Taikaa tukalaan sunnuntaioloon

Oon tainnut kertoa, että aina sunnuntai-iltaisin mulle on ollut tapana hiipiä ahdistus alkavasta viikosta ja siitä, oonko nyt riittävästi valmistellut tulevaa työviikkoa ja mitenköhän siitä meinaan suoriutua kunnialla. Tänä lukuvuonna oon oppinut saamaan aika hyvin sunnuntailannistuksen kuriin muistuttamalla itselleni, että hyvin se menee. Että joka maanantai siellä työpaikan käytävällä harteille laskeutuu opemoodi ja tiedän kyllä, mitä teen. En ole antanut sunnuntaioloille kovin suuria painoarvoja enää hetkeen.

Nyt uudessa arjessa huomaan ilmiön ja olon palanneen. Nämä pari poikkeusajan sunnuntai-iltaa ovat olleet ihan kauheita. Maailmantuska kaatuu päälle ja samalla kuvittelee, että se hyvä fiilis näiden etätöiden sujumisesta on varmasti ollut silmänlumetta, enkä oikeasti osaa mitään, eikä kukaan opi luotsauksessani mitään.

Eilen lähdin noissa oloissani takapihan taikametsään tuulettamaan päätä. Koska mummi ei ehtinytkään jutella puhelimessa, päätin ottaa vähän metsäselfieitä. Ensimmäinen ottamani kuva kertoo hyvin, mikä oli olo:

Ankea muija kulmat rutussa. Ja nolona lookistaan, jonka kanssa ei viitsinyt lähteä jalkakäytävien suuntaan, vaan kohdisti kulkunsa metsään.

Kohta kuitenkin huomasin, että helmahan on aika hieno. Ilmahan on aika hieno. Metsä on aika hieno.

Ja niinpä alkoi päätyä poseeraukseenkin voimaa ja väriä enemmän. (Kyllä, väri on saturaatiopurkista, mutta ymmärtänette tämän värittymisen ja valaistumisen ajatusleikkinä ja vertauskuvallisena kerrontana).

Ja kappas, pian olo olikin tyyni, vahva ja taianomainen. Metsä oli muuttunut taas taikametsäksi ja olo seestynyt. Niin että muistakaa: Vaikka olisi mikä ja millaista, niin pieni taika tekee hyvää. Se ei vie pois koronaa tai huolta tai surua, mutta se tuo niiden rinnalle jotain muutakin koettavaa. Mistä te muut löydätte taikaa? Musiikin maailmoista, unelmoinnista vai luonnosta?

Kahdet synttärit

Kaikkien lastemme synttäreitä vietetään kesällä. Kesä- heinä- ja elokuussa. Koska kutsuvieraslista on monilta osin joka juhlissa sama, ollaan toisinaan yhdistetty juhlia. Tänä vuonna ehdotin lapsille, että juhlittaisiin kahta isompaa yhteissynttärein. Ei käynyt heille.

No, minä olen äiti, joka kuitenkin toisinaan päättää vastoin lasten tahtoa, mutta yritän kyllä saada kuvion heillekin mieleiseksi. Niinpä löytyi huvittava kompromissi: Isoveljen 9-vuotissynttärit juhlittiin takapihalla ja Keskisiskon 7-vuotissynttärit keittiössä. Kummallekin oli omat kattaukset, kummallekin laulettiin vuorollaan ja vieraat juhlistivat omaa kummilastaan tai halutessaan molempia, sopivassa suhteessa.

Sää oli suotuisa ja monikäyttöinen takapihamme palveli hyvin. Tytön juhlissa värjättiin hiusliiduilla hiuksia ja tehtiin hattaraa. Pojan juhliin lämmitettiin sauna ja sai paistaa vohveleita.

Molemmat olivat tyytyväisiä päivään ja itsellekin jäi ihanan höttöinen mieli, vaikka osittain pää oli pehmeänä helteenkin takia.

Poika toivoi traktorikakkua. Olin vähän luova ratkaisussani:
Tulikin traktoriasetelma. Kynttilät viritettiin "piippuriviksi konepellille".

