Uusi penaali

Ostin uuden penaalin, ja sen värimaailma ilahduttaa mua nyt edellistä enemmän. Kaupassa tuntui, että tässä on joko liikaa jotain, tai liian vähän jotain. Mutta ei lopulta olekaan. Raikas, rohkea ja voimakas. Siinä voimasanoja omalle keväällekin. Nyt on ollut muutenkin parempi viikko. Ei ehkä puitteiltaan, mutta oman voinnin puolesta. Olen jaksanut ottaa vastaan sen, mitä tuutista on tullut, ja osannut lajitella sen tuutista tulevan oikeisiin osoitteeseen: Osan suoraan jätesaaviin, osan to do -listoille, osan korvan taakse rennosti roikkumaan. Osan oon hoitanut hienosti heti pois alta kuleksimasta.

Ja mikä riemu onkaan olla kotona ennen pimeää!

Hattaraa ja Pyryä.

Viikko on ollut paska. Anteeksi vaan, mutta on. En ymmärrä, miten työpäivät yhä venyvät. En osaa selittää, mitä tehdessä kello humpsahtaa aina neljään tai viiteen, vaikka opetustunnit loppuisivat jo kahdelta tai kolmelta. Olen väsynyt ja hidas. En taida uskaltaa tässä kirjoittaa, mitkä asiat koen työssäni kohtuuttomina ja järjenvastaisina. Mutta sellaisten asioiden olemassaolo vaikuttaa kyllä merkittävästi kokemukseen työn mielekkyydestä ja motivaatioon.

Paska viikko sai kuitenkin hyvän päätöksen: Kiva perjantai, onnistuneet tunnit oppilaiden kanssa, iltapäivään hiljentyneen koulun uumenissa hattaralle kutsutut openaapurit ja oma hiljainen hetki luokan lattialla istuen ennen kotiin lähtöä.

Kotona ajatukset juoksevat marraskuulta tuttua rataa: Poukkoillen asiasta seuraavaan niin nopeasti, että jokainen päässä käynyt ajatus jää kesken ja tekee vähän entistä levottomammaksi. Tekemättömiä päätöksiä, hoitamattomia asioita, pohtimattomia ratkaisuja, unohtuneita lupauksia, innostavia suunnitelmia, kiukkua, turhautumista, ja sitten mieleen tule isä. Että sitä ei enää ole. Että en voi uskoa sitä. Muut ajatukset tipahtavat päästä lattialle sikin sokin tukalaksi sotkuksi ja seison taas kerran silittämässä isän elotonta, keltaista ihoa. Oudosti tuo ajatus tulee nykyään paljon useammin mieleen, kuin vielä jokin aika sitten. Kestää pienen hetken, että saan itseni kasaan. Ihan vain aloittaakseni saman ajatusrallin alusta.

Jälleen kerran pyyhin tästä parin kappaleen verran tekstiä siihen liittyen, mitkä asiat arkikuormastani karsisin, jos uskaltaisin (ja saisin) sanoa sen, minkä oikeaksi tunnen ja tiedän. No, annanpa olla ja keskityn valoisiin asioihin. Sillä niitäkin ehdottomasti on. Kuten kiva päivä, kivat oppilaat, kivat työkaverit, kiva perhe, hattarakone valinnaistunnilla ja NOSHin uusi Pyry-mekko. Nyt annan viikonlopun tulla ja tyhjentää kiireen ja ajatussotkun päästä, toivottavasti.

Kukkakuosissa päästä varpaisiin

Lukuvuosi koostuu etapeista: Alkuhässäkkä, syysloma, jouluhässäkkä, joululoma, arvioinnit, hiihtoloma, pääsiäinen, keväthässäkkä, kesäloma. Pääsin perjantaina arviointietapin yli, ja nyt posotellaan rennosti kohti hiihtolomaa. Toki tahti kiristyy ja uusia deadlineja tulee koko ajan. Mutta riemuitsen vielä tämän ja huomisen päivän saavutetusta merkkipaalusta. Ja uudesta mekosta riemuitsen myös. Pukeuduin siihen lauantai-illan ratoksi, ja pukkasin pilkkusukkani oikein korkkareihin. Oli siinä mukavampi tunkea pyykkiä koneeseen, kun oli kukkea fiilis. Tykkään olla pitkä ja lauta. Se oli tämän päivän yllättävä, maininnan arvoinen huomio. Sikälikin, että viime päivinä olen julistanut olevani vain ja pelkästään ope. Niin hei, tänään olin sen lisäksi myös tyytyväinen, pitkä lauta, joka muist(utt)i mummiaan ottaessaan illan kruunuksi lasillisen sherryä.

