Kesäkesäkesä ja kevyet fiilikset

Olen saanut ilokseni purkaa tuntojani niin monen kanavan kautta (kiitos Sontsikat, Ihanat naiset, Apinat, Lankakerho ja muut kurnutukseni kuuntelijat), että blogi jää helposti hiljaiseksi. Haluan kuitenkin tännekin päivittää kesäloman alun fiilikset:

Viimeiset koulupäivät olivat paljon leppoisampi, kuin muutamat niitä ennen. Saatiin hyvä fiilis, otettiin ryhmäkuvia, leikittiin ja hitusen verran haikisteltiinkin. Kesäloman alkaessa olin jo aika lomaoloissa, vaikka olin varautunut aallonpohjaan. Oli myös vahva tuntu, että näen työkaverit syksyllä. Että se on "näkemiin" kaikille, ja että kuulun tiivisti porukkaan jatkossakin.

Viimeisten kolmen päivän aikana on ollut hakurumba haastatteluineen ja henkisine ylikierroksineen. Koska olin ollut niin orientoitunut jatkamaan omassa tutussa työyhteisössä, tuli pölähdyttävänä yllätyksenä valinta eri kouluun. Se on ihana koulu, joskin vähän kauempana meiltä. Nyt, kun luovuin ajatuksesta tuossa tutussa yhteisössä jatkamisesta, oon oikeastaan tosi tosi tyytyväinen! Tuleva vuosi tuntuu ajatuksena Raikkaalta Tuulahdukselta! Työ upouudessa jättikoulussa olisi ollut Työläs Urakka, joskin toki kiehtova. Mutta varmasti just hyvä näin. Pitää vain pitää huoli, että kun en enää saa kutsua tiettyjä ihmisiä "työkaveriksi", niin opin ylläpitämään ihan perinteistäkin ystävyyttä.

Ja niin, se itseni palkitseminen tämän kevään jäljiltä: Hankin oppilailta saadulla lahjakortilla kaksi kirsikkapuuta. Vaateihanuuksista en osannut kuitenkaan valita mitään. Ehkä vielä kesän aikana joku asia tai tavara tuntuu "siltä oikealta" ylellisyydeltä, jonka voin oikeuttaa tällä palkitsemisajatuksella. Eikö niin?

Mutta ihanaa, kesä! Nautin istua takapihalla kukkien ja pikkulintujen keskellä! Kanat on söpöjä ja tänään on jokainen viidestä muninut munan! Oho, luulin, että vain kolmesta isosta olisi munimaan! Metsässä piipittelee hippiäinen, siihen haluaisin tutustua lähemmin. Kesä. Kesäkesäkesä. Ja syksykään ei stressaa, ihanaa, kevyttä!

Vihaan olla vihainen

Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.

Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!

Peukaloni on alkanut vähän vihertää!

Siinä, missä lapset nimittävät kukkapenkkejäni "pusikoiksi", olen itsekin naureskellut viherpeukalon puutteelleni, mutta annetaan nyt vähän armoa! Kännykän kuvagalleria on nimittäin täynnä ihania kuvia puutarhastani tämän kesän ajalta! On totta, etten ole kuvannut pusikkoja, vaan kukoistavimpia yksityiskohtia, mutta viis kokonaisuudesta. Yksityiskohdistakin voi iloita. Tässä itselle muistiin kesän 2019 kukkaloisto:

Ensimmäiset kukat hankin jo huhtikuussa, alppiruusu ja pelargoniat. Peittelin niitä hellästi yöpakkasilta.

Pihassamme kukkii kerrottu valkovuokko!

Parivuotias syreeni teki tänä vuonna ensimmäiset kukkansa.
Pienestä koostaan huolimatta ihana tuoksu valtasi koko takapihan!

Lisää kerrottuja valkovuokkoja.

Tämä lienee tulikellukka?

