Jaksoin. Jotenkuten.

Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.

Ei muistamisia (paitsi yhdeltä)

Mulla on tänä keväänä ollut sellainen inhottava tunne lahjonnasta. Äitienpäivänä oli sellainen ja tulevasta päättäjäispäivästä on jo etukäteen. En haluaisi mua muistettavan mitenkään, sillä koen vahvasti epäonnistuneeni tai vähintään alisuoriutuneeni.

En syvimmiltään halua uskoa, että kaikki muut kokisivat osuuteni äitinä, vaimona tai opena noin, mutta silti oma ikävä tunne on vahva, eikä väisty tsemppaamallakaan. Outo negatiivisuus johtunee enimmäkseen suunnattomasta väsystä ja stressistä, jota tämä kummallisuuksien kevät on aiheuttanut. Mutta sitä olen jo pidempään ajatellut, että ITSE haluan palkita itseni SELVIYTYMISESTÄ. Jos en kenenkään muun odotuksia uskokaan täyttäneeni, niin tiedän kuitenkin tehneeni kaiken, minkä tässä tilanteessa olen pystynyt. Vaikkei se sitten kaikille riittäisikään.

Olen tonkinut nettikauppoja, että mikä olisi se hinkumani ylellisyysasia, jonka hankkisin palkinnoksi tästä vuodesta? Merinovillakaapu? Marimekkoa? Noshin uutuuksia? Lumoanin Vanamolegginsit? Tatuointi? Älykello? Kalevalaa? Kauniit kengät? Ihania astioita?

Oman tämänhetkisen oloni tietäen en varmaan osaa päättää ja ostan lopulta pussillisen perunoita ja vaihdatan vanhaan kelloon patterit. Auttakaa päättämään. Ja palkitsetteko te koskaan itsejänne? Miten?

Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?

Vihaan olla vihainen

Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.

Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!

Hullun hommaa

Kuva perjantai-iltapäivältä, kun oppituntien päätteeksi olen levittänyt tarkistamani kirjat, kokeet, päässälaskukokeet ja vääntämäni sanalliset arvioinnit kuluvalta syksyltä. En todellakaan tiedä, olisiko tarpeen tai järkevää teettää itsellään tätä kaikkea, vaikka se hyödylliseltä tuntuukin. Tässä työssä tulee vain tehtyä niin paljon muiden vaatimuksesta kaikkea vähemmän hyödyllistä, että katoaa kyky pysyä pointissa ja toisaalta unohtuu kiireessä ja väsyssä (tai nynnyydessä) kritisoida pointittomuutta... Veikkaan, että oikeasti jäin työmaalle ihan vain siksikin, että tarvitsin tunnin hiljaisuutta ennen kotiin menemistä. Ja luulen myös, että osittain tein tuon kaiken itseäni varten: paitsi, että tarvitsin rauhaa, niin tein MIELESTÄNI tärkeää ja hyödyllistä työtä. Kerrankin.

Olen julkaissut syksyn aikana muutaman postauksen työkuulumisistani ja opena jaksamisesta. Huhhuh. En kyllä tiedä, millä ilveellä aion tästä vuodesta selvitä, kun jo nyt on stressitasot ääriasennossa. En tiedä, mitä kaikkea saisin työstäni ääneen sanoa, mutta sanon silti, että ei ole helppoa tästä opettajan työstä viimevuosien uudistusten myötä tehty. Tuntuu, että oppilasaineksen kanssa vielä pärjäisin (vaikken siitäkään tietenkään aina ihan varma ole), mutta ne muut vaatimukset ovat jotain, mihin en ole halukas ja kykenevä sitoutumaan. Varsinkaan, kun se tapahtuu tuon luokassa tehtävän työn kustannuksella. Tietenkin, koska vuorokaudesta vain yksinkertaisesti loppuu tunnit (ja itseltä paukut). Ja toki siinä, missä tuo "muu lisätyö" verottaa luokalta, se vie myös perheeltä. Onneksi, kuten joka kerta tänä syksynä aiheesta puhuessani olen sanonut, on meillä toinen aikuinen tänä vuonna liikenteessä kevyemmällä kuormalla. Kiitollisena siitä tunnen kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä oman osuuteni jäämisestä niin marginaaliseksi täällä kotona.

