Kamalia ja ihania ääniä

Olen herkkä äänille. Inhoan ruokailuääniä ja korvani ovat suorastaan kipuherkät melulle ja koville, teräville äänille. Hälinästä en pysty poimimaan edes läheltä puhuttua puhetta ja tulen levottomaksi, jos on liian monta äänilähdettä samassa tilassa. Puhumattakaan lasten kiljumisesta ja riitelystä, joka äkkiä iskee suoraan kiukkusuoneen. Äänet vievät jotenkin liian monta kaistaa informaation käsittelyyn tarkoitetusta kapasiteetista. En pysty suodattamaan pois turhia, varsinkaan jos olen väsynyt. En erityisesti nauti edes musiikin kuuntelusta. Myös tinnitys on tuttu kaveri. Kuulemiseen liittyvät asiat kiristävät hermojani päivän aikana kymmeniä kertoja. Olen joskus vähän leikilläni sanonut, että voisin mielihyvin tulla vaikka kuuroksi.

Mutta tässä, kun istun takapihalla lempiäänimaisemassani, en voi kuin toivoa, ettei korkeampi voima toteuta varomatonta toivomustani. En tiedä mitään yhtä rentouttavaa, kuin moniääninen linnunlaulu. Istun hiljaa paikoillani ja sulaudun osaksi luontoa. Ymmärrän, että vaikken näe ketään, on joka puolella sirkuttajia. Olen halunnut opetella tunnistamaan laulusta muitakin, kuin talitiaisen ja peipon. Jo pari uutta laulua olen tänä kesänä oppinut. Ja nyt, kun tässä istun metsänreunuksella tuolissani, osaan pelkästään äänten perusteella kertoa, että ympärilläni häärii peippo, talitiainen, kirjosieppo ja punatulkku. Kirjosieppo on rallatellut saman kuusen latvassa jo kaksi päivää. Tunnistan äänestä, milloin takanani lentää punatulkku: siitä kuuluu voimakasta räpyttelyä, ja sitten se alkaa sotkea talvelta jääneitä siemeniä selkäni takana pitkin terassia. Joku pieniääninen piipittäjä käy lähellä toistuvasti, mutta sitä en vielä äänestä tunnista, ja näköhavaintoa en ole onnistunut tekemään. (Korvaongelmisani varmaankin johtuen mun on vaikea hahmottaa, mistä suunnasta äänet tulevat.) Mustarastaalla on soolo aina iltaisin. Oravakin on lähistöllä, luulen, sillä pikkulinnut aloittivat ensin syvemmällä metsässä ja sitten lähempänä pihaamme terävät varoitushuudot.

En itsekään ymmärrä, miten voi ihminen saada niin paljon iloa pikkulinnuista ja niiden seuraamisesta. Luonnon lukemisesta ja ymmärtämisestä. Ja miten voi arviointistressit ja itsesäälit unohtua niin välittömästi, kun tähän metsänreunan tuoliin istahtaa. Niin että ei sittenkään, en minä ehkä haluakaan tulla kuuroksi.

Malja teille, metsäni ja lintulemmikkini.

(Teksti kirjoitettu ja malja nostettu eilen. Tänään keskitytään jo työviikkoon. ;D)

Pääsiäinen eristyksissä ja muuttolintuja

Meidän pääsiäinen on mennyt toistaiseksi aika tylsästi. Erään mahatauti on vienyt energiaa rajusti muiltakin, kuin vain sitä sairastaneelta. Vähän hämmentää, että tauti ei ole tarttunut muihin ja että se kestää niin kauan. Yritän olla maalaamatta muuta, kuin helpotuksen huokauksen, jos vain yhdellä potilaalla selvitään. Ensi viikkoon ei oikein mahtuisi tautia...

