Sateenkaarikuningattaret

Eilinen oli outo. Jotenkin semmoinen satupäivä.

Töissä oltiin naamiaisasuissa ja fiilis sekä luokassa, että opettajanhuoneessa oli hulvattoman levoton. Totesimme kaikkien olevan niin omissa luonneasuissaan, että tullaan varmaan vapun jälkeenkin samoissa kuteissa kouluun. Kuka punkkarina, kuka räppärinä ja kuka kuningattarena (minä).

Iltapäivällä lähdin piipahtamaan Keskisiskon kanssa vaatekutsuilla. Pysähdyttiin tien varteen syömään pehmisannokset. Edessä porotti kesäaurinko ja takana puhkui synkkä rae- ja lumisadekuuro. Kerroin jätski-ilosta kuplivalle tytölle, että siellä talossa, minne mennään on samanlainen tyttö kuin sinä. "Ai ihan saman näköinenkö?" hän kysyi, ja tarkensin viittaavani ikään ja erinäisiin yhteisiin intresseihin. Vähän kyllä nauratti, kun nämä sitten  prinsessamekoissaan, muovikruunuissaan, taikasauvoineen ja samanlaisissa leikkikorviksissaan tutustuivat toisiinsa. Samanlaisuus olikin hilpeän silminnähtävää.

Kotimatkalla ajettiin sateenkaaren pään läpi. Tai oikeastaan sateenkaaren pää tuntui jopa seuraavan meitä. "Äiti, me ollaan aarteita! Ja kaikki, jotka on nähneet sateenkaaren pään, on sateenkaarikuningattaria!" Se on superhieno ja tärkeä arvonimi, kannan sitä ylpeydellä.

Tänään tämä vanhempi sateenkaarikuningatar valitettavasti tuntee olonsa kipeäksi. Onneksi on neljä päivää aikaa lojua kipua pois. Vappuloma.

Uutta ilmettä

Taannoin googlailin "näin leikkaat itse helposti hiuksesi" ja "näin leikkaat itse otsatukan". Onneksi aloitin testaamalla noista ensimmäistä. Lopputuloksen perusteella ymmärsin jättää jälkimmäisen kampaajan hommaksi.

Uusi luukki vaatii totuttelua, harjoittelua, ja vähän aikaa (olisi saanut olla sentin pidempi), mutta silti tykkään. Kurtut piiloon ja silleen. Kesän turhantummamahonki on haalennut aavistuksen ja tunnen taas oloni kotoisaksi kuontaloni alla.

Kovasti kyllä tuijottivat mua töissä.

Pyöräilyuni

Hitusen on harvaa tämä bloggailu ollut viime aikoina.

Mutta jaanpa teille nyt edes kuulumiseni, jotka päättivät viime yönä unen muodossa tiivistyä seuraavasti: Osallistuin pyöräilykisaan. Sellaiseen urakkaan, johon en aikaisemmin olisi millään uskonut pystyväni. Kisassa testattiin sekä kestävyyttä, että pyöränhallintaa. Ylämäessä vauhti hyytyi, mutta huomasin, että muillakin hyytyy, ja talutin tyynesti rajuimmat kohdat. Tasapainoa ja näppäryyttä vaativassa taitonäyteosiossa kikkailin pyöräni kanssa niin, että yllätyin itsekin liki virheettömästä suorituksesta. Meinasin kyllä testata vielä uudestaan samaa osiota, mutta sitten iski väsy ja jalat hapoille, eikä tarkasta tekemisestä tullut enää mitään. Jatkoin siis baanalle suorittamaan kestävyysosioita loppuun.

Osallistuin, haastoin itseni ja uskoin itseeni. Ja pärjäsin siinä, missä muutkin! Eli niinpä, siinä tiivistetysti huhtikuun lopun kuulumiset, joiden tunnen kuvastavan erityisesti selviytymistäni tästä lukuvuodesta ja syksyisestä töihin paluusta. Hyvä uni, hyvä fiilis. Väsyineen kaikkineen. Ja vähän tekisi mieli testata maastopyöräilyä. Ohhoh, sitä tunnetta en kyllä entuudestaan tunnista ollenkaan.

Tulta ja tappuraa päin

Voi hyvä ihme, miten työlästä voi olla tappuran taltuttaminen! Joinain päivinä duunini on aamuherätyksestä iltanukutukseen yhtä taistelua. Eli kotona ja töissä samaa.

Muistan yhden keskustelun opiskeluajoilta. Erään kaverin mielestä auktoriteetin on ansaittava kunnioitus niiltä, joilta sitä odottaa. Itse taas koin, että kunnioituksen toista ihmistä ja varsinkin auktoriteettia kohtaan on oltava itsestäänselvyys. Ja sen kunnioituksen voi toki menettää, jos siihen ilmenee syytä.

