27.5.2020

Jaksoin. Jotenkuten.





Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.



24.5.2020

Viimeisen viikon aatto





Kesä ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, ja mä jo pohdin, maltanko syksyllä luopua Kananteenistani.

Ensi viikon suhteen en osaa ajatella järkevästi ja loogisesti. Oppikirjat on yhä pieniltä osin kesken, mutta olen antanut itselleni luvan luistella tarvittaessa joidenkin aihealueiden ohi. Oon niin töötissä, yritetään selviytyä vaan ehjinä laitumille asti. Haluaisin totta kai keksiä jotain ikimuistoista ja kivaa viimeiselle viikolle, mutta töötissä ei nyt oikein lähe.

Lukuvuoden viimeinen sunnuntaimasis meneillään. Perhe ihmettelee, mitä oikein murjotan. Eivät muista, että on sunnuntai. Ja viimeisen tunteikkaan viikon aatto raskaan kevään jälkeen. Eikö nyt ole ihan loogista, että on pää ja mieli lujilla?

Kanat hymyilyttää kuitenkin.









21.5.2020

Huojentuneet terveiset lähiopetuksesta





On ollut edellistekstiä parempi olo, huh. Kouluarki on ollut (jos ei niin raskasta, kuin pelkäsin, niin) outoa. Siinä, missä aiemmin luokallani oli useita eri opettajia ja itselläni useita eri ryhmiä päivässä, ollaan nyt koko päivä aamusta iltapäivään yhdessä. Vapaiden välituntien sijaan käymme paristi päivässä 10 minuutin tauolla koulupihan perimmäisellä alueella. Ajattelin, että se olisi hirveän uuvuttavaa kaikille. Toki vähän sitäkin, ja kahvit jää kyllä juomatta ja vessatauot pitämättä. Toistaiseksi päivät on kuitenkin rullanneet niin joutuisasti - ja uskaltaisiko sanoa, että sujuvasti, että itsellä on helpottunut olo.

Arjen outouksia ovat kiellot, porrastetut aikataulut, hiljaiset käytävät ja tietenkin jatkuva käsienpesu, mennen ja tullen. Itse leikkasin kätevänä tyttönä pari päivää sitten saksilla etusormen tyveen ison vekin. Olin varmaan hauska näky luokan edessä, kun  säikähdin saadessani tosissani kipeää. Veri lensi, ja joku kysyi kuin tyhmältä, että "Mitä sä nyt noin teit?" Niinpä. Mutta vekki ei oo käsienpesutalkoiden takia päässyt paranemaan, vaan aukeaa koko ajan kipeäksi haavaksi. Siispä eilisestä asti olen käyttänyt toistuvien käsienpesujen sijaan kertakäyttöhanskoja. Myös se tekee oudon olon oppitunnille, joka tuntuu välillä unohduksen hetkissä jo melkein normaalilta, mutta sitten ei kuitenkaan. Käytävillä tuoksuu sairaalalta. Ruokaa jakaessa käytän maskia, mikä oli oppilaiden (ehkä leikillinen) toive, ja helppo toteuttaa, vaikken sen hyödyistä tiedäkään. Sen pukiessani muistan taas vahvasti eläväni koronakevättä. Ja silti samalla jotenkin uutta normaalia.

Päivän rytmi on löytynyt niin, että aamulla pusketaan tärkeimmät hommat yhden tauon voimin. Ruoan jälkeen tauotetaan tiuhemmin, mutta ulos ei vääntäydytä joka tauolla, koska se tietää aina pesurumbaa. Iltapäivällä kaikenlainen siirtyminen sujuu hitaammin ja sekoillen. Viimeiselle tunnille pitää ottaa jotain tuottamatonta, kuten ruutua tykiltä tai leikkiä ulkona.

Toivon, että tämä outo kelluskelu koulupäiviä etäisesti muistuttavissa tiloissa olisi omiaan luomaan kivoja, yhteisiä muistoja koviakin kokeneelle ryhmällemme, joka tämän kevään jälkeen menee kaikilla tavoin osiin. Ja itselleni toivon lupaavasti alkanutta eheyttävää päätöserää.