Oon itse ollut väsynyt. Toisaalta oon nauttinut totaalisesta tekemättömyydestä ja siististä, valoisasta kodista. Toisaalta tuntenut huonoa omaatuntoa pelkästä laiskottelusta ja siitä, etten oo jaksanut nauttia ulkona kesän tunnusta. Ajatukset on kulkeneet muutenkin aika jyrkkien mutkien kautta pari päivää. Isän peräkärry on meillä lainassa ja tuijotan sitä ikkunasta vähän väliä. Olisin voinut lähettää sen metsässä kuvaamani äänivideon isälle. En halua googlata linnunääniä. Haluan kysyä isältä. Sen tiedon lisäksi, että google vahvistaa tutun kevätlaulun mustarastaan ääneksi, olisin kaivannut kokemuksen yhteisen intressin jakamisesta. Se isälle lähetetty videoviesti olisi kertonut, että "Tulit mieleeni tästä hetkestä, haluan jakaa tämän sun kanssa. Haluan sun olevan ylpeä musta (vaikken heti varmuudella tunnistanutkaan tätä klassikkolaulua) ja iloinen siitä, että lapsena lahjaksi antamasi lintukirja elää mussa yhä. Kiittää siitä, että huomaan luonnossa jotain samaa, mitä sinäkin olisit huomannut. Ollaan vähän samanlaisia, ja musta se on kivaa."

Sitä ne viestit on ennenkin tarkoittaneet, vaikka ne on olleet muodossa "Voisko tää olla suopöllö? -Ei, taitaa olla lehtopöllö."

Äh... No, suren nyt vähän, ja sitten taas jatkuu. Kevät on ihana ja tervetullut. Odotan tosi vilkasta lintukevättä takapihalle. Keittiön pöydällä pesintä on jo alkanut:

Pääsiäislinnunpoikaset ovat kuoriutuneet!

Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.

Mitäs seuraavaksi?

On kesäkengät ja talvitakki.

On kuivaa ja märkää maata.

On söpö nahkalaukku ja Halppiksen muovikassi.

On vähän kaikenlaista yhteensopimatonta, päällekäistä, puuttuvia palasia ja sekavaa.

On tuommoinen risteyskin tuossa. Vai nurkka?

Vaan ei mitään hajua tai merkkiä, mihin mennä ja mitä tehdä.

Paitsi sen verran, että Lankakerhoon mennäänkin ensi viikolla jo tiistaina! Hokshoks! Helatorstai sekoitti perhekalenteria. (Maadoitin itseni tällä lauseella. Ja tämä mun oikeastaan piti tänne vain tullakin sanomaan.)

Paidassa on kyllä muuttolintuja, mutta muuten se aihe junnaa katkerasti.

Välttämättömät valkoiset seinät

Pienin heräsi päikkäreiltään kesken. Rauhoittui kuitenkin takaisin makoilemaan, kun tulin lastenhuoneeseen seuraksi. Päikkäriaikaa siis mullekin.

Tämä on kaunis huone. Täällä on hyvä valo ja hyvä olla. Selkeää ja lämmintä.

Mulla on ollut vaikeuksia määritellä sisustusmieltymyksiäni. Nyt tiedän, että (niin tylsää ja valitettavaa kuin se onkin) tarvitsen kotiini kirkkaan valkoiset seinät, jotka maksimoivat valon. Valkoisen kaveriksi haluan koivuparketin ja muita lämpimiä sävyjä.

Mikä merkitys näillä oikeasti on? Entä sillä, mitä näkyy ikkunasta? Metsä ja takapihan lintuperheet ovat niin rakkaita. Peltoaukean tarvitsisin toiselle puolelle. Tarvitsenko oikeasti? Mikä on tärkeintä? Miksi seinien väri ja maisema vaikuttavat niin paljon sielun hyvinvointiin?

Kunhan mietin. Vaikka ei tuo lapsi taidakaan enää nukahtaa.

...eikun mitä ihmettä, sittenkin nukahti. Juuri, kun olin luovuttamassa. Ihana rauhakin tässä huoneessa. Unituhina. Paras sisustuselementti.

Ihana tinttikuosi!

Piipahdettiin viikonloppuna Seinäjoen reissun yhteydessä H&M:llä. Nappasin lapsille nopeasti jotain arkivaatetta. Kaikki kun ovat kasvaneet edellisestä koosta yllättäen yli. Miukun kanssa on tullut halu siirtyä bodeista paitoihin ja isommilla lapsilla näkyy melkein poikkeuksetta nilkat, ranteet ja/tai napa.