Ei ole helppoa, ei. En oikeasti tiedä, kuka ihme haluaa tulevaisuudessa vapaaehtoisesti tehdä opettajan työtä, jos "se muu" siinä opettamisen ympärillä on tällaista. En ihan oikeasti usko, että juuri kukaan.

Miettikää sitä.

Oikeasti.

Anteeksi, että valitan. Vielä on pari asiaa (jopa kesä- ja heinäkuun lisäksi), joiden takia pidän työstäni. Mutta. Mutta silti, tämä ei ole huteran ja epävarman ihmisen hommaa, ja minä kyllä itseni miellän sellaiseksi...

(Sanokaa suoraan, jos olisi viisaampaa poistaa tällainen mielipide julkisesta jaosta.)

Hattaraa ja Pyryä.

Viikko on ollut paska. Anteeksi vaan, mutta on. En ymmärrä, miten työpäivät yhä venyvät. En osaa selittää, mitä tehdessä kello humpsahtaa aina neljään tai viiteen, vaikka opetustunnit loppuisivat jo kahdelta tai kolmelta. Olen väsynyt ja hidas. En taida uskaltaa tässä kirjoittaa, mitkä asiat koen työssäni kohtuuttomina ja järjenvastaisina. Mutta sellaisten asioiden olemassaolo vaikuttaa kyllä merkittävästi kokemukseen työn mielekkyydestä ja motivaatioon.

Paska viikko sai kuitenkin hyvän päätöksen: Kiva perjantai, onnistuneet tunnit oppilaiden kanssa, iltapäivään hiljentyneen koulun uumenissa hattaralle kutsutut openaapurit ja oma hiljainen hetki luokan lattialla istuen ennen kotiin lähtöä.

Kotona ajatukset juoksevat marraskuulta tuttua rataa: Poukkoillen asiasta seuraavaan niin nopeasti, että jokainen päässä käynyt ajatus jää kesken ja tekee vähän entistä levottomammaksi. Tekemättömiä päätöksiä, hoitamattomia asioita, pohtimattomia ratkaisuja, unohtuneita lupauksia, innostavia suunnitelmia, kiukkua, turhautumista, ja sitten mieleen tule isä. Että sitä ei enää ole. Että en voi uskoa sitä. Muut ajatukset tipahtavat päästä lattialle sikin sokin tukalaksi sotkuksi ja seison taas kerran silittämässä isän elotonta, keltaista ihoa. Oudosti tuo ajatus tulee nykyään paljon useammin mieleen, kuin vielä jokin aika sitten. Kestää pienen hetken, että saan itseni kasaan. Ihan vain aloittaakseni saman ajatusrallin alusta.

Jälleen kerran pyyhin tästä parin kappaleen verran tekstiä siihen liittyen, mitkä asiat arkikuormastani karsisin, jos uskaltaisin (ja saisin) sanoa sen, minkä oikeaksi tunnen ja tiedän. No, annanpa olla ja keskityn valoisiin asioihin. Sillä niitäkin ehdottomasti on. Kuten kiva päivä, kivat oppilaat, kivat työkaverit, kiva perhe, hattarakone valinnaistunnilla ja NOSHin uusi Pyry-mekko. Nyt annan viikonlopun tulla ja tyhjentää kiireen ja ajatussotkun päästä, toivottavasti.

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.

Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)

Unikaverina sipulia...

Mies lähti tapaamaan opiskelukavereitaan. Mulla oli monenlaisia hulluja suunnitelmia, miten saan kolme päivää kulumaan lasten kanssa, hulluimmissa suunnitelmissa jopa huikean elämyksellisesti. Ehkä joku kepeä roadtrip, ehkä pyjamabileet tai edes telttailua takapihalla. No, olinkin huikean elämyksellisesti sitten kipeä ja röhnötin. Toisaalta hyvä, koska flunssan varjolla tekemättömyys oli hyväksyttävämpää, kuin aikaansaamattomuuden. Totta puhuen tekemättömyys oli melko todennäköinen skenaario ilman flunssaakin.

