Rimmaavat siskokset

Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.

Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?

Vielä pari palasta reissusta

Noin! Kotona ollaan!

Nyt seuraa jäsentelämättömiä ja toisiinsa liittymättömiä ajatuksia reissusta ja reissun vierestä:

- En lopultakaan uskaltautunut rinteeseen. Toisaalta se oli myös ajankäytöllinen valinta: oli mukava antaa hinkuvampien lasketella kaikki mahdollinen aika. Kolme päivää noin suuressa laskettelukeskuksessa kului kaikkien mielestä ihan (liian?) hujauksessa.

- Ihanaa, kun lasten ruoka- ja unirytmit ei oo enää niin sitovia. Voidaan surffailla ja luovia. Sitä odotan tulevaisuuden reissuilta, että nukahtaisivat ilman apua. Päivän raskain urakka sijoittuu vielä jonkin aikaa siihen hetkeen, kun omat voimat on ihan nollissa ja olisi ihanaa vain kellahtaa sänkyyn. Silloin (varsinkin reissussa) taistellaan itkujen, iltahepuleiden, seinien potkimisen, sängystä karkailujen ja ihan kaikenlaisen kiukuttelun ja vääntämisen kanssa.

- Kolmas aikuinen reissussa mahdollistaisi paljon: Ei tulisi isommille lapsille harmia "hitaamman mukaan menemisestä", ja saattaisi äitikin päästä jossain kohtaa iskän laskettelukouluun. (Valjaisiin tai jalkojen väliin auraamaan?)

- Pulkka on ehdoton vempele rinnemutsille. Siinä kulkee eväskassit, uupuneimmat ipanat ja sukset. Ja sillä pääsee itsekin rinnettä alas.

- Vietin paljon aikaa pienimmän kanssa. Se oli tosi kivaa. En ollutkaan huomannut, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet, kun syksyllä menin töihin, enkä enää olekaan ollut se, jonka kanssa lapset viettävät suurimman osan ajastaan. Miukulla on meneillään ihana tunteiluvaihe: se kesken kaiken hihkaisee, että "Äiti, mä tykkään susta!" ...Tosin yhtä kesken kaiken se saattaa saada totaaliset kilarit ja kiljua årelaisen kaupan lattialla ja pihamaalla 20 minuuttia.

- Reissukuvia selatessani taas totean, että meidän pitäisi sijoittaa parempaan ikuistusvälineeseen. Vanha kamera alkaa vedellä viimeisiään ja kännykkäräpsyt nyt ovat aina niin nuhjuisia. Samoin kuin omat valokuvaustaidot. Tarvitsisin pienen, näppärän kameran. Osa tämän postauksen kuvista on muuten mr Piiltä lainattuja.

- Vaasa-Uumaja -väli kesti 5 ja puoli tuntia. Menomatka oli päivällä ja viihdymme saaristolaispöydässä, pienessä matkamuistokaupassa, palapelin kanssa ja hiljaisen baarin tyhjällä tanssilattialla. Tulomatka oli myöhään illalla, jolloin hyttivaraus oli hyvä veto. Osa nukkui ja osa osallistui lapsille suunnattuun risteilyohjelmaan.

 - Ja vielä eiliselle osuneen aprillipäivän kunniaksi: Kuka osaisi kertoa, mitä ufon näköistä Vaasan matkahuollon kieppeillä voisi yöllä nähdä? Itse ihmettelin näkökentässä vilahtanutta pyöreää, alapuolelta valaistua, ilmassa leijailevaa isoa levyä ohikiitäessämme, ja samassa Keskisisko kysyi myös, että mikä tuo lentävä, outo juttu oli. Hän väitti, että se liikkui ilmassa, ja niin itsekin olin katsovinani. Kuski ei suostunut enää kääntymään, kuten ei silloinkaan, kun luulin nähneeni tienvarressa tunturipöllön. (Porotokan kohdalla sen sijaan pysähtyi hyvinkin skarpisti, hui!) Myöhemmin aivoni kyllä käsittelivät pöllönäyn lumikasaksi liikennemerkin päällä. Mutta ufo jäi nyt ufoksi, ja toisaalta ihan hauskaa niinkin. Silleen kevyesti otettuna ihan, tietty.

