Paperinukkeleikkejä

Muistan, kun äiti näytti meille lapsena, miten tehdään paperinukkeja ja opetti, kuinka niitä tehdään. Innostui itsekin niitä meille tekemään ja kertoi omista leikistään. Varsinkin mökillä tein itse hirmuisen määrän vaatteita paperinukeilleni ja säästin niitä kirjekuoressa. Ihailin ihania mekkoja, jotka olin itse tehnyt ja suunnittelin unelmieni hääpukua.

Tällä viikolla olen siirtänyt perintöä eteen päin innostamalla lapseni paperinukkeleikkeihin omilla näköisnukeillaan. Minä niin tykkään, kun monta kertaa päivässä jompi kumpi tytöistä sanoo toiselle, että mennään leikkimään paperinukeilla. Ja niin ne menevät, ja tilaavat vähän väliä multa niille uusia vaatteita, ja minä aina kieltäydyn. Ja sitten yöllä kuitenkin värkkään. Koska se on vaan niin kivaa!

Viime yönä värkkäsin säilytyskuoren, jonka toinen puoli toimii nukkejen kotina ja toinen vaikka koulun pihana. Kontaktimuovituksen ansiosta vaatteet voi huoletta kiinnittää vaikka sinitarralla tai teipillä.

Kiusallinen (?) black out ja muita ostosreissumietteitä

Eilinen oli monilta osin tahmean tukala. Melkein panikoin. Lähdettiin Isoon Kauppaan, esikoinen sai ensimmäisen oman puhelimensa. Painokas ja tärkeä päivä siis. Itse yritin etsiä terassille haluamiani asioita. En meinaa kestää keskeneräisyyttä ja ajatusta siitä, miten paljon aikaa ja rahaa se hahmottelemani täydellinen lopputulos vaatisi. Harmittaa, etten malta tyytyä pyyhyn pivossa tässä kohtaa.

Olin koko päivän kireä ja levoton. Ärsyyntynyt ja itseäni kuulosteleva ja arvosteleva. Hepuloiva. Siellä Isossa Kaupassa oli polttariporukka. Kysyivät multa ihanan iloisesti avioliittoneuvoja. Päähän jysähti samalla sekunnilla kireän Heidi Piin ajatus, että olen ihan paska avioliitossa, ei mulla oo mitään toimivia neuvoja. Niinpä suusta ei tullut sanaakaan. Oikeasti. Jäädyin. En edes lämpimikseni osannut löpistä, enkä muistanut yhtäkään ikinä kuulemaani itsestäänselvyyttä. En edes miettinyt avioliittoneuvoja, vaan vain sitä, että eikö suustani todellakaan pulppua mitään. Tuijotin hätääntyneenä polttariporukan läpi vältellen huomaamasta, tajusivatko ne, että mulla todellakin leikkasi ajatuksenkulku kiinni. Sairaan kiusallista, ja näin vahvana jokseenkin vieras reaktio itselleni.

No, muutama sana etsiytyi lopulta suuhuni, mutten kiireissäni kyennyt yhtään arvioimaan niitä ulos tullessaan. En edelleenkään tiedä, olisiko ollut parempi olla nolona hiljaa, kuin sanoa ne lauseet, joita sillä hetkellä sanoin.

Tiedän, että pikkujuttuhan tuollainen on maailman mittakaavassa. Mutta kun niissä pitkästä aikaa pilkahtaneissa ahdistuksissani siinä muutenkin velloin, niin ehdin siirtää tuonkertaisen reaktioni kaikkiin tuleviin esilläolemistilanteisiin aina vanhempainiltoihin asti. Ehdin arvioida, ettei musta oo enää ikinä mihinkään. Hienosti ja järjenmukaisesti näköjään kulminoitui homma.