Eilen raivostutti jo valmiiksi mennä nukkumaan, kun nenä valui solkenaan. Muistin kikan, jota käytän lasten räkäöinä: silputtu sipuli avaa nenän ja rauhoittaa yöunen. (Ja saa talon haisemaan grilliruoalta.) Koko äitiurani ajan olen tuota niksiä käyttänyt, kun en muutakaan ole nuhaan keksinyt. Ja äitinä aina jotain on saatava tehdä, kun toisella on huono olla. Monta kertaa oon arvellut nuhan laantumisen olleen enemmän sattumaa, kuin sipulista johtuvaa. Mutta kyllä, taaskin helpotti. Sattumaa tai ei. Sen verran sattuvaa sattumaa kuitenkin, että tarjoan vinkkini jakoon muillekin kesäflunssaa poteville. (Olen sen toki tainnut tehdä aiemminkin.) Eli sipulia paloiksi nukkujan viereen. Peukku sille. Viimeöisen sipulin muotoilin vieläpä erityisen söpöksi. (Basilika poseerasi vierellä.)

Ihan söpö oli mun kukka-aamutakilla kruunattu överi flunssa-aamukahvilookikin. Ja vielä söpömpi Miuku, jonka luulin poseeraavan vieressäni. Löydätkö kuvasta?

Rutiinit sekaisin ja iltajätskiä

Oli pakko hakea illaksi jäätelöä. Sen verran tiukka sairasteluputki takana omia ja toisten tauteja (tänään oli kolmannen oksentajan vuoro), että alkaa olla pinna aika tapissa.

On tympeää olla pois töistä, kun porukka villiintyy poikkeuspäivinä ja rutiinin uudelleen löytyminen on aina oma urakkansa. Rutiinit on kyllä itseltäkin seonneet, kun on tullut suunnittelemattomia äkkipoissaoloja. Tajusin juuri, etten mm. ole ilmoittanut tämän viikkoisesta kokeesta koteihin. No, on tullut testattua oppilaitten kyky huolehtia tieto itse perille...

Rutiinit on kyllä sekaisin kotonakin ja kuri kadonnut jonnekin flunssapoikkeusten syövereihin. Syödään koska ja missä ja mitä sattuu, eikä jostain syystä muutenkaan totella mitään. Mukava mennä välillä kasvattamaan välillä toisten lapsia. Ei mene tulostavoitteiden kanssa yhtä ihon alle.

Mutta nyt yritän vängällä vähän relata ennen (toivottavasti edellisöitä katkottomampia) unia ja huomisen kotoilee toinen vanhempi. Jospa sitten riittäisi tätä lajia.

Hirviöviikot

Mulla on koko loman ollut pinna tosi TOSI kireällä. Löytyykö maailmasta ketään muuta, joka tuntee, ettei ihan oikeasti aina pärjää PMS-oireiden kanssa? Mä menen välillä niin totaalisen takkuun näinä päivinä. Ahdistun, lannistun ja kilahtelen. Vaikka kuinka yrittäisin muuta. Mulla ei oo puhtia alkaa testailla mitään poppaskonsteja näihin tuuliviirimielialoihin, mutta jollain taikakonstilla haluaisin niiden häviävän.

Toinen vaihtoehto on, että vetäydyn päiviksi 15-30 erämaahan (tai vaihtoehtoisesti omaan kotiini, joka olisi hiljainen, siisti, valoisa ja tyhjä arkisin klo 8-16). Joku hömppäartikkelikin mainosti, että rytmitä elämäsi kierron mukaan. Oli muuten melkoisen heppoista lööperiä sen jutun sisältö. Ja melkoisen hyget PMS:t hänellä. Tulisi tänne tekemään kunnon jutun hirviöhormoneista...

Voihan plaa plaa plaa!

Tänään olin paaplaaplaaplaa plaa plaa plaa. Ja sitten plaa plaplaaplaaplaa plaaplaa plaa plaa, valivali, plaa plaa, ja aattele!! Plaaplaa, plaaplaa! PLAA PLAA! Siis voitteko kuvitella? Plaa plaa. Plaaplaplaaplaa Plaa, plaa plaa. PLAA! ...törkeetä...


