Rusinoita Maria Nordinin pullasta

Oon kesän aikana sukeltanut ajatuksiini. En niin syvälle, kun tiedän pääseväni, mutta olen pulikoinut pienesti ja turvallisesti siinä ihan pinnan tuntumassa. Oon pohtinut pinttyneitä ajatusmallejani (tietoisia ja tiedostamattomampia) ja niiden vaikutuksia hyvinvointiini. Ihan siis fyysisenkin. Olen vähän nolostellut tätä myöntää, mutta nyt sen sanon: Teen tätä itsetutkiskelua marianordinilaisittain. Ihan peräti verkkokurssin muodossa, jonka alesta talvella ostin. Olen huono ostamaan ideologioita sellaisinaan (keskittymiskykyni ja intohimoni uusia asioita kohtaan ei riitä täyshurahduksiin asti ja siksi päädyn poimimaan rusinoita pullasta), mutta kyllä tuossa Nordinin kiitollisuus- ja tietoisuuspohjaisessa hyvinvointifilosofiassa on paljon valaisevaa. Ja yllättävän paljon myös sellaista, mitä olen itsekin miettinyt ja jopa toteuttanut pienestä asti luontaisesti. Ja toisaalta se on myös vahvistanut luottamusta siihen, että meissä itsessämme on valtava vahvuus ja viisaus sisällämme. Ja paitsi että mieli voi olla kehoa korjaava, niin ehdottomasti myös sairastuttava.

Nordinhan siis puhuu siitä, miten erilaiset oireet ovat merkkejä stressireaktioista. Itseäni on puhutellut myös käsite "sisäinen suojelija", eli se, joka ylivirittyy ja alkaa löytää "kuviteltuja vaaroja", joilta itseä suojella. Se alkaa äkkiä ilmoittaa "vaaroista" erilaisilla oireilla, jopa sairauksilla. Lisäksi mieleen on jäänyt ajatus siitä, miten nämä oireet (tai mielenterveyden ongelmat, kuten itselläni esimerkiksi paniikkihäiriö tai pienemmässä mittakaavassa jokin pinttynyt taipumus ärsyyntyä tietyistä asioista) ovat ikään kuin riippuvuuksia. Tunnistan tuon: Olen ajoittain paininut olojeni kanssa yrittäen hallita paniikkia tai yrittäen estää oireita. Eli toisin sanoen olen antanut oireiden ja niiden ympärillä pyörimisen hallita, koska olen ajatellut irti päästämisen olevan vaarallista.

Mutta siis, en ole niin omistautuva, että osaisin tiivistää tämän filosofian (sitä kai se kuitenkin lähinnä on?) perusperiaatteita tähän, tai että olisin kyennyt edes toteuttamaan kurssia täysin keskittyneesti ja sitoutuneesti. Silti moni oivallus on käynyt kuin salaa napsauttamassa aivoista tiettyjä reagointitapoja pois päältä. Tärkeimpänä oppina on ollut kiitollisuuden tunteesta kiinni saaminen ja siinä kelluminen. Ihan yllättävissä hetkissä se tunne nappaa syliin ja keinuttaa mut lempeään onneen. Se on ollut hyvää jatkumoa iloetsinnöille, josta talvella puhuin.

Tässä lunastamassani verkkomateriaalipaketissa olisi itselle vielä paljon sisäistettävää ja harjoiteltava, mutten jaksa ja halua mennä tällaiseen täysillä. Ja siltikin olen saanut paljon irti.

Tekisi mieli yllyttää muitakin kokeilemaan, mutta olen ehkä vielä liian nynny suosittelemaan tuollaista, mitä nykypäivänä pidetään vilkaisemattakin huuhaana. Vielä. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan. Mieli on vahva ja keho on viisas. Enkä siis tietenkään (kuten ei tämä metodikaan, johon olen nyt tutustunut) väitä, etteikö todellakin lääketiede olisi hyvä ja tarpeellinen ja monesti täysin välttämätön. Mutta että on olemassa tosi paljon ajatusmalleja ja asioita, joita muuttamalla itsessämme voidaan voida huomattavasti paremmin, myös fyysisesti.

Onko muilla kokemuksia? Herättääkö keskustelua vai vienkö aiheen hiljaa takavasemmalle ja pidän rusinat ominani?

Opettajan kesä - onko lupa nauttia?

Mikä kesä! Ihanaa! Näillä säillä on ollut huippua lötkötellä lomassa.

Tosin opettajien kesistä vitsaillaan ja vinoillaan niin paljon, että sitä väistämättäkin alkaa tuntea välillä huonoa omaatuntoa lomalaisuudestaan ja toisaalta painetta siitä, että osaako ja ehtiikö sitä kuitenkaan nauttia riittävästi ja palautua. Itse olen pyrkinyt tietoisesti ajattelemaan - niin kuin instassakin totesin ja varmaan täälläkin olen joskus sanonut, että kaikille mahdollisista vaihtoehdoista olen ihan itse ammattini valinnut. Ja koulutuksen ja työpaikan hankkimalla sen (lomineen päivineen) myös ansainnut. Jos joskus kadehtisin vaikkapa toisten palkkakuitteja, voisin samalla logiikalla ajatella, että itse olen valinnut. Eikä sillä, kyllä opettajien kesistä saa vitsailla, ja kestän sen kyllä. Vitsailen itsekin, koska onhan se nyt ihan huvittavan ihanaa.

Tänä kesänä olen päässyt yllättävän nopeasti kesämoodiin. Oikeastaan ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Joinain vuosina olen vielä juhannusviikon torstaina noussut neljältä aamuyöllä kirjoittamaan ylös tukiopetusideoita. Ja toisaalta alkanut heti heinäkuussa stressata töiden alkua. Käynyt toisin sanoen kireillä ylikierroksilla. Nytkin huomaan, että ajatukset välillä karkaavaat syksyyn, mutta tietoisesti työnnän ne pois, ja päätän luottaa itseeni. Luottaa siihen, että keksin nämä mieleen pyrkivät "huippuideat" kyllä uudelleen sitten, kun on oikeasti aika miettiä niitä.

Välillä pohdin myös sitä, miten pitkään on ok olla tekemättä mitään. Huomaan tarkkailevani toisia. Niitä, jotka käyttävät luppoaikansa voikukkien kitkemiseen ja nurkkien pölyttöminä pitämiseen. Olen opetellut ajattelemaan, että on oma valintani, onko nurkissa pölyä tai nurmikolla voikukkia. Ettei ole väärin istua 1½ tuntia aamulla korituolissa hymyilemässä kahvikuppi kädessä takapihan lintukonsertille. Aika harva asia on pakollinen. Ja pakollisuuden määrittelen lopulta monessa kohtaa minä itse. Ja sen, milloin ne pakolliset sitten teen: hampaat irvessä silloin, kun pitää, vai ehkä sitten huomenna.

Elämä on valintoja. Ja on turhaa miettiä, kelpaavatko valintani muille. Valitsen itseäni varten (ja kyllä, totta kai muita taloudessani asuvia varten, mutta sepä sitten riittääkin).

Ja laiskotteluun luvan antamisen jälkeen esittelen teille kompensaatioksi pihapiirini hyötykasvit, jotka minusta riippumatta ja suuria ponnisteluja vaatimatta kasvattavat satoa syksyyn:

Valkoinen tai punainen herukka, mistä näistä tietää?

Raparperi

No se toinen, punainen tai valkoinen herukka.

Mansikka

Tämä on musta!

Perunamaa

Herne, en kyllä tiedä, tuleeko näistä satoa, ja jos, niin miten.

Salaattikin aloitti vihdoin kasvuspurtin.