Onneksi elämä on niin monenlaista, ja onneksi tänään tällaista.

"Vain ope" taitaa olla vähän tööt.

Sitä on toisinaan enemmän väsyksissä, kuin yleensä. Ja enemmän, kuin ehkä hoksaakaan. Sen sitten tajuaa siinä vaiheessa, kun on aamulla töissä ylpeänä siitä, että on herännyt ajoissa (melkein), päässyt töihin, toimittanut omat lapset oikeisiin lokeroihinsa. Muistin jopa eskarilaisen sukset. Siinä hymyillen riisuu opettajanhuoneen eteisessä omia ulkovaatteitaan juuri kellojen soidessa. Ehdin.

Siinä kohtaa sitä katsoo peiliin, ja näkee (kyllä, lauseen jatkosta huolimatta kuitenkin melko hyvin pystyi "näkemään") alastoman naamansa. MISSÄ MUN RILLIT ON? Kokemukseni itsestäni koki kolauksen. En minä ole tällainen, minä olen stressaajaa ja pingottaja. Aamurutiini-ihminen. En minä unohda rillejä kotiin. Korkeintaan puhelimen tai avaimet, nekin vain kerran pari vuodessa, mutta en rillejä koskaan. Ja toki dramaattiseen tyyliini kuuluu siinä samassa käydä läpi ajatusketju, että tätä menoa unohdan huomenna sitten housut ja ylihuomenna pääni.

Ihmeesti sitä tuntee laseitta olonsa paljaaksi, vaikka kehystettyihin silmiin olen totutellut vasta aikuisiällä.

Onneksi ritarini pelasti minut, ja kuskasi kakkulat töihin. Lopulta sain kärvistellä naamanakuna myyräsilmänä vain aamun kaksi ensimmäistä oppituntia. Siihen mennessä maailma jo keinuikin ikävästi (lähinnä lasini korjaavat hajataittoa ja piilokarsastusta) ja pohdin, että mihin oksennan, jos tarve tulee.

Eli stressin piikkiin, eikö? Mutta silti, kohta helpottaa. Ja sitten luotan siihen, että työt saavat taas pian rullata omalla ihanalla painollaan kohti hiihtolomaa ja kevättä. En malta odottaa. Siis rullaamista. Toki hiihtolomakin on tunnelin päässä loistava ihana valo, keväästä puhumattakaan!

Marimekon penaali - arvonnan tulos

Olipas mukavaa arpoa uudenvuodenennustuspostauksen palkintoa! Kaikki osallistuneet laskettiin, myös whatsappin kautta osallistuneet. Iloiten kirjoitin teidän nimiänne lapuille ja mietin teistä jokaista.

Taannoisissa blogiarvonnoissa on onnettarena toiminut vuoroin kukakin lapsista. Tänään työnjako oli seuraava: pienin arpoo, keskikokoinen lukee nimen lapusta ja isoimmalle annoin kunniatehtävän kirjoittaa tuleva postituskuori. Pienin oli hyvä arpoja, koska ei osaa vielä lukea. Tosin osaa lukea "Puppe". Sitä ollaan harjoiteltu. Vaatimaton tavoitteeni on, että jokainen lapsistamme oppii vuotta edellistä aiemmin lukemaan. Tähän astiset lukuiät on 5 ja 4, joten meillä on Miukun kanssa 5 kuukautta aikaa harjoitella. (Vitsi vitsi.)

