Vielä viimeinen erä

Huomenna alkaa taas uusi vaihe tässä moninaisten vaiheiden keväässä. Kouluun.

Mä oon ihan kauhean väsynyt.

Jännitän sitä, miten loppukevät saadaan sujumaan.

Toisaalta tämän viikon aikana annoin itseni  myös kääntyä ajattelemaan, että onneksi tää 24/7 koko perheellä hetkeksi taas muuttuu. Lasten (ja omakin) riitely rasittaa.

Etäopetus rullasi melko kivasti, vaikka riittämättömyydentunnekin oli totta kai läsnä. Päätös kouluun paluusta latisti mittavasti etäilymotivaatiota ja toi tilalle ison epämääräisen stressimörön nurkkaan vahtaamaan tekemisiä.

Oon ollut niin tyhjä tämän urakan jälkeen, jo ainakin viikon ihan nollat taulussa. Joku ope oli somessa sanonut, että jäljellä on vielä oudon kevään viimeinen loppuvastus. Kuvaa hyvin tunnetta. Peli on pelattu viimeistä erää vaille loppuun ja ilo saavutetuista voitoista kaikkoaa, kun näytölle lävähtää kymmenkertainen mörkö edellisiin verrattuna.

2,5 viikkoa on lyhyt aika moneen puuhaan ja monessa mielessä. Mutta 2,5 viikkoa hurrikaania pitelyä teltassa aisoissa on yhdenlainen ikuisuus.

Mutta eiköhän se tästä. Juna liikkuu jo, ja kohta on kesä. Kunhan ei menisi sitten montaa kuukautta toipumiseen...

Kerron sitten, selvisinkö vahvasti vai heikosti. Mutta selviän kyllä.

Etäluokan saa nyt pakata laatikkoon.

Korona-ajatuksien purkua

Mulla on pitkästä aikaa oikea päiväkirja. Perhoskuvainen. Ja kivaa kynsilakkaa markettireissuilta.

Tämä aika on ollut niin outoa. Nautin rentoudesta, mikä kotoa lähtemättömyydessä ja näennäisessä vapaudessa tehdä ratkaisuja työhön käyttämäni ajan suhteen piilee. Olen jopa sanonut, että näin (jos ei nyt ihan introverttinä, niin ainakin) ambiverttina koen tietyt asiat "vapautuksina", enkä "rajoituksina".

Mutta kyllä tämä silti käy välillä voimille. Mun onni on, että meillä joitain nollakontaktin päivänviettopaikkoja ja -tapoja käytettävissämme. Siinä, missä meidän perheen muut kaipaavat välillä vaihtelua näihin seiniin, niin minä kaipaan (vaihteluakin enemmän) täysin yksinoloa. Muut hilppaavat pois ja minä laitan hiljaisuutta tuuteista tulemaan. Mutta kyllä mä totta puhuakseni kaipaisin jo muutakin. Ihmisiä. Lapsille leikkikavereita. Käymistä paikoissa.

Uutiset stressaa mua. Tällä hetkellä tykytyksiä aiheuttaa koulujen mahdollinen avaaminen. Stressaa hirveästi ajatus, että viimeiset 2 viikkoa sekoiltaisiin koulussa. (Vaikka toki löytäisin siitäkin pari hyvää puolta totta kai.) Varsinkin, jos  avaaminen perustellaan lasten tartuttamattomuudella ja helpolla taudinkuvalla, oppimistavoitteilla tai niiden oppilaiden takia, joista on huoli. Jos näin ajatellaan, niin milläs omallatunnolla me heidät parin viikon jälkeen laskettaisiin kesälomalle niihin samoihin olosuhteisiin. Kyllä se vain on jonkun muun tahon, kuin koulun tehtävä niissä tapauksissa puuttua. Outo syy se olisi koko sukupolven kerta-altistamiselle tässä vaiheessa epidemiaa. Kun tietoa on vielä ymmärtääkseni niin vähän.

Ja mitä oppimiseen tulee, niin loman (tai poikkeuksien) jälkeen kouluun palatessa on aina viikko sekoilua, samoin kuin lomaa ennen. Eli ihan peruskoulumatikalla voidaan todeta, että se olisi 2 viikkoa sekoilua sitten. Lisäksi itse koen, että etäopetuksessa ollaan päästy ihan liki vastaaviin oppimistuloksiin, kuin lähinäkin.

Ja lääketieteelliseen puoleen sanon vain, että mielelläni en lähtisi kokeilemaan, että menisikö se koulun avaaminen ja taudin leviäminen hyvin vaiko eikö. Kun helposti voitaisiin päättää toisinkin. Pelata varman päälle. Koulujen avaaminen kun koskee kuitenkin tuhansia aikuisia näiden taudin kannalta harmittomisksi arveltujen koululaisten lisäksi. Työkaverini sanoin komppaan, että avataan mieluummin ravintolat ja höllennetään jostain muusta, jolloin jää yksilötasolle päätös riskinoton suhteen ja tauti pääsisi kuitenkin norumaan hallitusti eteenpäin.

Uskon myös, että siinä, missä koulujen sulkeminen oli selkeä viesti kaikille tilanteen vakavuudesta ja rajoitteiden noudattamisen tärkeydestä, olisi koulujen avaamisella myös iso psykologinen merkitys. Eiköhän se olisi helpompi lähteä mummoloihin ja muihinkin kokoontumisiin, kun kerran "muutenkin altistutaan", vai mitäpä luulette? Itselleni ainakin kävisi ihan varmasti näin.