Kaikeksi onnekseni saan kuitenkin taas huomata, että nolojen tunteiden ja tilanteiden kertominen palauttaa jälleen kerran mittasuhteet. Nyt tuo tuntuu jo huvittavalta perusblackoutilta, jollaisia luullakseni voi sattua kenelle vaan. Vähän stressaantuneelle ja väsyneelle äiti-ihmiselle nyt varsinkin. Eikö niin? Ja jos vielä julkaisen sen blogissa, niin saatan saada jopa vertaistukea. Kenelle muulle tapaa toisinaan käydä noin...?

Kiva, että sain uuvuttavien terassipakkomielteiden sekaan edes hitusen mielenrauhaa, kun nyt kirjoittamalla onnistuin armahtamaan itseni ulos tuosta pikkujäätymisestä ja siitä syntyneestä överöinnistä. Silti tänään houkuttaisi lähteä tutustumaan katos- ja tulisijavalikoimaan. Hepuleidenkin uhalla. (Ison mittakaavan ahdistus on muuten oikeasti pysynyt poissa heinäkuusta asti. Näitä pieniä tulee ja menee. Näiden kanssa selviää ja nämä voi kääntää vähän vitseiksikin.)

Mutta asiasta seuraavaan: Nyt on siis perheen puhelinlukumäärä noussut kolmeen ja sikäli uusi aikakausi alkanut. On olemassa puhelin, jossa minun numeroni on tallennettu nimellä "Äiti". Ohoh. Tytöt saivat puolestaan leikkihamsterit. Oon itsekin ihan rakastunut niihin ja ennen kaikkea siihen, millaista kikatusta ne saavat tyttäreni pitämään.

Kuumetta ja siivouspäivää

Pienin on kuumeessa, joten mulle tuli yllättävä "vapaapäivä". Töissä on kevättä ajatellen kaikki hyvällä mallilla, eikä kotiin jääminen aiheuttanut paniikkia. Nakuttelin jopa eilen iltapäivällä alustavat arvioinnit wilmaan. Nyt voin huoletta löllötellä deadlineen asti, ja viime tipassa pyöräyttää kaikki nurin - ja koota lopulta samaksi, minkä olin ensin tehnyt. Luulen, tai ainakin toivon, että vuosien saatossa itsevarmuus ja ammattitaito kasvavat ja voi jättää tuon turhan pyöräyttämisvaiheen välistä.

Potilaspäivän käytin siis arviointien sijaan siivoamiseen. Terassipuuhien, helteen ja pitkien työpäivien takia sisällä oli huolettoman ja hiekoitetun näköistä. Iltapäivällä väki ihmetteli, että miten voi näyttää niin uudelta kaikki. Se on se taika, kun siivoaa riittävän harvoin.

Poika sai syksyllä parvisängyn. Suunniteltiin siitä sen verran korkea, että alapuolta voi järkevästi hyödyntää. Pöytää en sinne kuitenkaan halunnut, koska onhan siellä nyt aavistuksen pimeää kuitenkin esimerkiksi läksyjen tekoon. Joskus siellä oli lukumaja, mutta nyt sängyn alla on monta kuukautta ollut legokaupunki. Pyydän välillä keräämään kaikki irtopalat, ja sitten kaupungin voi huoletta imuroida. Tosin parempi jättää lapselle kertomatta, että kahdesti kuului hiekanrapinaa kovempi kolina imurista tällä kertaa.

Vähän jäi vielä hommat kesken, mutta harjoittelen muutenkin asennetta, että puoliksi tehty on jo sekin pyy pivossa. (Höhöh, tulipas hieno uudissananlasku.) Nyt aion laittaa jalkakylvyn ja moodautua viikonloppuun.

Muutaman sauman nukenvaatemallisto

Miuku sai uuden vauvanuken. Taas. No, onneksi se sitten kyllä leikkiikin niillä.

Tämä sai nimekseen Paula (sukunimi on ilmeisesti Vanukas) ja se vietti ensimmäiset päivänsä pelkässä kylpypyyhkeessä. Superpakkaspäivinä oli ihan sietämätöntä katsellakaan sellaista, hrrr!