No, tulokseen:

Arvonnasta on video, mutta jaan sen vain yyveenä niin pyytävien kanssa. Siellä kun kekkuloi puolikkaani kalsareissaan, niin kuin nykyään kaikissa muuten käyttiksissä videoissa. Yhtäkkiä putkahtaa jostain taustalle tyyppi napakarvoineen. Nyt teitä varmasti entistä enemmän houkuttelee nähdä video, joten ei muuta ku yyveetä pyytämään.

Ai niin. Takaisin arvontatulokseen.

Miuku nosti, ja eskarilainen tavasi: "Emmammys. Eiku... Emmänys... Emänys...??"

Jee, sehän oli Emännys! Onnea! Kiva saada lähettää sinulle postia! Tämähän on ihan sinun(kin) värisesi! Lähetätkö yhteystietosi (hiudipii at gmail.com), ja uuden sukunimesi myös. En millään saanut sitä mieleeni. Sinusta tarkemmin tietämätön Keskimmäinen kyllä ehdotti, että se voisi olla nykyään "Luhtamäki". Arvelin, ettei välttämättä mene random arvaus oikein. Yritin miettiä miehesikin nimeä. Ehkä Antti. Antti Holma oli sellainen, jonka arvelin voivan olla oikein, kun kuulosti niin tutulta. Mutta jos en nyt kuitenkaan lähetä penaalia Antti Holman puolisolle tai rouva Luhtamäelle, vaan odottelen sulta tarkempia tietoja!

Ihanaa viikkoa teille jokaiselle! Minä puserran arviointikeskusteluja, ja odotan innolla ensi viikkoa. Silloin kaiken järjen ja todennäköisyyksien mukaan helpottaa. Jo ajatus siitä tuntuu ihanan inspiroivalta ja ilostuttavalta.

Tällä hetkellä oon Pelkkä Ope.

Otsikko tarkoittaa toisin sanottuna sitä, että äitinä olemiseen ei riitä aika ja energia. Kurjaa. Mutta toisaalta olin varannut kalenteriin tammikuun juurikin tällaiseen. Tämän tiedettiin tulevan.

Töissä on siis totaaliset ruuhkaviikot. Puurran arviointikeskusteluja. Tuntitolkulla olen niihin käyttänyt iltapäiviä ja iltoja, vähän yli puolivälin olen nyt päässyt. Kokonaisuudessaan tulen järjestämään parikymmentä vähintään puolen tunnin mittaista tapaamista, kirjoittamaan parikymmentä laajaa arviointilomaketta, joiden valmisteluun olen varmasti käyttänyt parisenkymmentä työtuntia...

Sen lisäksi, että päivät on venyneet ylipitkiksi, on oppilaidenkin kanssa vietetyt koulupäivät olleet jostain syystä erityisen raskaita nyt. Kurkku on käheänä, ja se kertoo siitä, miten suuren metelin yli oma ääni on pitänyt saada kantamaan. Se taas kertoo, että meneillään on jotain, mikä minun pitäisi koittaa saada ratkaistua ja hoidettua. Huoli rakkaiksi tulleiden opetuslapsien murheista, käytöksestä ja hyvinvoinnista vie kohtuuttomasti omaa energiaa ja aikaa myös vapaa-ajastani.

Kaikesta huolimatta olen ja toistaiseksi pysyn kutsumusammatissani. En tiedä, nautinko enemmän niistä hetkistä, kun saan ohjattua takkuun mennyttä ihmisen taimea oikeaan suuntaan, vai niistä hetkistä, kun inspiroidun yhteiskuntaopin projektista itsekin niin paljon, että väännän ja viilaan siihen tehtäviä vielä puolen yön aikaan. Mutta sen kyllä sanon, että nämä työn kaksi puolta, opetus ja kasvatus, ovat laajuudeltaan kumpainenkin sellaisia, että niihin pitäisi palkata kaksi eri henkilöä. Tai sitten pitäisi opettajana osata laittaa niihin osa-alueisiin 50 % energiastaan kumpaankin. 100% opetustyöhön + 100 % kasvatustyöhön tarkoittaa nimittäin sitä, että opelta loppuu paukut ja väsyneen open perheeltä loppuu paukut. Ne pari tuntia, jotka ehtii päivässä viettää kotona, menee uudella villamatolla naamallaan maaten, odottaen särkylääkkeen tehoamista. Onneksi kolmevuotias koki siinä kohtaa vahvasti, että olen aktiivinen osa yhteistä maton reunalla tapahtuvaa junanrataleikkiä.