Kukkapurkkikomppania

Haaveilin kesäksi amppeliarmeijaa terassin kattokehikkoon. Nuukuus, päättämättömyys ja vähän tyytymättömyys valikoimaan iski, kun tutkin amppelivaihtoehtoja. Sitten keksin, että isojen roikkujien sijaan hankinkin pieniä kavereita purkkeihin. Eli tulikin armeijan sijaan otsikon Kukkapurkkikomppania. Amppelit tein itse, osan vain solmimalla ja osan kokonaan virkkaamalla, jotta sain turkoosit muoviruukut naamioitua. Ja kukkien päättäminen helpottui, kun sai valita monta pikkukukkaa kalliiden jättikukkien sijaan! (Tosin nyt kuvanottohetkellä pari purkkia on elvytyshoidossa. Ja jos vaikka paahde olisikin tehnyt tehtävänsä, ei sekään ole iso menetys. Vaihtelu virkistää ja sitä komppaniaan on helppo järjestää.)

Terassin pöydän kansi on risa ja nuhjuinen. Koska en löytänyt tyylikästä vahaliinaa, ostin sitten keltaruusuisen raikastuksen. Kaukaa se näyttää "vain vaalealta", läheltä överin pirteältä, jopa levottomalta. Keltaisten krysanteemien kanssa ihanan valoisa hässäkkä.

Tänään on ollut niin kuuma, etten ole saattanut terassilla juuri oleilla. Pitkään puntaroimani keväthankinta, riippukorituoli talon seinustasta jatkuvalle varjoisalle terassille onkin ollut jymymenestys. Ja mikä parasta, vaikkei kuumalla aurinkoterassilla pystyisikään olemaan, voi varjon puolelta riipputuolista ihailla näkymää kukkaterassille tai sen ohi metsään. Tänä kesänä aurinkoterassin ja varjoterassin välille tehty liuskekivilaatoitus on lisännyt käyttöastetta, -mukavuutta  ja monipuolista olemista vielä moninkertaisesti! Tämä näkymä on ollut samalla rauhoittava ja rentouttava, myös vähän sykähdyttävä: tämä on minun ja meidän, me ollaan tämä tehty ja ansaittu. Tämä on meidän näköinen piha. Minä olen aikuinen. Minä olen niin lomalla.

Kamalia ja ihania ääniä

Olen herkkä äänille. Inhoan ruokailuääniä ja korvani ovat suorastaan kipuherkät melulle ja koville, teräville äänille. Hälinästä en pysty poimimaan edes läheltä puhuttua puhetta ja tulen levottomaksi, jos on liian monta äänilähdettä samassa tilassa. Puhumattakaan lasten kiljumisesta ja riitelystä, joka äkkiä iskee suoraan kiukkusuoneen. Äänet vievät jotenkin liian monta kaistaa informaation käsittelyyn tarkoitetusta kapasiteetista. En pysty suodattamaan pois turhia, varsinkaan jos olen väsynyt. En erityisesti nauti edes musiikin kuuntelusta. Myös tinnitys on tuttu kaveri. Kuulemiseen liittyvät asiat kiristävät hermojani päivän aikana kymmeniä kertoja. Olen joskus vähän leikilläni sanonut, että voisin mielihyvin tulla vaikka kuuroksi.

Mutta tässä, kun istun takapihalla lempiäänimaisemassani, en voi kuin toivoa, ettei korkeampi voima toteuta varomatonta toivomustani. En tiedä mitään yhtä rentouttavaa, kuin moniääninen linnunlaulu. Istun hiljaa paikoillani ja sulaudun osaksi luontoa. Ymmärrän, että vaikken näe ketään, on joka puolella sirkuttajia. Olen halunnut opetella tunnistamaan laulusta muitakin, kuin talitiaisen ja peipon. Jo pari uutta laulua olen tänä kesänä oppinut. Ja nyt, kun tässä istun metsänreunuksella tuolissani, osaan pelkästään äänten perusteella kertoa, että ympärilläni häärii peippo, talitiainen, kirjosieppo ja punatulkku. Kirjosieppo on rallatellut saman kuusen latvassa jo kaksi päivää. Tunnistan äänestä, milloin takanani lentää punatulkku: siitä kuuluu voimakasta räpyttelyä, ja sitten se alkaa sotkea talvelta jääneitä siemeniä selkäni takana pitkin terassia. Joku pieniääninen piipittäjä käy lähellä toistuvasti, mutta sitä en vielä äänestä tunnista, ja näköhavaintoa en ole onnistunut tekemään. (Korvaongelmisani varmaankin johtuen mun on vaikea hahmottaa, mistä suunnasta äänet tulevat.) Mustarastaalla on soolo aina iltaisin. Oravakin on lähistöllä, luulen, sillä pikkulinnut aloittivat ensin syvemmällä metsässä ja sitten lähempänä pihaamme terävät varoitushuudot.

