Kukkapurkkikomppania

Haaveilin kesäksi amppeliarmeijaa terassin kattokehikkoon. Nuukuus, päättämättömyys ja vähän tyytymättömyys valikoimaan iski, kun tutkin amppelivaihtoehtoja. Sitten keksin, että isojen roikkujien sijaan hankinkin pieniä kavereita purkkeihin. Eli tulikin armeijan sijaan otsikon Kukkapurkkikomppania. Amppelit tein itse, osan vain solmimalla ja osan kokonaan virkkaamalla, jotta sain turkoosit muoviruukut naamioitua. Ja kukkien päättäminen helpottui, kun sai valita monta pikkukukkaa kalliiden jättikukkien sijaan! (Tosin nyt kuvanottohetkellä pari purkkia on elvytyshoidossa. Ja jos vaikka paahde olisikin tehnyt tehtävänsä, ei sekään ole iso menetys. Vaihtelu virkistää ja sitä komppaniaan on helppo järjestää.)

Terassin pöydän kansi on risa ja nuhjuinen. Koska en löytänyt tyylikästä vahaliinaa, ostin sitten keltaruusuisen raikastuksen. Kaukaa se näyttää "vain vaalealta", läheltä överin pirteältä, jopa levottomalta. Keltaisten krysanteemien kanssa ihanan valoisa hässäkkä.

Tänään on ollut niin kuuma, etten ole saattanut terassilla juuri oleilla. Pitkään puntaroimani keväthankinta, riippukorituoli talon seinustasta jatkuvalle varjoisalle terassille onkin ollut jymymenestys. Ja mikä parasta, vaikkei kuumalla aurinkoterassilla pystyisikään olemaan, voi varjon puolelta riipputuolista ihailla näkymää kukkaterassille tai sen ohi metsään. Tänä kesänä aurinkoterassin ja varjoterassin välille tehty liuskekivilaatoitus on lisännyt käyttöastetta, -mukavuutta  ja monipuolista olemista vielä moninkertaisesti! Tämä näkymä on ollut samalla rauhoittava ja rentouttava, myös vähän sykähdyttävä: tämä on minun ja meidän, me ollaan tämä tehty ja ansaittu. Tämä on meidän näköinen piha. Minä olen aikuinen. Minä olen niin lomalla.

Yllättävän mukava viikko ja yllättäviä ajatuksia

Hiihtolomasta oli ensin vaikea palata työkuvioihin. Arki on kuitenkin ollut mulle kiva. Oon taas nauttinut työstäni. Erityisesti kohtaamisista, joita viikkoon on mahtunut rutkasti laidasta laitaan. Niin monenlaisia ja niin monen aikuisen ja lapsen kanssa. Tärkeitä hetkiä, vaikka joskus vaikeitakin, ja toki usein mietin, että menikö syteen vai saveen vai jotenkin edes parempaan päin.

Erään iloisen päivän aikana ajattelin, että 1) Haluaisin pelaamaan sulkkista vapaa-ajalla 2) Haluan päästä ratsastamaan ja 3) Oispa kiva päästä laulamaan stemmoja.


On hauska huomata, että mieli on koko ajan valmiimpi omien uusien (ja vanhojenkin) puolien aktivoimiseen. Monta vuotta oli sellaista ei-mitään-ylimääräistä-kiitos. Nämä simppelit ajatukset ilahduttavat mua jo sellaisinaan, vaikkei niistä edes mikään pääsisi konkretisoitumaan lähiaikoina.

Viikonlopun kunniaksi ajattelin irtiottaa Keskimmäisemme kanssa. Lastenvälinen kemia on ollut niin räjähtävää, että sitä pitää vähän pilkkoa ottamalla palasia hetkeksi toisistaan erilleen.

Hiihtoloma - olemista ja menemistä

Hiihtoloma loppuu muutaman tunnin kuluttua. Loma oli hyvä, vaikka töihinpaluu tuntuukin vähän mahdottomalta. Mutta eiköhän se taas iloksi muutu. Tai jos ei nyt iloksi, niin ainakin ookooksi.