Mites, oisko vinkata, miten toimia auktoriteettina niille, jotka vaativat työtä sen ansaitsemisen eteen? Natsikuri kenties synnyttäisi ulkoisen kunnioituksen, mutta millä keinoin pääsisi sinne syvemmälle kunnioituksen tasolle, jolta olisi helpompi rakentaa luottamuksellista yhteyttä tappuraisiin tyyppeihin?

Olkoon kuvituksena tää eilinen instapose, joka tässä kontekstissa saakin vähän erilaisen sävyn. Oikeastaan melko puhutteleva, hehe. Nerf-ase auktoriteettia vahvistamaan? (Se oli vitsi, älä nyt ota tosissas heti. Kuten kainaloni korkeudella tavataan sanoa.)

Kevätretkellä ihanan katraan kanssa

Mulla on sellainen olo, kuin olisin ollut kaukanakin lomalla. Junailtiin Miukun kanssa Tampereelle. Siellä odotti lämmin kevät ja rento viikonloppu ihanien ystävien ja sekalaisen jälkeläispoppoon kanssa. Nautin rytmistä, joka perustui siihen, että aina joku imetti tai nukutti. Siirtymät olivat verkkaisia ja suunnitelmat summittaisia. Sopi tahmeille aivoilleni ihanasti. Ja ihan parasta oli, kun kolmevuotiaat kaverukset nukahtivat suureksi yllätykseksemme shoppailureissulla rattaisiin sylikkäin. Olin muutenkin lumoutunut siitä, miten nämä "edelliset vauvat" ovat kasvaneet niin isoiksi, että haluavat kännykältä musaa tanssiesitystensä taustalle. Ja tilalla on katras uusia unissaan yniseviä vauvanuppuja.

Kotonakin on kevät harpannut eteen päin, ihanaa! Iloa, valoa, lämpöä ja onnea elämä tulvillaan. Ja vähän stressiä, kiukkua ja väsyä tuota kaikkea ihanan makeaa makuelämystä taittamaan. Eikös ne maut parhaiten korostukin just silleen?

Kynä (ja tällä kertaa myös naama) käteen!

Mun inspiraatiot ja puuhat menevät useimmiten saman kaavan mukaan: syksyllä ja talvella neulotaan, kesällä virkataan ja keväällä piirretään. Piirustusvälineet on olleet esillä jo muutamia viikkoja, mutta vasta eilen sain kynän käteen ja aivot oikeille asetuksille. Mua jotenkin kiehtoo ajatus siitä, että ikuistaa piirtäen jotain, mikä valokuvana olisi pikkuisen epäonnistunut ja ruma. Hapsottava tukka ja ruttuinen naama. Taidan jatkaa samaa linjaa, kun seuraavan kerran irtoaa aikaa piirtelylle. Kun... Jos... Huoh...

No, naama käteen ja kesää kohti. Kyllä se tästä. Aamut vähenee. Tsemppaa, Heidi tsemppaa!

Pari pientä lauantainpalasta.

Hassu keltainen hyasintti pääsi tiskipöydältä kukkimaan maljakkoon ja pöydälle.

Väsyneen äidin helpoin niksi vaikutuksen tekemiseen: tee ruoaksi vaivaton uuniriisipuuro, lasten ykkösherkku. Kyllä kelpasi! (Kelpasi lapsille ja kelpasi nuokkua sohvalla sen valmistuessa.)

 Ipanoiden parturileikit. "Istu nätisti paikoillaan, niin tämä on nopeammin ohi", kuultiin isomman sanovan pienemmälle. Tutun kuuloinen lause.

Ja sitten ne tekivät hienot talot kirjahyllyyn barbeille. Kiehtovan näköinen leikkimaailma syntyi sinne ja silmät tuikkivat.

Päivä on ollut pitkä ja uni yritti hyökätä kimppuun vähän väliä. Kahvia kului kuppikaupalla. Onneksi lapset olivat hyvällä tuulella ja ulkona lämmintä ja keväistä.

Ja kun ilta, ja päiväreissussa ollut mies saapuivat, palkitsisin selviytymiseni karkeilla ja vinkulla.

Somesisältöä ei nyt kauheesti oo ja sanaisen arkun avaimet on kadoksissa. Siksi tännekin tupsahti järkevän postauksen sijaan vain tämmöinen kattaus yksittäisiä hetkiä tavallisesta lauantaista. Lähitulevaisuuden seuraava tavoite on silti nitistää tolkuton väsy, joka on lyöttäytynyt seuraan viimekuukausina.

Toivottavasti kevään ajan pysyisi jonkilainen balanssi vireyden kanssa. Ja hei, päätettiin, että kesällä lähdetään taas koko porukalla partioleirille viikoksi, wohoo!

Mikä kurkkaa tiskikasasta?