Ainokainen pionini kukki aika rumasti. Tästä kulmasta näyttää ihan söpöltä.

Apilapelto omenapuun alla näyttää ihan pudonneilta omenankukilta.

Kylvin kukkalaatikkoon liljan, freesian ja kallan sipuleita. Kaikki itävät hienosti.

Palavarakkaus selvisi siirrosta terassin alta kukkapenkkiin. Tai juurikin sinne "pusikkoon".

Sain oppilaalta daalian. Se on koko kesän tehnyt reippaasti uutta kukkaa!

Huhtikuiset pelargoniat ovat kukkineet koko kesän ihanasti!

Terassille halusin keltaista. Krysanteemi jaksaa paahdetta hyvin.

Ensimmäinen kukkaan puhjennut itse kylvetty freesia!

Myös maljaköynnös on jaksanut tehdä helteessä koko kesän uutta kukkaa!

Seuraava freesiavauvani ilmestyi valkoisena.

Myös krysanteemit nauttivat olostaan paahteisella paikalla!

Oi, edelleen uusia sävyjä freesioista! Oon aivan myyty näille!

Nuhjaantuneet kukinnot olen viskannut metsään, niin kuin luontokin tekisi.
Näyttävät sitä paitsi hauskoilta siellä!

Risupusikosta puskee pinkki lilja, yhtään en muista sen istuttamisen taustoja.

Ja freesioiden väriloisto täydentyy entisestään!

Kahdet synttärit

Kaikkien lastemme synttäreitä vietetään kesällä. Kesä- heinä- ja elokuussa. Koska kutsuvieraslista on monilta osin joka juhlissa sama, ollaan toisinaan yhdistetty juhlia. Tänä vuonna ehdotin lapsille, että juhlittaisiin kahta isompaa yhteissynttärein. Ei käynyt heille.

No, minä olen äiti, joka kuitenkin toisinaan päättää vastoin lasten tahtoa, mutta yritän kyllä saada kuvion heillekin mieleiseksi. Niinpä löytyi huvittava kompromissi: Isoveljen 9-vuotissynttärit juhlittiin takapihalla ja Keskisiskon 7-vuotissynttärit keittiössä. Kummallekin oli omat kattaukset, kummallekin laulettiin vuorollaan ja vieraat juhlistivat omaa kummilastaan tai halutessaan molempia, sopivassa suhteessa.

Sää oli suotuisa ja monikäyttöinen takapihamme palveli hyvin. Tytön juhlissa värjättiin hiusliiduilla hiuksia ja tehtiin hattaraa. Pojan juhliin lämmitettiin sauna ja sai paistaa vohveleita.

Molemmat olivat tyytyväisiä päivään ja itsellekin jäi ihanan höttöinen mieli, vaikka osittain pää oli pehmeänä helteenkin takia.

Poika toivoi traktorikakkua. Olin vähän luova ratkaisussani:
Tulikin traktoriasetelma. Kynttilät viritettiin "piippuriviksi konepellille".

Kukkapurkkikomppania

Haaveilin kesäksi amppeliarmeijaa terassin kattokehikkoon. Nuukuus, päättämättömyys ja vähän tyytymättömyys valikoimaan iski, kun tutkin amppelivaihtoehtoja. Sitten keksin, että isojen roikkujien sijaan hankinkin pieniä kavereita purkkeihin. Eli tulikin armeijan sijaan otsikon Kukkapurkkikomppania. Amppelit tein itse, osan vain solmimalla ja osan kokonaan virkkaamalla, jotta sain turkoosit muoviruukut naamioitua. Ja kukkien päättäminen helpottui, kun sai valita monta pikkukukkaa kalliiden jättikukkien sijaan! (Tosin nyt kuvanottohetkellä pari purkkia on elvytyshoidossa. Ja jos vaikka paahde olisikin tehnyt tehtävänsä, ei sekään ole iso menetys. Vaihtelu virkistää ja sitä komppaniaan on helppo järjestää.)