Tyttöjen  vanhoista vaaterisoista tuli Paulalle potkuhousut, haalari, housut ja lakki. Mekko tuli Miukun vauva-ajan kuolalapusta ja iskän vanhan t-paidan hihasta. Takin tein jämäcollegetilkusta ja sen karvareunus on rikkinäisen kintaan sisältä.

Oli hauska miettiä, että miten saisi säästettyä nepparikohdat ja resorit hyviin tarkoituksiin. Vihreän haalarin toisesta lahkeesta tuli yhdellä saumalla lakki ja toisesta kahdella saumalla housut. Pinkistä yökkäristä leikkasin palat hihansuusta kaulukseen asti ja Paulan haalarin tuli siten kolme uutta saumaa (ja kauluksen päärme). Vihreään potkariin olisi periaatteessa riittänyt kolme saumaa myös (ja lahkeiden huolittelu), mutta leikkelin vähän hutia ja piti viritellä enemmän. Mekko valmistui pelkällä pitsin kiinnityksellä, mihin meni noin minuutti neulauksineen. Takkia piti vähän kikkailla, että tilkut riitti. Rentoa, pientä, huolittelematonta ja nollabudjetin säätämistä. Virkisti itseä, Miukua ja varmaan kaikkein eniten Paulaa.

Tosin kuume Paulalla on näköjään noussut nakuilun seurauksena. Muut perheenjäsenet ovat olleet räkäaivastuksia lukuunottamatta terveinä ja lomalle suunnitellut touhut saadaan toteutettua suunnitellusti. Jee! Silti varmaan jatkossakin väitän, että me ollaan aina lomilla kipeinä. Anteeksi jo valmiiksi.

----
Edit: Pikaisesti väsätyt ohjeenpoikaset noihin haalareista tehtyihin. Taustalla iltapalaa vinkuvat lapset ja tekemättömät tuntisuunnitelmat, joten pahoittelen kökköyksiä. :D

Lähilomakohteemme Vaasa

Ei tehty syyslomasuunnitelmia etukäteen, koska ei vain jaksettu. Ja toisaalta jo tiedämme, että mahdollisuuksien mukaan kannattaa aina lomakohtaisesti arvioida yksityisyyden, yksinäisyyden ja levon tarve. Eli se, onko reissaaminen vain kuormittavaa, vai palauttavaa. Itse olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, ettei ajoittainen introverttiyteni ole vika ja häpeä, vaan ihan ok ominaisuus. Ja se piirre kannattaa ottaa huomioon, tai muuten menee lopulta kovasti mönkään. Liiallisen pusertamisen ja yrittämisen sijaan olisi viisainta antaa itselleen mahdollisuus riittävään nollaukseen, varsinkin stressaavien rupeamien jälkeen.

Syysloman alettua päähän putkahteli monenlaisia suunnitelmia, ajatuksia ja vaatimuksia. Jokaisella tietenkin omansalaisia. Niiden seasta saatiin lopulta kiukkujen jälkeen kaivettua päätös lähteä Vaasaan. Varattiin hotelli ja porhallettiin minilomalle juuri sopivan mittaisen automatkan päähän.

Hotelliin tutustuttuamme lähdettiin kärryttelemään Pohjanmaan museoon. Olin vähän skeptinen varsinkin tyttöjen kiinnostuksen suhteen, mutta turhaanpa olin. Lapset tykkäsivät ja itselleni oli suorastaan riemullista seurata kaksivuotiaan eläytymistä. Koko museokierroksen ajan Miuku kävelemisen sijaan juoksi, ja puhumisen sijaan huudahteli ja hihkui kovaan ääneen. "Oho! Äiti kato! Ooh! Voi voi! Ihana! Yäk! Äiti kato! KATO! Hieno! Oooo! Ääääk! Pelottaa! Äiti, tuu!" Välillä hyppäsi säikähdyksestä ilmaan (ihmisiä esittävät hahmot olivat pelottavimpia) ja etsiytyi hädissään äidin tai isän syliin. Huomiota saivat kaikki kohteet, jopa vaahtosammutin seinällä. Mun suosikkinäyttely oli vinksahtaneen näköisiksi täytetyt eläimet, joille käkätin katketakseni.