Lomasuunnitelmia ei lyöty etukäteen lukkoon, vaan toivelistalta tehtiin päivä kerrallaan asioita. Ensin reissattiin Tampereelle kummipojan synttäreille. Jäätiin yöksi hotelliin ja seuraavana päivänä jakauduttiin intressien mukaan Vapriikkiin ja Muumimuseoon. Loppupäivä käveltiin kilometrikaupalla sikin sokin pitkin kauppakeskusta. Muita lasten lomatoiveita oli mökkeily, laskettelu ja Tropiclandia, ja kaikki onnistuttiin toteuttamaan. Oma toiveeni oli Äidin Oma Hiljaisuuspäivä, ja sen sain, kun muut lähtivät mummolaan päiväksi. Näiden lisäksi saimme myös yhtenä päivänä vieraita ja yhden kokonaan tyhjän lötköttelykotipäivän.

Tuntuu, kuin lomapäiviä olisi ollut paljon enemmän, kuin miltä kalenterin perusteella näyttää. Ollaan rentouduttu kunnolla, ja näistä tekemisistämme huolimatta oltu varsinkin iltoja paljon kotona. Ollaan katseltu leffoja, myös mr Piin kanssa kaksin, pelleilty koko porukalla ja toki riideltykin. Saunottu, juteltu paljon, tehty käsitöitä ja itse oon fiilistellyt viinilasillinen kädessä sitä, että myöhään venyvä ilta ei hetkauta mitään. Lapsille sain askarreltua vihdoin ja viimein kellon, joka näyttää 7-8 välillä hiljaisuutta ja sektorin muuttuessa vihreäksi on vasta ok ruveta kolistelemaan ja pukemaan ja pyytelemään aamupaloja. Jopa pienin on hiippaillut meidän huoneeseen sanomaan, että "Kello on nyt keltainen, voiko mennä kattomaan ohlelmaa?" Ja sitten on omatoimisesti mennyt. Kolinaa ja säätämistä on alkanut kuulua vasta sinivihreään aikaan. Ihmeesti on helpottanut meidän aamuja tämä! Eli kyllä, lomalla tuli nukuttuakin ihan hyvin, mitä nyt vähän aloin nähdä stressipainajaisia loppulomasta.

En mahda mitään sille, että loppukevät tuntuu niin pitkältä sukellukselta, etten millään ehkä selviä loppuun asti tällä nyt keuhkoihin vetämälläni hapella. Pääsiäisenä luulen saavani hengähtää nopeasti, mutta vähän epäilen, että kuinkakohan käy ja mihin rahkeeni riittävät... Veikkaan, että aika menee oikeasti ihan hullun nopeasti ja happi loppuu yhtä huomaamatta. Joten ei muuta kuin keuhkot täyteen ilmaa ja menoksi: --------!!!!

Kukkakuosissa päästä varpaisiin

Lukuvuosi koostuu etapeista: Alkuhässäkkä, syysloma, jouluhässäkkä, joululoma, arvioinnit, hiihtoloma, pääsiäinen, keväthässäkkä, kesäloma. Pääsin perjantaina arviointietapin yli, ja nyt posotellaan rennosti kohti hiihtolomaa. Toki tahti kiristyy ja uusia deadlineja tulee koko ajan. Mutta riemuitsen vielä tämän ja huomisen päivän saavutetusta merkkipaalusta. Ja uudesta mekosta riemuitsen myös. Pukeuduin siihen lauantai-illan ratoksi, ja pukkasin pilkkusukkani oikein korkkareihin. Oli siinä mukavampi tunkea pyykkiä koneeseen, kun oli kukkea fiilis. Tykkään olla pitkä ja lauta. Se oli tämän päivän yllättävä, maininnan arvoinen huomio. Sikälikin, että viime päivinä olen julistanut olevani vain ja pelkästään ope. Niin hei, tänään olin sen lisäksi myös tyytyväinen, pitkä lauta, joka muist(utt)i mummiaan ottaessaan illan kruunuksi lasillisen sherryä.