Terassin pöydän kansi on risa ja nuhjuinen. Koska en löytänyt tyylikästä vahaliinaa, ostin sitten keltaruusuisen raikastuksen. Kaukaa se näyttää "vain vaalealta", läheltä överin pirteältä, jopa levottomalta. Keltaisten krysanteemien kanssa ihanan valoisa hässäkkä.

Tänään on ollut niin kuuma, etten ole saattanut terassilla juuri oleilla. Pitkään puntaroimani keväthankinta, riippukorituoli talon seinustasta jatkuvalle varjoisalle terassille onkin ollut jymymenestys. Ja mikä parasta, vaikkei kuumalla aurinkoterassilla pystyisikään olemaan, voi varjon puolelta riipputuolista ihailla näkymää kukkaterassille tai sen ohi metsään. Tänä kesänä aurinkoterassin ja varjoterassin välille tehty liuskekivilaatoitus on lisännyt käyttöastetta, -mukavuutta  ja monipuolista olemista vielä moninkertaisesti! Tämä näkymä on ollut samalla rauhoittava ja rentouttava, myös vähän sykähdyttävä: tämä on minun ja meidän, me ollaan tämä tehty ja ansaittu. Tämä on meidän näköinen piha. Minä olen aikuinen. Minä olen niin lomalla.

Pehmeä pioni

Sain tänään muistamisen, pään kokoisen pionin! Niin niin niin ihana! Kiva fiilis, huomista pää pehmeänä odotellen. Mun pää, kuin hempeä, pehmeä pioni.

Kukkaterapiaa

Oon ollut kuin perseeseen ammuttu karhu. Haluaisin käyttää lisääkin rumia sanoja, varokaa vain. Aamun lojuin peiton alla ja sieltä siirryin lojumaan olohuoneeseen. Mulla olisi ihan kauhea tarve tuntea oloni vähemmän turhaksi ja saada jotain aikaiseksi, mutta ei yhtään energiaa mihinkään järkevään tai tarpeelliseen.

Vesivärit ja Youtuben vesivärittelyvideot olivat ihan kelvollista ensiapua, vaikka paljon mallikuvia hätäisempiä ja tukkoisempia omistani tuli. Mutta on ihanaa saada jotain nätintapaista aikaiseksi. Mieli tyyntyy ja tyytyy siihen, että nyt vaan vähän on paska olo.

Mutta edes hetkeksi hellitti, hyvä edes se.

Kukkia, viherkasveja, perunamaata, mansikoita...

Työ on imaissut taas 110 % voimavaroistani, ja kotona olen ollut vain rähisevä haamu. Tällaista se toukokuu on. Kursin arviointeja kasaan vimmalla päästäkseni sitten pikkuhiljaa rauhoittumaan kohti kesää.

Tänä keväänä on tapahtunut jotain outoa verrattuna aikaisempiin keväisiini: oon haalinut kukkia. Hirveä hinku ja kyvyttömyys vastustaa kiusauksia. Näistä kotimme kukkapenkeistä en edelleenkään ole saanut otetta ja ärsyynnyn, kun pitäisi ylläpitää toisen aloittamaa puutarhaa ymmärtämättä mistään kunnolla mitään. Niinpä olen innostunut pienempien kukkimisyksiköiden laittamisesta. Penkkien sijaan olen istutellut kukkia ruukkuihin ja kylvänyt laatikoihin. Pienimuotoisempaa ja hallitumpaa. Sen lisäksi kannan melkein joka kauppareissulta myös viherkasveja kotiin. Mr Piilläkin on kasvihinku, ja hän laittelee kasvimaalaatikkoja. Esikoinen taas istutteli kasvimaalta ylijääneet mansikat minkä minkäkinlaiseen purkkiin. Hänellä on kuulemma mansikkahinku. Tovin saa vielä odottaa. Tytöistä toinen sen sijaan kantoi sisälle taikinakulhollisen löllöä savikuraa lätsittäväksi pitkin lattioita ja äidin tavaroita, ja toinen haluaa välttämättä ja salaa ulkoilla jo liki nakuna. Kun on muka kesä. Hinkunsa kullakin.