Museon jälkeen käytiin hienosti kahvilla ja shoppailtiin lelukaupassa. Annettiin isommille lapsille omat rahat, joilla saivat ostaa itselleen jotain. Keskimmäinen osti Masha-nuken ja esikoinen Mynthon-rasian, josta on jo päiväkausia haaveillut. Miukun käteen tarttui puhuva minivauvanukke, jonka 6 erilaista äänivaihtoehtoa vievät pienen hoitajan omatkin tunteet laidasta laitaan: "Hihihi, mamma! Hihihi, helou! Hih, moimoi! Haahaahaa, vauva nauraa! Voooi, vauva ikkee, yhyy." (Miten ihmeessä en nyt muista sitä kuudetta ääntä? Ne kuitenkin kotimatkallakin käytiin läpi ehkä kolmesataa kertaa!)

Hotellissa pulikoitiin poreammeessa, saunottiin ja katsottiin yömyöhään leffaa syöden samalla sipsiä sängyssä. Seuraavan päivän aamupalakin oli odotetun kaltainen elämys. Ainakin itselleni. Jäin juomaan kahvit yksin, kun muut menivät huoneeseen. Join muuten hi... taaaaas.... ti....

Ennen kotiin lähtöä kurvattiin vielä Raippaluodon satamaan ihastelemaan merimaisemaa, leikkimään leikkipuistoon ja silittelemään söpöä kissaa. Kivihaassa shoppailimme itsemme finaaliin. Sain viisivuotiaasta sovituskoppiseuraa ja valittiin toisillemme hauskoja vaatteita soviteltavaksi. Itselleen hän osti coolit aurinkolasit. Väsyneinä syötiin vielä jätskit ja kannettiin venkulat ja reissutyyliin sopivasti itkuiset lapset autoon. Illaksi oltiin tyytyväisinä kotona.

Samoin kuin olen aikaisemminkin sanonut, niin aivan ehdottomasti suosittelen muillekin lapsiperheille lomailua lähikaupungeissa. Hotelli, kävely, herkuttelu ja yhdessä olo tekivät lomasta yllättävän ylellisen tuntuisen, vaikka oltiinkin lähellä ja aika tutussa paikassa. Kotiintulofiilisten perusteella myös muutkin tykkäsivät.

Supervoimat hakusessa

Mukava, vauhdikas viikonloppu viuhahti ohi niin nopeasti, että nyt hiukan ahdistaa ajatus huomenna alkavasta kuusipäiväisestä työviikosta. Mutta pakko mennä sitä päin, ei auta tähän nyt jäädä nynnyilemään.

Mulla on kevyt jännitys päällä sen suhteen, miten pinnani ja kroppani kestää tätä "todellista stressiä" (verrattuna kevään "turhaan stressiin", joka tuli lamaantumisesta ja päänsisäisestä kaaoksesta, kun taas tämä stressi tulee täydestä kalenterista ja raskaasta duunista). Muisti pätkii hämmentävällä tavalla ja pinnaa kinnaa välillä oudon herkästi. No, jos en muuta, niin ainakin armollisuuden itseäni ja uutta elämänvaihetta kohtaan yritän edes muistaa. Että kyllä tämä tästä. Ja että hyvin mä vedän suurimmaksi osaksi. Että kyllä se muistikapasiteettikin tästä taas kasvaa, kun sitäkin lihasta tässä saan vähän treenattua lisää.

Ja ainahan voin kysyä, jos saisin näiltä viikonlopun supersankareilta supervoimia ja kenties vaikka naamiotkin lainaan, jos meinaa muuten puhti hiipua.

Kohtaaminen kettuaitauksella

Lähdettiin tänään käymään Ähtärin eläinpuistossa. Keskimmäinen halusi ottaa Kettunsa mukaan. "Kun se ei oo pitkään aikaan käynyt siellä."