Tämä tinttikuosi ihastutti heti ja nappasin samaa sarjaa sekä paidan, että legginsit. Vasta kotona huomasin, että tinttien alla olevissa teksteissä lukee nimiä. Siellä Clairen, Doriksen ja Lisan seassa olen minäkin uusine, pyöreine silmälaseineni. (Joita en valitettavasti ole vielä oikeassa elämässä löytänyt. Luotan siihen, että Mikael Gabriel esimerkillään tuo markkinoille juuri Ne Kultaiset Kakkulat, joita olen ainakin tammikuusta asti etsinyt.)

Ja kuten kuvista näkyy, kuola valuu. Teemme hampaita. Porukalla. Pitkin yötä. Hatarien muistikuvien mukaan viime yönä ainakin klo 00:40, 01:jotain, 03:00 ja 04:00-05:00.  No, jospa pian olisivat tältä erää sitten valmiit.


Huomenna muuten Lankakerho klo 18! Onko joku unohtanut ilmoittautua? Vielä ehtii!

Eskimoita laktonauteille

Pojalla on kesällä synttärit. Päiväkodissa halutaan juhlia heitäkin, jotka omana synttärinään eivät ole hoidossa, joten tänään oli tulevan 6-vuotiaan (vapaaehtoinen) vuoro viedä jätskit kavereille.

"Mä haluan viedä äiti noita pingviinejä. Kun ne on kylmimpiä."
"Kylmimpiä?"
"Niin, ku ne on Suomen pakastetuimpia jäätelöitä."

Ja hei, huomaatteko: LAKTOOSITON!! Vaikka itselleni kaikki maitotuotteet sopivatkin, en voisi olla onnellisempi jokaisesta uudesta laktoosittomaksi muuttuneesta lempparista. Perheessämme nimittäin puolet ovat laktonautteja. ("Laktonautit komentosillalle! Laktohälytys!!" Kuka tunnistaa viittauksen?) Hinnatkin alkavat monen tuotteen kohdalla olla samassa, kuin normaaleissa maitotuotteissa. Hiphiphurraa!

* * *

Kuvasin muuten aamulla videon. Laitan siitä tähän pätkän, vaikkei se jätskiteemaan sovikaan, mutta ei siitä oikein omaksi postaukseksi asti ole. Halusin takapihan äänimaiseman talteen. Vanhuksena haluan sitten katsella ja kuunnella näitä metsävideoita, jos en enää muuten pääse ulos. Tai jos ei enää ole pikkulintuja..

Meidän perheen kuulumiset -tietovisa

1. Miuku, melkein 9kk, on oppinut kolmen viikon sisällä konttimaan, nousemaan ja kävelemään tukea vasten, taputtamaan pyynnöstä, poseeraamaan, työntämään laatikkoa edellään. Välillä hän hymyilee niin pakottaen, että tärisee punaisena. Hän tuntuu myös käyttävän "äiti"- ja "tutti" -tyylisiä tavuyhdistelmiä sopivissa tilanteissa. Miten yöt uusia taitoja nopeasti oppineen vauvan kanssa on menneet?

a) Tosi hyvin! On niin väsynyt treeneistä, että nukkuu yöt läpeensä.
b) Heräilee noin tunnin välein ponkaisten heti pystyyn ja haluten joko maitoa tai sylittelyä eripituisten jaksojen verran.

(Vinkki: Myös hampaita näyttäisi olevan tulossa...)

* * *

2. Mr Pii mainitsi eilen autossa, että kukaan ei ole ollut hetkeen kipeänä. Mitä siitä seurasi?

a) Ei mitään, tietenkään. Emme ole taikauskoisia.
b) Alle vuorokauden kuluttua kuumemittari piippasi kuumerajan ylittävällä merkkiäänellä ja nyt yksi makaa sohvalla kuumeunessa.