Paprika, taitaa jäädä vain koristeeksi.

Omenan kukkien alta pullistuu hedelmän alkuja.

Samoin kirsikankukista.

Tomaatti näyttäisi tekevän hyvän sadon myös. Kyllä meidän kelpaa!

Pensasmustikka jäi kuvaamatta, samoin tyrni. Mutta kyllä on kuulkaa opelle nautittavaa, kesäloman lisäksi, pitkälle syksyyn!

Kesäkesäkesä ja kevyet fiilikset

Olen saanut ilokseni purkaa tuntojani niin monen kanavan kautta (kiitos Sontsikat, Ihanat naiset, Apinat, Lankakerho ja muut kurnutukseni kuuntelijat), että blogi jää helposti hiljaiseksi. Haluan kuitenkin tännekin päivittää kesäloman alun fiilikset:

Viimeiset koulupäivät olivat paljon leppoisampi, kuin muutamat niitä ennen. Saatiin hyvä fiilis, otettiin ryhmäkuvia, leikittiin ja hitusen verran haikisteltiinkin. Kesäloman alkaessa olin jo aika lomaoloissa, vaikka olin varautunut aallonpohjaan. Oli myös vahva tuntu, että näen työkaverit syksyllä. Että se on "näkemiin" kaikille, ja että kuulun tiivisti porukkaan jatkossakin.

Viimeisten kolmen päivän aikana on ollut hakurumba haastatteluineen ja henkisine ylikierroksineen. Koska olin ollut niin orientoitunut jatkamaan omassa tutussa työyhteisössä, tuli pölähdyttävänä yllätyksenä valinta eri kouluun. Se on ihana koulu, joskin vähän kauempana meiltä. Nyt, kun luovuin ajatuksesta tuossa tutussa yhteisössä jatkamisesta, oon oikeastaan tosi tosi tyytyväinen! Tuleva vuosi tuntuu ajatuksena Raikkaalta Tuulahdukselta! Työ upouudessa jättikoulussa olisi ollut Työläs Urakka, joskin toki kiehtova. Mutta varmasti just hyvä näin. Pitää vain pitää huoli, että kun en enää saa kutsua tiettyjä ihmisiä "työkaveriksi", niin opin ylläpitämään ihan perinteistäkin ystävyyttä.

Ja niin, se itseni palkitseminen tämän kevään jäljiltä: Hankin oppilailta saadulla lahjakortilla kaksi kirsikkapuuta. Vaateihanuuksista en osannut kuitenkaan valita mitään. Ehkä vielä kesän aikana joku asia tai tavara tuntuu "siltä oikealta" ylellisyydeltä, jonka voin oikeuttaa tällä palkitsemisajatuksella. Eikö niin?

Mutta ihanaa, kesä! Nautin istua takapihalla kukkien ja pikkulintujen keskellä! Kanat on söpöjä ja tänään on jokainen viidestä muninut munan! Oho, luulin, että vain kolmesta isosta olisi munimaan! Metsässä piipittelee hippiäinen, siihen haluaisin tutustua lähemmin. Kesä. Kesäkesäkesä. Ja syksykään ei stressaa, ihanaa, kevyttä!

Jaksoin. Jotenkuten.

Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.

Viimeisen viikon aatto

Kesä ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, ja mä jo pohdin, maltanko syksyllä luopua Kananteenistani.

Ensi viikon suhteen en osaa ajatella järkevästi ja loogisesti. Oppikirjat on yhä pieniltä osin kesken, mutta olen antanut itselleni luvan luistella tarvittaessa joidenkin aihealueiden ohi. Oon niin töötissä, yritetään selviytyä vaan ehjinä laitumille asti. Haluaisin totta kai keksiä jotain ikimuistoista ja kivaa viimeiselle viikolle, mutta töötissä ei nyt oikein lähe.

Lukuvuoden viimeinen sunnuntaimasis meneillään. Perhe ihmettelee, mitä oikein murjotan. Eivät muista, että on sunnuntai. Ja viimeisen tunteikkaan viikon aatto raskaan kevään jälkeen. Eikö nyt ole ihan loogista, että on pää ja mieli lujilla?

Kanat hymyilyttää kuitenkin.

Huojentuneet terveiset lähiopetuksesta

On ollut edellistekstiä parempi olo, huh. Kouluarki on ollut (jos ei niin raskasta, kuin pelkäsin, niin) outoa. Siinä, missä aiemmin luokallani oli useita eri opettajia ja itselläni useita eri ryhmiä päivässä, ollaan nyt koko päivä aamusta iltapäivään yhdessä. Vapaiden välituntien sijaan käymme paristi päivässä 10 minuutin tauolla koulupihan perimmäisellä alueella. Ajattelin, että se olisi hirveän uuvuttavaa kaikille. Toki vähän sitäkin, ja kahvit jää kyllä juomatta ja vessatauot pitämättä. Toistaiseksi päivät on kuitenkin rullanneet niin joutuisasti - ja uskaltaisiko sanoa, että sujuvasti, että itsellä on helpottunut olo.

Arjen outouksia ovat kiellot, porrastetut aikataulut, hiljaiset käytävät ja tietenkin jatkuva käsienpesu, mennen ja tullen. Itse leikkasin kätevänä tyttönä pari päivää sitten saksilla etusormen tyveen ison vekin. Olin varmaan hauska näky luokan edessä, kun  säikähdin saadessani tosissani kipeää. Veri lensi, ja joku kysyi kuin tyhmältä, että "Mitä sä nyt noin teit?" Niinpä. Mutta vekki ei oo käsienpesutalkoiden takia päässyt paranemaan, vaan aukeaa koko ajan kipeäksi haavaksi. Siispä eilisestä asti olen käyttänyt toistuvien käsienpesujen sijaan kertakäyttöhanskoja. Myös se tekee oudon olon oppitunnille, joka tuntuu välillä unohduksen hetkissä jo melkein normaalilta, mutta sitten ei kuitenkaan. Käytävillä tuoksuu sairaalalta. Ruokaa jakaessa käytän maskia, mikä oli oppilaiden (ehkä leikillinen) toive, ja helppo toteuttaa, vaikken sen hyödyistä tiedäkään. Sen pukiessani muistan taas vahvasti eläväni koronakevättä. Ja silti samalla jotenkin uutta normaalia.

Päivän rytmi on löytynyt niin, että aamulla pusketaan tärkeimmät hommat yhden tauon voimin. Ruoan jälkeen tauotetaan tiuhemmin, mutta ulos ei vääntäydytä joka tauolla, koska se tietää aina pesurumbaa. Iltapäivällä kaikenlainen siirtyminen sujuu hitaammin ja sekoillen. Viimeiselle tunnille pitää ottaa jotain tuottamatonta, kuten ruutua tykiltä tai leikkiä ulkona.

Toivon, että tämä outo kelluskelu koulupäiviä etäisesti muistuttavissa tiloissa olisi omiaan luomaan kivoja, yhteisiä muistoja koviakin kokeneelle ryhmällemme, joka tämän kevään jälkeen menee kaikilla tavoin osiin. Ja itselleni toivon lupaavasti alkanutta eheyttävää päätöserää.

Ei tästä tullutkaan hurjaa loppuvastusta, vaan pehmentävä loppusäe. Siis JOS nyt uskaltaisi tässä vaiheessa sanoa, kun vielä 1,5 viikkoa 2:sta jäljellä.

Ei muistamisia (paitsi yhdeltä)

Mulla on tänä keväänä ollut sellainen inhottava tunne lahjonnasta. Äitienpäivänä oli sellainen ja tulevasta päättäjäispäivästä on jo etukäteen. En haluaisi mua muistettavan mitenkään, sillä koen vahvasti epäonnistuneeni tai vähintään alisuoriutuneeni.