Onneksi elämä on niin monenlaista, ja onneksi tänään tällaista.

Minun Oma Nurkkani

Pelastussuunnitelman mukainen hyggenurkka valmistuu pikkuhiljaa. Hassua, kun töissä tulee yhtäkkiä kutkuttava tunne, kun tajuaa, että pääsee pian kotiin, makuuhuoneen nurkkaan istuskelemaan ilta-auringon rauhoiteltavaksi.


Ihastuin Jyskissä petrolinsiniseen nojatuoliin. Tuolin mustat jalat harmittivat, mutta onneksi keksin maalata ne kultaspraylla. Samalla sprayasin kaikenlaista muutakin: alkajaisiksi mustikanvarpuja ja kiviä. Rahi on tuolin kanssa samaa sarjaa. Tosin kävi hassusti, ja suureksi ihmettelemäni pahvilaatikon sisältä paljastui kotona neljä rahia, joista vain yhdestä olin maksanut. Varastotyöntekijä oli kantanut ostokset autooni, ja vakuutteli, että joskus tavarat tulevat yllättävän isoissa laatikoissa. Varmasti olisin viimeistään painosta tajunnut kyseenalaistaa sisällön. Ilmoitin toki virheestä heti sen tajuttuani, mutta vielä en ole saanut kolmea rahia kuskattua takaisin liikkeeseen.

Tuolin kaveriksi hankin pienen pöydän ja tavoistani poiketen jopa pari koriste-esinettä siihen. Tuo pikkulamppu, joka on pöydän reunassa kiinni, on nyt hyvin epäkäytännöllisellä paikalla. Mutta olkoon, koska kimaltelee ja on söpö.

Kasvi tarttui Prismassa käteeni jäädäkseen. Hintalappu ja nimi puuttui, mutta ihastuksissani päätin ostaa sen hinnasta riippumatta, kun oli niin komea ja erikoinen. Hinnaksi paljastui huimat 5,90 ja nimeksi peikonkämmen.

Moni sisustaja ei pidä ylpeyden aiheena säästeliäisyyttä (eli epädesignia ja mahdollista heikkoa laatua). Itsekin olin etukäteen hahmotellut tarvitsevani jo pelkkään tuoliin useampia satasia. Kävikin niin, että ihastuin halpaan, ja koko nurkkaus tuoleineen, kaikkine kuvassa näkyvine tilpehööreineen (taljaa lukuunottamatta) ja kukkineen tuli maksamaan reippaasti alle kaksisataa.

Matto varpaiden alle on vielä keskeneräinen, mutta jo projektina koristaa kivasti. Kultalanka taas käytössä, kuten huomaatte. Sohvatyyny on myös vielä sinapinkeltaisena samettikankaana keittiön nurkassa ja mahdollinen viihdeyksikkö yhä hankkimatta. Kertokaahan puolesta ja vastaan, telkkari vai tietokone? Meillä kun alkaa olla jo niin paljon telkkarinkatsojia, että kakkostelkulle voisi olla käyttöä. Toisaalta läppäri olisi sisustuksellisesti helpompi, mutta mieluummin ehkä silti kanavasurffailisin, kuin räpläisin facebookia. Mutta toisaalta ja toisaalta? Onko monikäyttöisyys enemmän hyvä, vai huono puoli? Mutta oli kumpi laite vaan, niin haaveilen sen olevan valkoinen.

Kesäpäiviä veden äärellä

Me, kuten somen ja livehavaintojen perusteella kaikki muutkin, olemme nauttineet kesäpäivistä täysillä. Ollaan käyty uimassa välillä montakin kertaa päivässä, saatu rusketusraitoja ja syöty vähän jotakin aina jossakin kohtaa päivää. Ruoka-ajoista ja -ympyröistä viis. Ollaan tehty jopa rantaleluhankintoja. Uimavesi on ollut paikasta riippuen joko lämmintä tai käsittämättömän ja ennenkokemattoman lämmintä. Kyllä kelpaa tämmöistä kesää elellä!