* * *

3. Suren kotihoidontuelle siirymisen aiheuttamaa säästökuuria. Säästän taskurahaa, myyn vanhoja astioita ja teen listaa hankintojen tärkeysjärjestyksestä. Mitä ostettiin mulle eiliseltä kauppareissulta?

a) Kahvinkeitin, silmälasit, uusi puhelin tai jotain muuta, mitä tarvitsen ja käytän päivittäin.
b) Sukset. Olen hiihtänyt 15 vuoden aikana kerran.

* * *

Jokeri:
Kuvassa yksi takapihallamme vierailevista närhistä. Todella taiteelliseti ja teknisesti taitavasti suoraan olohuoneesta kuvattuna. Mitä tarkoittaa sanonta "näytän sille närhen munat"?

Siinäpä pähkäiltävää teille.

Ihanat värit

Jos katsoo männyn latvaa silmät sirrillä, se melkein näyttää palmulta. Taivaskin on suorastaan trooppisen kuuman näköinen.

Olisipa talvella aina näin nättiä... Valittaisin varmasti vähemmän. Vähän tämä jo tuntuu keväältä. Huomaan vilkuilevani etupihan tuijiin. Kyllä viherpeipot kohta tulevat.

Lintupieni

Itse olen niitä, jotka viipyvät sisustusliikkeissä 2 minuuttia ja lähtevät tyhjin käsin. Niin nytkin. Tosin tällä kertaa siitä syystä, että hälytettiin hoitamaan pissavahinkoa toisaalle. Mutta palasin takaisin, mikä onkin erikoista. Mutta ah, tuo lintupieni piti käydä ostamassa.

Nyt mietin, missä sen olisi hyvä olla. Takan reunuksella? Laina-atsalean alla? Keittiön hyllyllä? Vai ihan kämmenellä? Pusipusi, ihana.

Pähkinähakki

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Kuten saatatte muistaa, tykkään seurata kotipihassamme piipahtavia lintuja, pidän niistä jopa kirjaa. Tässä päivänä yhtenä piti vauvaa hyssytellä vaunuissa tavallista enemmän. Siinä terassilla seisoskellessani muutaman metrin päässä huomasin omenapuussa hassun linnun. Tiirasin tarkemmin, että onko se vain naakka tai varis, vai närhi. Mutta liikkui jotenkin eriluontoisesti ja pyrstön alapuoli oli valkoinen. Äkkiä se lennähti terassin katolle. Lensi raskaasti ja kömpelösti kolisteli hönttinä siellä rännissä. Otin puhelimen ja kuvasin videolle. Otus lehahti maahan ja kävelin puhelimen kanssa kohti, varmaan kolmen metrin päähän, kunnes se lopulta lensi pois. Ja mieleeni plumpsahti sana "pähkinähakki". En ollut edes varma, onko se lintulaji, saati minkä näköinen.

Googlasin. Se oli se. Pähkinähakki.

Pienenä isä osti meille lintukirjat ja muistan lukeneeni sitä kiinnostuneena. Mulla oli lempparini, kuten kuhankeittäjä, harjalintu ja keltavästäräkki. Mutta enpä olisi uskonut, että vielä 25 vuoden jälkeenkin löytyy kuvamuistista tälle kuvalle pariksi sana "pähkinähakki". Ja on tämä intuitioni oudon näköisten lintujen suhteen ennenkin ollut oikeassa. Sieltä lapsuuden lintukirjasta se "intuitio" kyllä oivalluksensa ammentaa. Nytkin piti hetken miettiä, että mikäs se mun lempparilintukuvani laji olikaan. Ja niin vain yhden hudin (suokukko) jälkeen löytyi aivojen lokeroista sana "harjalintu". Se se oli.

Niin. Että opettakaa lapsillenne. Lintulajeja ja muuta hyödyllistä. Tai no, jos ei se sentään absoluuttisen hyödyllistä ole, niin kiinnostavaa kuitenkin.

Taikaa

Vauva nukkuu päiväunia takapihalla, mulla on meneillään päivän Glee. Jotenkin se on tällä kertaa purrut tosi syvälle, oon vajonnut sellaiseen tilaan, jossa muu maailma sumenee ja olemassa on vain se laulu ja vain ne tunteet, jotka vyöryy yli.

