Tärkeistä hetkistä

Joululomalla olen ollut tähän asti vähän sekaisin. Tehnyt ajatuksissani koko ajan isoa kierrosta nopealla vauhdilla. Hyvästä fiiliksestä huonoon, draivista väsyyn, seesteisyydestä paniikkiin. Onneksi loma jatkuu vielä ilahduttavan pitkään tänä vuonna. Aion loppulomasta lötkötellä draculasängyssä ja hymyillä. Nytkin oon lötkötellyt, mutta purrut vähän hammasta samalla. Ja niin on meidän perheessä muutkin, jos saan sanoa. Se on vaikuttanut myös omiin fiiliksiin.

Harmillisen vähän tuli jouluna kuvattua. Ja harmillisen vähän yli päätään. Ja harmillisen vähän niitä kuvia tulee jälkikäteen katsottua, saati paperille teetettyä.

Tässä joskus taannoin juteltiin siitä, miten perheissä on ennen vanhaan (eli esim. niinkin ennen vanhaan, kuin meidän lapsuuden aikoina) näytetty tunteita. Joku sen ajan isä oli pohtinut sitä, miten usein oli jäänyt sanomatta, miten tärkeitä monet hetket olivat silloin hänelle olleet. Itse tiesin aina, että isän mielestä tapahtuu jotain merkityksellistä, kun hän ottaa kameran esille ja ikuistaa tapahtuman. Kun asettelin rannerenkaasta, sormuksista ja kynistä lasipöydälle pöllön, tai kun siskon ja serkkujen kanssa pukeuduttiin hassuiksi tai kun meitä haluttiin kuvata kukkapellossa ihan vain kuvaamisen vuoksi. Tai kun leivottiin joulupipareita aina itsenäisyyspäivänä, tai jouluruoalla otettiin itselaukaisijalla kuva koko väestä. Hetkien, jotka haluttiin ikuistaa, tiesi olevan tärkeitä. Oli tärkeää päästä kuvaan.

Toki itselläkin on kameran muisti täynnä kuvia, mutta kertovatko ne samanlaista tarinaa, kuin 80-luvulla valokuvat kertoivat? Selfieitä, ruoka-annoksia, lapsia irvistelemässä etukameralle...

Miten minä näytän, että hetket ovat mulle tärkeitä? Miten minä näytän rakkautta, kun kameran läpi ei ole mulle yhtä luonteva tapa, kuin isälle oli? Osaanko sanoa? Muistanko edes hymyllä kertoa nauttivani hetkistä? Ja meneekö se viesti perille?

Miten sinä teet?

Upeat jouluhelyni. Taustalla lapset katsovat Star Warsia isänsä kanssa.
Kuvasin heidätkin, mutta he toki eivät sitä tiedä.

Pehmotonttulakki Alizen Puffy -langasta

Kehittelin joulumyyjäisiin nopeatekoisen sormineulotun Pehmotonttulakin. Siitä tuli hauska, ja oon saanut paljon kyselyjä siitä. Siispä julkaisen ohjeen, jonka virittelin monen virheen kautta lopulta aika hyväksi! Suuri tämä on, mutta kuuluu tyyliin. Kokoa on helpoin pienentää tekemällä valkoisen reunustan kireämmäksi. Toki hyvin voi tehdä vähemmilläkin silmukoilla, mutta helposti käykin niin, että tulee LIIAN pieni.

Lankana on Alizen pehmoinen Puffy -lenkkilanka. Värillistä lankaa menee yhteen 1,5 kerää ja valkoista n. 1/3 kerää.

Tässä instagramiin askartelemani kuvat:

Ja vielä sama sanoin:

1. Poimi 31 lenkkiä ja sulje ympyräksi.
2. Ala neuloa vetämällä uusia lenkkejä edellisen kierroksen lenkkien läpi.
3. Jatka näin 9 kierroksen ajan.
4. Kierroksilla 10 ja 11 kavenna 3 silmukkaa yhteen kierroksen vaihtumiskohdassa. Nosta kierroksen ensimmäisen silmukan päälle viereiset ja neulo yhtä aikaa.
5. Tästä eteen päin kavennus vain joka toisella kierroksella.
6. Jatka näin, kunnes silmukkoja on jäljellä 8. Katkaise lanka ja leikkaa auki pari lenkkiä. Vedä lanka lenkkien läpi. Solmi.
7. Virkkaa reunaan n. 33-34 silmukkaa (ei tule liian kiristävä).
8. Virkkaa kierroksilla 2 ja 3 silmukat etureunasta (reunus jää vähän pulleammaksi).
9. Leikkaa ja päättele.