En syvimmiltään halua uskoa, että kaikki muut kokisivat osuuteni äitinä, vaimona tai opena noin, mutta silti oma ikävä tunne on vahva, eikä väisty tsemppaamallakaan. Outo negatiivisuus johtunee enimmäkseen suunnattomasta väsystä ja stressistä, jota tämä kummallisuuksien kevät on aiheuttanut. Mutta sitä olen jo pidempään ajatellut, että ITSE haluan palkita itseni SELVIYTYMISESTÄ. Jos en kenenkään muun odotuksia uskokaan täyttäneeni, niin tiedän kuitenkin tehneeni kaiken, minkä tässä tilanteessa olen pystynyt. Vaikkei se sitten kaikille riittäisikään.

Olen tonkinut nettikauppoja, että mikä olisi se hinkumani ylellisyysasia, jonka hankkisin palkinnoksi tästä vuodesta? Merinovillakaapu? Marimekkoa? Noshin uutuuksia? Lumoanin Vanamolegginsit? Tatuointi? Älykello? Kalevalaa? Kauniit kengät? Ihania astioita?

Oman tämänhetkisen oloni tietäen en varmaan osaa päättää ja ostan lopulta pussillisen perunoita ja vaihdatan vanhaan kelloon patterit. Auttakaa päättämään. Ja palkitsetteko te koskaan itsejänne? Miten?

Vielä viimeinen erä

Huomenna alkaa taas uusi vaihe tässä moninaisten vaiheiden keväässä. Kouluun.

Mä oon ihan kauhean väsynyt.

Jännitän sitä, miten loppukevät saadaan sujumaan.

Toisaalta tämän viikon aikana annoin itseni  myös kääntyä ajattelemaan, että onneksi tää 24/7 koko perheellä hetkeksi taas muuttuu. Lasten (ja omakin) riitely rasittaa.

Etäopetus rullasi melko kivasti, vaikka riittämättömyydentunnekin oli totta kai läsnä. Päätös kouluun paluusta latisti mittavasti etäilymotivaatiota ja toi tilalle ison epämääräisen stressimörön nurkkaan vahtaamaan tekemisiä.

Oon ollut niin tyhjä tämän urakan jälkeen, jo ainakin viikon ihan nollat taulussa. Joku ope oli somessa sanonut, että jäljellä on vielä oudon kevään viimeinen loppuvastus. Kuvaa hyvin tunnetta. Peli on pelattu viimeistä erää vaille loppuun ja ilo saavutetuista voitoista kaikkoaa, kun näytölle lävähtää kymmenkertainen mörkö edellisiin verrattuna.

2,5 viikkoa on lyhyt aika moneen puuhaan ja monessa mielessä. Mutta 2,5 viikkoa hurrikaania pitelyä teltassa aisoissa on yhdenlainen ikuisuus.

Mutta eiköhän se tästä. Juna liikkuu jo, ja kohta on kesä. Kunhan ei menisi sitten montaa kuukautta toipumiseen...

Kerron sitten, selvisinkö vahvasti vai heikosti. Mutta selviän kyllä.

Etäluokan saa nyt pakata laatikkoon.

Korona-ajatuksien purkua

Mulla on pitkästä aikaa oikea päiväkirja. Perhoskuvainen. Ja kivaa kynsilakkaa markettireissuilta.

Tämä aika on ollut niin outoa. Nautin rentoudesta, mikä kotoa lähtemättömyydessä ja näennäisessä vapaudessa tehdä ratkaisuja työhön käyttämäni ajan suhteen piilee. Olen jopa sanonut, että näin (jos ei nyt ihan introverttinä, niin ainakin) ambiverttina koen tietyt asiat "vapautuksina", enkä "rajoituksina".

Mutta kyllä tämä silti käy välillä voimille. Mun onni on, että meillä joitain nollakontaktin päivänviettopaikkoja ja -tapoja käytettävissämme. Siinä, missä meidän perheen muut kaipaavat välillä vaihtelua näihin seiniin, niin minä kaipaan (vaihteluakin enemmän) täysin yksinoloa. Muut hilppaavat pois ja minä laitan hiljaisuutta tuuteista tulemaan. Mutta kyllä mä totta puhuakseni kaipaisin jo muutakin. Ihmisiä. Lapsille leikkikavereita. Käymistä paikoissa.

Uutiset stressaa mua. Tällä hetkellä tykytyksiä aiheuttaa koulujen mahdollinen avaaminen. Stressaa hirveästi ajatus, että viimeiset 2 viikkoa sekoiltaisiin koulussa. (Vaikka toki löytäisin siitäkin pari hyvää puolta totta kai.) Varsinkin, jos  avaaminen perustellaan lasten tartuttamattomuudella ja helpolla taudinkuvalla, oppimistavoitteilla tai niiden oppilaiden takia, joista on huoli. Jos näin ajatellaan, niin milläs omallatunnolla me heidät parin viikon jälkeen laskettaisiin kesälomalle niihin samoihin olosuhteisiin. Kyllä se vain on jonkun muun tahon, kuin koulun tehtävä niissä tapauksissa puuttua. Outo syy se olisi koko sukupolven kerta-altistamiselle tässä vaiheessa epidemiaa. Kun tietoa on vielä ymmärtääkseni niin vähän.

Ja mitä oppimiseen tulee, niin loman (tai poikkeuksien) jälkeen kouluun palatessa on aina viikko sekoilua, samoin kuin lomaa ennen. Eli ihan peruskoulumatikalla voidaan todeta, että se olisi 2 viikkoa sekoilua sitten. Lisäksi itse koen, että etäopetuksessa ollaan päästy ihan liki vastaaviin oppimistuloksiin, kuin lähinäkin.

Ja lääketieteelliseen puoleen sanon vain, että mielelläni en lähtisi kokeilemaan, että menisikö se koulun avaaminen ja taudin leviäminen hyvin vaiko eikö. Kun helposti voitaisiin päättää toisinkin. Pelata varman päälle. Koulujen avaaminen kun koskee kuitenkin tuhansia aikuisia näiden taudin kannalta harmittomisksi arveltujen koululaisten lisäksi. Työkaverini sanoin komppaan, että avataan mieluummin ravintolat ja höllennetään jostain muusta, jolloin jää yksilötasolle päätös riskinoton suhteen ja tauti pääsisi kuitenkin norumaan hallitusti eteenpäin.

Uskon myös, että siinä, missä koulujen sulkeminen oli selkeä viesti kaikille tilanteen vakavuudesta ja rajoitteiden noudattamisen tärkeydestä, olisi koulujen avaamisella myös iso psykologinen merkitys. Eiköhän se olisi helpompi lähteä mummoloihin ja muihinkin kokoontumisiin, kun kerran "muutenkin altistutaan", vai mitäpä luulette? Itselleni ainakin kävisi ihan varmasti näin.

Stressaa, jännittää. Että voinko yhä luottaa, että päätetään oikein. Ja yhä, niin kuin toisaalla sanoin, niin ei näitä päätöksiä mun stressini ja huolten pohjalta pidä tehdä, mutta haluan vain sitten vakuuttua riittävästi niistä perusteista, joilla päätös tehdään, oli se mikä vaan. Että kunpa se ei olisi mikään noista äsken mainituista tähän asti kuulemistani.

Huh. Noin. Piti saada muotoilla tämä sanoiksi, koska tämä on nyt ahdistanut viimeisen viikon uutisoinnin aikana yllättävän puristavasti. Huh.

Nettishoppailun hankaluus

Näin, kun elo tiivistyy kotona oloon, yhteen kauppareissuun viikossa ja vielä harvempiin piipahduksiin työpaikalla, on elinpiiriä välillä laajennettava muuta kautta.