En säpsähdä, vaikka olohuoneen lasiin tömähtää voimalla iso lintu. Jotenkin se kuuluu käsikirjoitukseen. Nousen ja näen lihavan närhen lentävän ikkunan alta kuuseen. Avaan takapihan oven ja jään seisomaan terassille. Telkkari on pausella, mutta äskeinen kappale jäi hiljaa soimaan pään sisälle. Vaikka äänimaailma on todellisuudessa ihan muuta: takapihalla lentää pikkulintuja kymmenittäin (tuntuu, että tuhansittain) puusta toiseen ja sirkutus yltyy kaaokseksi. Tinttejä, joitain peippoja, joitain vaaleankeltaisia ja kaikenlaisia ruskeita. Niin paljon lintuja, että jo se tuntuu omituiselta. Seison elokuvallisesti keskipisteessä ja kuvakulma kiertää ympäri niin, että pyörryttää. Käpytikkakin alkaa paukuttaa metelin päälle sähkötolppaa. Kaikki kuuluu ja näkyy niin lähellä ja terävästi. En tajua, mistä on kyse. Ei siellä yleensä ole noin paljon lintuja. Eivät ne yleensä sirkuta noin lujaa. Laulu pään sisällä vaihtui, ja mielessä alkaa kuulua "Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa, on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista. En vaihtais sekuntiakaan." En ole varma, tuntuuko hetki uhkaavalta, vai mahtavalta. Ainakin sen verran pelottavalta, että piti tarkistaa verhon alta, että vauva on kunnossa. Toivottavasti kaikki muutkin.

En tiedä, olenko seissyt terassilla minuutin vai kymmenen, kun koen, että esitys on ohi. Vaikka närhi edelleen narskuttaa kuusessa ja muutama tintti sinkoilee puusta toiseen.

Tulen sisälle ja loppukin taika alkaa haihtua. Tähän mennessä se on jo kokonaan kadonnut. Jotenkin tuntui siltä, että tuo kaikki tuli muualta, kuin pään sisältä, vaikka sama kai sen väliä, mistä tuli. Mielenkiintoista omituisuutta silti. Vähän hullua. Tai ehkä sittenkin taivaallista? Kun hulluudesta varmaan tulisi paha mieli, eikö niin? Tästä tuli hyvä ja rauhallinen.

Kaikenlaisia vauvoja

Takapihalla räksänpoikaset harjoittelevat ruoan etsimistä emon johdolla. Hassu porukka. Kuvan hemppovauvat ovat lähteneet myös maailmalle. Toissailtana pysähdyttiin ulisemaan pientareelle supikoiranpentupalleroiden supersuloisuutta. Sinne katosivat lyllertäen pusikkoon.

Vauvoja vauvoja vauvoja. Jännittää.

Homppeliperheen koti löytyi

Huomaan joka kevät saman: alan änkeä blogiin lintuja. En kykene hillitsemään, vaikka arvelenkin, ettei se ole kaikkien mielestä kovin kiinnostavaa. Oon vain ite niin innoissani niistä, vaikken mikään ornitologi olekaan, ja lajitunnistukseenkin tarvitsen vähintään lintukirjan, Googlen, isän ja kälyn apua. Nyt oon erityisen innoissani siitä, että muutaman metrin päästä keittiön ikkunasta löytyi se eilen mainitun hemppoperheen pesä. Tosin en osaa olla kutsumatta heitä Homppeliperheeksi, kiitos mr Piin.

Muita pihassa pesiviä on toistaiseksi tiedossa vasta räkättirastas ja se hullu kirjosieppo rouvineen, mutta eiköhän saada kevään edetessä enemmänkin seuraa. Monta asuntoa olisi takapihalla vielä tyhjillään. Asennettuna tietenkin niin, että näen ne ikkunan läpi sohvaltani.