Ja tottahan se onkin: Kettu on ostettu Ähtärin eläinpuistosta vajaat 5,5 vuotta sitten, saajansa odotusaikana. Isoveli sitten toi Ketun laitokselle tullessaan moikkaamaan tuoretta siskoaan ekan kerran. Eikä Kettu sen koommin ole tainnut käydä kotikonnuillaan eläinpuistossa.

Söpöä, että tarina ketun alkuperästä on jäänyt elämään myös lasten mielissä. Ja söpöä oli, kun lopulta kettuaitauksella nämä lajitoverukset kohtasivat. Oikean ketun käytös oli hyvällä mielikuvituksella tulkittavissa mielenkiinnoksi pehmokettua kohtaan. Lähestyi heti uteliaana meitä.

Ei ollut vaikea arvata, minkä eläimen kyseinen lapsi nimesi lempparikseen vielä kotonakin.

Mun lemppari oli tällä kertaa vaikkapa päästäinen, jonka joku lapsista bongasi majavan pesästä ruokavarkaista. Vaikutti aika hömelöltä otukselta yrittäessään epätoivoisoisesti ja kaikin keinoin tunkea liian isoa jyvää suuhunsa. Pöhkö elukka oli se.

Ja hauska päivä oli. Ähtärin eläinpuisto on iki-ihana, täynnä nostalgiaa ja nyt myös uuden odotusta. Pandatalo oli jo hyvällä mallilla. Ensi vuonna uudestaan siis!

Jatkoa eiliseen...

Jossain se Miukunkin eläinrakkauden raja menee. Nimittäin ötököissä. Mönkivä ötökkä on aina "riisi" ja lentävä ötökkä "hytty".

Tänä aamuna herättiin hätääntyneeseen itkuun. Huoneessa surrasi kovaääninen kärpänen. Käsimerkkien perusteella se oli laskeutunut kaulalle.

Koska optimaalista uniaikaa oli melkein 3 tuntia jäljellä, nappasin pois pyrkivän Miukun ja mukaan tarratun Koppotian omiksi kainaloisiksi. Kerrankos sitä nyt itsekin nukkuu keppihevonen kainalossaan.

Yksisarvinen Koppotia

Ei ole epäilystäkään, että kuka lapsistamme tulee tulevaisuudessa vaatimaan itselleen lemmikin. Pienin rakastaa kaikenlaisia eläimiä. Ylistaron Wanhalla Markilla (täydet suositukseni muuten paikasta!) halusi silittää ja ruokkia kaikkia mahdollisia otuksia. Valtava jättisika, jota itse lähinnä pelkäsin, kirvoitti onnenhuokauksia siinä, missä söpöt puput, karvaiset kanat ja komeat polletkin.

Kotona leikit pyörivät pehmokoirien (kaara), keppihevosen (koppotia) ja muiden eläinlelujen ympärillä. Niitä hoidetaan, nukutetaan ja harjataan. Välillä "koppotia ikkee" ja sitä täytyy helliä ja välillä "kaara syä" ja sille työnnetään suuhun pierutyynyä tai muuta ruuaksi sopivaa ja hoetaan "SYÄ! SYÄ!"

Ihana Miuku!

Lapsemme saivat isomummiltaan synttärilahjoiksi lahjakortit, joilla sitten annoin heidän ostaa (liki) itse valitsemansa lelut isosta kaupasta. Miuku halusi välittömästi vaaleanpunaisen keppihevosen. Se kainalossaan hän jotenkuten jaksoi odottaa sen kaksi tuntia, minkä isommilla kesti omiensa valitsemisessa... Tähänastisissa yhteisleikeissä isosisko on tietenkin ollut oikeutettu ratsastamaan oikealla kepparilla ja pienemmälle on jäänyt pikkuinen lattiaharja tai nokkahuilu jalkojen väliin laitettavaksi. Vaikkei se ole leikkiä erityisemmin haitannutkaan, niin nyt on oma Koppotia pienemmällekin!