Näiden hommien lomassa ollaan kirjoitettu muistilistoja, kääritty makuupusseja ja telttaa, pesty vaatteita kolmen eri sääskenaarion mukaisesti, pakattu laatikoittain kamaa, tehty hankintoja ja herätty yöllä miettimään, mitä VOI tapahtua, jos esim. päälle osuu raju ukkosmyrsky. Sunnuntaina mennään metsään. Ja toivotaan, että kaikki sujuu hyvin, ja että vältyttäisiin liialta kuumuudelta, liialta kastumiselta ja mielellään vaikka ihan kokonaan hyttystä isompien ötököiden hyökkäyksiltä ja kaikenmaailmankauhukuvilta, joita kyllä halutessani (väsyessäni) osaan pitkän listan keksiä.

Unenomainen maja ja sosiaalinen krapula

Viikonloppu toimi kuin toimikin irtiottona. Oltiin miehen kanssa kahdestaan Helsingissä häissä ja vähän sukuloimassa. Paljon kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Nautin kovasti, mutta tyyliini kuuluu potea jälkikäteen pientä sosiaalista krapulaa. Sanoinko tosiaan noin tai näin, toiminko tosiaan niin kuin toimin? Enkä nyt varmaan oikeasti mitään isoa mokaillut, vaan itsekriitritisyyteen taipuvaisena mietin vain kuvaa, jonka itsestäni missäkin tilanteessa ja milläkin jutulla annoin. Ja kappas, huulipunaakin hampaissa, nyt vasta huomasin.

Välillä mukaudun ja muutun seuraan sopivaksi, välillä olen liian vapautuneesti oma itseni. Ja sitten on niitä kertoja, kun olen rento, mutta kuitenkin totaalisen pihalla. Silloin aloitan jutun kertomisen ja tajuan puolessa välissä sen olevan täysin turha tai epäsopiva juttu. Siispä oikaisen, jätän lopputarinan lauseet puolikkaiksi tai kokonaan kertomatta. Ja ymmärrän kuulostavani yksinkertaiselta. No, ei se mitään, kai, ehkä niinKIN käy muilleKIN. Joskus. Käykö?

Mutta ihana viikonloppu oli, tästä sosiaalisesta krapulasta huolimatta. Paluumatkalla poimittiin Ikeasta ulkonaolomukavuutta lisäävä ötökkäverho. Parhaillaan istun juurikin tässä ihanassa majassa. Optimaalista kohtaa tälle ei ainakaan vielä terassilta löytynyt, mutta tämän voi tarpeen mukaan siirtää minne vaan haluaa, vaikka kuusen alle. Hmm, ehkä otan tämän partioleirille, jossa voisin edustaa taas kuvittelemaani Huulipunattujen ja Kynsilakattujen Turhamaisten Tyttöjen lippukuntaa.

Nautin tästä, kun tuuli huljuttaa hentoista verhoa ympärilläni ja öttiäiset tuijottavat vain verhon toiselta puolelta. Päässä soi laulu nuoruudesta:

Taidan jäädä tänne sillä täällä on niin rauhallista, täällä kaikki on niin unenomaista. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan estä täältä lähtemään..

Kuka tunnistaa?

Viimeisen viikon mietteitä

Oon elänyt tässä blogihiljaisuuden ohella monella lailla täysiä, mukavia viikkoja. Elämä on paitsi mr Piin terassiurakkaa ja koko porukan hiljalleen kehittyvää keväthyytymystä, myös mansikoita, omenapiirakkaa ja ihania kukkasia. Arvioinnit on tulostamista vaille valmiit, ja näyttäisi vahvasti siltä, ettei mun tarvitse tyhjätä luokkaa tavaroistani kesäksi. Se, jos mikä, vaikuttaa paljon siihen, miltä tämä kevät tuntuu. Ei juurikaan haikealta, ei juurikaan raskaalta. Pelkästään mukavalta, huojentavalta ja lomalta.

Viikonloppuna irroteltiin Siskon kanssa äitienpäivälahjareissussa Tampereella. Sekin oli juhlallista. Ostin bikinit.