Tässä kohtaa vuotta mainostan taas ensiviikolla vietettävää Birdlifen Lasten Lintuviikkoa. Osallistua voi koululais- ja päiväkotiryhmät, ja miksei vaikka mammakerho lapsineen? Tai sitten voi tehdä pienen luontoretken kotiväenkin kesken. Me taidetaan perinteisesti kirjata tuolloin ylös lasten kanssa takapihan pesintätilannetta. Näin tosin unta, että käväistiin toissavuotiseen tapaan erään lintuharrastajan pihassa tutkimassa asentamiaan kymmeniä erilaisia pesiä. Tällä kertaa se oli saanut houkuteltua sinne pesimään ihanpa pingviinejäkin.

(Tuo nyt voisi kilometrin päästä otetusta kuvasta tulkittuna olla vaikka käpy, mutta ollaan jo tultu lasin läpi lähemminkin tutuiksi. On se hemppo.)

Tänään. Jokunen lause jokaisesta.

Vauva on vatsassa poikittain. Epämukavaa, ja vähän jännittää, että aikooko vaihtaa asentoaan ennen, kuin tila loppuu kokonaan. (Nyt siis rv35+1)

Pikkiriikkinen on vihdoin innostunut ja kunnostautunut pottahommissa. Tosin sanoo edelleen sinnikkäästi pikkareita tikkareiksi.

Isoveli halusi aamulla yllättää äidin: sain taas aamupalan tarjottimella sänkyyn. Eilen illalla huokaisi, että "ihanaa, kun ei tartte enää jännittää sitä äitienpäivää!"

Mr Pii ei muista uutta pihassa havaittua lintulajia. Ei "homppeli", vaan "hemppo". Koko vapaapäivänsä se on huolehtinut perheestä, että mä oon saanut lepuuttaa itseäni. Keneltä lie poikakin oppinut naisten hemmottelun? Hih!

Minä, no, sitä samaa. Aloillaan olemista. Oon askarrellut sitä ainoaa (ikuisuus)projektia, johon näillä edellytyksilläni pystyn: kuvatilausta parin vuoden ajalta. Alaselkä tuntuu hernepussilta. Ryhditön ja rutiseva. Kävellessä tulee välillä mieleen, että lähteeköhän jalat alta.

Hedelmähoukutuksia

Ruokailutottumukset ovat sairaslomani aikana muuttuneet laiskoiksi. Nautin siitä, että ei ole pakko syödä mitään "oikeaa" ennen iltapäivää. Nälkä kuitenkin vaivaa välillä, ja koitan taltuttaa sitä energiaa säästävin keinoin (eli kipeinä päivinä välttelen ylimääräistä jalkeilla oloa ja muina päivinä välttelen tiskin tekemistä ja närästystä).

Neuvolakäynti näytti, että paino on lomaviikkojen aikana tippunut. Paitsi että syön vähän, syön myös huonosti. Sokerinapostelusta ja leivästä tuntuu tulevan väsähtänyt olo. Eilen sitten päätin, että lisää hedelmiä taloon, ja heti aamusta helposti naposteltavaan muotoon tarjolle. Ja vesikannu muistutukseksi pöydälle.

Kyllä vain onkin reipas olo, kun aloittaa vapaapäivän kahdeksalta niska-hartiajumpalla ja hedelmäsalaatilla. Eikä edes närästä niin paljoa, kuin etukäteen kuvittelin.

(Nojailen kuvassa ikkunaan mun lintujenkyyläyspaikalla. Seppo vielä eilen kävi katsomassa mua, tänään on tuijotellut enää kauempaa omenapuusta. Sillä on pyörinyt joku Misu siinä, mutta tuntuu, että niillä on keskenään jotain selvitettävää vielä. Nimittäin se Misu on syöksynyt kaksi kertaa päin ikkunaa mun istuessani olohuoneessa...)

S(i)eppo

Ensin tuntui ihan hauskalta huomata, että kiinnostus on molemminpuolista. Kutkuttavaa, tämmöiselle pitkässä parisuhteessa olleelle rouvashenkilölle.


Mutta nyt juttu on mennyt vähän karmivaksi. Se stalkkaa mua. Milloin mistäkin ikkunasta. Tänä aamuna se on tullut vähintään kymmenen minuutin välein tuijottamaan mua vierashuoneen ovesta.


