27.4.2020

Korona-ajatuksien purkua



Mulla on pitkästä aikaa oikea päiväkirja. Perhoskuvainen. Ja kivaa kynsilakkaa markettireissuilta.


Tämä aika on ollut niin outoa. Nautin rentoudesta, mikä kotoa lähtemättömyydessä ja näennäisessä vapaudessa tehdä ratkaisuja työhön käyttämäni ajan suhteen piilee. Olen jopa sanonut, että näin (jos ei nyt ihan introverttinä, niin ainakin) ambiverttina koen tietyt asiat "vapautuksina", enkä "rajoituksina".

Mutta kyllä tämä silti käy välillä voimille. Mun onni on, että meillä joitain nollakontaktin päivänviettopaikkoja ja -tapoja käytettävissämme. Siinä, missä meidän perheen muut kaipaavat välillä vaihtelua näihin seiniin, niin minä kaipaan (vaihteluakin enemmän) täysin yksinoloa. Muut hilppaavat pois ja minä laitan hiljaisuutta tuuteista tulemaan. Mutta kyllä mä totta puhuakseni kaipaisin jo muutakin. Ihmisiä. Lapsille leikkikavereita. Käymistä paikoissa.

Uutiset stressaa mua. Tällä hetkellä tykytyksiä aiheuttaa koulujen mahdollinen avaaminen. Stressaa hirveästi ajatus, että viimeiset 2 viikkoa sekoiltaisiin koulussa. (Vaikka toki löytäisin siitäkin pari hyvää puolta totta kai.) Varsinkin, jos  avaaminen perustellaan lasten tartuttamattomuudella ja helpolla taudinkuvalla, oppimistavoitteilla tai niiden oppilaiden takia, joista on huoli. Jos näin ajatellaan, niin milläs omallatunnolla me heidät parin viikon jälkeen laskettaisiin kesälomalle niihin samoihin olosuhteisiin. Kyllä se vain on jonkun muun tahon, kuin koulun tehtävä niissä tapauksissa puuttua. Outo syy se olisi koko sukupolven kerta-altistamiselle tässä vaiheessa epidemiaa. Kun tietoa on vielä ymmärtääkseni niin vähän.

Ja mitä oppimiseen tulee, niin loman (tai poikkeuksien) jälkeen kouluun palatessa on aina viikko sekoilua, samoin kuin lomaa ennen. Eli ihan peruskoulumatikalla voidaan todeta, että se olisi 2 viikkoa sekoilua sitten. Lisäksi itse koen, että etäopetuksessa ollaan päästy ihan liki vastaaviin oppimistuloksiin, kuin lähinäkin.

Ja lääketieteelliseen puoleen sanon vain, että mielelläni en lähtisi kokeilemaan, että menisikö se koulun avaaminen ja taudin leviäminen hyvin vaiko eikö. Kun helposti voitaisiin päättää toisinkin. Pelata varman päälle. Koulujen avaaminen kun koskee kuitenkin tuhansia aikuisia näiden taudin kannalta harmittomisksi arveltujen koululaisten lisäksi. Työkaverini sanoin komppaan, että avataan mieluummin ravintolat ja höllennetään jostain muusta, jolloin jää yksilötasolle päätös riskinoton suhteen ja tauti pääsisi kuitenkin norumaan hallitusti eteenpäin.

Uskon myös, että siinä, missä koulujen sulkeminen oli selkeä viesti kaikille tilanteen vakavuudesta ja rajoitteiden noudattamisen tärkeydestä, olisi koulujen avaamisella myös iso psykologinen merkitys. Eiköhän se olisi helpompi lähteä mummoloihin ja muihinkin kokoontumisiin, kun kerran "muutenkin altistutaan", vai mitäpä luulette? Itselleni ainakin kävisi ihan varmasti näin.

Stressaa, jännittää. Että voinko yhä luottaa, että päätetään oikein. Ja yhä, niin kuin toisaalla sanoin, niin ei näitä päätöksiä mun stressini ja huolten pohjalta pidä tehdä, mutta haluan vain sitten vakuuttua riittävästi niistä perusteista, joilla päätös tehdään, oli se mikä vaan. Että kunpa se ei olisi mikään noista äsken mainituista tähän asti kuulemistani.