10. Tee tupsu solmimalla 4 lenkkiä kukaksi. Neulo jokaiseen lenkkiin kaksi uutta lenkkiä (etu- ja takareunasta).
11. Neulo syntyneet 8 silmukkaa vielä toisella kierroksella uudelleen.
12. Kavenna 2 yhteen niin, että 8 silmukasta tulee 4. (Eli ts. tupsussa on neljä neulottua kierrosta, joilla silmukkoja 4, 8, 8 ja 4).
13. Päättele ja möyhi. Ei oo niin tarkkaa.
14. Kikkaile hännillä kiinni tupsu lakkiin.
15. Päättele langanpäät sinne jonnekin noin vaan ja HUMPS, se on jo valmis!! Kahdennenkymmenennen tonttulakin jälkeen tämä on alle tunnissa tehty. (Paitsi jos peukalot puutuu niskajumin takia. Se voi vähän hidastaa...)

Erilaisia joulutunnelmia

Joululoma alkoi. Lomamoodi iski heti, mikä on mulle tarkemmin ajateltuna melko lailla ennenkuulumatonta. Ei taitteen kriisiä ja kiukkupäivää. Töistä lähdin hyvillä mielin. Olin onnellinen siitä, miten onnellisia oppilaat olivat pehmolelukaksikosta, jonka ostin heille lahjaksi luokkaan. Hellyydenharjoittelukavereiksi ja kanssaeläjiksi kaikenlaiseen. Oppilaista on tullut niin omia. Sen tietää siitä, että tykkää niistä ihan hirveästi silloinkin, kun ne ovat ihan sietämättömiä ja saa sanottua enää "voi hyvää päivää tätä touhua". Voisi toki keksiä jonkin iskevämmän ja uskottavamman tuhahduksen.

Kotona sain siivousrauhan, muut evakuoivat itsensä. Tänään oon jatkanut siivoilua, mutta en tunne mitään inhottavaa painetta mistään. Luulen, että suru vaikuttaa siihen, että on helpompi antaa joulun vaan tulla, sellaisena, kuin on tullakseen.

Isä on ollut mun unissa, puheissa ja ajatuksissa. Unet menevät yleensä niin, että isä on jossain porukkamme mukana omana itsenään. Minä kuittailen kepeästi, että eihän sun pitäisi täällä olla. Ja se myhäilee silmät tuikkien, että ei niin. Ja silti on. Tai ei ole, mutta on. Sellaista läsnäoloa haluankin tuntea, siinä olossa on hyvä olla. Se tarttuu unista päivänkin oloon.

Joulu voi tulla. Olen valmis sen itketettäväksi, hellittäväksi ja rauhoiteltavaksi.

Jouluvillatakki

Meidän joulu on sujahtanut vauhdikkaasti. Aatoksi saatiin vieraita kotiimme ja joulupäivänä kyläilimme itse. Tänään pari rohkeaa uskalsi meille kylään, kun omat tapaninpäivälle ja välipäiville suunnitellut reissut peruttiin. Keskimmäinen tuli nimittäin kipeäksi. Vanhinkin taannoin vähän sairasti, ja nyt oman tautinsa jälkimainingeissa vikisee korvaansa. Itse vikisen loman lyhyyttä (opelomamittakaavassa) ja töistä palautumisen totaalista vaikeutta ja siitä syntynyttä lukkoa ja kriisiä.

Mutta sain valmiiksi stressineuleeni. "Stressi"-etuliite siksi, että sileää sai posottaa isoilla puikoilla huolettomasti ja aivottomana niinä hetkinä, kun muut hommat kinnasi.

Jostain syystä mulla on ollut punaisten sävyjen syksy. Se on jännä, mitkä värit milloinkin maistuvat. Nyt tämmöiset.

Lanka on sockiplussaa, joka on isoveljen tyyppinen ja paksuinen villa-akryyli-sekoite, mutta jotenkin paljon isoveljeä pehmeämpi. Varmaan kohta nyppyinen, niin kuin tämä taannoinenkin neule, mutta oon niin ihastunut paksuihin lämpimiin neuleisiin, mutta so what tälläkin kertaa. Kun mulla oli tuo linkin takaa löytyvä sininen villatakki koulun joulukirkossa, kihnutti vieruskaveri naamoinen ihan kylkeeni kiinni ja huokaisi lopulta, miten ihanan tuntuinen takkini oli. Ihana, varmaan ikuinen muisto tarttui siihenkin takkiin tuosta hetkestä.