Kuviin se ei suostu, vaan karkaa, kun haen kameran. Mun mielestä se voisi nyt alkaa etsiä tyttöystävää omasta lajistaan. Niin kuin muutkin takapihan lintulemmikkini.

Oi jospa kuin lintunen laulaen vain

Oi katsohan lintua oksalla puun,

se laulaa niin kauniisti aina.

Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun,

kun huolet sen mieltä ei paina.

Se laulaen Luojaansa kiittää.

Ei kylvä, ei niitä, ei aittaansa tuo

se seuraavan päivänkään ruokaa.

Ei murheiden painaa se mieltänsä suo,

ei huomisen huolia huokaa,

vaan silti ei puutetta kärsi.

Jo aamulla alkaa se laulaen työt

ja päättää ne laululla illoin.

Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt,

kuin vuode ois peitetty villoin,

ja kattona sillä on taivas.

Oi jospa kuin lintunen laulaen vain

myös lähteä päivääni voisin.

Kun eilenkin Herralta hoitoa sain,

niin nytkö hän toimisi toisin?

Ei lapsensa tarvitse surra.

En tiedä, miten paljon teitä kiinnostaa mun tinttiraportit, mutta kyllästymisennekin uhalla aion taas kerrata pihapiirin pesintätilanteen.

Olohuoneen ikkunasta on mahtava seurata lintuvilskettä, mutta vielä mahtavampaa on mennä ulos ja yrittää saada selvää niiden puheesta. Hauskimmalta kuulostivat räksät, jotka pusikoissa pomppivat ja ulisivat äitiä. Ja äiti komensi lentämään. Tintit huutavat milloin mistäkin syystä, mutta kirjosiepot eivät vaivaudu enää varoittelemaan meistä ihmisistä. Välillä ovat kuitenkin siihen malliin huutaneet ja hyökkineet pönttönsä ympärillä, että olen ymmärtänyt mennä hätistelemään oravia tai tikkoja pois muna-apajilta.

Kierrettiin tänään oman jälkikasvun kanssa varovasti tutkimassa pesiä. Olen aavistellut viherpeipon pesivän uudelleen pihatuijassamme, mutta arvauksen tueksi ei vielä löytynyt todisteita. Räkättirastaan pesä löytyi naapurituijasta, ja untuvanyytit siellä hytisivät ihan uutukaisina. Pihassa pyörineen komean leppälintupariskunnan koti löytyi sattumalta, kun putkahtivat leikkimökin välikatosta. Lautojen välistä pilkottaa risupesä. Yksi takapihan tinttipoikue oli jo lähtenyt maailmalle, toisesta pöntöstä kuului vielä huuto, mutta luukkua ei saa heidän onnekseen auki. Yhden pohjasta avattavan pöntön asukkaat ovat jääneet epäselviksi, kenties kirjosieppoja. Kirjosieppoja asuu myös viereisessä pöntössä, jossa käytiin äsken parin päivän ikäisiä ammottavia nokkia kurkkaamassa. Kurkistettuani säikähdin isäsieppoa, joka oli pyrähtämässä kotiin. Sekin säikähti mua, mutta jäi metrin päähän oksalle odottamaan, jotta saan siitä kuvan. Ohhoh. Ei mikään Vuoden Luontokuva, mutta ihan kelpo sieppo-otos mun ottamakseni.

Pikkulinnut ovat kivaa seurattavaa. Välillä hoksaan hämmästellä, että nuo samaiset viipottavat talvet Afrikassa. Ihan oikeasti näkevät sellaista maailmaa, mitä minä tuskin koskaan pääsen näkemään. Ja sitten muuttavat meidän takapihalle. Eniten kuitenkin tällä hetkellä kiehtoo niiden lastenkasvatuspuuhat. Aavistelen sen johtuvan ihailusta ja kateudesta, jota tunnen miettiessäni niiden ahkeruutta vanhempina. Sitä peippoäitiä, joka yksin sinnikkäästi rakensi kodin, hautoi ja puolusti muniaan. Kirjosieppoihin samaistun enemmän. Hautomahommien jälkeen rouva näyttää ottavan vähän iisimmin, ja isä hyörii pöntön ympärillä. Tunteekohan senkin perheen äiti huonoa omaatuntoa, kun isä hoitaa homman ympäri vuorokauden ja itse ei oikein saa mistään otetta?