Stressaa, jännittää. Että voinko yhä luottaa, että päätetään oikein. Ja yhä, niin kuin toisaalla sanoin, niin ei näitä päätöksiä mun stressini ja huolten pohjalta pidä tehdä, mutta haluan vain sitten vakuuttua riittävästi niistä perusteista, joilla päätös tehdään, oli se mikä vaan. Että kunpa se ei olisi mikään noista äsken mainituista tähän asti kuulemistani.

Huh. Noin. Piti saada muotoilla tämä sanoiksi, koska tämä on nyt ahdistanut viimeisen viikon uutisoinnin aikana yllättävän puristavasti. Huh.

Leipuri Diiva ja tyrni-vaniljakakku

Ehdottomasti yksi kivoimpia asioita tässä kuukauden jatkuneessa kotoilussa on leipomisinspiraatiot. Olemme pyrkineet mahdollisimman pitkiin kaupassakäyntiväleihin ja siltä osin vähentämään omaa osuuttamme kontakteissa. Ollaan otettu tämä vähän leikkinäkin: Eihän vielä tänään tarvitse kauppaan? Ja sitten keksitään jämäruokia tai leivotaan leipää tai piirakoita iltapalaksi. Ekasta kuvasta nimesin itseni Leipuri Diivaksi, koska hei, kultainen turbaani ja jättikorvikset. Ja kuulostaahan se nyt hauskalta!

Oon siis leiponut ainakin pullaa, sämpylöitä, kinkku- ja kasvispiirakoita, suolasarvia, pikkupitsoja, kaurakeksejä ja mitäs vielä? Pääsiäiseksi tein summanmutikassa tyrni-vaniljatuorejuustokakun, joka oli niin hyvää, että pakko laittaa ohje muistiin:

Pohjaksi Kinuskikissan suosittelema muffinitaikina. Noin sentin kerros pohjalle, loput voi paistaa muffinseiksi. Paistoaikaa kannataa vähän seurata.. Jäähtyneelle pohjalle kakkukerrokset kahdessa erässä:

Täyte:

1 prk vaniljatuorejuustoa
3 dl vispikermaa
Sopivasti sokeria, että tulee makeutta tyrnin kaveriksi.
Vähän liivatetta sekaan liivatteen oman ohjeen mukaan, niin kakku pysyy kunnolla koossa.

Päälle:

Tyrnikiisseliä tai mehua liivatteella kovettaen.

Aika suurpiirteinen ohje, sori siitä, mutta itselle lähinnä ylös tänne. Lisäksi tää on niin simppeli, että ainesosaluettelo riittänee ohjeeksi muillekin, jotka haluavat kokeilla. Tykkään hirveästi tyrnistä, ja tykkään kakuissa + piirakoissa vaniljatuorejuuston ja kerman sekoituksesta. Ja eniten tykkään aina simppeleistä mauista ja leipomuksista. Eli ihan mun juttu tämä kakku siis.

Tuossa yhtenä iltana katselin jääkaappiin, että vieläkös sitä maitoa on. Poika tutkaili tyhjäksi käynyttä jääkaappia ja vähän huolestuneena totesi, että "Mä en äiti oikein tykkää tästä sun ajatuksesta selviytyä mahdollisimman pitkään syömättä".

Muistaakseni itse muotoilin sen niin, että "mahdollisimman pitkään käymättä kaupassa"... Mistä puheenollen tänään oli kauppapäivä, edellinen oli 9 päivää sitten. Tosin nyt unohtui leivontavoi ja sokeri, eli jos pullahammasta kolottaa, niin täytyy käydä vähän väliostoksilla...

Nettishoppailun hankaluus

Näin, kun elo tiivistyy kotona oloon, yhteen kauppareissuun viikossa ja vielä harvempiin piipahduksiin työpaikalla, on elinpiiriä välillä laajennettava muuta kautta.

Varmaan monien muiden tapaan minäkin olen kukkunut tavallisista tavoistani poiketen verkkokauppojen sivuilla. Noshilta oli vielä aika helppo tehdä tilaus, kun tilasin kuitenkin esikoiselle samaa paita-arsenaalia, mitä olen tähänkin asti tilannut. Tiesin, mitä saan ja mitä  haluan.

Hiusjuttujen shoppailu tuossa toissaviikolla kuitenkin tuotti enemmän päänvaivaa. Yhtä asiaa tarvitsin, mutta tietenkin piti samalla koko hiustarvike- ja korukauppa penkoa läpi. Ostoskorissa kävi kymmeniä tavaroita ja aikaa kului ainakin pari iltaa. Lopulta tilasin 5 tuotetta, joista eniten hinkumani oli päässyt pähkäilyni aikana kaupasta loppumaan. Kun tuotteet sitten tulivat kotiin, ei yksikään neljästä ollut sellainen, kuin olin kuvitellut, tai minkä olisin kaupasta ostanut. No, sikäli ei vakavaa, että käyttöön päätyvät kyllä, ja monestakaan eurosta ei ollut tällä kertaa kyse.

Nämä  korvikset...
En nyt suoraan sanottuna enää hahmota, millaisiksi nämä kuvasta kuvittelin...
Ehkä ainakin pienemmiksi? No, onneksi ovat edes höpsöt.

Tämän ja eilisen olen tonkinut H&M:n nettikaupan hyllyjen välejä. Että jos vaikka löytyisi vielä jotain, mitä olen aina tarvinnut. Voin kertoa, että tongittavaa on niin paljon, ettei se ole ollut enää kivaa. Ja tämäkin kaikki siis alkoi siitä, että silmiin osui facebookin mainostamana vihdoin yksi vaatekappale, jota olen pitkään metsästänyt, ja vieläpä poistohintaan. Joskin sitten kokoa pienempänä, kuin muuten olisin ostanut, mutta näin sitä vain optimistina kuvittelee, että ehkä se kuitenkin on hyvä. Ja siis miten turhaa tilata VAIN yhtä tuotetta, täytyyhän sitä nyt jotain muutakin samalla vaivalla, vai mitä....