Vain elämää tämäkin.

Kirjoitin pitkän postausluonnoksen sieluntilastani, tunnelmistani ja viimeaikaisista vajavuuden kokemuksista. Ärsyttävyyksistä ja taakoista, joiden kanssa en aina osaa kulkea kunnolla ja kompuroimatta. En halunnut julkaista, kun tuntui vähän väärin väritetyltä, vaikka todelta toki niinkin. Sellaiselta tukalan hetken läpi katsotulta todellisuudelta, jossa tummat hetket korostuvat ja vaaleatkin jäävät varjoon.

No, lapset nukahtivat, ja olo hellitti taloon laskeutuneen hiljaisuuden myötä. Katsottiin mr Piin kanssa Ruutu.fistä Vain elämää. Kaija Koon päivä.

Jotenkin puheenaiheet ja lauluvalinnat pyyhkivät kappale kerrallaan pois aikaisemmin kirjoittamani postauksen kiukut ja takut. Osuvia puheenaiheita, uppoavia lauseenpätkiä. Taianomaisen latautunut tunnelma jakson alusta loppuun saakka. Jos tarttui ihmeen tuntu siellä pöydän ääressä ihmisestä toiseen, niin tarttui kyllä ruudun läpi minuunkin. Hoiti. Kiitos siitä.

Ihana Vain elämää. Viime kaudella samaistuin Irinan sielunmaisemaan. Tällä kaudella Toni Virtasen ja Kaija Koon. Muutkin kiehtovat. Hyvä kausi. Mitäs te tykkäätte?

Kuvana illan kauppareissulta mukaan poimitut freesiat ja syysiltakynttilät. Näyttää jotenkin hämmentävän hartaalta, mutta olkoon nyt niin tällä kertaa. Sellainen oli Vain elämääkin tänään, eli sopiikin yllättävän hyvin kuvitukseksi.

Tässä se asia nyt on:

Nyt aion sanoa sen oikeilla sanoilla. Ei sillä, että nyt olisi jotenkin erityinen syy se sanoa, vaan lähinnä siksi, etten enää koe olevan syytä salaillakaan. Ja asian tänne tuominen helpottanee mun ja bloginkin välistä suhdetta.

Se tikru-uni, paluu penkkareihin, tarkoitti ajatusta palata kotikaupunkiin. Siihen, josta lukion jälkeen lähdin pomppien pois. Johon en opiskelujen jälkeen halunnut palata, kun en kokenut oloani aikuiseksi. Olisin tuntenut palaavani lapseksi. Halusin oppia selviytymään itse.

Outoa, että nyt mielestäni selviydyn itse. Olen kasvanut pärjääväksi aikuiseksi. Ja silti suurin syy muuttohaaveille on juuri tukiverkoston, perheen ja ystäväperheiden lähelle pääseminen. (Mutta myös tutut palvelut, harrastusmahdollisuudet ja no, niin moni yhtäkkiä tärkeältä tuntuva asia.)

Muutto lapsuuden kotikaupunkiin (joka on siis myös mr Piin kotikaupunki) tuntuu ajatuksena lämpimältä ja pehmeältä. Toki myös pelottavalta. Nykyisestä kaupungista olen nyt antanut itselleni luvan nähdä ne asiat, joista en pidä. Niitä on yllättävän paljon. Tiedän silti, että oli päätös kumpi vaan, siitä tehdään oikea. Pystymme siihen kyllä, sopeudumme ja osaamme olla kiitollisia kummasta ratkaisusta vaan. Vaikkei mikään olekaan tällä hetkellä varmaa, ja voi olla epävarmaa pitkäänkin. Luotamme kuitenkin itseemme ja kykyymme järjestää elämämme sellaiseksi, kuin itse haluamme. Ja toivomme muidenkin luottavan meihin ja päätökseemme. Kumpaan suuntaan vaan. Pointtejamme saa kyseenalaistaa ja epäilyksiäkin saa ilmaista. Veikkaan kuitenkin, ettei kukaan keksi mitään, mitä emme itse näiden stressaavien kuukausien aikana olisi ehtineet miettiä ja jonkinlaista suunnitelmaa niiden varalle tehdä.