Luultavasti tälle viimeiselle viikolle on luvassa vielä viimehetkenpaniikkia, tuntikaupalla siivoamista, raivaamista, yötöitä, metatyötä ja arviointien kriiseilyä. (Vaikka kaikki onkin valmista. Mutta silti, sadannen kerran käyn mielessäni läpi, että miksi "tyydyttävä" ja miksi "kiitettävä".)

Viimeisen viikon draivia tosin vähän katkaisee lasten sairastelu. Huomisen olen taas kotona, kun ei nuo likat nyt sitten kuitenkaan ole kunnossa, vaikka tänään jo niin luultiin. Höh. Olisin mielelläni ollut töistä seuraamassa hauska pelailupäivää, jossa koen kulminoituvan ja konkretisoituvan monta tärkeää asiaa, joita ollaan vuoden aikana harjoiteltu ja joista olen yöunillani maksanut. (Tai no, ehkä paremminkin vain ajoittaisilla nukahtamisvaikeuksilla.) Paitsi että maalintekoa toivoisin siellä huomenna näkeväni, niin myös ryhmähenkeä, sosiaalisia pelisääntöjä, kannustusta ja tsemppausta. Veikkaan, että huominen mieleni siis vaeltaa siellä kentillä ja kaikessa siinä keskeneräisessä työmaassa, johon en saa potilaskodilta käsin otetta. Eli veikkaan myös, että jollen ole tarkkana, saatan kiristyä ja kiukutella. Tarkkana siis. Yritän selviytyä kotipäivästä pinnistellen, muistilappuja kirjoitellen ja mikä ennenkokemattominta, myös tulevaa syksyä innolla suunnitellen! Se, jos mikä saa hymyilyttämään. Sain jo kalenterinkin ensi vuodelle. Pirteä pinkki, ja niin laiha vielä, verrattuna vuoden aikana pulskistuneeseen kirjaseen.

Dromatiikkaa viikonloppuun

Tässä on meneillään isosiskon mielestä "dromaattinen" esitys. Papukaijavaiheessa olevan pienemmänkin siskon mielestä esitys on "remonttinen". En ihan tiedä, mitä he hakevat, eikä itse esityskään ihan anna suoraa vastausta siihen, tavoittelevatko romanttista vai dramaattista vaikutelmaa. Asuissa on bikiniä ja hörhelöä ja äänensävyssä satuprinsessaa, mutta leikin lomasta kuuluu "Oo sä kiekko, niin mä oon maila!" ja "Oo nyt nyrkki, niin mä oon säkki!" Eli ehkä se on juurikin dromaattista.

Kaikesta tuosta hilpeästä höpötyksestä huolimatta kodin äänimaailma meinaa käydä mun väsyneille hermoille. Tarvitsisin irtioton. Vielä pitäisi jaksaa kuukausi töissä, ja tankkaamatta en sitä matkaa kyllä selviä.

Taidan tehdä dromaattisen vedon ja lähteä shoppailemaan yksin. Eli tankkaamaan omia ääriviivoja ja sopivaa tarpeettomuutta. Onpa muuten hyvä sana. Draaman romantisointia.

Uutta ilmettä

Taannoin googlailin "näin leikkaat itse helposti hiuksesi" ja "näin leikkaat itse otsatukan". Onneksi aloitin testaamalla noista ensimmäistä. Lopputuloksen perusteella ymmärsin jättää jälkimmäisen kampaajan hommaksi.

Uusi luukki vaatii totuttelua, harjoittelua, ja vähän aikaa (olisi saanut olla sentin pidempi), mutta silti tykkään. Kurtut piiloon ja silleen. Kesän turhantummamahonki on haalennut aavistuksen ja tunnen taas oloni kotoisaksi kuontaloni alla.

Kovasti kyllä tuijottivat mua töissä.

Mikä kurkkaa tiskikasasta?