Olen siis 3 minuuttia sitten maksanut tilaukseni, ja nyt jo harmittaa. Tuotteet kyllä kaikki olivat kutkuttavia, ja lapsillekin saatiin tarpeellisia sukkia ja alkkareita. Ja söpöimpänä kuopukselle Bart Simpson -kääntöpaljettipaita, johon hän sivusta seuratessaan liikuttavasti ihastui. Outo ihastus, ja siksi just aika söpö. Mutta veikkaan, että ensi viikolla joudun nolostelemaan hankintojani ja kokovalintojani. Toivottavasti niin käykin, sillä edelleen uskon mieluummin, että nettishoppailu on hankalaa, turhauttavaa ja pettymyksentäyteistä. Ihan oikeasti olen enemmän kuin mieluummin sitä mieltä. Palaan paketin tultua kertomaan, kuinka kävi.

Jos kehtaan.

(Pääsiäisaiheestakin meinasin kirjoittaa, mutta tämä nyt putkahti tänään. Ajantaju on sekaisin, enkä ole ollut kovinkaan pitkäperjantaillisissa tunnelmissa. Joskin piiiiiiiitkä on tämä päivä kyllä todellakin ollut.)

Kuulumiset etäopetuksen kolmannelta viikolta

Myös rutiinit tuovat hallinnan tunnetta. Ollaan saatu arkeen aika toimiva runko ja päivärytmini alkaa olla rauhoittavan rutinoitunut. Tämänkin piiiitkän tekstin kirjoitan ja julkaisen siksi, että haluan tämän ehkä jonain päivänä itsekin palauttaa mieleeni. Kaiken intensiivisyyden, absurdiuden ja vauhdin tiedostaen luulen, etten tule muistamaan tästä ajanjaksosta mitään. Eli nyt kerron, miltä mun arki ja työ näyttää koronakevään kolmannella etäopetusviikolla:

7:30 soi herätyskello

08:00 alkaa työpäivä, joten alan siirtyä työpaikalle peräti paria minuuttia vaille 8. Siirtymä tapahtuu aina samoin: Eteisen kautta (haen työpaperit) painamaan ensin tietokoneesta virta päälle, ja sitten suuntaamaan vessan kautta kahvinkeittimelle (laitan kahvin tippumaan tietäen, että juon sen joskus kahden tunnin päästä, ihan kuin "oikeissakin" töissä). Sitten alkaa armoton dataaminen yökkäreissä ja vilttiin kietoutuneena. Muu talon väki heräilee pikkuhiljaa selkäni takana.

8:02-9:00 nökötän työhuoneen pöytäkoneella. Merkkaan palautettuja oppilastöitä papereihini ja tarkistan, että ajastetut tehtävät on tulleet classroomiin oikein. Päivitän luokan kotisivuille linkkivinkkejä ja lisämateriaalia tylsistyneimmille oppilaille.

9:00-9:45 päivystän puhelimen päässä oppilasyhteydenottoja, vastaan läksypalautuksiin ja patistelen omia lapsia aamupalan kautta läksyjensä tekoon. Petaan sängyn (eli valmistelen luokkahuoneen etäyhteyttä varten), puen, asettelen hiukset ja jopa meikkaan vähän. Viimeisenä laitan isot korvikset. Tiedän, että ne vievät kuvaruudulla huomion ja siedän itsekin katsella pärstääni ruudulta paremmin. Laittauduttuani tunnen, että "olen siirtynyt työpaikalle". Tässä vaiheessa yritän juoda kahvit, mutta yleensä en ehdi ja kahvikuppi tulee kanssani jäähtymään oppitunnille. Ehkä sekin tuo tuttuuden tunnetta kahvikuppiini tottuneille oppilaille?

9:45 järjestelen "luokan" kuntoon, virittelen tarvittavan setupin, kaivan esille taulutussit, kynät, paperit, puhelimen, ja kaikki muut systeemit. Etsin opetuksessa tarvittavat linkit auki toiselle koneelle tai kännykälle. Hiljennän työpaikan whatsapp-ryhmän, joka laulaa tauotta. Avaan meet-keskustelun ja seuraan vielä hetken sivusta, kuinka oppilaat alkavat valua "luokkaan". Yleensä meetteihin tulee n. 16 oppilasta joka päivä. Jollakin sattuu välillä tuplabuukkaus perheen ainoalle tietokoneelle ja jäävät tunnilta pois. Ollaan sovittu, että se on ok, mutta olen tulkinnut, että väki tulee yhteisiin tapaamisiin mielellään.

10:00 Liityn luokan meettiin. Puheensorinasta kuuluu koulustakin tuttu "ope tuli" ja nyt jo tottuneesti ja pyytämättä laittavat heti saavuttuani mikit kiinni. Moikkaan väkeä ja he kyselevät pikaviesteillä "mitä tehdään" ja "mä en tajunnut sitä tän päivän matikkaa" ja linkkailevat toisilleen tubekanaviaan. Joku viittaa yhdessä sopimallamme / -merkillä, mutta puheenvuoron saadessaan mikki ei toimikaan ja asia pitää kirjoittaa pikaviestillä. Mukaan video-oppitunnille on tullut myös luokkamme entinen oppilas, jonka jälleennäkeminen piiiitkästä aikaa paitsi aiheuttaa kuhinaa, myös hauskasti piristää ja valaisee tätä muutenkin vallan erikoista ja epätodellista arkea.