Varmaan monien muiden tapaan minäkin olen kukkunut tavallisista tavoistani poiketen verkkokauppojen sivuilla. Noshilta oli vielä aika helppo tehdä tilaus, kun tilasin kuitenkin esikoiselle samaa paita-arsenaalia, mitä olen tähänkin asti tilannut. Tiesin, mitä saan ja mitä  haluan.

Hiusjuttujen shoppailu tuossa toissaviikolla kuitenkin tuotti enemmän päänvaivaa. Yhtä asiaa tarvitsin, mutta tietenkin piti samalla koko hiustarvike- ja korukauppa penkoa läpi. Ostoskorissa kävi kymmeniä tavaroita ja aikaa kului ainakin pari iltaa. Lopulta tilasin 5 tuotetta, joista eniten hinkumani oli päässyt pähkäilyni aikana kaupasta loppumaan. Kun tuotteet sitten tulivat kotiin, ei yksikään neljästä ollut sellainen, kuin olin kuvitellut, tai minkä olisin kaupasta ostanut. No, sikäli ei vakavaa, että käyttöön päätyvät kyllä, ja monestakaan eurosta ei ollut tällä kertaa kyse.

Nämä  korvikset...
En nyt suoraan sanottuna enää hahmota, millaisiksi nämä kuvasta kuvittelin...
Ehkä ainakin pienemmiksi? No, onneksi ovat edes höpsöt.

Tämän ja eilisen olen tonkinut H&M:n nettikaupan hyllyjen välejä. Että jos vaikka löytyisi vielä jotain, mitä olen aina tarvinnut. Voin kertoa, että tongittavaa on niin paljon, ettei se ole ollut enää kivaa. Ja tämäkin kaikki siis alkoi siitä, että silmiin osui facebookin mainostamana vihdoin yksi vaatekappale, jota olen pitkään metsästänyt, ja vieläpä poistohintaan. Joskin sitten kokoa pienempänä, kuin muuten olisin ostanut, mutta näin sitä vain optimistina kuvittelee, että ehkä se kuitenkin on hyvä. Ja siis miten turhaa tilata VAIN yhtä tuotetta, täytyyhän sitä nyt jotain muutakin samalla vaivalla, vai mitä....

Olen siis 3 minuuttia sitten maksanut tilaukseni, ja nyt jo harmittaa. Tuotteet kyllä kaikki olivat kutkuttavia, ja lapsillekin saatiin tarpeellisia sukkia ja alkkareita. Ja söpöimpänä kuopukselle Bart Simpson -kääntöpaljettipaita, johon hän sivusta seuratessaan liikuttavasti ihastui. Outo ihastus, ja siksi just aika söpö. Mutta veikkaan, että ensi viikolla joudun nolostelemaan hankintojani ja kokovalintojani. Toivottavasti niin käykin, sillä edelleen uskon mieluummin, että nettishoppailu on hankalaa, turhauttavaa ja pettymyksentäyteistä. Ihan oikeasti olen enemmän kuin mieluummin sitä mieltä. Palaan paketin tultua kertomaan, kuinka kävi.

Jos kehtaan.

(Pääsiäisaiheestakin meinasin kirjoittaa, mutta tämä nyt putkahti tänään. Ajantaju on sekaisin, enkä ole ollut kovinkaan pitkäperjantaillisissa tunnelmissa. Joskin piiiiiiiitkä on tämä päivä kyllä todellakin ollut.)

Kuulumiset etäopetuksen kolmannelta viikolta

Myös rutiinit tuovat hallinnan tunnetta. Ollaan saatu arkeen aika toimiva runko ja päivärytmini alkaa olla rauhoittavan rutinoitunut. Tämänkin piiiitkän tekstin kirjoitan ja julkaisen siksi, että haluan tämän ehkä jonain päivänä itsekin palauttaa mieleeni. Kaiken intensiivisyyden, absurdiuden ja vauhdin tiedostaen luulen, etten tule muistamaan tästä ajanjaksosta mitään. Eli nyt kerron, miltä mun arki ja työ näyttää koronakevään kolmannella etäopetusviikolla:

7:30 soi herätyskello

08:00 alkaa työpäivä, joten alan siirtyä työpaikalle peräti paria minuuttia vaille 8. Siirtymä tapahtuu aina samoin: Eteisen kautta (haen työpaperit) painamaan ensin tietokoneesta virta päälle, ja sitten suuntaamaan vessan kautta kahvinkeittimelle (laitan kahvin tippumaan tietäen, että juon sen joskus kahden tunnin päästä, ihan kuin "oikeissakin" töissä). Sitten alkaa armoton dataaminen yökkäreissä ja vilttiin kietoutuneena. Muu talon väki heräilee pikkuhiljaa selkäni takana.

8:02-9:00 nökötän työhuoneen pöytäkoneella. Merkkaan palautettuja oppilastöitä papereihini ja tarkistan, että ajastetut tehtävät on tulleet classroomiin oikein. Päivitän luokan kotisivuille linkkivinkkejä ja lisämateriaalia tylsistyneimmille oppilaille.

9:00-9:45 päivystän puhelimen päässä oppilasyhteydenottoja, vastaan läksypalautuksiin ja patistelen omia lapsia aamupalan kautta läksyjensä tekoon. Petaan sängyn (eli valmistelen luokkahuoneen etäyhteyttä varten), puen, asettelen hiukset ja jopa meikkaan vähän. Viimeisenä laitan isot korvikset. Tiedän, että ne vievät kuvaruudulla huomion ja siedän itsekin katsella pärstääni ruudulta paremmin. Laittauduttuani tunnen, että "olen siirtynyt työpaikalle". Tässä vaiheessa yritän juoda kahvit, mutta yleensä en ehdi ja kahvikuppi tulee kanssani jäähtymään oppitunnille. Ehkä sekin tuo tuttuuden tunnetta kahvikuppiini tottuneille oppilaille?

9:45 järjestelen "luokan" kuntoon, virittelen tarvittavan setupin, kaivan esille taulutussit, kynät, paperit, puhelimen, ja kaikki muut systeemit. Etsin opetuksessa tarvittavat linkit auki toiselle koneelle tai kännykälle. Hiljennän työpaikan whatsapp-ryhmän, joka laulaa tauotta. Avaan meet-keskustelun ja seuraan vielä hetken sivusta, kuinka oppilaat alkavat valua "luokkaan". Yleensä meetteihin tulee n. 16 oppilasta joka päivä. Jollakin sattuu välillä tuplabuukkaus perheen ainoalle tietokoneelle ja jäävät tunnilta pois. Ollaan sovittu, että se on ok, mutta olen tulkinnut, että väki tulee yhteisiin tapaamisiin mielellään.

10:00 Liityn luokan meettiin. Puheensorinasta kuuluu koulustakin tuttu "ope tuli" ja nyt jo tottuneesti ja pyytämättä laittavat heti saavuttuani mikit kiinni. Moikkaan väkeä ja he kyselevät pikaviesteillä "mitä tehdään" ja "mä en tajunnut sitä tän päivän matikkaa" ja linkkailevat toisilleen tubekanaviaan. Joku viittaa yhdessä sopimallamme / -merkillä, mutta puheenvuoron saadessaan mikki ei toimikaan ja asia pitää kirjoittaa pikaviestillä. Mukaan video-oppitunnille on tullut myös luokkamme entinen oppilas, jonka jälleennäkeminen piiiitkästä aikaa paitsi aiheuttaa kuhinaa, myös hauskasti piristää ja valaisee tätä muutenkin vallan erikoista ja epätodellista arkea.