Huh. Noin. Piti saada muotoilla tämä sanoiksi, koska tämä on nyt ahdistanut viimeisen viikon uutisoinnin aikana yllättävän puristavasti. Huh.



25.4.2020

Kananteeni







Voi kuulkaa, nyt on kanoja!! Torstaina haettiin poppoo peräkontissa kotiin. Välillä piti pysähtyä teippaamaan pahvilaatikoita lisää, kun neitien paniikki yltyi ja heidän teki mieli ulos.

Kun heidät sitten häkissä päästettiin vapauteen, hötkylöivät hetken hädissään pitkin poikin ja asettuivat lopulta kopin alle piileskelemään.

Olen kantanut häkkiin istumapaikkoja ja vietän siellä pitkiä aikoja tuijottelemassa ja tekemässä itseäni neideille tutuksi. Pikkuhiljaa ovat oppineet kulkemaan itse koppiin ja tulemaan itse ulos, ja uskaltavat tulla lähelle syömään.

Myös munia on jo tullut kahdessa päivässä 4! Kuulemma tahti hidastuu hetkeksi tässä muuton jälkeisenä aikana stressisyistä, kunhan ovat ensin kotonaan kehittelemänsä munaset saaneet ulos.

Huoltakin vähän on, mutta toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Yöksi olen peitellyt kopin matoilla, kun vielä on niin kylmä. Yksi ressu silti aivastelee.

Ovat hauskaa seurattavaa. Oon kyllä niin lintunainen, mun mielestä ei oo yhtään tylsää seurata niiden kommervenkitöntä oleilua.




Viidestä kahdella on jo (vai vasta?) nimi: Yksi on Hippa (kun se jää aina ekana kiinni, tuohon kuvaankin päätyi siksi) ja yksi on Tik Tok (koska lapsi halusi yhdelle jonkun sovelluksen nimen). Tik Tok on ollut toistaiseksi hassu ujeltaja. Laulaa pitkää kaihoisaa nuottia. Yhtä olen miettinyt jollain opeaiheisella nimellä, kun se on ihan koko ajan äänessä, vähän nalkuttavalla äänensävyllä. Hirveästi asiaa, jopa silloin, kun on yksin kopissa. (Tai ehkä se oli jokin munintakonsertti, jota en vain vielä ymmärtänyt?) Yksi on karvajalkainen ja yksi on pieni pallero, Mustikka. Se aivastelija. Oho, olen näköjään nimennyt sen, en vain vielä ollut tajunnut!

Mua vähän jännittää, että osaanko huolehtia näistä oikein. Samalla, kun olen innostuva ja kiinnostunut asioista, huomaan, etten ole erityisen omistautuva. Into jää aika kevyeksi, eikä kanna aina kovin kauas. Ihan kaikkeen liittyen sama ilmiö: Tykkään tehdä ja kokeilla asioita pienellä vaivalla ja perehtymisellä, mutta liian syvät päät ei oo mun juttu. Toivon, että löydän tähän kanafarmaukseen hyvän ja rennon huolehtimisbalanssin. Ja toivon lämpimämpiä öitä, että saisin lakata miettimästä sitä aivastelua ja muita farmarimurheita.

Mutta ihanaa, että saatiin tähän outoon kotoiluaikaan lisävirtaa. Tästä tuli tämmöinen Kananteeni, ehhehee! Laitanpa sen muuten tekstille otsikoksi.




18.4.2020

Leipuri Diiva ja tyrni-vaniljakakku




Ehdottomasti yksi kivoimpia asioita tässä kuukauden jatkuneessa kotoilussa on leipomisinspiraatiot. Olemme pyrkineet mahdollisimman pitkiin kaupassakäyntiväleihin ja siltä osin vähentämään omaa osuuttamme kontakteissa. Ollaan otettu tämä vähän leikkinäkin: Eihän vielä tänään tarvitse kauppaan? Ja sitten keksitään jämäruokia tai leivotaan leipää tai piirakoita iltapalaksi. Ekasta kuvasta nimesin itseni Leipuri Diivaksi, koska hei, kultainen turbaani ja jättikorvikset. Ja kuulostaahan se nyt hauskalta!