10:10 Mattimyöhäiset putkahtavat meetin ovesta sisään, osa livahtaen paikoilleen huomaamatta ja hiljaa ja osa tyylilleen uskollisesti tilansa ottaen ulvahtaen ensitöikseen toisten kuulokkeisiin "MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?!". Ja sitten aloitetaan yhteinen oppitunti. Käydään läpi etukäteen ilmoittamaani asiaa, joka on aina yksi sen päivän oppiaineista. Oppilaiden päivä koostuu lukujärjestyksenmukaisista aineista. Yleensä yksi aineista opiskellaan etukäteen tekemäni videon avulla, yksi meetissä ja muut oppiaineet itsenäisesti open ohjeiden mukaan. Suurin osa oppilaista pysyy tosi hienosti itse kärryillä annetuista tehtävistä, mutta varmistukseksi ilmoitan tehtävät päivittäin myös wilmalla huoltajille.

10:40 Yleensä opiskeltava asia on tähän mennessä tehty. Sitten on oppilaiden kysymysten aika: "Voidaaks tehä yhessä sitä matikkaa?" "Voiko sen äikän palauttaa docsina?" "Voinks mä näyttää sulle tässä sen enkun, ettei tarvi lähettää kuvaa?" Viimeisten open "onko vielä jollain jotain mielen päällä" -kysymysten jälkeen vilkutan oppilaille, että huomiseen, ja kehotan halukkaita jäämään kaverin kanssa videopuheluun tekemään sitä päivän matikkaa, jos ei halua yksin tehdä. Yhden ainoan kerran olen näiden 12 päivän aikana lähtenyt viimeisenä "luokasta" eli meetistä. Iloista höpsöttelyä tai asiallista läksyjen tekoa sinne yleensä kuulostaa jäävän.

11:00 Seuraavaksi hoidan meetissä oppilaille lupaamani asiat: tarkistan, onko joltakin kadonnut läksyistä liite ja neuvon viesteillä, miten sen taas saikaan näkyviin; lähetän parit sähköpostit oppilaille, joiden tehtäviä vielä puuttuu; vaihtelen oppilaiden unohtuneet salasanat kirjakustantajien ilmaisiksi muutetuille lisämateriaalisivuille ja merkkaan palautuvia kotitehtäviä paperiini rasteilla, plussilla ja miinuksilla. Tehtävien palautuksesta näkee, että jollakin menee läksyissä puoli tuntia, jollakin neljä.

11:30 Ruoka-aika. Mr Pii huolehtii lounaan pöytään ja ainakin ekaluokkalaisen koulujutuista on tähän mennessä päivää suurin osa tehty. Itsenäisemmin työskentelevä kolmosluokkalainen tapaa pitää vähän enemmän taukoja, mistä johtuen läksyt roikkuvat puolitehtyinä myöhemmälle iltapäivään. Mutta rytmi hänelläkin on, ja toistaiseksi tämä sujuu ihan riittävän hyvin näin. Pienin on löytänyt mielekkyyttä päiviinsä alun kiukuttelujen jälkeen. Aamupäivisin hän tekee Ekapeliä tai Papunetin kauppaleikkiä tietokoneella ja tehtäviä, joita olen hänelle omaan koulukansioon värkännyt.

12:00 siirryn takaisin luokkaan, eli makkariin suljetun oven taakse. Tässä vaiheessa päivää ovessa ei enää ole "TYÖRAUHA! ETÄYHTEYS KÄYNNISSÄ" -kylttiä, joten perheenjäsenillä on lupa tulla juttelemaan. (En tosin ole kovin hyvää juttuseuraa työmoodissa.) Töikseni vastailen oppilaiden whatsapp-viesteihin ja annan palautetta tehdyistä tehtävistä (tosin valitettavan hätäistä usein).

13:00 omat lapset siirtyvät ulkoilemaan ja mun on helppo kuvata seuraavien päivien videoita. Uusin tavoitteeni on olla aloittamatta kaikkia videoita sanoilla "No niin". Yllättävän haastavaa on opettaa videolle ilman vuorovaikutusta. Toisaalta on mukavaa, ettei kukaan koskaan keskeytä, mutta toisaalta murehdin, että olenkohan nyt ymmärrettävä vai puhunkohan mitä sattuu. Kun kukaan ei ole huikkaamassa, että "siis mitä?" Aika monta ottoa täytyy usein kuvata, ja huonona päivänä lipsahtelee painokelvotontakin sisältöä, kun oikein takkuiseksi menee. Editoimiseen en toistaiseksi ole aikaani juurikaan tuhlannut, ja oppilaat saavat nauttia kökköäkin kökömmistä hissan- ja matikanvideoista. Siis ainakin tekniseltä toteutukseltaan arvioituna.

14:00 alkaa open virta loppua. Nyhjään silti "luokassani" ja säädän tulevia tehtäviä ja kirjaan asioita lomakkeisiin. Lähetän seuraavan päivän tehtävät wilmalla huoltajille ja ajastan ne oppilaille seuraavaksi aamukasiksi. Tässä kohtaa on vaaran paikka. Jos en ymmärrä lopettaa, kun seuraava päivä on RIITTÄVÄN valmiiksi suunniteltu, menee ylikierroksille. Väsynyt ja nälkäinen ope ei tyydy mihinkään saamaansa ideaan ja alkaa keksiä aivan uusia ja tarpeettomia polkupyöriä. Yritän pakottaa itseni uskomaan, että less is more (or enough) näinä aikoina.