...Tunnustan: tunnen suurta hinkua paljastaa somessa toisen ihmisen törkeän virheen, rikoksen suorastaan. Mietin, että miksiköhän. Että miksi alennun tässä hetkessä perussomehaukkujan tasolle. Ja keksinkin aika äkkiä: koska pääni sisällä se oikeuttaa itsellenikin inhimillisyyden ja omat virheeni. Ja haluan muidenkin sanovan mulle niin. Että Heidi Pii, oot ookoo, vaikka mokaat. Et sentään noin pahasti, kuin tuo, josta kaikille valitit. Huoh. Voi mua. Voi meitä kaikkia haukkujia. Taidan sensuroida alun kappaleet plaaplaaksi. Oman vajavuuteni joudun siis kuitenkin käsittelemään muuta kautta, kuin toista lyttäämällä. Tiivistetään sensuroidun kappalen faktapuoli seuraavasti:

Siinä rätisevässä tärykalvossa on kuin onkin (ollut pitkään?) reikä. Katsotaan, onko antibiootista apua.

Vilukissailujuttuja

"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Mukaan lukien 7-vuotias, jota on puraissut pahemmanlaatuinen rinnekärpänen. Perheemme isä on saanut siis kanssahinkujan, joka haikailee rantalomien sijaan Åreen ja Lappiin laskettelemaan. Ja varmaan kohta Alpeille ja Japaniin. Eilen valloittivat Joupiskan ja vaikka vähän laskettelua (ja talvea muutenkin) pelkään, niin hirveän ylpeä olen lapsistani, jotka rohkeasti ja taitavasti viilettävät rinteitä alas. Ja tietenkin myös miehestä, joka heille näitä elämyksiä silmin nähden onnellisena tarjoaa.

Mutta höh. Mun piti lähteä ensimmäisestä lauseesta ihan muuhun suuntaan, yritetään uudestaan:

"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Tavallaan ymmärrän ja saatan epähuomiossa jopa kompata. Mutta kyllä tämä kylmyys silti on itselleni nautinnon sijaan paremminkin selviytymistaistelu. Kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi olematon kylmänsietokykyni ja huono ääreisverenkiertoni. Haluaisin aina korostaa kaikkia mahdollisia palelupiirteitäni erottuakseni "tavallisista palelijoista" vielä hiukan ääripäisempänä, mutta jospa jättäisin nyt tällä kertaa tähän. Valittamisen sijaan aion kertoa pari mainiota tarkenemisvinkkiä!

Talveni pelastus on ollut nämä höpsöt, pitkävartiset karvavuorisaappaat. Tänään töppöstelin näissä tunnin ulkovalvonnassa, enkä kymmenen asteen viimaisesta pakkasesta huolimatta palellut yhtään! Vaikka toki varustetta oli mielin määrin ihan päästä varpaisiin, niin väitän nyt, että kunhan jalkapohjat ovat lämpimät, ei hyty pääse ytimiin niin äkkiä.

Toinen pelastus on taskulämmittimet, jotka saa aktivoitua lämpimiksi napsauttamalla. Lämpö pysyy pussukoissa melkein tunnin ja keittämällä ne saa palautettua nestemäisiksi odottamaan seuraavaa käyttöä. Ihan supernäppäriä ulkoilun jälkeiseen paleluun, viileisiin yövarpaisiin ja lasten yöllisiä kasvukipuja pehmentämään. Olenpa näillä hautonut rintatulehdustakin pois. Nämä on tulleet koko perheen jokapäiväiseen käyttöön ja siksi määräkin on kasvanut viime talven kolmesta lämmittimestä moninkertaiseksi. Aikanaan käytetyt olivat toisessa Mariskoolissa ja käyttämättömät toisessa. Kipot on nyt jääneet vähän pieniksi... Ja käytetyt pitäisi näköjään taas keittää kuntoon.

Tämmöiset vinkkaukset täältä Vilukissan vinkkinurkasta tällä kertaa. Kyllä täällä tarkenee.

Akkujen lataamisesta

Tämän hetken haasteista isoin on vapaa-ajanvietto-ongelma. Kuten sanoin, ei joululoma täyttänyt tarkoitustaan akkujen lataamisessa. Arki sujuu, kun illat pitää laiskoina. Siten työpäivän aikana tyhjentyneeseen akkuun ehtii latautua sellaiset 40 % virtaa, millä sitten jaksaa kivasti seuraavaan iltapäivään (päivästä riippuen hyvin tai välttävästi).