Oon siis leiponut ainakin pullaa, sämpylöitä, kinkku- ja kasvispiirakoita, suolasarvia, pikkupitsoja, kaurakeksejä ja mitäs vielä? Pääsiäiseksi tein summanmutikassa tyrni-vaniljatuorejuustokakun, joka oli niin hyvää, että pakko laittaa ohje muistiin:

Pohjaksi Kinuskikissan suosittelema muffinitaikina. Noin sentin kerros pohjalle, loput voi paistaa muffinseiksi. Paistoaikaa kannataa vähän seurata.. Jäähtyneelle pohjalle kakkukerrokset kahdessa erässä:

Täyte:

1 prk vaniljatuorejuustoa
3 dl vispikermaa
Sopivasti sokeria, että tulee makeutta tyrnin kaveriksi.
Vähän liivatetta sekaan liivatteen oman ohjeen mukaan, niin kakku pysyy kunnolla koossa.

Päälle:

Tyrnikiisseliä tai mehua liivatteella kovettaen.

Aika suurpiirteinen ohje, sori siitä, mutta itselle lähinnä ylös tänne. Lisäksi tää on niin simppeli, että ainesosaluettelo riittänee ohjeeksi muillekin, jotka haluavat kokeilla. Tykkään hirveästi tyrnistä, ja tykkään kakuissa + piirakoissa vaniljatuorejuuston ja kerman sekoituksesta. Ja eniten tykkään aina simppeleistä mauista ja leipomuksista. Eli ihan mun juttu tämä kakku siis.



Tuossa yhtenä iltana katselin jääkaappiin, että vieläkös sitä maitoa on. Poika tutkaili tyhjäksi käynyttä jääkaappia ja vähän huolestuneena totesi, että "Mä en äiti oikein tykkää tästä sun ajatuksesta selviytyä mahdollisimman pitkään syömättä".

Muistaakseni itse muotoilin sen niin, että "mahdollisimman pitkään käymättä kaupassa"... Mistä puheenollen tänään oli kauppapäivä, edellinen oli 9 päivää sitten. Tosin nyt unohtui leivontavoi ja sokeri, eli jos pullahammasta kolottaa, niin täytyy käydä vähän väliostoksilla...


10.4.2020

Nettishoppailun hankaluus






Näin, kun elo tiivistyy kotona oloon, yhteen kauppareissuun viikossa ja vielä harvempiin piipahduksiin työpaikalla, on elinpiiriä välillä laajennettava muuta kautta.

Varmaan monien muiden tapaan minäkin olen kukkunut tavallisista tavoistani poiketen verkkokauppojen sivuilla. Noshilta oli vielä aika helppo tehdä tilaus, kun tilasin kuitenkin esikoiselle samaa paita-arsenaalia, mitä olen tähänkin asti tilannut. Tiesin, mitä saan ja mitä  haluan.

Hiusjuttujen shoppailu tuossa toissaviikolla kuitenkin tuotti enemmän päänvaivaa. Yhtä asiaa tarvitsin, mutta tietenkin piti samalla koko hiustarvike- ja korukauppa penkoa läpi. Ostoskorissa kävi kymmeniä tavaroita ja aikaa kului ainakin pari iltaa. Lopulta tilasin 5 tuotetta, joista eniten hinkumani oli päässyt pähkäilyni aikana kaupasta loppumaan. Kun tuotteet sitten tulivat kotiin, ei yksikään neljästä ollut sellainen, kuin olin kuvitellut, tai minkä olisin kaupasta ostanut. No, sikäli ei vakavaa, että käyttöön päätyvät kyllä, ja monestakaan eurosta ei ollut tällä kertaa kyse.

Nämä  korvikset...
En nyt suoraan sanottuna enää hahmota, millaisiksi nämä kuvasta kuvittelin...
Ehkä ainakin pienemmiksi? No, onneksi ovat edes höpsöt.

Tämän ja eilisen olen tonkinut H&M:n nettikaupan hyllyjen välejä. Että jos vaikka löytyisi vielä jotain, mitä olen aina tarvinnut. Voin kertoa, että tongittavaa on niin paljon, ettei se ole ollut enää kivaa. Ja tämäkin kaikki siis alkoi siitä, että silmiin osui facebookin mainostamana vihdoin yksi vaatekappale, jota olen pitkään metsästänyt, ja vieläpä poistohintaan. Joskin sitten kokoa pienempänä, kuin muuten olisin ostanut, mutta näin sitä vain optimistina kuvittelee, että ehkä se kuitenkin on hyvä. Ja siis miten turhaa tilata VAIN yhtä tuotetta, täytyyhän sitä nyt jotain muutakin samalla vaivalla, vai mitä....