10:10 Mattimyöhäiset putkahtavat meetin ovesta sisään, osa livahtaen paikoilleen huomaamatta ja hiljaa ja osa tyylilleen uskollisesti tilansa ottaen ulvahtaen ensitöikseen toisten kuulokkeisiin "MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?!". Ja sitten aloitetaan yhteinen oppitunti. Käydään läpi etukäteen ilmoittamaani asiaa, joka on aina yksi sen päivän oppiaineista. Oppilaiden päivä koostuu lukujärjestyksenmukaisista aineista. Yleensä yksi aineista opiskellaan etukäteen tekemäni videon avulla, yksi meetissä ja muut oppiaineet itsenäisesti open ohjeiden mukaan. Suurin osa oppilaista pysyy tosi hienosti itse kärryillä annetuista tehtävistä, mutta varmistukseksi ilmoitan tehtävät päivittäin myös wilmalla huoltajille.

10:40 Yleensä opiskeltava asia on tähän mennessä tehty. Sitten on oppilaiden kysymysten aika: "Voidaaks tehä yhessä sitä matikkaa?" "Voiko sen äikän palauttaa docsina?" "Voinks mä näyttää sulle tässä sen enkun, ettei tarvi lähettää kuvaa?" Viimeisten open "onko vielä jollain jotain mielen päällä" -kysymysten jälkeen vilkutan oppilaille, että huomiseen, ja kehotan halukkaita jäämään kaverin kanssa videopuheluun tekemään sitä päivän matikkaa, jos ei halua yksin tehdä. Yhden ainoan kerran olen näiden 12 päivän aikana lähtenyt viimeisenä "luokasta" eli meetistä. Iloista höpsöttelyä tai asiallista läksyjen tekoa sinne yleensä kuulostaa jäävän.

11:00 Seuraavaksi hoidan meetissä oppilaille lupaamani asiat: tarkistan, onko joltakin kadonnut läksyistä liite ja neuvon viesteillä, miten sen taas saikaan näkyviin; lähetän parit sähköpostit oppilaille, joiden tehtäviä vielä puuttuu; vaihtelen oppilaiden unohtuneet salasanat kirjakustantajien ilmaisiksi muutetuille lisämateriaalisivuille ja merkkaan palautuvia kotitehtäviä paperiini rasteilla, plussilla ja miinuksilla. Tehtävien palautuksesta näkee, että jollakin menee läksyissä puoli tuntia, jollakin neljä.

11:30 Ruoka-aika. Mr Pii huolehtii lounaan pöytään ja ainakin ekaluokkalaisen koulujutuista on tähän mennessä päivää suurin osa tehty. Itsenäisemmin työskentelevä kolmosluokkalainen tapaa pitää vähän enemmän taukoja, mistä johtuen läksyt roikkuvat puolitehtyinä myöhemmälle iltapäivään. Mutta rytmi hänelläkin on, ja toistaiseksi tämä sujuu ihan riittävän hyvin näin. Pienin on löytänyt mielekkyyttä päiviinsä alun kiukuttelujen jälkeen. Aamupäivisin hän tekee Ekapeliä tai Papunetin kauppaleikkiä tietokoneella ja tehtäviä, joita olen hänelle omaan koulukansioon värkännyt.

12:00 siirryn takaisin luokkaan, eli makkariin suljetun oven taakse. Tässä vaiheessa päivää ovessa ei enää ole "TYÖRAUHA! ETÄYHTEYS KÄYNNISSÄ" -kylttiä, joten perheenjäsenillä on lupa tulla juttelemaan. (En tosin ole kovin hyvää juttuseuraa työmoodissa.) Töikseni vastailen oppilaiden whatsapp-viesteihin ja annan palautetta tehdyistä tehtävistä (tosin valitettavan hätäistä usein).

13:00 omat lapset siirtyvät ulkoilemaan ja mun on helppo kuvata seuraavien päivien videoita. Uusin tavoitteeni on olla aloittamatta kaikkia videoita sanoilla "No niin". Yllättävän haastavaa on opettaa videolle ilman vuorovaikutusta. Toisaalta on mukavaa, ettei kukaan koskaan keskeytä, mutta toisaalta murehdin, että olenkohan nyt ymmärrettävä vai puhunkohan mitä sattuu. Kun kukaan ei ole huikkaamassa, että "siis mitä?" Aika monta ottoa täytyy usein kuvata, ja huonona päivänä lipsahtelee painokelvotontakin sisältöä, kun oikein takkuiseksi menee. Editoimiseen en toistaiseksi ole aikaani juurikaan tuhlannut, ja oppilaat saavat nauttia kökköäkin kökömmistä hissan- ja matikanvideoista. Siis ainakin tekniseltä toteutukseltaan arvioituna.

14:00 alkaa open virta loppua. Nyhjään silti "luokassani" ja säädän tulevia tehtäviä ja kirjaan asioita lomakkeisiin. Lähetän seuraavan päivän tehtävät wilmalla huoltajille ja ajastan ne oppilaille seuraavaksi aamukasiksi. Tässä kohtaa on vaaran paikka. Jos en ymmärrä lopettaa, kun seuraava päivä on RIITTÄVÄN valmiiksi suunniteltu, menee ylikierroksille. Väsynyt ja nälkäinen ope ei tyydy mihinkään saamaansa ideaan ja alkaa keksiä aivan uusia ja tarpeettomia polkupyöriä. Yritän pakottaa itseni uskomaan, että less is more (or enough) näinä aikoina.

15:n ja 16:n välillä saan yleensä koulukamat pakattua laatikkoon ja vietyä makkarista eteiseen jemmaan. Tehdään omien lasten koulutehtävät loppuun ja vastailen vielä oppilaiden ja huoltajien viesteihin.

16:n jälkeen kännykkä vielä kovinkin piippaa, oppilaat lähettävät kuvia tehtäväkirjoistaan ja kuvistöistään. Neljän jälkeen vastaan niihin enää hymiöillä, peukuilla ja haba-emojeilla. En kuitenkaan tarkasta tehtäviä, vaan palaan niihin vasta aamulla. Yritän, etten tekisi töihin liittyviä asioita enää illalla. Yleensä jo onnistuu, joskus ei.

Eli tämmöistä tämä on, ja oikeasti myös tykkään tästä. Olen todennut, että tällä hetkellä tämä on pelkästään opettamista, kun jo pitkään työni oli enenevissä ja uuvuttavissakin määrin opettamisen sijaan pelkkää kasvattamista. Paras olisi tietysti näiden kahden välimuoto, joka yleensä normaalissa kouluarjessa toteutuukin.

Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi väsyttävää. Jo tiistaina tuntuu, kuin elettäisiin perjantaita. Luultavasti tähän kuitenkin tottuu, ja parempi olisikin, sillä todennäköisesti tällä jatketaan kesään asti. Kun käännettiin kalenterista esiin huhtikuu, iski pieni pakokauhu: pelkkää yliviivattua ja tyhjää. Tästä hamaan tulevaan. Mutta sitä on turha miettiä, vaan siskoni istuttaman korvamadon kautta: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Aika kova pomottaja tällä työmaalla...

Taikaa tukalaan sunnuntaioloon

Oon tainnut kertoa, että aina sunnuntai-iltaisin mulle on ollut tapana hiipiä ahdistus alkavasta viikosta ja siitä, oonko nyt riittävästi valmistellut tulevaa työviikkoa ja mitenköhän siitä meinaan suoriutua kunnialla. Tänä lukuvuonna oon oppinut saamaan aika hyvin sunnuntailannistuksen kuriin muistuttamalla itselleni, että hyvin se menee. Että joka maanantai siellä työpaikan käytävällä harteille laskeutuu opemoodi ja tiedän kyllä, mitä teen. En ole antanut sunnuntaioloille kovin suuria painoarvoja enää hetkeen.