Linnut näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suoriutuvan pesintähommasta moitteetta. Luonto ohjaa. Eivät ne näytä haikailevan yksikseen kuusenlatvassa istumista tai riekkumisesta pitkin metsiä, jos on poikasia hoidettavana. Eivätkä murehdi turhia... Eivät valita, kun on niin rankkaa, vaikka on ihan tavallista. Eivätkä sano, että "oota hetki", kun pitäisi ruokkia lapset kesken blogikirjoittelun.

Laulu, jolla aloitin tämän tekstin, raikui toissailtana pikkuisessa mökissä, ja siitä alkaen on soinut omassa päässäni. Ihana, ajaton laulu, osuva sisältö.

Retkellä

Koska kotona on ollut hulinaa, on blogissa ollut hiljaista. Viimeisten neljän päivän aikana meillä on vieraillut 8 aikuista, 1 melkeinaikuinen, 1 vauva, 1 hauva ja 1 semmoinen, jota ei vielä pystynyt näkemään, kuin kumpuna paidan läpi. Hulinaa siis. Mukavaa hulinaa.

Viikonloppuvieraiden kanssa käytiin lähikodalla. Tai no, 2,7 kilometrin matka ei tällä karavaanilla tuntunutkaan ihan lyhyeltä. Hassua, miten moneen kertaan ehti maisemat vaihtua matkan aikana! Aurinkoista vihreää, synkkää havua, tupasvillamättäitä, helppoa pururataa, viidakkoa... Ja sitten oltiinkin yhtäkkiä omassa pihassa. Männyille näyteltiin takaisin keskaria Erään (toistaiseksi ainoan tapaamani) kanssa, jonka mielestä ne myös näyttää tien varsilla sitä kerjäävän.

Jään odottelemaan, näkyykö kyseisen heristelijän blogissa näitä näissäkin kuvissa nähtyjen kamerapyllistelyjen tuloksia.

Ai niin, ja yksi surullinen asia mun on nyt jaettava kanssanne. Arvoisaa peipponaapuriamme on kohdannut tragedia. Eilisen odottelin sydän kurkussa rouvaa kotiin, mutta ei tullut. Totesimme tänään pesän tyhjäksi. Joku toinen luontokappale on siis saanut (toivottavasti tärkeän) välipalan. Nyyh...

Kauniita sanoja ja uudet naapurit

Ihmiset suhtautuvat hauskan erilaisesti saamiinsa kehuihin. Yksi punastuu ja toinen vähättelee. Yhdellä tulee tippa linssiin ja toisen ilmeestä ei voi päätellä, tuntuiko hyvältä vai pahalta. Joku kiittelee ja joku tirskuu. Joku sen sijaan keskittyy kuuntelemaan vain sen, mitä muille sanotaan ja laskee tekovihaisesti, mitkä kehuista eivät päde häneen itseensä. Että miten huono hän onkaan. Vaikka hänestä omalla vuorollaan puhuttiin niin kauniisti...

Ja sitten on yksi, joka sanoo oman vuoronsa hätinä ehdittyä alkaa, että eiköhän lopeteta tähän ja mennäänpäs ulos... Kukakohan, ja miksiköhän? Miten sinä olisit ottanut kauniit sanat vastaan?

Hyppään huoletta ja silloitta seuraavaan aiheeseen: pihassamme pesivien lintujen määrä kasvoi entisestään, kun huomattiin lintulaudalle (!) ilmestyneen peipon pesä! Siinäpä on ilmastoitu yksiö suoraan parhaalla paikalla omasta näkökulmastani. Voin tuijotella sohvalta, kuinka poikaset lähtevät aikanaan maailmalle. Ihanaa! Kunhan vain lintukoto kestää mahdolliset myrskyt... Ja kunhan vielä malttavat munia tuohon levottomolla paikalle rakennettuun pesään... Aika ärhäkästi tulivat metsän reunasta huutamaan mulle, kun otin kuvan.