Kananteeni

Voi kuulkaa, nyt on kanoja!! Torstaina haettiin poppoo peräkontissa kotiin. Välillä piti pysähtyä teippaamaan pahvilaatikoita lisää, kun neitien paniikki yltyi ja heidän teki mieli ulos.

Kun heidät sitten häkissä päästettiin vapauteen, hötkylöivät hetken hädissään pitkin poikin ja asettuivat lopulta kopin alle piileskelemään.

Olen kantanut häkkiin istumapaikkoja ja vietän siellä pitkiä aikoja tuijottelemassa ja tekemässä itseäni neideille tutuksi. Pikkuhiljaa ovat oppineet kulkemaan itse koppiin ja tulemaan itse ulos, ja uskaltavat tulla lähelle syömään.

Myös munia on jo tullut kahdessa päivässä 4! Kuulemma tahti hidastuu hetkeksi tässä muuton jälkeisenä aikana stressisyistä, kunhan ovat ensin kotonaan kehittelemänsä munaset saaneet ulos.

Huoltakin vähän on, mutta toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Yöksi olen peitellyt kopin matoilla, kun vielä on niin kylmä. Yksi ressu silti aivastelee.

Ovat hauskaa seurattavaa. Oon kyllä niin lintunainen, mun mielestä ei oo yhtään tylsää seurata niiden kommervenkitöntä oleilua.

Viidestä kahdella on jo (vai vasta?) nimi: Yksi on Hippa (kun se jää aina ekana kiinni, tuohon kuvaankin päätyi siksi) ja yksi on Tik Tok (koska lapsi halusi yhdelle jonkun sovelluksen nimen). Tik Tok on ollut toistaiseksi hassu ujeltaja. Laulaa pitkää kaihoisaa nuottia. Yhtä olen miettinyt jollain opeaiheisella nimellä, kun se on ihan koko ajan äänessä, vähän nalkuttavalla äänensävyllä. Hirveästi asiaa, jopa silloin, kun on yksin kopissa. (Tai ehkä se oli jokin munintakonsertti, jota en vain vielä ymmärtänyt?) Yksi on karvajalkainen ja yksi on pieni pallero, Mustikka. Se aivastelija. Oho, olen näköjään nimennyt sen, en vain vielä ollut tajunnut!

Mua vähän jännittää, että osaanko huolehtia näistä oikein. Samalla, kun olen innostuva ja kiinnostunut asioista, huomaan, etten ole erityisen omistautuva. Into jää aika kevyeksi, eikä kanna aina kovin kauas. Ihan kaikkeen liittyen sama ilmiö: Tykkään tehdä ja kokeilla asioita pienellä vaivalla ja perehtymisellä, mutta liian syvät päät ei oo mun juttu. Toivon, että löydän tähän kanafarmaukseen hyvän ja rennon huolehtimisbalanssin. Ja toivon lämpimämpiä öitä, että saisin lakata miettimästä sitä aivastelua ja muita farmarimurheita.

Mutta ihanaa, että saatiin tähän outoon kotoiluaikaan lisävirtaa. Tästä tuli tämmöinen Kananteeni, ehhehee! Laitanpa sen muuten tekstille otsikoksi.

Kesäkalat

Haaveilen välillä kesäkissasta. En siis tietenkään sellaisesta, että ottaisin pennun kesäksi ja hylkäisin metsään, ei niin saa tehdä. En tosiasiassa käsitä, että joku oikeasti tekisi niin, ja siksi kehtasin kevyesti käyttää kyseistä termiä. Tarkoitin siis "kesäkissalla" ehkä paremminkin "lainakissaa", ihanaista siliteltävää syssykkää, joka sitten jossain vaiheessa lähtisi takaisin omaan kotiinsa. En ole oikein sitoutuja- tai ylenpalttisen vastuun haalijatyyppi ja otusten hoitaminen stressaa mua. Mutta silti haluaisin fiilistellä ja silitellä.