Ja pohdittavaa on paljon: Talon myyminen, uuden hankkiminen (ostaminen, rakentaminen, vuokraaminen), lasten huomioiminen, omat voimavarat ja työt. Näistä monessa kohdassa nousee pala kurkkuun. Ja monessa iskee iso innostus. Moni meistä riippumaton asia voi vaikuttaa siihen, mihin suuntaan asiat kääntyvät.

Jollei muuta tarkoitusta ole tällä tekstillä, kuin kaapista tulo (asian kanssa, joka ehkä oli kaikille jo itsestään selvä), niin tehdään tästä postauksesta sitten puskaradio ja ensimmäinen epävirallinen myynti- ja ostoilmoitus:

Tiedätkö meille taloa, tai tiedätkö talollemme ostajaa?

Hurjaa vauhtia

Anteeksi nyt, kun tästä vieläkin jauhan, kertomatta kuitenkaan tarkemmin. Kerron vain, että täällä porhalletaan asiaa eteen päin melko maanisesti. Sormet tutisee ja mahassa vääntää pitkin päivää, välillä tulee liikutuksesta ja innostuksesta kyyneleetkin silmiin. Positiivista tämä siis on, vaikka tähän tietenkin liittyy muutankin. Pelkkä positiivisuus olisi helppoa, ja sitä tämä kyllä EI ole. Mutta hurjaa, jännää ja kutkuttavaa.

Oltiin pari päivää sitten luistelemassa koko perheellä. Minäkin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. (Siitä ei ole kuvaa, vaikka olisi kyllä melkein vaatinut todistusaineistoa.) Jännitti, ja menin hissuksiin ja kiljuin horjahduksille. Sen jälkimainingeissa näin unta, jossa yhdistin yleisen tunnetilani tähän edellispäivänä koettuun asiaan. Unessa olin retkiluistelemassa järven jäällä. Luistimet olivat vahvat ja tukevat. Menin lujaa, ja kaikki sujui hyvin. En pelännyt vauhtia, enkä muhkuroita jäässä. Totesin, että kun alla on hyvät luistimet, ripeä vauhti ja päättäväinen asenne, kaikki sujuu hyvin.

Nyt on tosielämässäkin alla hyvät luistimet, päätähuumaava vauhti ja muhkuratkaan ei pelota. Kunhan menee riittävän lujaa. Ja taas täytyy yhden lauseen verran vielä varoitella, että yhtään en tiedä, käännytäänkö tältä luistelureissulta häntä koipien välissä takaisin kotiin. Kerron tarkemmin, kun tiedän.

Pöydällä tänään: kissa, kahvia ja minä.

Kiitos kommenteista viimeiseen tekstiin liittyen. Sekä kommenttiboksiin, että puhelimeen ja facebookiin saapuneista. On ollut hyvä keskustella.

Tämä päivä alkaa useammalla kahvikupillisella, kuin yleensä. "Kissa" valvotti yöllä puoli kahteen, lapsi herätteli kolmelta ja herätyskello 06:25.

Kissanryökäle on tullut syliin. Tiedän, että siitä on entistä vaikeampi luopua, kun sen on päästänyt syliin. Mutta kun ei se oo tuijottamallakaan minnekään mennyt.

Ajatuksia peltoreiden välistä

Klo 6:20 oli tänä aamuna yksi valmiina nousemaan. Ei valitettavasti kumpikaan niistä, joiden oli tarkoitus. Eskarilainen oli kiukkuinen vetelys ja taapero innokas topattavaksi lähtökuntoon taksitolpalle.

Liekö aikainen herätys vai antibiooteista sekoileva maha, mutta sen taaperon kiljahtelu ja kirkuminen on ollut tänään korvia ja hermoja riipivää. Hän kyllä hauskasti on oppinut monta uutta sanaa muutaman päivän sisällä, niistäkin voisin toki kertoa jossain positiivisemman sävyisessä postauksessa. Mutta tänään siis lapsi on valinnut sanojen sijaan vähemmän fiksusti vain kirkua, kun tahtoo jotain. Ja mulla on taas joku erityisherkkyyspäivä, jolloin hälinät, kilinät ja kirkaisut iskee suoraan hermoon ja kilahdan itsekin. Niinpä on parempi pyrkiä vaimentamaan ärsykkeitä. Ja kun komentaminen ei tuota toivottua tulosta, siirrytään varasuunnitelmaan:

Pikkukakkosen aikaan iskin Peltorit päähän ja käänsin naaman nurkkaan päin. Puikoille uudet Suomi 100 vuotta -vauvasukat. Kerkesin hädin tuskin postata instagramiin kuvitteellisesta hyggehetkestäni, kun se jo mureni polvea vasten paukuttavan uimalaseihin pukeutuneen ipanan kirkunaan. "ISHKÄ!!! ISHKÄ!!! ISHKÄ!!!!" Minä. Olen. Äiti. Niin kerta. Otinpa sitten siinä kuvan vielä sohvan loppupäästä, kun kerran hyggetaika jo mureni. Ja ärähdin somasti selkääni vasten istuvalle poikaselle, että voitko lakata kröhimästä (kahden sekunnin välein on hermokireälle äidille liikaa, ainakin kun ollaan ihan iholla).

 Outo tunne tuli siinä sitten. Kaikkien muiden tunteiden seasta: Aloin ihan vähän kaivata töihin.

Kätevät sukkahousut ja näppyläkyttä

Esikoisen ollessa muistaakseni vajaa 2-vuotias oli lähipiirissä tarjolla vesirokkoa. Alkoi armoton näppyjen kyttääminen. Välillä arvelinkin taudin iskeneen, mutta aina näppy paljastui naarmuksi tai joksikin muuksi. Kyttääminen jäi kuitenkin vahvasti päälle ja jatkuu edelleen, vaikken pyrikään vesirokkoa löytämään (aina), ja vaikken sinänsä näppyjä vaarallisina pidäkään. Silti ne joka kerta ilmestyessään ihmetyttävät. Itse kun en tapaa reagoida näppylöin moniinkaan asioihin. Ja lapset näköjään näppyilevät koko ajan ja milloin mistäkin (yleensä selvittämättömästä) syystä. Flunssista tulee näppyjä, lääkkeistä voi tulla näppyjä, jotkut ruoka-aineet aiheuttavat niitä, samoin ötökät, hiki, ja jopa aurinko. Näin nyt jotain äkkiseltään kootakseni kokemusten pohjalta.

Äitikavereilleni ovat tuttuja keskustelut ja whatsapp-viestit, että "katsopas näitä näppyjä, mitäs näistä sanot?" En kuitenkaan arvannut olevani niin ilmiselvä kyttäämisissäni, että keskimmäisen suusta kuulin seuraavaa:

"Äiti nää likkinäiset sukkikset on oikeesti tosi kätevät, kun näistä näkyy niin paljon ihoa! ...Näkee heti, onko näppylöitä!!"

Tjooh. Niin näkee. Ei ollut. Pienemmällä siskolla sen sijaan on, isohkolla alueella navan vasemmalla puolella. Ilmestyi reilu viikko sitten (?) ja lehahtelee välillä railakkaammaksi ja välillä häilyy kokonaan pois. Ei siinä mitään, mutta nuo eilen ja tänään kolhuitta ilmestyneet pienet pyöreät mustelmat ihottuman seassa vähän kummastuttavat. Joten onpa taas sopiva hetki lauseelle "katsopas näitä, mitä sanot?" Taustatietoina, että kuukausi sitten söi antibiootit korvatulehdukseen ja on sairastellut tässä 1½ kuukauden aikana oikeastaan koko ajan enemmän tai vähemmän räkäisesti. Lisäksi näyttäisi reagoivan naamanäppylöin joihinkin ruokalajeihin. Muutenkin neuvolalääkäri arvioi ihoa jokseenkin atooppiseksi.

Ja no niin. Nyt kävi sitten niin, että sensuuri (mies) iski, ja veti valokuvan pois julkaisusta. Joudutte tyytymään piirrosversioon, ja oikeasta joutuvat kärsimään taas whatsapp-ihmiseni. Mutta varoitan (mm. sinua, Mr Pii), että myöhemmin luvassa on vielä toinenkin, mielestäni hyvinkin kiinnostava näppyaiheinen teksti, ihan oikeine kuvineen. Semmoinen vinokasaiheinen hehkutus.

Nälkäkiukku

Kysymys.