Ei tästä tullutkaan hurjaa loppuvastusta, vaan pehmentävä loppusäe. Siis JOS nyt uskaltaisi tässä vaiheessa sanoa, kun vielä 1,5 viikkoa 2:sta jäljellä.



16.5.2020

Ei muistamisia (paitsi yhdeltä)




Mulla on tänä keväänä ollut sellainen inhottava tunne lahjonnasta. Äitienpäivänä oli sellainen ja tulevasta päättäjäispäivästä on jo etukäteen. En haluaisi mua muistettavan mitenkään, sillä koen vahvasti epäonnistuneeni tai vähintään alisuoriutuneeni.

En syvimmiltään halua uskoa, että kaikki muut kokisivat osuuteni äitinä, vaimona tai opena noin, mutta silti oma ikävä tunne on vahva, eikä väisty tsemppaamallakaan. Outo negatiivisuus johtunee enimmäkseen suunnattomasta väsystä ja stressistä, jota tämä kummallisuuksien kevät on aiheuttanut. Mutta sitä olen jo pidempään ajatellut, että ITSE haluan palkita itseni SELVIYTYMISESTÄ. Jos en kenenkään muun odotuksia uskokaan täyttäneeni, niin tiedän kuitenkin tehneeni kaiken, minkä tässä tilanteessa olen pystynyt. Vaikkei se sitten kaikille riittäisikään.

Olen tonkinut nettikauppoja, että mikä olisi se hinkumani ylellisyysasia, jonka hankkisin palkinnoksi tästä vuodesta? Merinovillakaapu? Marimekkoa? Noshin uutuuksia? Lumoanin Vanamolegginsit? Tatuointi? Älykello? Kalevalaa? Kauniit kengät? Ihania astioita?

Oman tämänhetkisen oloni tietäen en varmaan osaa päättää ja ostan lopulta pussillisen perunoita ja vaihdatan vanhaan kelloon patterit. Auttakaa päättämään. Ja palkitsetteko te koskaan itsejänne? Miten?



13.5.2020

Vielä viimeinen erä


Huomenna alkaa taas uusi vaihe tässä moninaisten vaiheiden keväässä. Kouluun.

Mä oon ihan kauhean väsynyt.

Jännitän sitä, miten loppukevät saadaan sujumaan.

Toisaalta tämän viikon aikana annoin itseni  myös kääntyä ajattelemaan, että onneksi tää 24/7 koko perheellä hetkeksi taas muuttuu. Lasten (ja omakin) riitely rasittaa.

Etäopetus rullasi melko kivasti, vaikka riittämättömyydentunnekin oli totta kai läsnä. Päätös kouluun paluusta latisti mittavasti etäilymotivaatiota ja toi tilalle ison epämääräisen stressimörön nurkkaan vahtaamaan tekemisiä.

Oon ollut niin tyhjä tämän urakan jälkeen, jo ainakin viikon ihan nollat taulussa. Joku ope oli somessa sanonut, että jäljellä on vielä oudon kevään viimeinen loppuvastus. Kuvaa hyvin tunnetta. Peli on pelattu viimeistä erää vaille loppuun ja ilo saavutetuista voitoista kaikkoaa, kun näytölle lävähtää kymmenkertainen mörkö edellisiin verrattuna.

2,5 viikkoa on lyhyt aika moneen puuhaan ja monessa mielessä. Mutta 2,5 viikkoa hurrikaania pitelyä teltassa aisoissa on yhdenlainen ikuisuus.

Mutta eiköhän se tästä. Juna liikkuu jo, ja kohta on kesä. Kunhan ei menisi sitten montaa kuukautta toipumiseen...

Kerron sitten, selvisinkö vahvasti vai heikosti. Mutta selviän kyllä.

Etäluokan saa nyt pakata laatikkoon.