Kaloja ei voi silitellä, mutta ei silti tarvinnut paljoa houkutella, että suostuin ottamaan koulun akvaarion meille kesäksi. Lapsena meillä oli akvaario, se oli isän juttu. Muiden meille tulleiden lemmikkien uskon olleen äidin päätöksiä (joskus jopa isän suostumusta vailla) ja äiti on niiden hoidosta ottanut päävastuun.

Tämä akvaario olisi varmaankin virallisen määritelmän mukaan "nanoakvaario", sillä se on alle 20-litrainen. Eläinkaupan myyjä ei suostunut eläinsuojelulakiin vedoten myymään sinne kaloja, sillä tuon kokoiset akvaariot on kiellettyjä kalanpitoon. Sukarapuja voisi pitää. Tosin ilmeisesti säännöt ovat muuttumassa, ja tilavuuden sijaan mittarina olisi akvaarion pituus, ja sitä tässä kuitenkin on 40 senttiä, mikä on kuulemma ihan kelvollinen. Luulen, että omatuntoni kestäisi sen, että tähän muuten hyvin hoidettuun laatikkoon viitsisin ottaa vielä pari polskuttelijaa ihasteltavaksi noiden neljän neontetran lisäksi.

Isän kuva komeilee akvaarion vieressä. Se vie mua jotenkin lapsuuteen ja tuntuu omituisen rauhoittavalta ja mukavalta. Toki haikealtakin, mutta ei pelkästään siltä.

Nyt on kuulkaas söpöä ylläriä täällä!

Jo ennen lapsia tein selväksi itselleni ja puolikkaalleni, että mikäli lapseni toivovat lemmikkiä, haluan sen heille mahdollistaa. No, nyt se vingunta yltyi meidänkin talossa ajoittaisesta krooniseksi. Suunnittelin kuvion lasten selän takana melko valmiiksi. Oikeastaan myös miehen selän takana, sillä hän ei tähän hankkeeseen halunnut osallistua. Hän ei myöskään kokenut oikeudekseen kieltääkään, vaikkei itse lemmikin kannalla olekaan.

Olin aikonut hankkia vain häkin valmiiksi Keskisen reissulta, kaupan yhteydessä olevasta lemmikkiliikkeestä. Hamsterin olisin sittemmin hankkinut muualta ja pohdin jopa, että antaisin sellaisen Keskimmäiselle (joka sitä sinnikkäimmin on pyytänyt) synttärilahjaksi. Lopulta tulin kuitenkin tulokseen, että ollessaan "jonkun oma" lemmikki saattaisi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsissa, ja esimerkiksi esikoinen ei varmasti periaatteessakaan tykkäisi "siskon lemmikistä". Sisko itse olisi saattanut pienuuksissaan ajatella, että hän puolestaan saa käsitellä "omaa" lemmikkiään miten haluaa. Enkä myöskään olisi voinut kuusivuotiasta velvoittaa lemmikin hoitamiseen, joten sikälikin tulin tulokseen, ettei sen tarvitse olla hänen tai kenenkään muunkaan "oma".

No niin, takaisin sinne Keskisen eläinliikkeeseen: Häkki lyötyi ja kävin sitten tietenkin hamstereitakin takahuoneessa kurkkaamassa, vaikken todellakaan ollut sellaisia ostamassa nyt. Kaupassa oli vain yksi talvikko, jollaiseen olin pohdinnoissani päätynyt, eikä se helpotuksekseni herättänyt mitään hinkua mussa. Kurkkasin kuitenkin toiseenkin terrarioon, jossa oli valkoinen roborovskityttökaksikko, ja ne kurkkasivat söpösti takaisin. Kyllähän te nyt tiedätte, kuinka sellaisessa sitten käy, kun joku kurkkaa takaisin... Kun sitten tunnin verran pyörittelin asiaa itsekseni tavaratalon puolella ja lopulta vein lapset kurkkaamaan otuksia myös, rakastuivat kaikki samaan kaksikkoon.