En itsekään ymmärrä, miten voi ihminen saada niin paljon iloa pikkulinnuista ja niiden seuraamisesta. Luonnon lukemisesta ja ymmärtämisestä. Ja miten voi arviointistressit ja itsesäälit unohtua niin välittömästi, kun tähän metsänreunan tuoliin istahtaa. Niin että ei sittenkään, en minä ehkä haluakaan tulla kuuroksi.

Malja teille, metsäni ja lintulemmikkini.

(Teksti kirjoitettu ja malja nostettu eilen. Tänään keskitytään jo työviikkoon. ;D)

Kukkia, viherkasveja, perunamaata, mansikoita...

Työ on imaissut taas 110 % voimavaroistani, ja kotona olen ollut vain rähisevä haamu. Tällaista se toukokuu on. Kursin arviointeja kasaan vimmalla päästäkseni sitten pikkuhiljaa rauhoittumaan kohti kesää.

Tänä keväänä on tapahtunut jotain outoa verrattuna aikaisempiin keväisiini: oon haalinut kukkia. Hirveä hinku ja kyvyttömyys vastustaa kiusauksia. Näistä kotimme kukkapenkeistä en edelleenkään ole saanut otetta ja ärsyynnyn, kun pitäisi ylläpitää toisen aloittamaa puutarhaa ymmärtämättä mistään kunnolla mitään. Niinpä olen innostunut pienempien kukkimisyksiköiden laittamisesta. Penkkien sijaan olen istutellut kukkia ruukkuihin ja kylvänyt laatikoihin. Pienimuotoisempaa ja hallitumpaa. Sen lisäksi kannan melkein joka kauppareissulta myös viherkasveja kotiin. Mr Piilläkin on kasvihinku, ja hän laittelee kasvimaalaatikkoja. Esikoinen taas istutteli kasvimaalta ylijääneet mansikat minkä minkäkinlaiseen purkkiin. Hänellä on kuulemma mansikkahinku. Tovin saa vielä odottaa. Tytöistä toinen sen sijaan kantoi sisälle taikinakulhollisen löllöä savikuraa lätsittäväksi pitkin lattioita ja äidin tavaroita, ja toinen haluaa välttämättä ja salaa ulkoilla jo liki nakuna. Kun on muka kesä. Hinkunsa kullakin.

Tänä keväänä olen myös monesti pysähtynyt hiirenkorvien, keittiön pöydällä kukkivan orkidean ja omenapuun nuppujen äärelle ja miettinyt ruotsinkielen sanaa "blomma". Se on jostain syystä niin ihana. Suomenkielinen "kukkia" on aika terävä ja reipas tapahtuma, jonka taustamusiikkina voisi olla jotain "plop, plop, plop-plop-plop"-tyylistä. Sen sijaan "blomma" on sellaista täyteläistä, kokonaisvaltaisen pullahtavaa ja taiteellista, jota pitäisi säestää vähintään sinfoniaorkesterin kanssa. Ihana sana. Omenapuukin jo melkein blommar. Kesä, loma, lepo ja rauha on melkein täällä! Kunde jag blomma också? (Onko se ruotsia, tuollaisena se tuli mieleen? Kanske-sanan olisin johonkin väliin halunnut myös sijoittaa, mutta siihen en suomenkielen vapaata sanajärjestystä armollisuudessaan rakastavana kyennyt.)

Pelargonioita ja alppiruusua valvoo rakas karhurouva, jonka naama on vähän haljennut.
Täysin sattumalta ja varsin koomisesti hän on tätini täyskaima,
kun lapset nimesivät sen tädistäni tietämättä.

Nähdään taas, toivottavasti vähän viimeaikaista useammin, kun kesä koittaa!

Hiihtoloma - olemista ja menemistä

Hiihtoloma loppuu muutaman tunnin kuluttua. Loma oli hyvä, vaikka töihinpaluu tuntuukin vähän mahdottomalta. Mutta eiköhän se taas iloksi muutu. Tai jos ei nyt iloksi, niin ainakin ookooksi.