15:n ja 16:n välillä saan yleensä koulukamat pakattua laatikkoon ja vietyä makkarista eteiseen jemmaan. Tehdään omien lasten koulutehtävät loppuun ja vastailen vielä oppilaiden ja huoltajien viesteihin.

16:n jälkeen kännykkä vielä kovinkin piippaa, oppilaat lähettävät kuvia tehtäväkirjoistaan ja kuvistöistään. Neljän jälkeen vastaan niihin enää hymiöillä, peukuilla ja haba-emojeilla. En kuitenkaan tarkasta tehtäviä, vaan palaan niihin vasta aamulla. Yritän, etten tekisi töihin liittyviä asioita enää illalla. Yleensä jo onnistuu, joskus ei.

Eli tämmöistä tämä on, ja oikeasti myös tykkään tästä. Olen todennut, että tällä hetkellä tämä on pelkästään opettamista, kun jo pitkään työni oli enenevissä ja uuvuttavissakin määrin opettamisen sijaan pelkkää kasvattamista. Paras olisi tietysti näiden kahden välimuoto, joka yleensä normaalissa kouluarjessa toteutuukin.

Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi väsyttävää. Jo tiistaina tuntuu, kuin elettäisiin perjantaita. Luultavasti tähän kuitenkin tottuu, ja parempi olisikin, sillä todennäköisesti tällä jatketaan kesään asti. Kun käännettiin kalenterista esiin huhtikuu, iski pieni pakokauhu: pelkkää yliviivattua ja tyhjää. Tästä hamaan tulevaan. Mutta sitä on turha miettiä, vaan siskoni istuttaman korvamadon kautta: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Aika kova pomottaja tällä työmaalla...

Kotona kaikin ja kaiken aikaa

Kotona ollaan. Tiukasti. Onneksi on iso koti ja iso piha. En moiti, oon kotoilija. Mutta onhan se silti outo tunne, kun kauppareissu on niin merkittävä ja harvinainen asia, että sen kirjoittaa päiväkirjaan tai kalenteriin (josta muuten on KAIKKI, ihan kaikki vedetty yli). Tänään tosin kävin ekan kerran koululla sitten sulun. Tuli rikollinen olo. Koen jonkinlaisena pelinä ja kisana tämän: voittaja on se, joka vetää tän ajan vähimmillä kontakteilla. No, tänään kuitenkin hain taulutusseja ja viherkasvini. Kun mistäs sitä tietää, milloin taas kouluillaan... Jos enää koskaan tuossa koulussa? (Mulla on määräaikainen sopimus ja koulu muuttaa syksyllä uuteen paikkaan.)

Vaikeissa ja oudoissa tilanteissa haen turvaa ja hallinnan tunnetta kontrolloimalla asioita, joihin VOIN vaikuttaa. Kaikkien koulutavarat on kotona siististi laatikoissa ja olen järjestänyt itselleni täysin epätyypillisesti jopa jääkaapin ojoon. Päivittäin. Oon hankkinut armeijallisen saman kokoisia läpinäkyvällä kannella varustettuja rasioita, johon laitan kaiken salaatinjämistä makkaroihin. Siis kaiken tietysti omaansa. Mikään avattu tai eilinen ei pyöri irrallaan ja rasioissa lukee parasta ennen -päivät pyyhittävällä tussilla. Ihanan järjestelmällistä ja selkeää!

Niin ja puhumattakaan siitä, miten turhan paljon käytän aikaani työhöni ja sen mitättömienkin yksityiskohtien viilaamiseen. Mutta kun sähköistä materiaalia voi hallita ja säätää loputtomiin. Montaa asiaa ei voi, sitä voi.

Mielenrauhaa. Kontorollin tunnetta. Kun illalla katsoo uutiset, se kaikkoaa. Mutta en aio kirjoittaa siitä nyt tähän enempää.

Kanahäkki on valmis, koppi tuloillaan. Emme vielä ole saaneet vinkkiä meille muuttavista kanoista, mutta on tunne, että ne tulevat, kun aika on. Se on hauska tunne.

Itsekästä vai epäitsekästä?

Viikot ovat olleet kiireisiä. Meillä on ollut oikeastaan jokaisena arki-iltana joko toisella aikuisella menoa tai sitten koko perheellä. Välillä en ole ehtinyt näkemään lapsia juurikaan koko päivän aikana.

Siksi tunnen piston sydämessäni, kun lauantai menee näin: Minä teen kotona rästihommia (töitä, siviilin rästejä, mankelointia ja myönnettäköön, myös rentoudun) ja lauantaireissu tehdäänkin ilman äitiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa, ettei tähän päivään tullut perheaikaa. Se pisto johtuu varmastikin siitä, että valitsin tämän itse. Samoin, kuin valitsen työpäivän jälkeen jäädä nysväämään työmaalle. Eihän sielläkään oikeasti koskaan tule valmista, niin kuin ei täällä kotonakaan.

Hmph.

No, nyt täytyy ajatella, että rauhallinen, edes vähän todo-listaa lyhentänyt, seesteinen ja siisteyttä näkevä äiti on hyvä äiti. Ettei tämä olisi ollut nyt pelkästään itsekäs valinta, vaikka monen tunnin hiljaisuutta rakastankin! Eihän? Eikö? Joo.

Mankelikaappi odottavine lakanoineen todisteeksi itselleni siitä, että oli hyvä jäädä kotihommiin!