Joululahjoja maailmalle

Tänä jouluna on helpompaa taloudellisesti, kuin kotiäitivuosina. Siitä kiitollisena päätin pitää lapsille opetustuokion hyväntekeväisyydestä ja antaa valita itse kohteet.

Puhuttiin tyttöjen asemasta, kummilapsista maailmalla, eläinten auttamisesta, kehitysmaista, pakolaisista, Suomen kohteista, vanhuksista ja köyhyydestä.
Lapset innostuivat eniten Kirkon Ulkomaanavun Toisenlaisista Lahjoista ja sivustolla kerrotuista tarinoista, miten lahjat olivat auttaneet ihmisten elämään.

7v: Mä haluan antaa vuohen.

5v: Joo minäkin haluan vuohen! Itelle!

2v: Mulle heppa!

Esikoinen luki pitkään kuvauksia ja valitsi lopulta rauhan ja lääkkeiden väliltä lääkkeet. Olin ylpeä siitä, että  piti niitä tärkeimpinä. Keskimmäinen päätyi vuoheen, koska siitä saa maitoa ja kilejä. Ja vuohi on söpö.

Haluaisin ajatella, että siellä nyt joku saa meidän allekirjoittamalla pakettikortilla vuohen tai tärkeitä lääkkeitä. Ja vaikkei se nyt ihan niinkään menisi, niin tuskin haittaa, että ajattelemme niin. Siihen tuo toisenlaisen lahjan idea perustuukin: ajatuksen konkretisoimiseen. Ja hyvä mieli tuli. Vaikka ensireaktio yhdellä lapsista olikin jotain tämän tyylistä:

No hei enhän mä nyt mun rahoja kenellekään toiselle anna!

Nyt yritetään saada tämä päivä tonttulauman kanssa kulumaan.

Kirjavia tunnelmia jouluviikolta

Viimepäivät on olleet tunteikkaita:

Oon ollut loputtoman uupunut ja kyllästynyt. Oon ollut huolissani ja harmissani, jopa vihainen.

Oon ollut myös superinnoissani, kun sain pomputella bassoa opebändissä. Taitavia ja niin ihania työkavereita.

Oon liikuttunut paitsi oppilailta saamistani muistamisista ja kauniista sanoista, mutta myös tunnetaidoista, joissa on menty isoin loikkauksin eteen päin syksyn aikana. Kuin täydellisenä joululahjana opelle ne ratkaisivat hassun riidan ihan itse ja juuri niin kuin oon koko syksyn jankuttanut. Rakkaiksi tulleet nuo toistenkin lapset tässä.

Oon intoillut ja stressannut joululahjoista. Tonttupuuhaillut puoli kahteen yöllä. Fiilistellyt perhettäni.

Nyt istun kuusen neulasten keskellä olohuoneeseen saapuneen kuusen kanssa jouluradion soidessa. Muu perhe on päiväreissussa ja mulla on suursiivouspäivä. Saankohan aikaiseksi kaiken haluamani?

No, ainakin tämä hyggehetki tuli todella tarpeeseen hyvin hyvin HYVIN työlään syyslukukauden päätteeksi.

Ja sit mentiin!

Iloa joulun odotukseen.

On ollut raskas viikko. Kalenterin puolesta helpotti keskiviikkona, mutta sitten on ollut mielelle painava loppuviikko. Leijonaemoilua ja salassa itkemistä. Ei oo ihan kivutonta ollut nyt taas äitiyden ja opeuden samalla markilla yhdistäminen. Ei siitä sen enempää.


Paitsi sen verran, että eilen  suurehkoissa surusteluissani lähdin kauppaan ja lohdutuspalkinnoksi itselle ja perheelle ostin muumihahmokalenterin, jollaista olen vitsillä hinkunut koko talven. Siihen kalenterin kohdalle kävellessä tajusin, että olen aikuinen. Että voin oikeasti ostaa sen.

"Koska olen aikuinen, voin ostaa, mitä tahdon" 

/

"Vaikka olen aikuinen, voin ostaa muumihahmokalenterin."

Pikkujouluihminen (eli pieni jouluihminen)

Viisivuotias kirjoitti illalla muistikirjaansa ihan itse näin:

Meillä siis vietettiin tänään perinteisiä pikkujouluja ystäväperheen kesken. Keskimmäisemme ei olisi voinut olla tästä enempää innoissaan! Hän kun leikkii ympäri vuoden tonttuleikkejä ja viimeistään lokakuussa alkaa joulutohinat todenteolla joululauluineen ja -koristeluineen.