Lomasuunnitelmia ei lyöty etukäteen lukkoon, vaan toivelistalta tehtiin päivä kerrallaan asioita. Ensin reissattiin Tampereelle kummipojan synttäreille. Jäätiin yöksi hotelliin ja seuraavana päivänä jakauduttiin intressien mukaan Vapriikkiin ja Muumimuseoon. Loppupäivä käveltiin kilometrikaupalla sikin sokin pitkin kauppakeskusta. Muita lasten lomatoiveita oli mökkeily, laskettelu ja Tropiclandia, ja kaikki onnistuttiin toteuttamaan. Oma toiveeni oli Äidin Oma Hiljaisuuspäivä, ja sen sain, kun muut lähtivät mummolaan päiväksi. Näiden lisäksi saimme myös yhtenä päivänä vieraita ja yhden kokonaan tyhjän lötköttelykotipäivän.

Tuntuu, kuin lomapäiviä olisi ollut paljon enemmän, kuin miltä kalenterin perusteella näyttää. Ollaan rentouduttu kunnolla, ja näistä tekemisistämme huolimatta oltu varsinkin iltoja paljon kotona. Ollaan katseltu leffoja, myös mr Piin kanssa kaksin, pelleilty koko porukalla ja toki riideltykin. Saunottu, juteltu paljon, tehty käsitöitä ja itse oon fiilistellyt viinilasillinen kädessä sitä, että myöhään venyvä ilta ei hetkauta mitään. Lapsille sain askarreltua vihdoin ja viimein kellon, joka näyttää 7-8 välillä hiljaisuutta ja sektorin muuttuessa vihreäksi on vasta ok ruveta kolistelemaan ja pukemaan ja pyytelemään aamupaloja. Jopa pienin on hiippaillut meidän huoneeseen sanomaan, että "Kello on nyt keltainen, voiko mennä kattomaan ohlelmaa?" Ja sitten on omatoimisesti mennyt. Kolinaa ja säätämistä on alkanut kuulua vasta sinivihreään aikaan. Ihmeesti on helpottanut meidän aamuja tämä! Eli kyllä, lomalla tuli nukuttuakin ihan hyvin, mitä nyt vähän aloin nähdä stressipainajaisia loppulomasta.

En mahda mitään sille, että loppukevät tuntuu niin pitkältä sukellukselta, etten millään ehkä selviä loppuun asti tällä nyt keuhkoihin vetämälläni hapella. Pääsiäisenä luulen saavani hengähtää nopeasti, mutta vähän epäilen, että kuinkakohan käy ja mihin rahkeeni riittävät... Veikkaan, että aika menee oikeasti ihan hullun nopeasti ja happi loppuu yhtä huomaamatta. Joten ei muuta kuin keuhkot täyteen ilmaa ja menoksi: --------!!!!

Valkoista pintaan - sisällä ja pihalla

Lumikaaos ja tapettikaaos. Ensimmäisestä piti selviytyä itse. Jälkimmäisen ulkoistimme. Meillä siis remppaillaan keittiön ja olohuoneen pintoja. Tapetit olivat menettäneet värinsä (mistä en ollut pelkästään pahoillani) ja repsottivat jo monesta paikkaa. Tilalle saan valkoista maalia. Ihanaa. Tylsää, ja ihanaa.

Vielä on homma kesken. Periaatteessa inhoan keskeneräisyyttä, mutta toisaalta, kun hommasta huolehtii maksettu työmies, ei keskeneräisyyskään niin paljoa haittaa.

Outoa, että vaikka pahimmat pakkaset jo taittuivat, on nyt iskenyt järjettömän hytinän ja palelun aika. Viime yönä nukuin lämmittimet sukkien sisällä, ja silti meinasi jalkapohjat krampata. Yngh. En suuntaa katsettani kesään, se tuntuu näistä kinoksista käsin niin toivottomalta. Suuntaan katseeni valoisiin aamuihin. Laskelmieni mukaan saan hiihtoloman jälkeen taas herätä valoisaan aikaan. Wohoo! Palelusta aion pelastaa itseni tänään menemällä seuraavaksi niin kuumaan suihkuun, että veri kihisee pitkään. Jos ei nyt toukokuuhun asti, niin edes aamuyöhön, kiitos.

Kissapetohavainto takametsässä

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt. Jonkin aikaa jo aavistelin, että se olisi väistämätöntä, mutta silti se, että se tuli näin varoittamatta ja äkkiä, yllätti.