Huhhuh, reissuväsy alkoi painaa illalla. Työt, kaupassa käynti ja ruoanlaitto sujuivat jollain superboostilla, mutta viidet kuraiset ulkovaatteet, mullan ja noen hinkkaaminen ovista ja seinistä, pienimmäin heittäytyminen kriittisellä hetkellä "mä on vauva" -leikkiin, purkan peseminen tukasta (ruokaöljy toimii hyvin!) ja iltatoimet kyllä väsähdyttivät.

Ostin keltaisen keväthyasintin. Se on unohdettuna tiskipöydällä, kasojen keskellä. Minusta vähän liikuttavaa. Siellä sutun keskellä söpistelee. Tämmöistä, elämää.

Arki tuli.

Uusia hetkiä äidillekin

Oma koululaiseni on sairastanut samalla tavalla kuin moni muukin: olotila ja kuumeisuus sahaa ja vaihtelee. Kotiinjäämispäätökset on tulleet nopeilla aikatauluilla ja vaatineet sumplimista töissä käyviltä aikuisilta. Koska työpaikkani on lähellä kotia ja lapsi on ihan pärjäävässä kunnossa ja puhelimen päässä, on meillä kahtena päivänä toteutettu meille uutta kuviota: ekaluokkalainen on ollut pari-kolme tuntia yksin kotona.

Tänään soitin töiden päätyttyä, onko kaikki ok ja onko syönytjuonutpelannut vai mitä, ja hän toivoi, että jäisinkö vielä hetkeksi töihin. Hän halusi nauttia hiljaisesta kodista ja omasta rauhasta. (Eli pelata, mikä meillä on ollut tähän asti harvinaista puuhaa.) Ymmärrän. Iso poika, ja tuttua erakko- ja hyggeluonnetta hänessäkin.

Hiippailin hiljaa kotiin, moikkasin pienesti ja siirryin viereiseen huoneeseen katsomaan hönttiohjelmaa. Ollaan vaan ihan hiljaa ja lataudutaan tyynessä talossa hetki ennen kun loput tulee kotiin.

Rutiinit sekaisin ja iltajätskiä

Oli pakko hakea illaksi jäätelöä. Sen verran tiukka sairasteluputki takana omia ja toisten tauteja (tänään oli kolmannen oksentajan vuoro), että alkaa olla pinna aika tapissa.

On tympeää olla pois töistä, kun porukka villiintyy poikkeuspäivinä ja rutiinin uudelleen löytyminen on aina oma urakkansa. Rutiinit on kyllä itseltäkin seonneet, kun on tullut suunnittelemattomia äkkipoissaoloja. Tajusin juuri, etten mm. ole ilmoittanut tämän viikkoisesta kokeesta koteihin. No, on tullut testattua oppilaitten kyky huolehtia tieto itse perille...

Rutiinit on kyllä sekaisin kotonakin ja kuri kadonnut jonnekin flunssapoikkeusten syövereihin. Syödään koska ja missä ja mitä sattuu, eikä jostain syystä muutenkaan totella mitään. Mukava mennä välillä kasvattamaan välillä toisten lapsia. Ei mene tulostavoitteiden kanssa yhtä ihon alle.

Mutta nyt yritän vängällä vähän relata ennen (toivottavasti edellisöitä katkottomampia) unia ja huomisen kotoilee toinen vanhempi. Jospa sitten riittäisi tätä lajia.

Sunnuntaiaamu kuin vuosia sitten. Melkein.

Haulan leipäämaitoa. Haulan leipäämaitoa. Haulan leipäämaitoa.

Tällä virrellä alkaa meidän vapaa-aamut. Usein siinä seitsemän kieppeillä. Laulajana 2½-vuotias. Oikeasti hän haulaa huomiomme, sillä leipämaito ei aamuvarhaisella maistu ja usein tekee enemmänkin vain mieli riidellä.

Vaikka tämä laulurutiini toistui tänäkin aamuna, oli tässä sunnuntaissa vähän sellaistakin, mitä olen pitkään salaisesti kaivannut ajalta, jolloin me kaksi eleskelimme vain itseämme varten. Ehdittiin heräillä hitaasti valoisaan aamuun kainalokkain (vaikka vieressä kävikin leipämaidon haulaja säännöllisin väliajoin). Ja tein itselleni aamupalaksi hedelmäleivän, mikä on ihan parasta herkkua, kokeilkaa vaikka! Paahtoleipää, juustoa, omenaa ja muita ihania. Myös mansikat toimii.