AkuLux akustiikka-valoteos keittiöön

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen on vuorossa keittiöömme putkahtanut akustiikka-valo-design teos, joka saa mut ihastelusta kiemuralle! Siksi miljoona kuvaa, tässä näin, olkaa hyvät:

Serkkuni Mikon yritys AkuLux etsi taannoin Facebookissa kohteita erilaisille akustiikka- ja valoteoksille. Keittiömme on ollut sekä akustisesti, valaistuksellisesti ja sisustuksellisesti puutteellinen ja epätoimiva, joten inspiroiduin tämäntyyppisestä ideasta saman tien. Inspiraatio levisi vähän laajemmaksikin ja saimme vihdoin sen pitkään puhutun pintaremontin olohuone-keittiöakselillekin tehtyä. Eli auringonhaalistama persikkainen tapetti lähti ja tilalle tulvahti valkoinen, muitakin (osin epämieluisia) keittiön värejä kirkastava maali. Valkoinen seinäpinta antoi samalla mahdollisuuden uudenlaiseen väreillä leikkimiseen.

Monien suunnitteluvaiheiden jälkeen tällainen upea moni-ilmeinen akustiikka-valotaideteos koristaa keittiömme seinää! Tykätään! Keittiöön tuli heti aimoannos valoa, väriä, designia, hauskuutta ja katseenvangitsijaa. Teoksella ei suuressa, kolkossa viistokattoisessa keittiössämme ole täysin akustiikkaongelmaa ratkaisevaa vaikutusta, mutta ei siitä tietenkään haittaakaan ole.

 

Valitsin värit loputtoman pyörittelyn jälkeen Uhanan Pisara-korviksista, joiden väreistä oon aina jaksanut ilahtua ja jotka aina jotenkin koen omikseni. Jokainen levy on toiselta puolelta harmaa ja toiselta värillinen, ja kevyet turvelevyt on magneettikiinnityksen takia helposti käännettävissä ihan parissa sekunnissa. Turvepinta on ihanan elävä karvoineen ja epäkohtineen. Hyvä alusta valoille ja varjoille. Jokaisen levyn alla on kehys, jossa kulkee valonauha. Valitsimme lasten(kin) mieliksi värillisen vaihtoehdon, ja kovalla käytöllä on kaukosäädin varsinkin iltaisin ollut. Stroboja testaillessa osaavat jo sanoa, että "äiti, laita silmät kiinni".

Olisi tehnyt mieli kuvata tätä koko päivä, vaihdella levyjen ja valojen värejä, muuta sisustusta ja kuvakulmia. Vaihtoehdot ovat loputtomia ja inspiroidun tästä helposta muunneltavuudesta. Itseni sisustajana tuntien luulen, että alkuun vaihtelen lookkeja paljon, ja sitten jämähdän johonkin lemppariin pitkäksi aikaa. Keskisisko kiinnittelee teoksen kulmiin magneettikirjaimia ja itse olen laittanut välillä jotain kivaa ja nättiä nuppineulalla levyyn kiinni. Pieniä kukkia tai kortteja. En ole osannut vielä päättää, tykkäänkö eniten värikkäistä vai harmaista puolista, ja valkoisesta valosta vai lookista ilman valoja. Tykkään nimittäin kaikista näistä ihan tosi paljon ja lempparilook vaihtelee päivänkin aikana. Positiivista on, että yleensä ehdottomalta lempparilta tuntuu juuri se, minkä milloinkin näkee. Lookkien vaihtelu siis ei johdu siitä, että kyllästyisi vuorossa olevaan lookkiin, vaan siitä, että haluaa kiireellä iloita kaikista puolista. Värivaloista en väitä hirveästi tykkääväni, enkä häpeä sitä tässä myöntää. Tykkään kuitenkin siitä, miten paljon lapset niistä tykkäävät.

Oli hienoa olla mukana suunnitteluprojektissa alusta alkaen ja saada lopulta nähdä, kuinka lopputulos oli juuri niin siisti ja kätevä, kuin oli parhaimmillaan varovasti toivonutkin!

Hiihtoloma - olemista ja menemistä

Hiihtoloma loppuu muutaman tunnin kuluttua. Loma oli hyvä, vaikka töihinpaluu tuntuukin vähän mahdottomalta. Mutta eiköhän se taas iloksi muutu. Tai jos ei nyt iloksi, niin ainakin ookooksi.

Lomasuunnitelmia ei lyöty etukäteen lukkoon, vaan toivelistalta tehtiin päivä kerrallaan asioita. Ensin reissattiin Tampereelle kummipojan synttäreille. Jäätiin yöksi hotelliin ja seuraavana päivänä jakauduttiin intressien mukaan Vapriikkiin ja Muumimuseoon. Loppupäivä käveltiin kilometrikaupalla sikin sokin pitkin kauppakeskusta. Muita lasten lomatoiveita oli mökkeily, laskettelu ja Tropiclandia, ja kaikki onnistuttiin toteuttamaan. Oma toiveeni oli Äidin Oma Hiljaisuuspäivä, ja sen sain, kun muut lähtivät mummolaan päiväksi. Näiden lisäksi saimme myös yhtenä päivänä vieraita ja yhden kokonaan tyhjän lötköttelykotipäivän.