Nyt uudessa arjessa huomaan ilmiön ja olon palanneen. Nämä pari poikkeusajan sunnuntai-iltaa ovat olleet ihan kauheita. Maailmantuska kaatuu päälle ja samalla kuvittelee, että se hyvä fiilis näiden etätöiden sujumisesta on varmasti ollut silmänlumetta, enkä oikeasti osaa mitään, eikä kukaan opi luotsauksessani mitään.

Eilen lähdin noissa oloissani takapihan taikametsään tuulettamaan päätä. Koska mummi ei ehtinytkään jutella puhelimessa, päätin ottaa vähän metsäselfieitä. Ensimmäinen ottamani kuva kertoo hyvin, mikä oli olo:

Ankea muija kulmat rutussa. Ja nolona lookistaan, jonka kanssa ei viitsinyt lähteä jalkakäytävien suuntaan, vaan kohdisti kulkunsa metsään.

Kohta kuitenkin huomasin, että helmahan on aika hieno. Ilmahan on aika hieno. Metsä on aika hieno.

Ja niinpä alkoi päätyä poseeraukseenkin voimaa ja väriä enemmän. (Kyllä, väri on saturaatiopurkista, mutta ymmärtänette tämän värittymisen ja valaistumisen ajatusleikkinä ja vertauskuvallisena kerrontana).

Ja kappas, pian olo olikin tyyni, vahva ja taianomainen. Metsä oli muuttunut taas taikametsäksi ja olo seestynyt. Niin että muistakaa: Vaikka olisi mikä ja millaista, niin pieni taika tekee hyvää. Se ei vie pois koronaa tai huolta tai surua, mutta se tuo niiden rinnalle jotain muutakin koettavaa. Mistä te muut löydätte taikaa? Musiikin maailmoista, unelmoinnista vai luonnosta?

Kotona kaikin ja kaiken aikaa

Kotona ollaan. Tiukasti. Onneksi on iso koti ja iso piha. En moiti, oon kotoilija. Mutta onhan se silti outo tunne, kun kauppareissu on niin merkittävä ja harvinainen asia, että sen kirjoittaa päiväkirjaan tai kalenteriin (josta muuten on KAIKKI, ihan kaikki vedetty yli). Tänään tosin kävin ekan kerran koululla sitten sulun. Tuli rikollinen olo. Koen jonkinlaisena pelinä ja kisana tämän: voittaja on se, joka vetää tän ajan vähimmillä kontakteilla. No, tänään kuitenkin hain taulutusseja ja viherkasvini. Kun mistäs sitä tietää, milloin taas kouluillaan... Jos enää koskaan tuossa koulussa? (Mulla on määräaikainen sopimus ja koulu muuttaa syksyllä uuteen paikkaan.)

Vaikeissa ja oudoissa tilanteissa haen turvaa ja hallinnan tunnetta kontrolloimalla asioita, joihin VOIN vaikuttaa. Kaikkien koulutavarat on kotona siististi laatikoissa ja olen järjestänyt itselleni täysin epätyypillisesti jopa jääkaapin ojoon. Päivittäin. Oon hankkinut armeijallisen saman kokoisia läpinäkyvällä kannella varustettuja rasioita, johon laitan kaiken salaatinjämistä makkaroihin. Siis kaiken tietysti omaansa. Mikään avattu tai eilinen ei pyöri irrallaan ja rasioissa lukee parasta ennen -päivät pyyhittävällä tussilla. Ihanan järjestelmällistä ja selkeää!

Niin ja puhumattakaan siitä, miten turhan paljon käytän aikaani työhöni ja sen mitättömienkin yksityiskohtien viilaamiseen. Mutta kun sähköistä materiaalia voi hallita ja säätää loputtomiin. Montaa asiaa ei voi, sitä voi.

Mielenrauhaa. Kontorollin tunnetta. Kun illalla katsoo uutiset, se kaikkoaa. Mutta en aio kirjoittaa siitä nyt tähän enempää.

Kanahäkki on valmis, koppi tuloillaan. Emme vielä ole saaneet vinkkiä meille muuttavista kanoista, mutta on tunne, että ne tulevat, kun aika on. Se on hauska tunne.

Opettajan kamala viikko (ei silti pelkästään kamala)

Kulunut viikko on ollut varmasti suomalaisopettajien työuran rankin. Absurdi, ahdistava ja pelottava. En tietenkään vertaa sitä siihen, mitä esimerkiksi hoitotyössä koetaan ympäri maailman, tai mitä yrittäjät kokevat. Tai perheet, tai kukaan. Mutta opettajauralla tuskin kenelläkään on tällaista mullistusten viikkoa tullut vastaan, ja tuskin koskaan enää tuleekaan.

Oma flunssani toi stressin ja huolen kehiin jo edellisviikolla. Ehdin kuitenkin toeta niin, että maanantaina vielä kotisohvalta kuuntelin järkyttävät, joskin tärkeät ja oikeat uutiset koulujen sulkemisesta, mutta tiistaina jaoin kutkuttavan paniikinsekaisen, riehakkaan jännityksen koulussa oppilaiden kanssa. En hetkeäkään ajatellut, ettäkö heipat ovella olisivat viimeiset, vasta jälkeenpäin kävi mielessä. Siis jos sulku jatkuu, muuta dramaattista en suostu uskomaan.

Tuosta tiistai-iltapäivän hetkestä keskiviikkoiltaan asti uurastin niska kyyryssä koneen ääressä opiskelualustaa ja ensimmäisiä kotitehtäviä valmiiksi. Autoin etänä koteja, vakuuttelin uuteen työsopimukseen, että työtä kyllä riittää entisen tuntimäärän verran ja raivosin stressiäni kotiväelle. Omalle kotikoululaiselle räyhäsin ensimmäisenä iltana, etten enää YHTÄKÄÄN läksyä tee sun kanssas ja että vien sut kyllä kouluun. (En tietenkään vie.) Enpä muuten ole muistanut sen kanssa vielä jutella, että jäikö käytökseni vaivaamaan...

Torstaiaamu valkeni tyynenä ja kirkkaana. Oppilaiden läksyjä oli kilahdellut classroomiin ja ehdin laittaa omien lasten koulun käyntiin (ja siitä jäivät sitten miehen kotikouluvuorolle) ennen meet-oppituntini alkua. Oppilaat olivat täsmällisesti tunnin alkaessa paikalla ja meno oli hilpeästi samanlaista kuin luokassakin. Ääni- ja kasvokontakti on oikeasti aika tärkeä! Mua itseäni rauhoitti kuulla ja nähdä oppilaat. Uskon, että tilanteella saattaa olla myös toisensuuntaisesti sama vaikutus.

Kaksi päivää on mennyt näin, ja voin sanoa, että olen tuntenut suurta ylpeyttä tähänastisesta suorittamisestani! Nautin dataamisesta ja mahdollisimman toimivan materiaalin tuottamisesta. Kuitenkin riittävän pienellä vaivalla. Tästä ei tule sirkus, eikä oppilaiden tarvitse käyttää läksyihin koko päivää. Haluan pitää riman oppilaille ja itselleni kohtuullisena. Etäopetus ja poikkeustila ovat kompromisseja. Mutta yllätyksekseni itse olen kaiken stressaamisen ohelle saanut inspiraatiota ja iloa etäopetuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta! Ja kieltämättä olin itse normityöarjessa aika lähellä katkeamispistettä ennen tätä. Siinä mielessä otan tämän kaikesta järkyttävyydestä huolimatta  myös yhdenlaisena hengähdystaukona.