Kahvitkin yritin juoda ihan vain instagramhienostelua varten tuosta vähälle käytölle jääneen Filigran-astiastoni kupista. Mutta äh, ohutreunainen kuppi tuo liian vahvan mielleyhtymän kermakakun syömisestä, joten ei ollut hyvä idea kotiaamuun. Kyllä kotokahvit juodaan muumimukista, vaikka olisi miten hehkeä ja ylellinen sunnuntaiaamu.

Överisti unta

Mulle iski torstai-iltapäivänä outo olo. Luulin keväthankiulkoilusta johtuvaksi migreeniksi. Kotona nousi äkkiä kuume ja nukuin paitsi päikkärit töiden jälkeen, myös iltakymmenestä seuraavan päivän iltaviiteen! Tosin yöllä noustiin oksennuttamaan keskimmäistä ja päivän aikana kävin pari kertaa juomassa vettä ja syömässä suklaata. Mahaa väänsi, mutten tiedä, menikö tämä nyt vatsataudin, flunssan vai erään muun arvelemani asian piikkiin. (Terkut yhdelle lukijakaverille, että toteutin sen viikko sitten vinkkaamasi asian näinkin nopealla aikataululla!)

Torstain ja perjantain löllöttelin kyllä täysin vetelänä raukkana. Tsekkasin toettuani puhelimen, ja oon näköjään vastaillut whatsapp-viesteihin löllöttelyjen lomassa. En mitään kovin noloja, mutta melko tiedottamana kyllä. Hopsan. Toivotaan, että perheen sairastelupläjäys oli tällä erää tässä. Melko määrä kertyy saikkupäiviä, kun sairastaa itse ja hoitaa pikkupotilaita. Tosin tällä erää mr Pii johtaa poissaolotilastoja lasten tautien osalta.

Kuvista sen verran, että katsokaas mun kynsiä! Voin suositella halpiskynsilakoista Lidlin lakkoja! Nämä on lakattu viikko sitten, ja vasta vähän ripisevät kärjistä. Ja muumimukin kissa. Voi lemmikkikuume. Me luetaan tyttöjen kanssa Muumipeikkoa ja pyrstötähteä, enkä muista, että onko se kisu odottamassa Nipsua vai ei. Onneksi ollaan kohta lopussa ja sekin selviää. Mutta ihan ihana tuo tarina muutenkin, ja kiehtovia nuo tuttuakin tutummat hahmot noin ensikertaan esiteltyinä.

Pinnan alla, viileässä sylissä

Joissain elämänvaiheissa näen unia uimahalleista. Hypyistä syvään päähän ja kaikki äänet sulkevista ikuisuuden mittaisista autuaista sukellusmatkoista autioissa altaissa. Niissä unissa joskus loikkaan niin kevyesti hyppykorokkeelta, että lähdenkin leijailemaan hallin katon rajaan. Uiskentelen välillä ilmassa ja nautin kaiken helppoudesta.

Tänään käytiin perheen kanssa uimassa. Huoh. Kamalaa. Stressaavaa ja väsyttävää. Lopuksi piti kuitenkin päästä hyppäämään syvään päähän. En kehdannut mennä sille radalle, jolla unissani sukeltelen ja jolla oli unen oikea valaistus. Valitsin ihan vain tyhjimmän radan. Mutta siitä ja korvakivusta huolimatta oli puhdistavaa hetken verran katsoa maailmaa veden alta ja nauttia äänettomästä, viileästä sylistä.

