatukseen ja tottelemiseen. Toivon, että tämän tiedostaminen muistuttaisi itseäni kohtuudesta nalkutuksen suhteen ja osaisin pysytellä oleellisessa.

Jotenkin on tunne, ettei tämä pelkästään helpommaksi muutu aikojen kuluessa, mutta kyllä minä silti nautin tästä vaiheesta, jossa perheessä on vauvojen sijaan lapsia. En ole koskaan ollut vauvakuumeilija, vaan tällaisesta arjesta minä pikemminkin olen lapsisunelmia piirrellessäni haaveillut. Välillä on jopa sellainen tunne, että voimavarat riittävät tästä hetkestä nauttimiseen. Välillä tuntuu tosin toiselta, ja se on kyllä harmi.