Nimittäin ompelin kaappiini jo vuosia sitten päätyneestä äidin vanhasta pantterikankaasta mekon itselleni. Ja olen käyttänyt sitä julkisesti moneen kertaan, vaikka lupasin itselleni, etten... Etten ompelisi ja etten käyttäisi. Mutta oi kyllä, riittaväisänen minussa hihkuu riemua.

Kuvat otin tinttiterapiaistunnon aikana takametsässä. Itselaukaisijalla puolukkapuskasta, mikä selittää päättömyyden ja oudosti ajoitetut poseeraukset. (Viisi sekuntia ja korolliset saappaat mättäillä...) Uskomaton metsä, minun Taikametsäni. Niin kotoisa käpytikan nakutus ja jäisissä puissa rapistelevat, koko ajan lähemmäs uskaltavat tiaiset. Kuvittelin jo päässäni, kuinka istahtavat kohta olkapäälle ja saan kuiskailla niille kuulumiseni. Eivät istahtaneet, ja korvat alkoivat jäätyä, mutta ei se mitään. Hoiduin silti vähän aikasempaa seesteisemmäksi.

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Kuinka mulle käy arjessa?

Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.

Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.

Sopeutumista lattiaan ja käsipyyhkeisiin.

Ensimmäinen sopeutumispäivä kotona leirin jälkeen on sujunut väsyä lukuun ottamatta hyvin. Oltiin siis kotona vasta puolen yön jälkeen, ja puhtaisiin lakanoihin ei tehnyt mieli mennä ennen saunaa ja jalkojen kuuraamista. Eli myöhään meni nukkumaan pääsemisen kanssa. Onneksemme lapset nukkuivat tänä aamuna kymmeneen!

Jo reilun viikon metsäilyn jälkeen sitä näkee maailmaa taas vähän eri tavoin. Oma koti tuntuu valtavan suurelta ja puhtaalta. Havunneulasia ja hiekkaa kun on kuitenkin huomattavan paljon vähemmän kodin, kuin metsän lattialla. Kun astuttiin yöllä sisään kotiin, hyssyttelin riemusta hihkuvia lapsia hiljaisemmiksi, jottei naapurit heräisi... Unohdin, että meillä on seinät ja monta metriä tonttia joka suuntaan. Lasten mielestä kotona tuoksui ihanalta. Lättytaikinalta ja Faarilta. (Jonka todettiin käyneen tuomassa esikoiselle myöhästyneenä synttärilahjana boksillisen nauloja. Todettiin siis ensin naulat, mutta pienin kai luuli meidän haistavan käynnin, ja yhtyi luulemaansa tarinaan sujuvasti ja toisteli Faarin hajua moneen kertaan.)

Kuopuksen oli vaikea sopeutua juomaan janojuomaa mukista. Yölläkin olisi pitänyt saada nuhjuinen juomapullo käteen, ja innottomuuteni lähteä sitä etsimään aiheutti yöllisen pimahduksen pyytäjässä. Itseä hämmensi yöllä oudot äänet, kuten ilmalämpöpumppu (oih, häntä oli ikävä) ja leiripyykkiä pyörittävä pesukone. Tutuksi käyneiden äänien puuttuminen häiritsi myös, kuten itkevät naapurin vauvat, etäinen popinjytke ja biletyskiljahdukset, joutsenen (tai jonkun muun ison linnun) aamuhuudot ja bajamajan tyhjennykset kello 6 joka aamu.

Kotimatkalla käytiin lasten toiveesta (!) Ikeassa syömässä. Ensimmäinen posliinivessakäynti sujui muuten hurmoksessa hyvin, mutta vielä liukuportaissa heiluttelin märkiä käsiäni ja harmittelin, kun en voi hetkeen koskea mihinkään. Äkkiäpä sitä unohtaa käsienkuivausvälineiden olemassaolon. Vähän päätettiin siinä syömisen jälkeen kurkata huonekalunäyttelyn puolellekin. (!?!) Muka silleen nopeasti. Juostiin esikoisen kanssa täsmänä tsekkaamaan pari juttua. Sohvatyynyjen kohdalla kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni kaupan kovaäänisestä oman lapseni nimen. Odotteli kuulemma vaatekaappiosastolla. Ei sitten ollutkaan iskän kanssa hän. Oli kuulemma mennyt piiloon, "melkein vähän itkenyt"  ja tullut löydetyksi sivullisen toimesta. Raukka, sydäntä särki jo nyt, saati sitten, kun vielä pian poltti kätensä kuumalla teevedellä. No, hoidin häntä erityishellästi, vaikka huomasin, ettei käsiin oikeasti edes enää sattunut.