Kun työpäivä päättyy, pakkaan kaikki työkamat laatikkoon (samoin, kuin muutkin perheemme kotikoululaiset pakkaavat omiinsa) ja kannan laatikon piiloon. Siitä alkaa vapaa. Ja vapaalla pinna kiristyy. Tänään linjasimme naapurustossa, että tähänastinen ulkoleikkiminen kavereiden kanssa lopetetaan. Noudatamme ohjeita ja pyrimme välttämään kontakteja. Kaupassa pitää välillä käydä, mutta se riittänee. Lapset vein tunnin autoiluretkelle, että mieskin sai pienen puhalteluhetken hullun viikon päätteeksi.

Nyt mietin kanalaprojektini loppuun saattamista. Viime viikonloppuna, kun oltiin jo aistittavasti isojen muutosten äärellä, kehitin sanonnan lutterilaisen maailmanloppu-omenapuu-sanonnan ympärille: "Jos et tiedä, mitä huomenna tapahtuu, rakenna kanala". Hain häkkimatskut kaupasta ja aloin nakuttaa. Nyt pitäisi viimeiset verkot iskeä ja hankkia koppi ja ruokintatarpeet. Ja KANAT! En tiedä, mistä, ja miten näinä aikoina viitsii, kun no, kontakteja siitäkin syntyisi.

Mutta niinpä, jos et tiedä huomisesta, niin tee silti jotain, mikä ilahduttaa. Ehkä meillä kuitenkin jonain päivänä kotkottaa täällä kanalauma. (Ei kukkoa.) Tai ehkä siitä tulee ulkoiluhäkki linjauksia vastustaville lapsosille...

Mutta ihmeellinen ajanjakso. Siksikin näin monisanainen teksti aiheesta, jotta jää ajatukset talteen tästä kammotuksesta, jossa myös iloisiakin tunteita oon saanut kokea.

Tämän viikon tunteet tiivistettynä järjestyksessä maanantaista perjantaihin: stressi, harmitus, pelko, jännitys, järkytys, suru, ahdistus, hämmennys, ylivireys, nauruhepuli, kiukku, turhautuminen, epäuskoisuus, huoli, väsy, uupumus, ennenkokematon superstressi, draivi, lempeys, lämpö, rauhoittelu, tsemppaus, tyyneys, ilo, jännitys, ylpeys, riehakkuus, tyytyväisyys, onni, pettymys, epätietoisuus, rauha.

Pelkään ilmiötä, pelkään hyökyaaltoa. Mutta iloitsen isosta kodista ja hyvin käynnistyneestä etäopetuksesta. Tästä mennään kohti huomista, josta kai muutenkaan harva meistä tietää etukäteen paljoakaan.

Kunnon maanantai

Voi iankaikkisuus, miten kauhea on voinut tämä maanantai olla. Töistä tullessa piti tehdä turvallinen pesä ja käpertyä omiin ääriviivoihin. Tässä olen, tässä ja nyt, turvassa, rauhassa, onnellinenkin, jos niin päätän. Henkisesti loppuun tyhjätty, niin että silmiä, otsaa ja niskan jokaista pientä lihasta särkee.

Lataan akkua puoli vuorokautta ja sitten aloitan alusta.

Sekin auttaa, että yhtäkkiä maanisesti haaveilen kanalasta, joka vielä viimepostauksessa oli todellakin vajaata lausetta varten keksitty täytevitsi.

Kesäharrastukset siintävät jo mielessä

Muistelin hetki sitten, miten viime kesänä innostuin kirjojen lukemisesta ja siitä tuli kesän koukuttava teema. Keskustellessa keskimmäiseni muistutti, että "silloin yhtenä kesänähän sä innostuit juoksemisesta", ja tajusin, että näinhän se oli. Sitä edellisenä kesänä innostuin asahista. Ja juoksukesänä mulla oli myös tämä spagaattiprojekti. Aika yllättäviä, varsinkin nämä liikkumisinnostumiset.

Mutta en ollutkaan tajunnut, että mulla on ollut tällaisia kesäharrastuksia! Nyt kun tajusin, aloin oikein jännittää, että mitähän tulevalle kesälle keksin! Jotain sellaista out of the box -tyyppistä. Enkä yhtään harmittele, vaikka jäisivät kesäkissoiksi, ei mun tarvitse loppuelämäkseni innostua. Hmm... Kaikenlaiset käsityöprojektit kulkevat varmasti siinä sivussa, mutta mikä voisi niiden lisäksi olla sellainen uusi juttu, johon seuraavaksi hurahtaa.

Jotain helposti toteutettavaa ja yllättävää. Ehkä jokin puutarhaprojekti (olisi tosi yllättävä!), kuntosalijäsenyys (en ihan äkkiä usko toteutuvan), jokin kokkailuproggis tai ehkä remppaa? Pyöräily? Maakuntamatkailu? Kesäkanala? (Joo!!) Voi olla, että huomaan vasta jälkikäteen, mikä puuha tällä kertaa vei mennessään. Mutta ehdotuksia otetaan vastaan! Ja nyt jos koska, hiihtoloman jälkeen ensimmäisenä arkena, on syytä suunnata katse autuaaseen kesään.

Ajatusten tutut kehät

Uuvahdan ja nuupahdan työtaakkojen alle. Henkisten ja konkreettisten. Hiihtoloma saisi olla pidempi ja siihen olisi kiva lipua hellemmin. Nyt mennään ympäripyöreillä jo toista viikkoa ja tappiin asti vedetään kiihtyvällä vauhdilla.

Mutta voi ihme, että oon siitäkin huolimatta nauttinut tällä viikolla! Siinä samalla, kun kuumeisesti mietin, missä sitä mahdan ja haluan olla ensi syksynä. Ja samalla, kun sitäkin mietin, riittävätkö voimat edes kesäkuuhun asti. Silti on niin ihanaa huomata, että ympän kokeessa ovat osanneet vastata niin kuin piti, ja alkavat jo muistaa, mitä ovat konjunktiot. Kuinka osaan antaa koristunnilla taitavillekin pelaajille vinkkejä siitä, miten pallo lähtee tarkemmin kohti koria. Ja kuvistunnilla kuuntelevat ja seuraavat korva tarkkana, kuinka akryylimaalien kanssa kannattaa toimia ja kuinka kaikki haluavat lopulta tehdä mallini mukaan, vaikka annoin vapaat kädet. Nautin olla laumanjohtaja. Nautin olla opettaja. Mutta olisiko viisaampaa olla välillä tai lopulta jotain muuta? Kun se ottaa niin hirvittävän paljon, kaiken, ainakin tällä hetkellä.

Aina samat pohdinnot... Vahvistuuko kutsumus vai kutsuuko jokin uusi suunta? Vai jäänkö leijumaan tähän kohtaloon vain siksi, etten keksi muuta?

Tämä tuskin on viimeinen kerta, kun tätä ääneen pohdin. Koska mikään tuskin äkkiä itsestään ja yrittämättä muuttuu, ja koska tasapainoilua se on varmasti ihan jokaisella tätä työtä tekevällä muutenkin.

En ollut tyytyväinen duuniselfieen (ylhäällä).
Yritin ottaa uuden, mutta puhelin kaatui ja sain vain tämän hassun vinksahduksen.
Se kuvastaakin lopulta ihan hyvin työtunnetilojani:
Sekavaa, värikästä, vinksahtanutta, mutta jotenkin kiehtovaa silti.

"Kiehauta vesi ja sitten käännä levy pois päältä."