Tänään kaivoin parit jouluvalot ja punaiset koristeet juhlarekvisiitaksi, eikä hän meinannut pysyä housuissaan ilonsa kanssa! Pomppasi samantien sammuttelemaan kaikki kattovalot kynttilöiden ympäriltä ja alkoi valmistella joulurunoja ja säveltää muistikirjaansa joululauluja.

Lahjat eivät tämän todellisen joulufanin joululeikkeihin liity, vaan selvästi hän rakastaa tunnelmaa. Se on vähän hassua, sillä kotoa hän ei tätä geeniä ole perinyt, vaikka itsekin toki joulusta tykkään. En silti ole sellainen "tosi jouluihminen", kuin moni muu, ja kuten tämä viisivuotiaamme ilmiselvästi on. Ei siis ole opittu ja matkittu tapa, vaan näköjään sisäsyntyinen ominaisuus.

Pikkujouluohjelmaamme kuului mm. se jouluruno, pikkujoulupaketit ja piparitalkoot. Pienin länttäsi koristelemansa piparit pöytään nurin päin, estelyistä huolimatta, joka kerta. Vasta illan päätteeksi kävi ilmi, että hän luuli sokerikuorrutetta liimaksi. Pitääkin muuten käydä irrottelemassa ne pöydästä ja alustasta nyt, kun taiteilija on saatu sänkyynsä...

Muumimamman laukku

Oon aika herkkä ihastumaan muumiaiheisiin juttuihin. Niinpä huikkasin mr Piille uuden MOOMIN -korusarjan nähtyäni, että siinä voisi olla mun joululahjatoive.

Aattona sitte somasta paketista paljastui tämä hopeinen Muumimamman käsilaukku -koru. Ooh!

Jäin miettimään, mikä Mamman käsilaukussa vetosi minuun. Itse kun en ole yhtään mammamainen. En turvaudu isoäidin resepteihin, enkä suhtaudu tyynen rauhallisesti "eväät ensin" -periaatteella katastrofeihin. Saati että lähettäisin turvallisin mielin lapsiani retkille Yksinäisille Vuorille tai että olisin ikinä elämässäni puhunut yhtä rauhallisella äänensävyllä, kuin Muumimamma. Mutta käsilaukku meillä sittenki on samanlainen:

Jos tassuun tulee haava

tai vatsa mouruaa,

Muumimamman laukku

voi kaiken pelastaa:

on kuivia sukkia, ruusunkukkia,

karamellipussi, pullaa ja voita,

rautalankaa ja kauniita simpukoita.

Jos tulee liian kylmä

tai vähän itkettää,

täynnä hellyyslaukku

ja mamma ymmärtää:

on kuivia sukkia, ruusunkukkia,

karamellipussi, pullaa ja voita,

rautalankaa ja kauniita simpukoita.

Niin, kaikenlaista löytyy. Mutta eihän Mammankaan käsilaukkuun mahdu välttämättä esimerkiksi yöreissuksi vaihtovaatteita, kaulureita tai hammasharjoja...

Sitä paitsi Mamma voi olla mun idoli, vaikken (vielä ainakaan) itseäni kovin samanlaisena pitäisikään. Mamma on aika cool. Ja jos vain ottaisi essun pois ja laittaisi helmet, niin sitten voitaisiin olla samiksia. Tai ehkä itse pukeudun joskus vielä raitaessuun helmien sijaan? Mr Piille passaisi myös hyvin piippu ja silinteri, ja meriaiheisten muistelmien kirjoittaminen. Semmoinen Muumipappa sekin vähän on.

Paluu joulusta

Joulu oli ihana. Tunnelmallinen ja tunteikkuudessaan hyvin monenkirjava. Lapset saivat ihania lahjoja ja mielestäni aika sopivan määrän. Jokaiselle tuli muutama lelu ja kirja, jokin tarvelahja, vähän vaatetta ja jokin elämyslahja. Aaton keskipisteeksi muodostui ihmisen kokoinen karhu, jonka Keskimmäinen kummitädiltään sai. Isojen lasten kanssa nukahdettiin kesken iltasadun sen syliin (1½ sivua jäi lukematta).

Oli superhyvä ratkaisu viettää aatto omassa kodissa, vaikkei seuralaisia tällä kertaa saatukaan, ja keskittää sukulointi joulu- ja tapaninpäivään. Lasten hysteria rajoittui kotiin ja sukulointi sujui himpun verran vähemmillä kierroksilla. Joskin tapaninpäivän iltana oli jo itku herkässä monellakin pikkuisella. Mutta siitä viimeistään tiesi, että ajoitukset menivät aika lailla nappiin. Meillä on ihanat suvut, ja lapset tykkäävät isovanhemmista ja meidän sisaruksista puolikkaineen ihan hirveästi. Mutta erityisen söpöä oli huomata yhteys, joka lapsille on muodostunut serkkuunsa, joka on kirinyt omia lapsiamme ja huomaamatta kasvanut ihan isoksi tytöksi. Ihania leikkejä leikkivät varsinkin Keskimmäisemme kanssa.