Huhhuh, reissuväsy alkoi painaa illalla. Työt, kaupassa käynti ja ruoanlaitto sujuivat jollain superboostilla, mutta viidet kuraiset ulkovaatteet, mullan ja noen hinkkaaminen ovista ja seinistä, pienimmäin heittäytyminen kriittisellä hetkellä "mä on vauva" -leikkiin, purkan peseminen tukasta (ruokaöljy toimii hyvin!) ja iltatoimet kyllä väsähdyttivät.

Ostin keltaisen keväthyasintin. Se on unohdettuna tiskipöydällä, kasojen keskellä. Minusta vähän liikuttavaa. Siellä sutun keskellä söpistelee. Tämmöistä, elämää.

Arki tuli.

Vielä pari palasta reissusta

Noin! Kotona ollaan!

Nyt seuraa jäsentelämättömiä ja toisiinsa liittymättömiä ajatuksia reissusta ja reissun vierestä:

- En lopultakaan uskaltautunut rinteeseen. Toisaalta se oli myös ajankäytöllinen valinta: oli mukava antaa hinkuvampien lasketella kaikki mahdollinen aika. Kolme päivää noin suuressa laskettelukeskuksessa kului kaikkien mielestä ihan (liian?) hujauksessa.

- Ihanaa, kun lasten ruoka- ja unirytmit ei oo enää niin sitovia. Voidaan surffailla ja luovia. Sitä odotan tulevaisuuden reissuilta, että nukahtaisivat ilman apua. Päivän raskain urakka sijoittuu vielä jonkin aikaa siihen hetkeen, kun omat voimat on ihan nollissa ja olisi ihanaa vain kellahtaa sänkyyn. Silloin (varsinkin reissussa) taistellaan itkujen, iltahepuleiden, seinien potkimisen, sängystä karkailujen ja ihan kaikenlaisen kiukuttelun ja vääntämisen kanssa.

- Kolmas aikuinen reissussa mahdollistaisi paljon: Ei tulisi isommille lapsille harmia "hitaamman mukaan menemisestä", ja saattaisi äitikin päästä jossain kohtaa iskän laskettelukouluun. (Valjaisiin tai jalkojen väliin auraamaan?)

- Pulkka on ehdoton vempele rinnemutsille. Siinä kulkee eväskassit, uupuneimmat ipanat ja sukset. Ja sillä pääsee itsekin rinnettä alas.

- Vietin paljon aikaa pienimmän kanssa. Se oli tosi kivaa. En ollutkaan huomannut, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet, kun syksyllä menin töihin, enkä enää olekaan ollut se, jonka kanssa lapset viettävät suurimman osan ajastaan. Miukulla on meneillään ihana tunteiluvaihe: se kesken kaiken hihkaisee, että "Äiti, mä tykkään susta!" ...Tosin yhtä kesken kaiken se saattaa saada totaaliset kilarit ja kiljua årelaisen kaupan lattialla ja pihamaalla 20 minuuttia.

- Reissukuvia selatessani taas totean, että meidän pitäisi sijoittaa parempaan ikuistusvälineeseen. Vanha kamera alkaa vedellä viimeisiään ja kännykkäräpsyt nyt ovat aina niin nuhjuisia. Samoin kuin omat valokuvaustaidot. Tarvitsisin pienen, näppärän kameran. Osa tämän postauksen kuvista on muuten mr Piiltä lainattuja.

- Vaasa-Uumaja -väli kesti 5 ja puoli tuntia. Menomatka oli päivällä ja viihdymme saaristolaispöydässä, pienessä matkamuistokaupassa, palapelin kanssa ja hiljaisen baarin tyhjällä tanssilattialla. Tulomatka oli myöhään illalla, jolloin hyttivaraus oli hyvä veto. Osa nukkui ja osa osallistui lapsille suunnattuun risteilyohjelmaan.

 - Ja vielä eiliselle osuneen aprillipäivän kunniaksi: Kuka osaisi kertoa, mitä ufon näköistä Vaasan matkahuollon kieppeillä voisi yöllä nähdä? Itse ihmettelin näkökentässä vilahtanutta pyöreää, alapuolelta valaistua, ilmassa leijailevaa isoa levyä ohikiitäessämme, ja samassa Keskisisko kysyi myös, että mikä tuo lentävä, outo juttu oli. Hän väitti, että se liikkui ilmassa, ja niin itsekin olin katsovinani. Kuski ei suostunut enää kääntymään, kuten ei silloinkaan, kun luulin nähneeni tienvarressa tunturipöllön. (Porotokan kohdalla sen sijaan pysähtyi hyvinkin skarpisti, hui!) Myöhemmin aivoni kyllä käsittelivät pöllönäyn lumikasaksi liikennemerkin päällä. Mutta ufo jäi nyt ufoksi, ja toisaalta ihan hauskaa niinkin. Silleen kevyesti otettuna ihan, tietty.