Tuntuu, kuin lomapäiviä olisi ollut paljon enemmän, kuin miltä kalenterin perusteella näyttää. Ollaan rentouduttu kunnolla, ja näistä tekemisistämme huolimatta oltu varsinkin iltoja paljon kotona. Ollaan katseltu leffoja, myös mr Piin kanssa kaksin, pelleilty koko porukalla ja toki riideltykin. Saunottu, juteltu paljon, tehty käsitöitä ja itse oon fiilistellyt viinilasillinen kädessä sitä, että myöhään venyvä ilta ei hetkauta mitään. Lapsille sain askarreltua vihdoin ja viimein kellon, joka näyttää 7-8 välillä hiljaisuutta ja sektorin muuttuessa vihreäksi on vasta ok ruveta kolistelemaan ja pukemaan ja pyytelemään aamupaloja. Jopa pienin on hiippaillut meidän huoneeseen sanomaan, että "Kello on nyt keltainen, voiko mennä kattomaan ohlelmaa?" Ja sitten on omatoimisesti mennyt. Kolinaa ja säätämistä on alkanut kuulua vasta sinivihreään aikaan. Ihmeesti on helpottanut meidän aamuja tämä! Eli kyllä, lomalla tuli nukuttuakin ihan hyvin, mitä nyt vähän aloin nähdä stressipainajaisia loppulomasta.

En mahda mitään sille, että loppukevät tuntuu niin pitkältä sukellukselta, etten millään ehkä selviä loppuun asti tällä nyt keuhkoihin vetämälläni hapella. Pääsiäisenä luulen saavani hengähtää nopeasti, mutta vähän epäilen, että kuinkakohan käy ja mihin rahkeeni riittävät... Veikkaan, että aika menee oikeasti ihan hullun nopeasti ja happi loppuu yhtä huomaamatta. Joten ei muuta kuin keuhkot täyteen ilmaa ja menoksi: --------!!!!

Kalenteriin merkattu flunssa

Vitsailin koko viikon, että torstai-iltana tulen kipeäksi. Siihen asti oli tiukkoja velvollisuuksia ja kivoja juttuja suoritettavaksi, mutta flunssa on kutitellut nielussa jo maanantaista asti. No, torstaina saatiin yrjöpotilas, jota jäin perjantaina kodittamaan. Heräsinkin itse korvat kipeinä, nuhaisena ja kuumeen kynnyksellä, ja eilisen sairastaja touhuaa reippaana pitkin taloa Paula-vauvansa kanssa. Nyt katsovat Pipsa-possua ja minä Napakymppiä ja juon pannullisen kahvia.

Oikein hyggeäkin, kunhan vain Miuku ja Paula pysyisivät hyvällä tuulella. Ihailen sohvan nurkasta uusia, valkoisia seiniä ja ajatusta siitä, mitä kaikkea värikästä voin tänne jatkossa tuodakaan. Tintit loikkivat ikkunan toisella puolella kuusen kätköissä, turvassa tuulenpuuskilta. Räystäiltä nokkuu vettä. En malta odottaa, millaisia lintunaapureita meille tänä keväänä muuttaa.

Tykkään näistä raiteista, joilla ajatukset tänään kulkevat: kiitollisuus, herkkyys ja uuvahtava lempeys.

Huikea mankelikaappini

Sain joskus muutama vuosi sitten ilmaiseksi mankelin. Olen käyttänyt sitä lähinnä lakanoiden mankelointiin. Mankelia on säilytetty rumuutensa takia varastossa ja näin ollen olen ollut riippuvainen Voimamiehestä mankelointiajan koittaessa. Se kun painaa ehkä pari tonnia. Mankeloitavaa on siis kertynyt aina röykkiöllinen mankelointipäivään (-viikoon) mennessä, eikä urakka ole sikäli ollut kauhean houkutteleva, eikä varsinkaan nopea!

Kauan olen haudutellut ajatusta mankelin paremmasta säilyttämisestä. Ja hyvä, että haudoin pitkään, sillä tänä syksynä nuo mutkikkaista visioista lähteneet ajatukset yksinkertaistuivat riittävästi, ja hoksasin, millainen kaapin pitäisi yksinkertaisimmillaan olla. Selitin ja piirsin Mr Piille, ja kuinka ollakaan, joulupukki kiikutti tällaisen kaapin meille joulunalusviikolla!

Kyllä nyt kelpaa mankeloida lakanoita sitä mukaa, kun pestään! Ei muuta kuin kansi auki, töpseli seinään ja huristelemaan. Niin siistiä! Ja sileää.

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Kuvaterveiset Kliffalta

Toissavuotiseen tapaan kerron partioleiristä kuvin. Meillä ei ollut mukana kameraa, joten kuvat on ihan vain kännykkäräpsyjä (omia ja miehen), joiden tarkoitus on toimia muistojen ylläpitäjänä ja kerronnan tukena, kun esitellään sukulaisille ja kavereille, mitä kaikkea voi tehdä suurella partioleirillä. Blogista tietenkin jäivät pois ihastuttavat kasvokuvat superlikaisista, puolipukeisista ipanoista ja hauskoista leikeistä uusien kavereiden kanssa. Ja näinhän se meni: Minun blogi, minun naama, olkoonkin sitten aika huolittelematon sellainen. Mutta jotain nämäkin kuvat kertonevat yhdeksästä leiripäivästämme.

Menomatkan pysähdyspaikalta löysin vielä söpön termarimukin, jollaisen olin unohtanut leiriä varten hommata.

 

Ensimmäisen illan hammaspyykillä. Terassilta mukaan nappaamani aurinkokennovalaisimet olivat kiva lisä leirikotimme viihtyvyyteen.

Miuku heräsi iloisena ensimmäisen telttayön jälkeen vaihtamaan Paulalle vaippaa. Makuupussissa hän ei suostunut alkuun olemaan, mutta onneksi ei ollut kylmä.