Oma väsyni oli aaton jäljiltä aika sietämätön. En ymmärrä, miten mummoloissa äidit jaksoivat kestitä porukkoja peräti kolme päivää. No, ehkä kartutan vuosi vuodelta lisää hyysäyskokemusta ja toisaalta saan ehkä tulevaisuuden jouluina nukkua parempia öitä, kuin limayskäipanoiden kanssa tänä vuonna onnistuin nukkumaan.

Mutta argh, miksi en osaa siirtää kuvia kännykältä koneelle? Miksi, argh?!! Vain jouluneulekuva siis tähän tekstin kylkeen tällä erää. Lisäksi on ripittäydyttävä näin julkisesti (otan vastaan myös vertaistukea muilta langenneilta), että pääsisin piinaavista mielikuvista: katsoin Pete Parkkosen musiikkivideon. Ei, eiei, ei. Pete Parkkonen! Miksi?!! Pitää varmaan katsoa vielä uudestaan, että oliko se nyt sitten niin paha. Mr Pii on tänään reissussa, joten voin ihan rauhassa sitten illalla katsoa ja paheksua... Pete Parkkonen, jos näet tämän, niin pue housut jalkaan, muutu takaisin söpöksi ja kuivatukkaiseksi. Pitääkin vielä tarkistaa, että oliko siinä videolla nyt koko ajan märät hiukset....

Aattoaamun puuropuuhiin

Jotta jotain tulisi sanottua vielä näin aatonaaton tietämillä (lasken seuraavan päivän alkavan vasta unien jälkeen), niin julkaisenpa puurovinkin aattoaamuun. Itse olen monta aattoaamua viettänyt hämmennellen. Uunipuuro on hyvä vaihtoehto, mutta laktoositon maito vetää sen punertavaksi ja käristää pinnan. Tällä kuvassa esitetyllä vinkillä vältyn molemmilta noilta. Sikäli mikäli uuni on kinkulta vapaa. Plussaa on myös vähäisempi maitomäärä, mikä passaa kuvasta sutatulle henkilölle maitoisaa puuroa paremmin.

Ihanaa joulua, blogiystävät!! Nauttikaa ja rauhoittukaa. Menkää aina mahdollisuuden koittaessa kainaloon. (Tai johonkin muuhun lämpöiseen käpertelypaikkaan.)

Pieni pyyntö suru-uutisen takia

Viimepäivinä olen saanut kirjoitettua blogiin vain luonnoksia. En ole osannut kirjoittaa kevyistä jouluvalmisteluaiheista, mutten myöskään siitä mielen vallanneesta valtavasta suru-uutisesta, joka särki lukemattomia sydämiä pari päivää sitten. Nuori sukulaispoika kutsuttiin yllättäen Taivaaseen.

Siihen ei oikein ole sanoja sanottavaksi. Ja muihinkin asioihin liittyvät sanat on täytynyt siksi jättää sanomatta.

Vaikka on kauheaa ajatella, että perhe joutui vastaanottamaan tällaisen uutisen juuri joulun alla, niin toivotaan, että joulu voisi tuoda omanlaista armon ja rakkauden lohtua näihin surukoteihin. Että koko luomakunnan pysähtyminen, valontuikkeet, muistot ja ihmisten lempeä joulumieli voisivat olla kantamassa murtuneita.

Voisitteko tekin ihan pieneksi hetkeksi asettua tämän äärelle ja toivoa rauhaa ja voimia tälle perheelle ja sureville ystäville?

Vastakoristeltu joulukuusi ja terapianeule. Istun ja ajattelen hiljaisuudessa vielä hetken, ennen kuin muu perhe tulee kotiin tuomaan arjen mölyä ja kaaosta... Sitä, josta juuri tällaisten ajatusten äärellä haluaisin paremmin osata olla kiitollinen.

Söpöt tonttulakit Momelilta

Meillä lapset leikkivät läpi vuoden tonttulakeilla. Vaikka viime joulun jälkeen yritin ne jemmata, on silti silloin tällöin yön pimennyttyä peiton alta löytynyt nukkumasta pikkuinen tonttu. Ja nythän on toki kaivettu joululaatikoista loputkin hiippalakit esille.