"Äiti, et sä meidän oo antanut ottaa tollaisia unileluiksi", totesi esikoinen, kun näki kuopuksen asettelevan Koppotiaa sänkyynsä illalla. Voi olla. Mutten nyt voinut kieltääkään, kun onhan toi nyt aika liikkis!

Arendelin Annan festarireissu

Anna lähti festareille. Minäkin lähden huomenna. Yksi kiva poika pyysi kaveriksi.

Annalle kävi kyllä tämmöinen klassinen festarijuttu. Sammui jonkun randomin kainaloon puolipukeissa... 7 minuuttia ekan kuvan ottamisen jälkeen.

Itse ajattelin olla vähän rauhallisemmin liikenteessä. Vaikka mistäs sitä koskaan tietää, kenen päästä mun kukkatukkakoristeet illan päätteeksi löytyy.

SEOMIUU!!

Miuku on hilpeä ipana! Kaksivuotias touhuaa isosisarusten mallin mukaan parhaansa mukaan, joskaan aina matkiminen ei mene ihan nappiin. Kuten vaikka silloin, kun nukkevauva nukkuu ja Miuku tulee sanomaan muille "shh", ja laittaa etusormen silmään tai nenään. Ei suinkaan suunsa eteen.

Nukke- ja pehmoleluleikit on muutenkin nyt kaikkein parasta. Leikkiin intoutuu monesti koko katras. Synttärilahjaksi ostimme Miukulle ja siskon Elsa-nukelle kaveriksi oman Kitikoon, eli Anna-nuken. Kitikoo oli tänäkin aamuna ensimmäisenä mielessä. Kun oli (Kauheaa!) kadonnut siitä hyllyltä, missä se yleensä könöttää. Löytyi onneksi sängyn alta heti aamuhalattavaksi. Toissayönä hän lauloi unissaan "Kitikoo". Mikä siis tarkoittaa tietenkin "let it go", eli kaikkea Frozeniin liittyvää. Ääntämisasu voi olla myös "kutikoo" tai "kitkoo", vähän fiiliksestä ja kiireestä riippuen. Toisinaan myös "kesää", mikä on suomenkielinen versio, eli "taakse jää". Pian tuon yöllisen lauleskelun jälkeen hän sitten heräsikin itkemään tuskissaan  vaipassa muhineen salakakan polttamaa peppuaan. Vaipanvaihdon jälkeen ei meinannut mieli tyyntyä lainkaan. Kunnes keksin soittaa rauhoitteluksi youtubesta Let it go. Mitäpä muutakaan.

Hilpeyttä kanssaleikkijöissä herättää touhukkaan leikin lisäksi tiukka komennus tilanteissa, joissa lapset yleensä käyttävät varhain oppimaansa sanaa "anna". Meidän Miuku (jonka sanavarasto on vielä aika maltillinen) huutaa jotain tahtoessaan topakasti "Seomiu. SEOMIUU!" Juu, se on siun. Siun oma Kitikoo.

Mihin barbieleikit aina päättyvät?

Mietin tuossa joku päivä, että mikseiköhän keskimmäinen oikein leiki nukkeleikkejä, vaikka nuket kulkevatkin usein kainalossa. No haloo... Kun ei ole leikkikaveria.

Koitti hetki, kun muiden ulkoillessa oltiin ihan kahdestaan sisällä. Ehdotin, että leikittäisiin yhdessä Elsalla ja toisella, tietenkin Annaksi ristityllä nukella. Suljettiin huoneen ovi, levitettiin tarvikkeet ja tyhjättiin lokerikkohyllyyn omat huoneet Annaa ja Elsaa varten. Alkuun neiti kuulosteli ja jutteli Elsalla vain varovasti. Hiljalleen leikkijä pääsi täyteen vauhtiin ja leikki yltyi ja jatkui ja jatkui vain. Oli kruunajaiset ja oli synttäreitä. Oli öitä ja päiviä tiiviiseen tahtiin. "Tää ois sitä" ja "tää tekis tätä" ja "se menis nyt tonne". Oli ihana nähdä, miten leikki syttyi silmiin ja tavarat taipuivat mielikuvituksen voimin uusiin käyttötarkoituksiin.