Muilta osin reissu oli työläs. Huhhuh. Akkuni meni miinukselle jo automatkalla, saati allasosastolla. Ja tämän tosielämän kokemuksen lisäksi myös unissa on viime aikoina ollut niinkin positiivisia aiheita, kuin paskan oksentaminen. En tosin itse sitä tehnyt, vaan olin apuna jollekin (en omalle) lapsoselle, joka kärvisteli valtavan jännityksen tai huolen kourissa. Aina aiheesta puhuttaessa iski yökötys ja kauhu. Kannustin lopulta, että anna tulla vaan, ja sieltä sitten tuli pitkin mattoja ja lattioita. Ikävän näköistä settiä, ripulia ja isoja kuivia kokkareita. Siis oksentamalla. Yäk yäk. Ehdin myötähelpotuksesta (koska tiesin, että tämä auttaa sitä lasta) huolimatta miettiä, että tässäpä on kivasti mulla siivottavaa jälkikäteen.

Työhommia luulen miettiväni ja sitä, millaisena haluaisin työroolini nähdä. Vaikeissa tilanteissa tsemppaajana ja ikäviäkin asioita pelkäämättömänä. Toki omaankin tunnemaailmaan istuu jossain määrin ajatus epämukavien tunteiden ulospäästämisestä. Että se kuitenkin on tarpeen ja helpottaa. Jälkipyykistä huolimatta.

Äh, tätä tekstiä aloittaessa mietin vain viileää, raikasta, mynthonin väristä allasta, jonka ainoa liikahtelu syntyy mun pulahtaessa pinnan alle. Rauhallista unimaailmaa. Ja sitten jääkin suuhun paskakokkareiden maku ja tuntu. Hyvä minä. No, elämää.

Tukka-aatoksia

Kaipaan vaihtelua. On kaikin puolin olo, että oon uuden, virkistävän vaiheen kynnyksellä. Siksikin kai uusi tukka houkuttelisi. Kesällä värjätty tumma punertava oli virhe, mutta opettavaista oli se, että löysin siitäkin lopulta hyvät puolensa ja sain uusia lempivärejä vaatekaappiin.

Nyt kaipaisin uutta (tai edelleen sitä vanhaa) väriä ja värinvaihdon lisäksi mietin otsatukkaa. Aikanaan tykkäsin siitä, mutta silloin saamieni silmälasien takia kasvatin sen pois. Nyt mietin, että olisiko otsuri liikaa rillien kanssa? Toisaalta mietin myös korvien alle pätkäisyä. Helpottaisi talvitakuissa ja 3 vuotta sitten oli niin onnellinen vastaavasta päätöksestä. Tai sitten ne sateenkaarikarkkihiukset, joista oon myös salaa haaveillut. Hmmm...

Ehdotuksia? Lähialueen ihmisiltä otan vastaan myös kampaajasuosituksia.

Tai sitten vedän jatkossakin vain (koppuraksi kuivahtaneen hamppu)ponnarin takaraivolta silmille tälleen hilpeästi ja virkistäydyn vaihtelulla ihan päivittäin. Höhö.

Raskas juhlaviikko

Sama meno jatkuu: blogiin ei riitä aika. Olisin halunnut kertoa itsenäisyyden juhlinnasta ja mielessä risteilleistä ajatuksista. Tosin jälkimmäinen aihe on liian henkilökohtainen (tai paremminkin toista ihmistä koskeva), joten siihen en voi mennä. Mutta raskas viikko on sen kertomatta jätettävän asian ja hulluna työllistäneen Suomi 100 -juhlan takia ollut. Ollaan tosin iloksemme tavattu tällä viikolla paljon meidän tärkeitä ihmisiä. Moninaista ja tunnevärikästä on ollut.

Tämä kuva on neljän seinän sisällä vietetystä perhejuhlasta, kuten luovista asuista voi päätellä:

Luulin, että tämän viikon jälkeen voin keskittyä joulun ja tavallisen koulun valmisteluun. Mutta epäilemättä joudun valitsemaan vain toisen. Jälkimmäisen. Koulua on tänä vuonna tosi myöhään, loma alkaa vasta 22. päivä. Viime vuonna tosin opin, ettei joulufiilis tule kuuratuista nurkista, vaan ihan vaikka vain koristeluista ja jouluvaloista. Ne ehkä ehdin laittaa.

Kunpa se yksi murhe vain helpottaisi...