Totesinkin tongittuani, että uusille tonttulakeille oli tarvetta. Päät kasvaa ja opiskeluvuosina Tiimarista ostetut ratkeavat viimein saumoistaan.

Tilasin Momelilta supersöpöt, vähän erilaiset tonttulakit. Molemmat lapset ihastuivat netistä kuvia selaillessa porokuosiin, mutta itse tykästyin joulutekstiin. Otin siis molemmat. Lakeissa ei ole kulkusia, mikä mahdollistaa luovat ratkaisut. Poropipoon haluttiin joulunpunainen tupsu (mietittiin myös punanenää helmestä yhdelle porolle) ja tekstipipo koristeltiin kahdella kulkusella. Pohjaväri on molemmissa kaunis, heleä siniharmaa ja kangas ihanan tuntuista. Tutustukaahan tekin Momelin sivuihin, tuotteisiin ja varsinkin ideologiaan! (Eikä ole maksettu mainos tämä.)

Erik taas toimi mun mallina, kun elävät mallit olivat ihan liian eläväisiä. Olisi nekin otokset ihan hauskoja ollut näytettäviksi, mutta tietokoneen näyttö simahti ja nyt tyydytään kännykkäkuviin.

Viikonloppu saapuu tähän taloon uuvuttavana ajatuksena. Olen kolme päivää yksin tämän flunssan jälkimainingeissa kitisevän ja öitä myöten ulisevan laumani kanssa. Itseäkin kitisyttää ja ulisuttaa tässä muiden yllyttäminä. No, eiköhän se tästä... Tietty voisi jotain muutakin keksiä ohjelmistoon, kuin nämä neljä seinää. Ei kai tämä flunssakaan enää tartuta. Vai?

Piparipuuhia

Viikko alkoi itsenäisyyspäivän jälkeen oudosti keskeltä. Keskiviikko on muutenkin sellainen rytinäpäivä, jolloin kaikilla on jonkinlaista menoa. Jopa mulla, Lankakerho! Meinasin unohtaa, kun on näin hassu viikko. Onko muita tulossa?

Piparihommissa hujahti eilen pitkälle linnanjuhlien päälle. Tyylilleni uskollisesti minipiparitalon saumat vinksottavat ja hätäiset kuorrutteet loikkivat vääriin paikkoihin. Mutta lasten palaute ilahduttaa: Äiti ne kaikki on NIIN hienoja!!

Itsenäisyyspäiväperinteitä

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tykkään, kun Suomessa juhlitaan itsenäisyyspäivää niin arvokkaasti. En tiedä muiden maiden käytännöistä paljoakaan, mutta arvelisin itsenäisyyden juhlinnan olevan monesti riehakkaampaa.

Itse olen näin aikuisiällä ottanut tavaksi katsoa keskipäivän jumalanpalveluksen Helsingin tuomiokirkosta. Siihen, sinivalkoisiin kynttilöihin ja illan Linnanjuhliin (mikäli lapsilta ehdin katsomaan) tiivistyy mun itsenäisyyspäivän kuviot. Noiden kuvioiden välissä annoin lumipesut parille matolle ja pian leivotaan lasten kanssa pipareita. Se perinne on poimittu omasta lapsuudenkodista, jossa (ainakin oman muistini mukaan) leivottiin joulua aina itsenäisyyspäivänä. Ja Muorilta saadun whatsapp-viestin perusteella siellä en tehty niin tänäkin vuonna.

En tiedä, kehtaanko myöntää, etten ole varmaan koskaan katsonut Tuntematonta sotilasta kokonaan. Ja tätäkään ei pitäisi myöntää, mutten myöskään ole lukenut sitä kokonaan: lukiossa oli yleisesti tiedossa, mitä kokeessa kysytään teoksesta ja opettelin vastaamaan niihin. Sain kympin. Pääpiirteittäin ja henkilöiltään tuttu tarina siis, sentään. Siteeratakin tarvittaessa osaan. Ehkäpä ensi vuonna sitten katson sen uuden version elokuvasta? En tiedä, onko oudompaa se, että jokin teos on noin tiiviissä yhteydessä isänmaan kunnioittamiseen, vai se, etten todellakaan oo oikeasti katsonut/lukenut sitä teosta. Varmaan jälkimmäinen...

Muuten kulutamme päivää flunssaillen. Kaikki lapset on sairastaneet nyt tavallaan. Isoin on jo kunnossa, pienimmällä on todettu korvatulehdus ja keskimmäinen käyttäytyy öisin varsin oudosti. Sekoilee ja kiljuu. Liekö silläkin korvissa jotain? (Tai korvien välissä? Eh, heh...)