Viikko alkoi vähän tylysti. Tai lempeästi. Näkökulmasta riippuen. Selkä jumahti sunnuntaina kipeäksi kipsiksi. Kun maanantaina yritin pukea vaatteita päälle työpäivää varten ja tajusin, ettei jalka nouse, niin on aika jäädä kotiin. Eli tavallaan leppeää olla kaksi päivää toipilaana, mutta tietysti kurjaa kipuilla ja stressata töitä kotoa käsin.

Samalla huomasin, että hiljaisessa talossa mulla oli mukanani melkoinen ajatusten sekamelska. Ihan kuin ne olisivat odottaneet kamelin selän katkeamista ja nyt tilaisuuden tullen hyökkäsivät valtaamaan pelikentän.

Oon viimeviikolla laittanut kuvia albumiin. Vuosilta 2016 ja 2017. Ajalta, jolloin meidän perhekunta oli koskematon ja autaan tietämätön tulevasta. Aina kuvia laitettuani huomasin olevani kauhean kiukkuinen. En ole surutyössäni osannut (ainakaan vielä) olla vihainen siitä, että miksi näin kävi. Olen kuvitellut hyväksyneeni asiat. Surun ja ikävän siedän, ne ovat pehmeitä, rakkaudellisia tunteita. Mutta nyt sitten ihan yllättäen nouseekin viha. Viha sitä ajatusta kohtaan, että perhe on mennyt sekaisin ja rikki. Me ollaan kaikki muututtu. Meidän välille on pakotettu vaikeita asioita ja vaikeita tunteita. Tragedia on määrittänyt meitä. Siitä tunnen vihaisuutta ja epäreiluutta.

Sanon sen ääneen, koska yritän hyväksyä sen, että tunnen niin. Enkä siis tietenkään tunne vihaa perheenjäseniäni kohtaan, tietenkään, jos nyt joku luuli niin. Vaan vihaa tätä ei-pyydettyä muutosta kohtaan. Olen kai ollut surutyössäni kuin hitaasti lämpiävä keitinvesi. Hiljalleen vesi on lähtenyt kuumenemaan ja pohjasta on alkanut nousta pientä kuplaa. Ensin kiehahteli pari kuplaa pintaan asti. Ja nyt yhtäkkiä ryöpsähtelee kunnolla. Haluan ajatella niin, että nyt, kun ne tunteet pääsevät poksahtelemaan pinnalla, voin kääntää levyn pois päältä ja todeta tehtävän suoritetuksi. En halua antaa jäädä kiehumaan, ettei pala pohjaan. Siksi sanon sen ääneen. Jos se kääntäisi levyn pois päältä. Se, että myönnän olevani ajoittain myös vihainen tästä. Kyllä tästä hyvä teevesi vielä saadaan.

Viimeksi puhuin täällä ilosta. En koe olevani jossain hallitsemattomassa tunteiden vuoristoradassa, vaan paremminkin niin, että tässä nyt on kaiken mukavan keskellä yksi vaivainen (joskin yllättävä) kiehuva kattila. Ja nyt kiehahdettuani pyrin taas keskittymään siihen iloon ja positiivisuuteen. Varsinkin, kun huomenna porhallan taas töihin, se tulee tarpeeseen. Ehkä tuli tarpeeseen myös tämä kamelin selän katkeaminen, kun oli noita oloja ja ajatuksia sieltä tuloillaan? Mutta nyt taas ilolla ja valolla kohti kevään haasteita. Lisää kauniita asioita ja iloisia hetkiä kalenteriin, niin kattila ei varasta koko showta.

Kuvissa yksi kaunis ja iloinen asia: värityskuva, jonka sain pienimmältä siskolta joululahjaksi. Siitä tuli tosi kiva ja oli hauska maalailla numeroituja miniruutuja määrätyillä väreillä. Ihana aivotonta!

No nyt sujuu jo!

Iloa on ollut. Ilo siis sujuu, jos otsikkoa ihmettelit. Olen olllut melko kattavasti iloinen ja tyytyväinen elämääni ja kehtaanpa sanoa, että myös itseeni! Olen iloinnut muiden (ja siis myös itseni) muassa näistä asioista:

- Oppilaiden kanssa keksityistä projekteista, jotka ovat onnistuneet hienosti  ja tuottaneet toivomiammme yhteenkuuluvuuden ja ilon tuntemuksia.

- Omista ajatuksista ja ideoista, joita pulppuaa, ja joita ilokseni ehdin toteuttaakin! Neulon, piirrän, laitan kuvia albumiin ja suunnittelen paljon muutakin. Rönsyilen ja kuplin silleen kivan kevyesti.

- Hulahulavanteesta, jota olen oppinut pyörittämään myös väärään suuntaan! Koitapa ite!

- Hulluttelusta esikoisen enkun läksyjen kanssa. Ihanaa, kun nauretaan yhteisessä hepulissa, vaikka hauskuus sitten tulikin siitä, että sanat muistui koko ajan mieleen väärin ja lauseista tuli hulluja.

- On ollut ihanaa opettaa oppilaille uusia asioita, kuten Eurooppaa, verbien aika- ja persoonamuotoja ja matikassa allekkain jakamista.

- Mistä puheen ollen oon iloinnut hämmentävästä huomiosta, jota sain, kun julkaisin opetusvideon juutuubissa ja video (kaikessa totaalisessa tylsyydessään) on levinnyt paitsi oppilaiden kesken, myös opettajanhuoneeseen. Jostain kumman syystä nautin hirveästi siitä, että kustannuksellani vitsaillaan lempeästi. Se on paras osoitus siitä, että mun luonteeni ja minut on ymmärretty. Sillä juuri niin toivon, että mua kohdellaan: Lempeästi ja ihan pelkällä hyvällä vähän vittuillaan. Myös miehelleni kiitos kaikesta sellaisesta tässä kohtaa.

- Meillä oli ihan huippuviikonloppu, kun käytiin isomummolassa ja yövyttiin siinä lähellä kylpylähotellissa. Tutustuttiin uusiin maisemiin ja kohteisiin ja lilluttiin perheellä altaissa. Ihana miniloma!

- Tytärten kuoroharrastuksesta ja siitä palosta, mikä heidän silmissään loisti ja poskillaan hehkui jo ensimmäisissä harkoissa.

- Mun luokasta ja työyhteisöstä ja siitä, millaisen myllyn läpi  olen heidän kanssaan saanut kulkea. Ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, ja koen usein tietäväni, mitä teen ja mitä halua(isi)n tehdä.

- Neuloin tuon kuvissa näkyvän napapaidan. Lankoja jäi yli muista jutuista, ja niistä sattui putkahtamaan tällä kertaa juuri tuollainen lyhkäinen raitailottelu.

- Arviointikeskustelut on ohi ja mieli kiitää kumman nopeasti kevään suunnitelmiin ja käy erikoisen usein jo ihan suorastaan kesässä. Kesä kutkuttaa jo!

- Mulla on oikeasti usein aika hyvä mieli, ja se tuntuu kivalta sanoa ääneen. 

Mitenkäs tämä "iloa"-vaihe lähti käyntiin...?

Aloitin äsken pitkähkön postauksen silleen "vali vali vali"

ja jatkoin seuraavassa kappaleessa vielä "vali vali vili vali vuli vili vali".

Ja sen perään kirjoitin parin rivin verran "vali vali vaaaali vilivalivilivili"

ja sitten vielä "hansvilivili hansvalivali" ja loppuun vähän "hulivili hulahula" ja sitten mulla jo onneksi olikin ihan hauskaa taas.

Kyllä se tästä. Uusi, iloisempi (ajoittain varmasti tekopirteä) elämä. Hihhei! Huomasin tämän kaiken ilosteluni lomassa osaavani neuloa ja hulata yhtäaikaisesti. Öitä!