Leikittiin varmaan tunti, ja aloin jo uupua lattialla kökkimiseen. Tyttäreni harmistunut huokaus vaatteiden vähyydestä sai omat ajatukseni rullaamaan jo leikin alkuvaiheessa radalla, jonne omat siskoni tietävät mun barbieleikkien aina vievän: aletaan tehdä vaatteita.

Saatoin kuitenkin leikin kunnialla loppuun ja VASTA sen jälkeen aloin tehtailla mekkoja ja takkeja. (Siskot, vähän olen siis kehittynyt tässä suhteessa sitten lapsuuden, hehhehee...) Tässä vinkki muillekin askartelijoille, joilla nopeus ja määrä korvaa toisinaan laadun:

Elsa, Anna ja Annan tytär Lola ovat kyllä käyneet vähän diivoiksi. Sieltä satelee nyt koko ajan toivomuksia uusista vaatteista. Lola täyttää vuosia jatkuvasti ja Anna on uuden häämekkonsa kunniaksi mennyt naimisiin itseään päätä lyhyemmän Bull Mentulan näköisen hahmon kanssa (pullea, housuton vauvanukke). Että kaikenmoista on nyt sitten tapahtunut nukkerintamalla sen ensimmäisen leikin jälkeen, vaikka itse olenkin siirtynyt leikeistä lähinnä vaatetoimittajan rooliin. Mutta selvästi viisivuotiaalle leikkiseuralle olisi tilausta!

...Vaikka kieltämättä oli ihan hauska itsekin leikkiä.

TITTUUU!!!

Vihdoin tuli tämän talon tuttiaika tiensä päähän ihan äkkipäätöksellä. Tai "luonnollisesti" tai "pakon edessä", miten sen nyt haluaa muotoilla.

Tämä vampyyrilapsi on viimekuukaudet tuhonnut järjestelmällisesti tutteja puremalla ne rikki. Alkuviikosta tutteja oli tiettävästi jäljellä kaksi. Kun toinen unohtui mummolaan ja toinen oli hukassa, mentiin yöunille ilman. Kuten sen jälkeen neljänä muunakin iltana ja päiväunina. Vasta nyt ekan kerran huuteli sängystä "Issä tittu, tiittttuuu!!" ja tonki sängyssä kaikki jemmansa turhaan. Eipä siis paljon ole tittua tätä ennen kaivannut. Paitsi aamuöisin, kun uni loppuu kesken puoli kuudelta...

Olinkin jo harmitellut, että jos se on musta kiinni, niin vieroitusta saataisiin odottaa kauan. Ei oo vain huvittanut. Tosin ei kai sanota "vieroitukseksi", jos lopettaa kuin seinään. Ja ehdottomasti oli jo aikakin. Onpa hieno juttu, yksi aikakausi takana.

Vielä vaipat....

Kun rauhoittumiseen ei ole imuttelua tarjolla, piti äidin myöntyä "Anna vauva" -pyyntöihin. Ettei jää pelkkä tittu pyörimään mieleen. Ja nyt jo kuuluukin syvä haukotus ja pelkällä r-äänteellä laulettu unilaulu vauvakasan keskeltä.

Lasten korttisalkut

Mitä teidän perheessä tehdään lasten synttäri- ja postikorteille?

Meillä oli joskus taskualbumissa esikoisen kortit, mutta myöhemmin säilytyspaikaksi vakiintui söpö metallisalkku. Jokaisella lapsella on nyt omansa. Vaikka nämä korttisäilöt itsestä tuntuvat ihan tavalliselta, vieraat monesti toteavat, että "hauska idea". Joten ajattelin vinkata täälläkin.