Olen siis 3 minuuttia sitten maksanut tilaukseni, ja nyt jo harmittaa. Tuotteet kyllä kaikki olivat kutkuttavia, ja lapsillekin saatiin tarpeellisia sukkia ja alkkareita. Ja söpöimpänä kuopukselle Bart Simpson -kääntöpaljettipaita, johon hän sivusta seuratessaan liikuttavasti ihastui. Outo ihastus, ja siksi just aika söpö. Mutta veikkaan, että ensi viikolla joudun nolostelemaan hankintojani ja kokovalintojani. Toivottavasti niin käykin, sillä edelleen uskon mieluummin, että nettishoppailu on hankalaa, turhauttavaa ja pettymyksentäyteistä. Ihan oikeasti olen enemmän kuin mieluummin sitä mieltä. Palaan paketin tultua kertomaan, kuinka kävi.

Jos kehtaan.

(Pääsiäisaiheestakin meinasin kirjoittaa, mutta tämä nyt putkahti tänään. Ajantaju on sekaisin, enkä ole ollut kovinkaan pitkäperjantaillisissa tunnelmissa. Joskin piiiiiiiitkä on tämä päivä kyllä todellakin ollut.)




2.4.2020

Kuulumiset etäopetuksen kolmannelta viikolta



Myös rutiinit tuovat hallinnan tunnetta. Ollaan saatu arkeen aika toimiva runko ja päivärytmini alkaa olla rauhoittavan rutinoitunut. Tämänkin piiiitkän tekstin kirjoitan ja julkaisen siksi, että haluan tämän ehkä jonain päivänä itsekin palauttaa mieleeni. Kaiken intensiivisyyden, absurdiuden ja vauhdin tiedostaen luulen, etten tule muistamaan tästä ajanjaksosta mitään. Eli nyt kerron, miltä mun arki ja työ näyttää koronakevään kolmannella etäopetusviikolla:

7:30 soi herätyskello

08:00 alkaa työpäivä, joten alan siirtyä työpaikalle peräti paria minuuttia vaille 8. Siirtymä tapahtuu aina samoin: Eteisen kautta (haen työpaperit) painamaan ensin tietokoneesta virta päälle, ja sitten suuntaamaan vessan kautta kahvinkeittimelle (laitan kahvin tippumaan tietäen, että juon sen joskus kahden tunnin päästä, ihan kuin "oikeissakin" töissä). Sitten alkaa armoton dataaminen yökkäreissä ja vilttiin kietoutuneena. Muu talon väki heräilee pikkuhiljaa selkäni takana.

8:02-9:00 nökötän työhuoneen pöytäkoneella. Merkkaan palautettuja oppilastöitä papereihini ja tarkistan, että ajastetut tehtävät on tulleet classroomiin oikein. Päivitän luokan kotisivuille linkkivinkkejä ja lisämateriaalia tylsistyneimmille oppilaille.

9:00-9:45 päivystän puhelimen päässä oppilasyhteydenottoja, vastaan läksypalautuksiin ja patistelen omia lapsia aamupalan kautta läksyjensä tekoon. Petaan sängyn (eli valmistelen luokkahuoneen etäyhteyttä varten), puen, asettelen hiukset ja jopa meikkaan vähän. Viimeisenä laitan isot korvikset. Tiedän, että ne vievät kuvaruudulla huomion ja siedän itsekin katsella pärstääni ruudulta paremmin. Laittauduttuani tunnen, että "olen siirtynyt työpaikalle". Tässä vaiheessa yritän juoda kahvit, mutta yleensä en ehdi ja kahvikuppi tulee kanssani jäähtymään oppitunnille. Ehkä sekin tuo tuttuuden tunnetta kahvikuppiini tottuneille oppilaille?