Tänä keväänä olen myös monesti pysähtynyt hiirenkorvien, keittiön pöydällä kukkivan orkidean ja omenapuun nuppujen äärelle ja miettinyt ruotsinkielen sanaa "blomma". Se on jostain syystä niin ihana. Suomenkielinen "kukkia" on aika terävä ja reipas tapahtuma, jonka taustamusiikkina voisi olla jotain "plop, plop, plop-plop-plop"-tyylistä. Sen sijaan "blomma" on sellaista täyteläistä, kokonaisvaltaisen pullahtavaa ja taiteellista, jota pitäisi säestää vähintään sinfoniaorkesterin kanssa. Ihana sana. Omenapuukin jo melkein blommar. Kesä, loma, lepo ja rauha on melkein täällä! Kunde jag blomma också? (Onko se ruotsia, tuollaisena se tuli mieleen? Kanske-sanan olisin johonkin väliin halunnut myös sijoittaa, mutta siihen en suomenkielen vapaata sanajärjestystä armollisuudessaan rakastavana kyennyt.)

Pelargonioita ja alppiruusua valvoo rakas karhurouva, jonka naama on vähän haljennut.
Täysin sattumalta ja varsin koomisesti hän on tätini täyskaima,
kun lapset nimesivät sen tädistäni tietämättä.

Nähdään taas, toivottavasti vähän viimeaikaista useammin, kun kesä koittaa!

Pisteitä itselle

Luokanopettajalta ei työ tekemällä lopu. Sen olen oppinut. Silti en ole oppinut sitä, miten töistä lähdetään ihmisten aikoihin kotiin. Kuvittelen tekeväni itselleni palveluksen, kun jään säätämään töiden jälkeen luokkaan. Pitäisi opettaa itsensä ja luokkansa siihen, että kokeita ei palauteta seuraavana päivänä ja kaikkea ei ole aina ihan sille tunnille valmiina, mille oli suunnitellut. Siis ainakaan ihan aina, tai ainakaan jatkuvasti oman, palkattoman vapaa-ajan kustannuksella.

Laitoin itselleni porkkanan: Työpäiväni on tuntien osalta joka päivä ohi kahden ja kolmen välillä. Silti tämänkin vuoden puolella olen joka ikinen päivä tullut kotiin 15:30 ja 16:30 välillä. Nyt olen päättänyt alkaa antaa itselleni pisteitä: Jokainen minuutti, kuinka paljon ennen neljää olen kotona, on mulle piste. Kun lopulta saan 500 pistettä kasaan, hemmottelen itseäni jollain spesiaalilla. Jotain, mitä oikein hingun. Ehkä jokin ostos, minireissu tai jokin kulttuurielämys. Tässä on nyt aikaa pohtia!

Tänään saatiin tiimipalaverissa hommat pakettiin vartin yli kolme. En jäänyt yhtään höpöttelemään, vääntämään yyhoon koetta, tutustumaan seuraavan päivän verkkomateriaaliin tai kurkkaamaan vielä kerran tälle päivälle Wilmaa. En siivoillut luokkaa, enkä edes käynyt vessassa (tarpeesta huolimatta), vaan sujahdin kotiin ja avasin pistesaldoni hienolla 30 pisteen saaliilla! Hyvä minä! Huomenna menee varmasti miinuksen puolelle, mutta startti oli hyvä. (Varsinkin, kun sitten HUOMENNA pitää vääntää se koe jne...)

Jos kerran uhkailen, lahjon ja kiristän lapsiakin (kotona ja työkseni), niin miksen koittaisi saada itseänikin kuriin samoilla keinoilla?!