Mistä te joulustressaatte?

Joulustressi taitaa useimmiten tarkoittaa siivoamisista ja ruoista stressaamista. Itse en aio ottaa perussiivoja kummempia tavoitteeksi. Laatikotkin on jo tehty, ne pitää enää hakea marketin pakastealtaasta. Heh, heh.

Mun stressi liittyy lahjoihin ja sukulointiin. Ei sillä, molemmat ovat erittäin tärkeä ja hyvin mieluisa osa joulua, mutta molempiin liittyy pieni murhe siitä, että saanko hoidettua kaiken niin kuin haluaisin, ja meneekö kaikki nyt niin, ettei kukaan harmistu. Tänä vuonna ollaan muutaman aikuisen kanssa sovittu, että jätetään toisillemme lahjat ostamatta. Helpottaa, kun tapaan ottaa lahjoista ihan kamalan stressin, ja lahjottavia lapsiakin on jo omasta takaa ja kummiuden myötä paljon. (Lapsille on kyllä mukavan helppoa ostella lahjoja. Lisäksi huomaan tykkääväni erityisesti juuri niiden lahjomisesta, jotka eivät lahjo takaisin. "Vastalahjatilanteessa" tulee aina mietittyä, että onko toinen panostanut enemmän ja onko itse hankkimani yhtään mieluisa... Enpä olisi lapsena uskonut, että jonain päivänä en oikeastaan toivo joululahjaksi mitään.)

Sukuloinnin suhteen tehtiin meidän mittakaavassa radikaali ratkaisu: päätimme viettää aaton omalla perheellä kotona ja lapsuudenkoteihin lähdemme vasta joulupäivänä. Onneksi ne sijaitsevat lähellä toisiaan. Onnistumme kahdessa päivässä tapaamaan molempien suuresta sisarusparvesta kaikkia, ja perheiden näkeminen olisi kyllä ehdottomasti mennyt sen toiveen kotona vietetystä joulusta edelle.

Nyt kuitenkin kaipaamme yksinkertaisuutta, rauhaa, omilla ja lasten ehdoilla menemistä ja stressittömyyttä. En ole blogissa vielä ääneen sanonut, mikä on tänä syksynä vienyt voimavaroja arjesta. Lyhyesti kerron nyt: Miehen vakava työuupumus. Nytkään en siitä enempää kirjoita, vaikka aiheesta kyllä avoimesti puhummekin. Siihen vain liittyy niin paljon oheisasioita pohdittavaksi aina elämän peruspilareita myöten, että jotenkin niitä on kivempi käsitellä naamakkain, kuin täällä, missä en tarkalleen tiedä, keiden kanssa "keskustelen".

Mutta niin. Tavoitteena tälle vuodelle ihan erityisen stressitön ja rauhallinen joulu. Tällä hetkellä nämä suunnittelemamme kuviot kuulostavat hyviltä ja huojentavilta.

Mikä teillä aiheuttaa joulustressiä? Ja viettääkö kukaan muu vielä joulua "pelkän" oman perheen kesken? Kuvan ipanat ovat leikkineet tonttulakeissa läpi kesän. Nyt se ei enää näytä niin hullulta. Meno kyllä näyttää, hullulta siis.

Firman pikkujoulut

Miehellä oli eilen työpaikan pikkujoulut. Niin mullakin. Perinteisesti pidettiin siis lasten kanssa samana iltana "oman firman" pikkujoulut. Kuunneltiin joulumusaa, tytöt tanssivat ja annoin pojan sytytellä kaikki mahdolliset kynttilät. Askarreltiin pikkukuuseen koristeita ja saatiin pikkujoulupaketeista Kinder-joulupukit, jollaisia ovat toivoneet siitä asti, kun kauppoihin tulivat. Pieninkin sai palasen suklaata, jota nakersi onnellisena todeten jokaisen suupalan jälkeen "MAMM!!"

Menoa vähän hillitsi se, että vanhimmat lapset olivat kuumeessa. Särkylääkkeitä vedeltiin vähän eri tahtiin, mistä johtui eripariset virkeystilat. Kumpikin halusi kuitenkin katsoa Vain elämää -joulujakson, jonka mainoksia ovat kytänneet jo pari viikkoa. Kynttilänvalossa ja peittojen alla sitä sitten hiljaa tuijotettiin. Keskimmäinen nukahti sohvalle pinnistelystään huolimatta.

Vaikka lapset olivatkin kurjasta syystä rauhallisia, niin rauhallinen yhdessäolo tuntui hyvältä. Jotenkin aivan täydellinen ilta.