9:45 järjestelen "luokan" kuntoon, virittelen tarvittavan setupin, kaivan esille taulutussit, kynät, paperit, puhelimen, ja kaikki muut systeemit. Etsin opetuksessa tarvittavat linkit auki toiselle koneelle tai kännykälle. Hiljennän työpaikan whatsapp-ryhmän, joka laulaa tauotta. Avaan meet-keskustelun ja seuraan vielä hetken sivusta, kuinka oppilaat alkavat valua "luokkaan". Yleensä meetteihin tulee n. 16 oppilasta joka päivä. Jollakin sattuu välillä tuplabuukkaus perheen ainoalle tietokoneelle ja jäävät tunnilta pois. Ollaan sovittu, että se on ok, mutta olen tulkinnut, että väki tulee yhteisiin tapaamisiin mielellään.


10:00 Liityn luokan meettiin. Puheensorinasta kuuluu koulustakin tuttu "ope tuli" ja nyt jo tottuneesti ja pyytämättä laittavat heti saavuttuani mikit kiinni. Moikkaan väkeä ja he kyselevät pikaviesteillä "mitä tehdään" ja "mä en tajunnut sitä tän päivän matikkaa" ja linkkailevat toisilleen tubekanaviaan. Joku viittaa yhdessä sopimallamme / -merkillä, mutta puheenvuoron saadessaan mikki ei toimikaan ja asia pitää kirjoittaa pikaviestillä. Mukaan video-oppitunnille on tullut myös luokkamme entinen oppilas, jonka jälleennäkeminen piiiitkästä aikaa paitsi aiheuttaa kuhinaa, myös hauskasti piristää ja valaisee tätä muutenkin vallan erikoista ja epätodellista arkea.

10:10 Mattimyöhäiset putkahtavat meetin ovesta sisään, osa livahtaen paikoilleen huomaamatta ja hiljaa ja osa tyylilleen uskollisesti tilansa ottaen ulvahtaen ensitöikseen toisten kuulokkeisiin "MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?!". Ja sitten aloitetaan yhteinen oppitunti. Käydään läpi etukäteen ilmoittamaani asiaa, joka on aina yksi sen päivän oppiaineista. Oppilaiden päivä koostuu lukujärjestyksenmukaisista aineista. Yleensä yksi aineista opiskellaan etukäteen tekemäni videon avulla, yksi meetissä ja muut oppiaineet itsenäisesti open ohjeiden mukaan. Suurin osa oppilaista pysyy tosi hienosti itse kärryillä annetuista tehtävistä, mutta varmistukseksi ilmoitan tehtävät päivittäin myös wilmalla huoltajille.

10:40 Yleensä opiskeltava asia on tähän mennessä tehty. Sitten on oppilaiden kysymysten aika: "Voidaaks tehä yhessä sitä matikkaa?" "Voiko sen äikän palauttaa docsina?" "Voinks mä näyttää sulle tässä sen enkun, ettei tarvi lähettää kuvaa?" Viimeisten open "onko vielä jollain jotain mielen päällä" -kysymysten jälkeen vilkutan oppilaille, että huomiseen, ja kehotan halukkaita jäämään kaverin kanssa videopuheluun tekemään sitä päivän matikkaa, jos ei halua yksin tehdä. Yhden ainoan kerran olen näiden 12 päivän aikana lähtenyt viimeisenä "luokasta" eli meetistä. Iloista höpsöttelyä tai asiallista läksyjen tekoa sinne yleensä kuulostaa jäävän.

11:00 Seuraavaksi hoidan meetissä oppilaille lupaamani asiat: tarkistan, onko joltakin kadonnut läksyistä liite ja neuvon viesteillä, miten sen taas saikaan näkyviin; lähetän parit sähköpostit oppilaille, joiden tehtäviä vielä puuttuu; vaihtelen oppilaiden unohtuneet salasanat kirjakustantajien ilmaisiksi muutetuille lisämateriaalisivuille ja merkkaan palautuvia kotitehtäviä paperiini rasteilla, plussilla ja miinuksilla. Tehtävien palautuksesta näkee, että jollakin menee läksyissä puoli tuntia, jollakin neljä.

11:30 Ruoka-aika. Mr Pii huolehtii lounaan pöytään ja ainakin ekaluokkalaisen koulujutuista on tähän mennessä päivää suurin osa tehty. Itsenäisemmin työskentelevä kolmosluokkalainen tapaa pitää vähän enemmän taukoja, mistä johtuen läksyt roikkuvat puolitehtyinä myöhemmälle iltapäivään. Mutta rytmi hänelläkin on, ja toistaiseksi tämä sujuu ihan riittävän hyvin näin. Pienin on löytänyt mielekkyyttä päiviinsä alun kiukuttelujen jälkeen. Aamupäivisin hän tekee Ekapeliä tai Papunetin kauppaleikkiä tietokoneella ja tehtäviä, joita olen hänelle omaan koulukansioon värkännyt.