Ongelma tulee nyt, kun viikonloppuna haluaisi tehdä muutakin, kuin sohvastella. Energiaa on perjantai-iltapäivänä jäljellä semmoiset 10 % ja kovat odotukset tulevien päivien suhteen. Ja siitäpä sitten heti illan tullen lähdetään niillä virranrippeillä jonnekin, kuten eilen esimerkiksi uimaan. Akku loppui hyvin äkkiä. Matkalla jo, ja kohta uudelleen sen puoli tuntia itkevän ipanan kanssa, jota kaikin keinoin yritin tsempata ilostumaan. Kylmyys kiukutti itseäkin. Koen olevani allerginen palelulle ja tulin vihaiseksi vilusta.

Yön aikana sain ladattua energiaa ehkä siihen samaan kymppiin asti, mutta aamuinen keskustelu perheen kanssa päivän kulusta ja toiveista vähensi virtaa 3 %:iin. Nyt yritän purkaa oloa tänne siinä toivossa, ettei koko päivä menisi sohvailuksi ja murjottamiseksi. Kun keskityn tyhjäämään tänne ärsytyksen, latautuu tilalle edes himpusti jaksamista.

Oliksiko ehdotuksia sellaiseen viikonlopun virrankeruuseen, mikä viisihenkisellä perheellä lisäisi energiaa enemmän, kuin kuluttaisi sitä? Eli mahdollisimman vähän stressiä, sotkua, välineitä ja tarvikkeita, erityisvahtimista vaativaa hässäkkää, matkustamista ja valmistelua. Lapsilla jännitys ja kovat odotukset puhkeaa tyhmäilynä, mikä taas vie omia voimia, eli liian jännä tekeminenkään ei ole näillä voimavaroilla hyvä.

Korviin sattuu eilisten sukellusten jäljiltä. Koko viikon on myös töissä oikea korva rätissyt. Kun joudun korottamaan ääntä tai viheltämään pilliin, jää puoleksi tunniksi rätinä päälle. Oppilaatkin tietävät, että kun kantava ääni vaimenee, niin open korvassa taas rätisee. Silloin en pysty puhumaan. Kerran oon lääkärille maininnut, mutta ei ottanut kantaa muuten kuin testaamalla, että kuulo oli hyvä. Kuulin kaikki piippaukset. Myös ne, joita ei ollut olemassakaan.

Näillä mennään. Arki on tätä nykyä aika hyvää. Vapaa-aika pitäisi vielä toimimaan. (Kirjoittelun kuluessa saatiin vahvistus iltavierailijoille. Se on just hyvä tälle päivälle. Ja kuvituskuva otettu ihan vain tältä istumalta hetki ennen voimauttavan siivouspuhteen alkua. Siisti koti lataa akkuja nopeammin, kuin sotkuinen.)

Katsaus taakse ja eteen (=perinteinen uudenvuodenennustus)

Viime vuosi on ollut raskas. Ihan toisella tavalla, kuin osasin odottaa. Alkuvuodesta miehen toettua omasta väsystään taisin antaa itselleni luvan hajota, ja niin sitten toden teolla teinkin. Päätös talon myymisestä ja muutosta syntymäkaupunkiimme tuntui oikealta ja kutkuttavalta, mutta koko prosessin ajan menin epätietoisuuden takia enemmän ja enemmän takkuun ja paniikkiin ollen kesäkuussa jo aivan toimintakyvytön hermoraunio. Podin huonoa omaatuntoa hallitsemattomista tunteenpurkauksista ja kyvyttömyydestä olla tasapainoinen ja järkevä. Lopulta hain ja sain sekä jutteluapua, että fysioterapiaa takkuuntuneeseen kroppaani. Ja aloin liikkua! Nämä yhdessä kesäkuun pakkoloman kanssa, jonka mies tarjosi mulle hoitaen kaikki kotihommat ja velvollisuudet, tuli todella tarpeeseen. Lojuin kotona ja viipotin itseeni uppoutuen kaupungeissa. Heinäkuuhun mennessä koin olevani jotenkin jaloillani. Sain työpaikan ja otettiin talo pois myynnistä. Helpotti. Pettymystä oli kuitenkin käsitelty pitkin kevättä silloin, kun mitään vain ei ottanut tapahtuakseen, vaikka sitä NIIN kipeästi toivottiin.