Kun meillä tuo pikkuisin, puolitoistavuotias, saa välillä, jollei jopa päivittäin jotain ihmeellisiä verensokerikohtauksia. Tai nälkään ainakin sen tulkitsen liittyvän, vaikka voisi kai mennä jonkinlaisen uhmakohtauksenkin piikkiin. Mikäli siis ruoka-aika on syystä tai toisesta venähtänyt liian pitkälle, niin siihen asti täysin tyytyväisenä (tai korkeintaan kevyen tyytymättömänä) oleillut lapsi alkaa hysteerisen kiljunnan välittömästi pöytään nostettaessa. Riippumatta siitä, onko tarjolla lempiruokaa vai inhokkia. Viskelee tavarat menemään ja heittäytyy selkä kaarella kiemurtelemaan ja ulvomaan. Kiukku saattaa hyvinkin kestää kymmenen minuuttia, vaikka sitten nostaisin tuolistakin välillä pois tai lohduttaisin ihan rauhallisesti sylissäni. En onnekseni ole näissä vielä itse hiiltynyt, vaikka kyllä silmiä pyörittelenkin pienen selän takana. Kokemuksesta jo olen oppinut, että silloin on suuhun vain tökättävä jotain, vaikka väkisin. Äsken esimerkiksi lääkeruiskullinen jugurttia (tykkää siis lääkeruiskuista, siksi sitä kokeilinkin) ja sitä edellisellä kerralla lusikallinen luumuhilloa. Melkein heti ensimmäisen nielaisun jälkeen tokenee ja alkaa hyvillä mielin syödä ihan itse ruokaansa.

Isoveli oli pienempänä samanlainen. Saattoi mennä tärinäksi, nyyhkytykseksi tai edellämainitunlaiseksi raivariksi, jos nälkä ehti kasvaa liian isoksi. Suupalan jälkeen ja hengityksen tasaannuttua kaveri vaikutti unohtaneen, että oli edes raivonnut. Ainakin, kun puhumaan opittuaan joskus kysyin, että miksi suutuit, niin hän vain ihmetteli, että miten niin suutuin? Ja että enpäs huutanut. Nyttemmin hänellä tuo on vähentynyt, ja osaa itsekin yhdistää kiukuttelun nälkään ja jopa ennakoi sitä ottamalla itse välipalaa. Häneltä mitattiin verensokerit pienempänä, eikä mistään vakavasta ainakaan niiden perusteella ollut kyse, vaikka paastosokeri olikin siinä normaalin rajoilla. Mutta erikoiselta tämä kyllä itsestä kuulostaa. Kohtalotovereita ja vertaiskokemuksia?

Vaikka ei sillä, kuten kaikki miestäni tuntevat tietävät, niin taitaa olla perinnöllinen taipumus. Mutta missä vaiheessa se ylittää normaalin rajan? Lapsella tai aikuisella...

Taasko Tikru-asuun?

Näin unta. Seuraavana iltana sänkyyn mennessä unen tunnelma palasi mieleeni kumman merkityksellisenä ja säpsähdin, kun se aukesikin niin selvänä viesteineen. Olin palannut intoa puhkuen lukiooni. En sentään opiskelemaan, vaikka koulun penkeillekin unissani toisinaan palaan, vaan penkkareihin. Pukuja mulla oli päivää ajatellen muutamakin varattuna, mutta kaverini ottivat päältä muut asut ja päädyin sittenkin pukemaan ylleni saman, jota käytin oikeissakin penkkareissani. Tikru-asun. Silloin lukiolaisena samaistuin vahvasti äänekkääseen, sinkoilevaan ja hönttiin Tikruun. Vähän harmittelin, kun olin ajatellut pukeutua johonkin muuhun tällä kertaa ja juhlissa tuli vastaan jo muutama muukin Tikru-asuinen. (Omani oli kyllä hienompi, kuin ne.) Mutta kivaa oli silti. Tunnelma oli kevyt ja raikas, ja rooliasuni tuttu ja hauska, eikä siihen päätyminen tuntunut pettymykseltä kuin hetken. Oikeastaan ihan hyvä näin. Tällä kertaa jätin kuitenkin naaman maalaamatta. Arvelin, että Tikru-haalari riittää. Vähempi on enempi. Riittävämpi. Nyt aikuisena arvelin voivani luottaa siihen, että riittävä tikruus kumpuaa esiin ilman kasvomaalaustakin.