Semmoinen heräteostos siis tällä kertaa. Tosin pitkään olin kyllä yksin sitä harkinnut ja aiheeseen tutustunut, muut vain eivät tienneet. Lasten ilmeet olivat aikamoiset, kun kerroin päättäneeni, että ostetaan hamsterit. Myös oma ilmeeni taisi olla leveä, kun sitten kaupan läpi parkkipaikalle kulkiessa esittelin karkkilaatikossa vipeltäviä lemmikkejämme vastaantulijoille.

Kotimatkalla mietittiin nimiä. Sovittiin, että vanhemmat lapset saavat nimetä kumpikin yhden. Vaihtoehtoja vilisi laidasta laitaan: Saniaisenkukka-Aurinkoinen, Sunny, Makkaraleipä, Kukkaisniitty, Sukannukka, Hattara, Vaahtokarkki, Minni ja Iines, Roihu ja Kliffa, Kovis. Hyviä, ja huonoja ideoita, joiden seassa aavistuksen verran koitin ohjailla, mutten liikaa kuitenkaan. Ajattelin oman kypsyyteni mittariksi sitä, annanko heidän tosiaan itse päättää. Uskon, että annoin.

Ja saanko esitellä, perheemme tuoreimmat jäsenet:

 Ruusu ja Roihu!

Kaksi päivää on mennyt tutustuessa näihin. Lapset ovat totelleet melko hyvin käskyäni antaa otuksille päivisin unirauha ja muutenkin sopeutumisaikaa. Itse olen sitten hinkunut muiden silmien välttäessä niitä hypistelemään. Oon yrittänyt paitsi totuttaa niitä käsittelyyn, niin tietenkin myös saada niistä söpöt kuvat someen. Oon niin hinkunut päästä kertomaan maailmalle tästä perheenlisäyksestämme. Mutta ovat vain kameralle liian vikkeliä! Tänään yritin kahdessa erässä kuvata, parin minuuttia kerrallaan. Mutta kyllähän nuo nyt tällä menoa karkaavat multa vielä kokonaan, joten riittäköön nämä kuvat perheenlisäysuutisen kertomiseen.

Roborovskit ovat rotuna lukemani perusteella huonommin ihmisiin tottuvia, kuin muut hamsterilajit. Nämä ovat kuitenkin laumaeläiminä hauskoja seurata: superpieniä, eloisia, kekseliäitä ja vilkkaita. Jopa niin vauhdikkaita, että kasvatusalan ihmisenä olen vähän ehtinyt jo huolestua niiden pätkäjänteisyydestä, levottomuudesta ja kyvyttömyydestä keskittyä. (Keksinpä muuten kirjoitusvirheen myötä hienon termin.) Roihu on vähän vahvempi ja suurempi, ja juoksupyörässä rinnakkain juostessaan Ruusu, tuo täysin valkoinen, pitää perää, heittää voltin tai tippuu kyydistä. Muuten taas Ruusu on vauhdikkaampi, kuten kuvistakin näkyy. (Eli Ruusua ei juuri näy.) Molemmat ovat ilmaisseet kerran tai kahdesti tyytymättömyytensä haparoivaan käsittelyyn puremalla. Eläinkaupassa nämä elivät yksikerroksisessa häkissä, ja nyt tuntuu, etteivät innostu kiipeämään uuden häkkinsä toiselle kerrokselle ollenkaan. Harmi, kun siellä olisi kätevämpi pitää ruokia ja vettä. Pitää siis vielä kehitellä niiden asumisjärjestelyjä.
 

Ja vaikkette te vielä tienneet, että meillä on hamsteri, niin netti varmastikin tietää. Häkkivertailua on tehty jo pitkään ja tuoreimpina googlehakuina on ollut mm. "onko puuliima myrkyllistä hamsterille", "hamsteri tuoreruoka", "hamsteri raapii itseään" ja "hamsteri ei juo". Ja "hamsteri robor", kun pitää tarkistaa, että mikäs se rotu olikaan.

Että tämmöistä. Meistä tuli sitten lemmikkiperhe. (Ja mulle tuli taas uusi "oletko aina tehnyt kaiken väärin" -stressi, jonka pyrin kukistamaan pyrkimällä myös hamsterinhoidossa siihen riittävän hyvään suoritukseen.)