12:00 siirryn takaisin luokkaan, eli makkariin suljetun oven taakse. Tässä vaiheessa päivää ovessa ei enää ole "TYÖRAUHA! ETÄYHTEYS KÄYNNISSÄ" -kylttiä, joten perheenjäsenillä on lupa tulla juttelemaan. (En tosin ole kovin hyvää juttuseuraa työmoodissa.) Töikseni vastailen oppilaiden whatsapp-viesteihin ja annan palautetta tehdyistä tehtävistä (tosin valitettavan hätäistä usein).

13:00 omat lapset siirtyvät ulkoilemaan ja mun on helppo kuvata seuraavien päivien videoita. Uusin tavoitteeni on olla aloittamatta kaikkia videoita sanoilla "No niin". Yllättävän haastavaa on opettaa videolle ilman vuorovaikutusta. Toisaalta on mukavaa, ettei kukaan koskaan keskeytä, mutta toisaalta murehdin, että olenkohan nyt ymmärrettävä vai puhunkohan mitä sattuu. Kun kukaan ei ole huikkaamassa, että "siis mitä?" Aika monta ottoa täytyy usein kuvata, ja huonona päivänä lipsahtelee painokelvotontakin sisältöä, kun oikein takkuiseksi menee. Editoimiseen en toistaiseksi ole aikaani juurikaan tuhlannut, ja oppilaat saavat nauttia kökköäkin kökömmistä hissan- ja matikanvideoista. Siis ainakin tekniseltä toteutukseltaan arvioituna.

14:00 alkaa open virta loppua. Nyhjään silti "luokassani" ja säädän tulevia tehtäviä ja kirjaan asioita lomakkeisiin. Lähetän seuraavan päivän tehtävät wilmalla huoltajille ja ajastan ne oppilaille seuraavaksi aamukasiksi. Tässä kohtaa on vaaran paikka. Jos en ymmärrä lopettaa, kun seuraava päivä on RIITTÄVÄN valmiiksi suunniteltu, menee ylikierroksille. Väsynyt ja nälkäinen ope ei tyydy mihinkään saamaansa ideaan ja alkaa keksiä aivan uusia ja tarpeettomia polkupyöriä. Yritän pakottaa itseni uskomaan, että less is more (or enough) näinä aikoina.

15:n ja 16:n välillä saan yleensä koulukamat pakattua laatikkoon ja vietyä makkarista eteiseen jemmaan. Tehdään omien lasten koulutehtävät loppuun ja vastailen vielä oppilaiden ja huoltajien viesteihin.


16:n jälkeen kännykkä vielä kovinkin piippaa, oppilaat lähettävät kuvia tehtäväkirjoistaan ja kuvistöistään. Neljän jälkeen vastaan niihin enää hymiöillä, peukuilla ja haba-emojeilla. En kuitenkaan tarkasta tehtäviä, vaan palaan niihin vasta aamulla. Yritän, etten tekisi töihin liittyviä asioita enää illalla. Yleensä jo onnistuu, joskus ei.

Eli tämmöistä tämä on, ja oikeasti myös tykkään tästä. Olen todennut, että tällä hetkellä tämä on pelkästään opettamista, kun jo pitkään työni oli enenevissä ja uuvuttavissakin määrin opettamisen sijaan pelkkää kasvattamista. Paras olisi tietysti näiden kahden välimuoto, joka yleensä normaalissa kouluarjessa toteutuukin.

Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi väsyttävää. Jo tiistaina tuntuu, kuin elettäisiin perjantaita. Luultavasti tähän kuitenkin tottuu, ja parempi olisikin, sillä todennäköisesti tällä jatketaan kesään asti. Kun käännettiin kalenterista esiin huhtikuu, iski pieni pakokauhu: pelkkää yliviivattua ja tyhjää. Tästä hamaan tulevaan. Mutta sitä on turha miettiä, vaan siskoni istuttaman korvamadon kautta: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Aika kova pomottaja tällä työmaalla...