Jollei tämä uni nyt kertonut, että mitä pitäisi elämässä seuraavaksi tehdä ja päättää, niin ainakin se kertoi täysin, mitä pään sisällä on meneillään. Jopa niin ilmiselvästi, että tuntuu melkein liian paljastavalta kirjoittaa sitä tänne. En kuitenkaan aio hymynaamoja kummempia kommentteja antaa, jos joku kysyy, että "tätäkö tämä tarkoitti".  Mutta että Tikru-asu... Onko se nyt hyvä vai huono juttu...? Kun olin ajatellut muuta... (Pikkuvauva-asua ja lammaspaimenasua esimerkiksi...) Toisaalta äänekkäänä sinkoilijana on aina ollut kivaa.

Kuvissa ainoa Tikru, jonka talostamme näin äkkiseltään löysin.

Talkoissa

Talkoot olivat ja menivät. Tulimme kotiin, lapset jäivät odottelemaan päiväkodin aukeamista mummolaan. Omituisen hiljaista kotona. (Nyyh.) Syötiin pitsaa olohuoneen lattialla.

Mökillä maalasin puuvajan kälyn, siskon ja äidin kanssa. Muut nostivat veneitä ja laituria ja siivosivat pihaa. Mietin, että jos joku olisi kärpäsenä ollut katossa. Olisi varmaan ihmetellyt, että miksi noin riitaisa porukka haluaa väkisin änkeytyä pieneen mökkiin viikonlopuksi. Kai se ärinä on vain pintaa. Ei riitaa, vaan tyyppejä, joista ei oo varma, ovatko ne liian erilaisia vai liian samanlaisia keskenään. No, perhettä. Ja kivaa meillä oli. Änkeydytään toistekin ärisemään niiden seinien sisälle.

Pukeuduin näihin vaatteisiin, että sain sitten hyvin maastouduttua uusia nakkihommia pakoon metsään. Tai vajan seinää vasten.

Sormusennustus

Polttareissani melkein 7 vuotta sitten ennustin kavereiden lapsilukuja kihlasormuksilla. Meillä on kulkenut uskonnollisessa perheessä outo pakanallinen perinne: sormusennustus, joka kertoo lasten lukumäärän ja sukupuolet järjestyksessä. Äitini on ollut tällainen "noita" myös, paljastanut yllätysvauvoja ja osannut kertoa tuntemattomien jo syntyneet.

Kirjoitin silloin polttariennustuksista ne, jotka vielä seuraavana päivänä muistin, ylös päiväkirjaan. Tähänastisista kaikki on mennyt oikein. Paitsi omani.

Vaikka olin "ennustanut" ennenkin, jäi tuolla kerralla mieleen erityisesti eräs ystävistä, joka sen kummemmin paheksumatta kieltäytyi ennustuksesta, koska kyseenalaisti sen "voimat". Vaikka järkeilin jutun hömpäksi, jäin miettimään. Ennustusten toteutuminen oli paitsi hauskaa, myös vähän karmivaa. Kun aikani asiaa mietin, katosi helpotuksekseni mielenkiinto kyseistä touhua kohtaan kokonaan. Tuntui, että se "voimakin" lakkasi. Joskus myöhemmin kokeilin taas itselleni, mutta oli koko ajan tunne, etten usko enkä haluakaan.

Hyvä niin.

Mä niin herkästi höpsähdän tällaisiin ja kiinnostun näistä, mutta sitten alankin pelätä. Se ei oo varmaankaan merkki "hyvästä"? Onko teillä kokemuksia oudoista "ennustuksista"?

(Ajattelin lavastaa kuvan. Sormus pyöri silti mielensä mukaan, näytti nykyiset. Näytti tulevaakin, "väärän" määrän ja eri tavalla, kuin itse tunsin. Oli pakko tehdä vielä toinen ennustus ja saada eri tulos, jotten ala kuvitella tuon pitävän paikkaansa ja osaan suhtautua tulevan, "kuin en tietäisi".

Koska en haluakaan tietää.)