Syksyn mukana tuli kiireinen arki, joka kyllä tuntui hyvältä. Ja humps. Nyt on jo vuodenvaihde. Työvuosi on ollut paitsi palkitseva, myös raskas. Niin työnkuvan osalta, kuin äidinkin roolissa.

Monella tavalla perhearki on kuitenkin helpottanut tänä vuonna verrattuna edellisiin. Olen sen huomannut vasta, kun olen nähnyt vauvaperheitä läheltä: Ai niin, meidänhän ei enää tarvitse miettiä tällaisia ja tuollaisia juttuja. Että ollaankin jo aika vapaita tekemään monenlaista ja olemaan kuin "isojen lasten perhe". Se on hyvin voimaannuttava ajatus kaltaiselleni vauvavuosien kammoajalle. Niin paljon, kuin vauvoista tietenkin tykkäänkin, on kolme vauvavuotta kuuden vuoden sisällä ollut ihan riittävästi mulle. Viimeisin tosin oli eheyttävä kokemus. Mutta silti vauvavuosi, ja onnellisesti takana päin.

Tällä kertaa suurin toiveeni on, että tuleva vuosi olisi tasainen ja helppo. Viime vuonna toivoin mullistusta. En sitä saanut. Nyt en osaa enää sellaisesta haaveilla. Oikeastaan ihan kammottaakin ajatus. Mutta näinhän se on, että mitään en voi tulevasta tietää. Tulee, mitä on tullakseen, ja sitten toivotaan, että voimavarat riittävät niihin. Mutta JOS saa toivoa, niin toivon leppoisaa, rentoa, iloista ja mutkatonta vuotta. Sävyisiä tunteita ja iisiä ajatuksenjuoksua. Kevätlukukauden toivon olevan töiden osalta syyslukukautta kevyempi ja raikkaampi. Uudenvuodenlupauksena olkoon se, että pyrin jakamaan energiani tasaisemmin työn ja kodin välillä. Syksyllä lähes kaikki energia meni töihin. Se ei ole hyvä juttu perheen hyvinvoinnin kannalta. Se, miten aion käytännössä tämän toteuttaa, jää vielä nähtäväksi.

Kulmat kurtussa tässä kuitenkin istun ja murehdin, että mitenköhän tämä homma nyt oikein tulee menemään vuonna 2018... Ja koska sitä kristallipalloa ei yhäkään ole sen kummemmin nettikaupoista kuin lähitokmanniltakaan saatavilla, niin on tyydyttävä Päikkäreiden uudenvuodenennustuksiin. Tällä kertaa tarjolla on kaksiosainen ennustus. Kuvan kuppien alla on lastenhuoneista löytyneitä pikkuesineitä. Lisäksi saat kuvailevan sanan, kun valitset numeron väliltä 1-20. Sanat on aamupalapöydässä perheen kesken putkautettuja. Valittuasi numerot, klikkaa kuvatekstiä ja pääset toiselle sivulle. Siellä voit tulkita ennustuksen itse tai antaa sen minulle ja muille innokkaille arvuuteltavaksi. Samalla voit kurkata, miten edellisvuotinen ennustus on kakstuhattaseitsemässäsitoista toteutunut.

Kun olet valinnut, niin klikkaa tästä. Muista myös numero väliltä 1-20!

Saikulla peräti..

Huhhuh, mitä flunssapäiviä ja -öitä takana! Olen sairastanut oman diagnoosini mukaan miesflunssaa. Oireina mm. vikinä ja valitus (myös kuulemma unissaan), haahuilu ja halipula, totaalinen työ- ja olemiskyvyttömyys, halu päästä sairaalaan hoidettavaksi, lopun lähestymisen odottaminen, kuumetta 37,1.

Tätä on nyt kuulemma ollut paljon liikkeellä. Pitkää flunssaa kovalla kurkkukivulla ja yskällä. Mä elättelen toiveita, että oon huomenna työkykyinen. Yskä ja nuha tuntuvat vähän hellittäneen. Tämän hetken oireet on päänsärky ja yöllä niellystä Strepsilsistä johtuva kurkkukipu. Meni kokonaisena nieluun ja tuntuman perusteella on siellä edelleen. Hirmukiva. En suosittele kokeilemaan.