Koska tulimme päivää ennen varsinaisen leirin alkua, saatiin puuhata vähän raksahommiakin. Tehtiin lasten kanssa vaunuparkki perheleiriin.

Tiskaaminen leirioloissa on oma hommansa. Tupperwaren kannelliset kipot todettiin jo viime leirillä näppäriksi. Litteät kannet kävivät mm. leipälautasista.

Avajaisohjelmaan käveltiin varmaan tunti. Menetin hermoni kuumuuteen ja hitauteen, myönnän.

Vyölaukku, joka roikkuu ympärillä laiskasti matkalaukun remmillä. Ja massiivinen Kauhava-puukko, jottei "pääkaupunkiseudun partiolaiset" käy hyppimään nenille. (Vitsi vitsi, olivat kivoja, vaikka puhuivatkin oudosti ja saivat mutkin välttelemään leveimpiä murresanoja.)

Metsään putkahti tälläkin kertaa leikkipuisto perheleirin lasten iloksi.

Hellettä lievitettiin uintivuorojen välissä smartstorekylvyissä.

Tehtiin miehen kanssa pöytävaraus leiriravintolaan. Hullu konsepti, jollaisia näköjään isoilla partioleireillä tapaa olla. Toinen toistaan hullumpia. Söimme metsäolosuhteissa valmistettuna mm. härän sydäntä. Tykkäsin, vaikken olisi ehkä uskaltanut itse sen nimistä ruokaa listalta valitakaan.

Mr Piin pesti näytti mm. tältä. Kuvassa omat lapset testaamassa kiipelyseinää. Oli varsinkin esikoiselle yksi leirin kohokohdista.

Pienin sai testata harmikseen vain pienempää seinää.

Myös näitä hommia mr Pii valmisteli leiriläisille ja testautti omilla lapsillaan.

Mulla kävi köpelösti ja sain auringonpistoksen tai jonkin muun "join liian vähän ja askartelin kuumassa teltassa liisterin kanssa liian pitkään" -tilan. Meni loppupäivä märän pyyhkeen alla löllötellessä.

Telttapäikkärit

Sumuttimet toivat helpotuksen sekunteja helteeseen.

Kerrossänky viritetty leiripihaamme.

Rasvausapulainen

Vedin miehen työvuoroista kaksi, koska meistä kahdesta minä haltsasin Leonardon sillan häntä paremmin.

Metsä alkoi tuntua pienten jalkojen alla äkkiä tutulta. Useammankin kerran toinen kenkä oli lentänyt huomaamatta matkasta, ja tytöt tulivat teltalle vain yhdellä kengällä.

Poika oppi tekemään ystävännauhaa.

 

Perheleirin lapset olivat itseohjautuvia ja oma-aloitteisia, kuin partioilaiset konsanaan. Valmistelivat tohkeissaan tehtäväpisteitä ohikulkijoille, mm. varsijousen ja tämän käpysotasimulaattorin.

Siestan aikaan neuloin riippumatossa leirisukkia.

Varusmiesbändi sai meidätkin ryntäämään lavalle tanssimaan. Hyvä meno oli.

Tunteeni metsää kohtaan eivät ole aina kovin vahvoja, enkä välttämättä osaa kaivata metsään. Silti, kun sinne menee ja sille antaa aikaa, se valloittaa joka kerta.

Perheleirin iltaohjelmassa mm. pyydystettiin saippuakuplia. Sillä teemalla sain sensruoitua naamat.

Teltalla välipalalla. Viikon hittivälipalaksi muodostui isot murokökkäreet, joita oli helppo heittää kourallinen mukiin ja syödä metsässä huolettomasti.

Valaisin oli hyvä ottaa myös hammaspesureissulle. Varsinkin bajamajassa sai muuten toimia yöllä sokkona. Hämmennyin siitä, että vaikka kotona pelkään pimeää, en ulkona huomannut miettiä sitä lainkaan.

Pienin odotti ohjelmissa, että saa heiluttaa huivia.

Okei, odotin minäkin.

Leirisukka kasvaa.

Käytiin Keskimmäisen kanssa lakkaamassa Sateenkaariteltalla kynnet.Tuli hienot.

Kuumuuteenkin tottui ja oppi olemaan. Ja yleiseen suttuisuuteen myös, ja siihen, ettei omalla lookilla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.

Viimein oli aika laittaa kamat kasaan ja lähteä kotia kohti.

"Päivän piristys" istuu viimein ilmastoidussa autossa. Oooh...

Pojalle tuli leirillä kova lemmikkisammakkokuume. Ilokseen bongasi kotimatkan levähdyspaikalta (johon pysähdyttiin, kun luulin yhden oksentavan) lauman minisammakoita. Ei saanut lupaa ottaa yhtä mukaan.

Noin, semmoinen pläjäys. Hienoa oli. Toivottavasti se välittyy. Taisin jo viimeksikin kertoilla sitä, miten tuon tyyppisellä leirillä saa terapiamielessä huomata, että meidän perhe ei sittenkään ole ainoa, jossa toisinaan kilahdellaan ja jossa aikuisiltakin välillä katoaa suhteellisuudentaju ja pinna lasten ollessa tonttuja. Leirillä ei pääse olojaan pakoon, vaan 24/7 olen jonkun nähtävillä, tai ainakin kuultavissa. Mutta niin ovat ne kaikki muutkin viikon mittaan kiristyvät aikuiset, ja kiitos siitä.

Phuuh. Nyt on pakko mennä liottamaan jalkoja kylmässä vesisaavissa. Jotenkin ovat niin turvoksissa ja kipeinä olleet nämä kaksi kotipäivää.