Vaikka toisinaan toivoisin salkkujen pysyvän lähinnä hyllyssä koristeina, ne ovat liki päivittäin leikeissä mukana. Niinpä korttejakin luetaan ahkeraan. Niiden kuvia vertaillaan ja niiden antajia muistellaan. Nyttemmin kortteja myös itse luetaan. Ja saapa niitä näin ollen laittaa välillä roskiinkin, kun ihan ryttääntyvät. Sanoisin, että korteista on taatusti saatu maksimaalinen ilo tällä systeemillä.

...Vaikkakin tähän päivittäiseen näkyyn on pitänyt myös tottua:

Taian tuntua kirjassa: Tyttö, joka unohti nimensä

Vitsailin taannoin, ettei Ben & Jerry's ole huomannut blogini markkina-arvoa. Joku kuitenkin on, sillä ilokseni sain hauskan yhteistyötarjouksen Kirjasiskoilta. Pian postista putkahtikin paketti, jonka avaamista taktisesti odotin erääseen keskiviikkoiltapäivään, jolloin kerhosta tullut keskimmäinen on pitkästyneimmillään. Paketista paljastui kirja, jota heti alettiin kovalla innolla lukea. Tyttö, joka unohti nimensä. Jo kirjan teema oli lapsen mielestä selvästi kiehtova. Miten muka voi unohtaa nimensä, ja miten seikkailu ihmisen kokoisen hiiren kanssa voisi auttaa nimen muistamisessa?

Itse tietenkin älykkäänä (höhö) hoksasin heti, että kirjaimia poimittiin sivu kerrallaan niin, että niistä muodostui tytön nimi. Ja ihan "sattumalta" vieläpä sama nimi, kuin meidän tytöllä. Lapselle tämä oli kuitenkin aivan odottamatonta ja yllättävää, ja niinpä ennen "paljastussivua" kerrattiin kaverusten löytämät äänteet pariinkin kertaa, ennen kuin lapsi hoksasi niistä syntyvän oman nimensä. Oivallusta seurasi lautasen kokoiset silmät ja superleveä hymy. Kirjan taika toteutui täydellisesti.

Pikkiriikkinen sai roppakaupalla intovirtaa ja tohkeissaan pyöritteli kirjaa. Että miten?! Ja ohhoh! Kirjaimia alettiin kerrata tarinasta moneen kertaan ja pikkusiskollekin näytettiin. Tarina jäi kertalukemalla mieleen niin, että se oli lapsenkin helppo referoida kuva kerrallaan siskolle. Arvelinkin etukäteen, että tämä 4½-vuotias innostuu kirjainteemasta kovasti. Äänteet kun on nyt olleet niin kiinnostava juttu, että välillä osataan jo lukeakin. Sen verran harvoin tosin, että hämmästyy sitä itsekin aina onnistuessaan.

Tyttö oli valtavan onnellinen uudesta kirjastaan, jonka omistussuhteesta ei nimikoinnin takia ole minkäänlaista epäselvyyttä. Kolmelapsisessa perheessä se on selvästikin harvinaista. "Lue tämä sitten mulle monta kertaa uudestaan! Heti tänään iltasaduksi!" Näin teemme.

Tyttäreni ilostuttamisen johdosta olen mielelläni Kirjasiskoille pienen palveluksen velkaa! Siispä toivon, että kurkkaatte heidän nettisivuiltaan tuotetarjonnan ja esimerkiksi Tiina- ja Terhi-siskosten hauskan esittelysivun. Mikäli tilaaminen houkuttaa, saatte käyttöönne kivan edun:

Koodilla "blogi" saat kesäkuun loppuun mennessä tehdyistä tilauksista 10 % alennusta! 

Voin ehdottomasti suositella tätä kauniisti kuvitettua yksilöityä satukirjaa, ja tytär taatusti komppaa suositteluja! Itseäni houkuttelisi myös puuhakirjojen tilaaminen, joten ehkäpä hyödynnän alennnuksen itsekin.