(Oli muuten hyvä matto makoiluun se villamatto. Mmm... Makoilua... Mmm... *haukotus* Ärsyttävää, kun en väsyltäni meinaisi jaksaa mennä katsomaan tälle illalle suunnittelemaani telkkariohjelmaa...)

Maanantaina arvon teille Uudenvuodenyllärini, Arvon Osallistujat!

Kuvituksena tietenkin työjuttuja.

Huikea mankelikaappini

Sain joskus muutama vuosi sitten ilmaiseksi mankelin. Olen käyttänyt sitä lähinnä lakanoiden mankelointiin. Mankelia on säilytetty rumuutensa takia varastossa ja näin ollen olen ollut riippuvainen Voimamiehestä mankelointiajan koittaessa. Se kun painaa ehkä pari tonnia. Mankeloitavaa on siis kertynyt aina röykkiöllinen mankelointipäivään (-viikoon) mennessä, eikä urakka ole sikäli ollut kauhean houkutteleva, eikä varsinkaan nopea!

Kauan olen haudutellut ajatusta mankelin paremmasta säilyttämisestä. Ja hyvä, että haudoin pitkään, sillä tänä syksynä nuo mutkikkaista visioista lähteneet ajatukset yksinkertaistuivat riittävästi, ja hoksasin, millainen kaapin pitäisi yksinkertaisimmillaan olla. Selitin ja piirsin Mr Piille, ja kuinka ollakaan, joulupukki kiikutti tällaisen kaapin meille joulunalusviikolla!

Kyllä nyt kelpaa mankeloida lakanoita sitä mukaa, kun pestään! Ei muuta kuin kansi auki, töpseli seinään ja huristelemaan. Niin siistiä! Ja sileää.

Kohti tulevaa vuotta

Vuosi vaihtui. Viime vuoden viimeisenä yönä näin kokonaisvaltaisesti ahdistavaa unta töihin paluusta (joka tapahtuu siis huomenna) ja mieli oli muutenkin jotenkin kipeä. Tiedän toki miksi. Paitsi, että töiden alku pyrkii stressiksi mieleen, niin kuluvaa vuotta ei ole ollut helppo käydä läpi. Ja sitähän tässä taitteessa kaikki tekevät, ja omilta ajatuksilta ja kokemusten kertaamiselta on mahdotonta välttyä. Välillä jo vahvalta tuntunut olo käy taas huteraksi.

Vaikka perusturvallisuudentunne on järkkynyt ja tulevan vuoden kohtaamiseen liittyy paljon epämukavia ajatuksia, on mieli kuitenkin lopulta luottavainen tulevaisuuden suhteen. Saman olen kuullut muidenkin kriisin kokeneiden suusta ja on hassua, että sanon sen nyt itsekin: Pelkään vähemmän. Kauheaa on tapahtunut, enkä olisi voinut sille mitään. Joten miksi rimpuilla, miksi pelätä? Sitä tulee, mitä on tullakseen, ja pyrin olemaan mahdollisimman vähän vastarintana sellaiselle, minkä suhteen en voi mitään tehdä. Luotan yhä hyvään. Otan surkean laulun, ja yritän tehdä siitä paremman.

Ostin itselleni joululahjaksi sivellintussit. Opettelen koukertamaan. Ei ole niin helppoa, kuin luulisi. Yleensä en innostu tekemään asioita, jotka eivät heti suju haluamallani tavalla. Nyt kuitenkin saan intoa ajatuksesta, että olen tässä huono, mutta tulen paremmaksi, kun ahkerasti harjoittelen. Sillä asenteella vuoteen 2019? 

(Osallistukaas muuten eilen julkaisemaani ennustusleikkiin ja arvontaan! Hauskinta on aina lukea ajatuksianne, joita tämä leikki teissä herättää!)