Kovin hyggeä ei oo tää flunssailu toistaiseksi ollut. Siskonpetiä areenasta aamuviideltä ja huomiota huutavien lasten kommentteja, että "sä vaan esität, että oot kipee". Pitäkää peukkuja, että pääsen huomenna jo töihin! (Ja että kurkkupastilli pääsisi myös jatkamaan matkaansa...)

Sankari vai pahis?

Jos oli eilinen päivä tsemppaava, niin kyllä on viime yö ja tämä ilta ollut sitten jotain ihan muuta. Ollaan otettu yhteen pienimmän ja isoimman kanssa. Pienimmän kanssa olen pysynyt tyynenä, mutta kyllä on sydämen päälle kaikesta järkeilystä huolimatta käynyt, kun minä en kelpaa mihinkään hommiin. Iskä vaan. Yöllä alkoi riivatussa hepulissa kiivetä takaperin seinää pitkin, kun uniseen pyyntöön tulinkin vastaamaan minä, eikä isä. Ja sama reaktio on toistunut tänään aktiivisesti. Jopa niin säännöllisesti, että huomasin itsekin varovani, etten vain katso häntä vahingossakaan silmiin. Ajoittain saan kärsivällisellä hellyydellä ja hämäyksellä raivon sulamaan, mutta aika usein en. Jo on uhmaa! Kauankos tätä kestääkään?

Esikoisen kanssa otin yhteen molemminpuolisesti. Yritin saada kaadettua tietotaitoa suoraan korvasta sisään, mutta siellä olikin vastassa näsäviisas uhriutujaraivopää, jonka kanssa en osannutkaan olla rakentava ollenkaan. Riittävän ärsytyksen tuloksena kilahdin ja päästin pari todella rumaa sammakkoa, joihin näsäviisas uhriutujaraivopää osasi esiteinin ottein taitavasti tarttua aina saarnan tullessa siihen kohtaan, että toisia ei saa nimitellä ja pitää miettiä, miltä oma käytös muista tuntuu.

Että jos tunsin eilen itseni jotenkin kelvolliseksi kasvattajaksi, niin tänään oon tuntenut vähän muutakin. Elämä on.

Keskimmäisen piirtämä Elsa kruunajaisasussaan. Mutta voisi olla myös tuima pahisäiti. Tai supersankari. Vähän päivästä riippuen...

Siivouspäivän mysteereitä

Siivouspäivänä voi tulla vastaan vaikka mitä. Esimerkiksi kakkaa nurkassa. Kauhistelujen jälkeen yksi lapsista epäili varovasti, että pökäle saattaisi myöskin olla esimerkiksi pahan makuinen, pienen tovin pureskeltu suklaatoffee. Sen verran oli uskottava veikkaus, että tiesin heti, kenet laittaa siivoushommiin.

Seuraavaksi löytyi tiskipöydän peränurkkaan jemmattu nuhjuinen vauvan purulelu. Muuten siinäkään ei olisi ollut mitään outoa, mutta olin viisi minuuttia aikaisemmin laittanut samaisen lelun roskiin.

Että outo siivouspäivä. Ja oudosti ei tullut lopulta yhtään siistimpää. Tai oli hetken, mutta meni jo. Kyllä te tiedätte. Eipä tässä sitten muuta. Paitsi loppuun kuva lauantain iltalojunnoista ja olkkaripiknikiltä.

Raidoista pilkuiksi

No huhhuh. Talviajan ensimmäisen päivän ilta on aina NIIIIIIN pitkä. Iltakahvin voimin yritin hengitellä itseni pahimman väsyn yli.

Ilokseni (not) huomasin, että viikon verran värkätyt villahousut (ei nuo omat, vaan seuraavat) sisälsivät kolmen lankakerän verran Nallea ja yhden kerän Seitsemääveljestä. Toisen lahkeen valkoinen tuntuikin koko ajan ihanan muhkealta, enkä silti tajunnut. Argh.

No, iltakahvin ja purkupuuhien jälkeen olinkin tyytyväinen. Pääsin pitkästyttävistä raidoista johonkin muuhun. Mutta aika tough päivä. Muutenkin. Tervetuloa maanantai, kaipasinkin jo.

Vain elämää tämäkin.