Joulu tuli taloon

 

Meillä on jo pari päivää käyty lasten kanssa keskustelua, jossa omat vuorosanani ovat olleet "joo joo, pitäis kyllä, ehkä huomenna, sitten kun on aikaa ja jaksan". Keskustelu on koskenut siis joulukoristelua. Oikeasti mulla ei ole yhtään ollut joulukaipuuta vielä, siksi on homma jäänyt.

Eilen kuitenkin nostettiin illan viimeisenä puuhana laatikot lattialle. Lasten fiilikset oli niin tuttuja. Muistelin 4 vuotta sitten kirjoittamaani blogitekstiä ostamastani lumisadekuplasta ja omista joulukoristelaatikkomuistoista (mainitsin muuten siinäkin tekstissä tykkääväni pitkistä yhdyssanoista). Lapset huokaisivat onnesta, kun laitoin sen kuplasoittorasian soimaan ja kysyin, että muistattekos tämän! Seimiasetelmalaatikkoon Poika oli kirjoittanut pienelle paperille terveiset itselleen, kun viimejoulun jälkeen pakattiin ukkelit laatikkoon. Muisteltiin, missä mikäkin askartelu on tehty, ja missäs ne olivat viime vuonna. Nyt kaikki askartelut pääsivät keittiön hyllylle jouluiseen valometsään seikkailemaan suloisessa sekamelskassa.

Illalla ihastelin kotia. Valot ja punaiset yksityiskohdat toivat kuin toivatkin joulumielen. Mieskin kertoi jo pari päivää toivoneensa, että laittaisin koristeet. Hassua. En arvellut sen ajatelleen sellaisia.

Oma lookkini on tänään taas niin muumilaaksoinen, että hymyilyttää joulufiiliksen päälle vähän extrasti. Nautin siksi tästä kotona olemisesta, että aamulla saa oikeasti kiskaista päälleen ihan, mitä mieli tekee. (Ja sori, kun kaikki kuvat on nykyään näitä kännyräpsyjä. Pitäisi nostaa tuo kamerakin joskus esille ja kuvata oikeinpa sillä.)

Perjantain jouluostoksia

Ei hullumpi juttu tuo Black Friday, vaikken kulutushulluudesta hirveästi tykkääkään. Mutta näin joulun alla se on ihan kätevää, että saa tehtyä pakollisia hankintoja alesta. Rahaa tosin tuli tuskin yhtään säästettyä, mutta laatimalleen budjetille sai paremmin vastinetta.

Nyt sitten pitää saada lapset kirjoittamaan Joulupukille juuri nuo toivomukset. Ne kun sattuvat muuttumaan ihan tuulen suunnan mukana...

Päädyin kesällä paljastamaan 6-vuotiaalle joulupukkitouhun vanhempien salajuoneksi. Tähän asti hän on pitänyt sen omana tietonaan, mutta eilen tuli sisko kiukkuisena kysymään, että eikö muka Joulupukkia ole olemassa. Mitä te vastaisitte? Minä myhäilin kevyesti kaarrellen, ja lapselle riitti lopulta vastaukseksi, että "enpäs taidakaan paljastaa ihan kaikkea". Koska hän ei selvästikään (ja aavistuksestaan huolimatta) halunnut kuulla ihan kaikkea. Sama se, pitääkö joulun taikaa todellisena, vai tietääkö aikuisten luomaksi. Kivaa se on silti.

Suffeli-huivi

Tänä vuonna syntyi ihan vahingossa käsitöitä joululahjaksi. Nyt, kun paketit on annettu ja avattu, voin täälläkin näyttää, mitä sain aikaiseksi.

Äidille virkkasin huivin. Samaa tekniikkaa soveltaen, kuin kuusenalusmatossa ja toissakesäisessä takissa. Eli ontelokudetta kudelangaksi virkattuna.

Mietin tehdessä koko ajan, että jotain tuttua tässä ulkonäössä on. Sitten valmiina, kaukaa katsoessa sen hoksasin: sehän on Suffeli. Ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut omalle Äitimuorille, joka jossain lapsuuden joulumuistoissa sai isältä lahjaksi jättikattilan täynnä äidin lemppareita, Suffeleita.

En oikein tiedä, kuinka tätä olisi tarkoitus käyttää. Itse ehkä käyttäisin kaksin kerroin käärittynä, niin kuin tuossa keskimmäisessä kuvassa. Ehkä paremmin toimisi peruskaulaliinan muodossa, kuin tällaisena kärjettömänä kolmiona?