Kirjoitin pitkän postausluonnoksen sieluntilastani, tunnelmistani ja viimeaikaisista vajavuuden kokemuksista. Ärsyttävyyksistä ja taakoista, joiden kanssa en aina osaa kulkea kunnolla ja kompuroimatta. En halunnut julkaista, kun tuntui vähän väärin väritetyltä, vaikka todelta toki niinkin. Sellaiselta tukalan hetken läpi katsotulta todellisuudelta, jossa tummat hetket korostuvat ja vaaleatkin jäävät varjoon.

No, lapset nukahtivat, ja olo hellitti taloon laskeutuneen hiljaisuuden myötä. Katsottiin mr Piin kanssa Ruutu.fistä Vain elämää. Kaija Koon päivä.

Jotenkin puheenaiheet ja lauluvalinnat pyyhkivät kappale kerrallaan pois aikaisemmin kirjoittamani postauksen kiukut ja takut. Osuvia puheenaiheita, uppoavia lauseenpätkiä. Taianomaisen latautunut tunnelma jakson alusta loppuun saakka. Jos tarttui ihmeen tuntu siellä pöydän ääressä ihmisestä toiseen, niin tarttui kyllä ruudun läpi minuunkin. Hoiti. Kiitos siitä.

Ihana Vain elämää. Viime kaudella samaistuin Irinan sielunmaisemaan. Tällä kaudella Toni Virtasen ja Kaija Koon. Muutkin kiehtovat. Hyvä kausi. Mitäs te tykkäätte?

Kuvana illan kauppareissulta mukaan poimitut freesiat ja syysiltakynttilät. Näyttää jotenkin hämmentävän hartaalta, mutta olkoon nyt niin tällä kertaa. Sellainen oli Vain elämääkin tänään, eli sopiikin yllättävän hyvin kuvitukseksi.

Hieno suoritus!

Vietin pitkän työpäivän päälle melkein 3 tuntia töissä. Sain tehtyä kertotaulukokeet loppuviikolle, lähetettyä kolme wilmaviestiä, suunniteltua yhteistä tuntia kollegan kanssa, tarkistettua enkun kokeet loppuun, mietittyä huomiselle huterahkot raamit, suunniteltua tukiopetuksen, eriytettyä äikän tehtävän ja ehkä jotain muutakin. Vaikea muistaa, kun pää on ollut kahdesta asti puuroa.

Vielä jäi merkkaamatta pari tuntimerkintää, tekemättä huomisen tarkat suunnitelmat, jaksosuunnitelmien päivittämisestä puhumattakaan. En myöskään ehtinyt askarrella suunnittelemiani toimintaohjekortteja ja ympänkokeita, enkä tutustua kolmeen asiakirjaan, jotka pitäisi päivittää (ja joiden päivittäminen pitäisi ensin opetella, samoin, kuin niissä käytettävä sanasto ja toimintamallit). Unohdin myös siivota kässänluokkaan jääneet loppusotkut. Seuraavalle liikuntatunnille en ehtinyt kehitellä mitään ja matikkakin lähtee huomenna lonkalta. Ensi viikon kuvista pitäisi valmistella, samoin kässään tarvitsisi hankkia jotain/jostain/jollain matskuja. Haluaisin ehtiä yksilöimään opetusta ja huomiotani ja välittämään enemmän ja paremmin. Ei vain riitä voimavarat ja aika. (Vaikka montaa näistä hommista teen toki heti, kun painan pääni tyynyyn illalla...)

Tulin siis kotiin rättipoikkiväsyneenä. Vähällä oksentaa nälästä ja uupumuksesta. Postista oli tullut lähestyvän synttärin kunniaksi postia, joka sai itkun kurkkuun ja koppuraksi käpertyneen oloni aavistuksen löllömmäksi. Palkintotarroja, joista annoin heti yhden itselleni.

Kiitos taas, Heidi. Se toinen Heidi, se, joka yllättäen rohkaisee juuri oikealla hetkellä ja sopivilla ajatuksilla. Mutta kai voin tätä meidänkin talon Heidiä kiittää päivän urakasta, moittimatta kaikesta, mitä jäi tekemättä.

(Ja tiedättehän, että tykkään työstäni. Sitä vain on liikaa ja se ei vähene tekemällä. Jos ei muuta, niin olkoon tämä kannanotto ainakin pienempien luokkakokojen puolesta. Se taatusti maksaisi siihen kohdistetut panostukset moninkertaisina takaisin!)