Juttuni käyvät uskomattomiksi viimeistään nyt, kun kerron, että ostettiin tietenkin täyteen tupattuun autoon sohva (!). Odotin kyllä kaupan puolesta konfettisadetta parkkipaikalle tai vähintään vastapäisestä autosta tilannetta seuranneilta aplodeja, kun sain laatikon ja kaikki sen tieltä purkamani kamat lopulta takaisin autoon. Jouduin tyytymään omaan riemutanssiin.

Tänään on siis paitsi pesty 4 koneellista leirihiekkaa ja säkillinen kenkiä, myös koottu söpö iltasatusohva. Hyvä me. Ja mikä parasta, tunne on ennakko-odotuksista poiketen, että "vielä on kesää jäljellä". Lomamoodi pysyy vielä. Keho ja pää rauhoittuu pyykinpesun lomassa paremmin terassilla, kuin sohvalla, ja tuuli tuntuu iholla erilaiselta, kuin ennen leiriä. Menee jotenkin tunteisiin ja saa pysähymään ja kuuntelemaan. On olo, kuin olisin yhtä luonnon, sään ja jonkin ison, ajattoman kanssa. Puheissa pyörii tulevat telttaretket ja partioaiheiset visiot. Metsäily tekee hyvää(kin).

Tässä kuvassa näkyy meidän leirikoti (teltta), alakerran olohuone (alempi riippumatto), vierashuone (kassissa roikkuva ilmatuoli), vaatekaappi (lenkkinaru), ilmastointilaite (märkä huivi päässä) ja naapuri. Näiden jälkeen 160 neliötä asuintilaa tuntuu aika paljolta...

Kotimatkan ekat ajatukset

Tulossa ollaan, koti! Autossa leijuu hiekka ja bajamajan lemu. Ilmastointi tarjoaa iholle ensimmäistä kertaa yli viikkoon alle 20 asteen lämpötilaa (jollei paria kylmää leirisuihkua lasketa). Päällä on ainoat puhtaat hellevaatteet, jotka nyt sivistyksen pariin palatessa tuntuvat hetki hetkeltä likaisemmilta ja epäsopivammilta. (Leirillä rintsikkatoppi ja housut oli ihan kelpo vaatekerta.) Uudet ystävät on moikattu ja kirjeenvaihdosta sovittu. Pää onneksi liian takussa työmietteille, jotka ajoittain kokeilevat pyrkiä mieleen. Hieno leiri. Viihdyimme ja nautimme. Kilahtelimme tosin reilusti myös. Sääolosuhteiltaan oli ikimuistoisen äärimmäistä, mikä partiomuistoja kerätessä vaikuttaa olevan aina plussaa. Kuvia ja tunnelmia mahdollisesti lisää tuonnempana.

Ja niin: 0 ja 8. Ampiaisenpistojen ja leiriöiden määrä.

Viittä vaille valmis reissuun.

Onpas ollut työntäyteisiä viimepäivät. Erinäisistä syistä (synttärit, lomaviipotukset, laiskuus) leirille pakkaaminen jäi tosiaan ihan viimeisille päiville. Eilen ja tänään on paitsi koottu kamat, hankittu uutta välineistöä aina kumppareista kuppeihin ja pakattu autoa, niin myös valmisteltu kotia sellaiseksi, että tänne on kiva palata takaisin. Mankelointiurakkaa, villasukkien päättelyä, yhden villatakkipostauksen valmistelua julkaisuvalmiiksi, siivoamista, puhelimen muistikortin tyhjäämistä ja pihasekamelskan taltuttamista. Huomenna pitäisi vielä kastella kukat, letittää tukat ja saisko tähän rimmaamaan vielä sukat? Tai Jukat? En jaksa yrittää. Väsynyttä on ollut. Aikuisten jännitys ja urakkauupumus yhdistettynä lasten jännitykseen (eli kiukutteluun) ja energiaan vaatisi sen varoitusmerkin "räjähtävä". Mutta nyt kaikki on kasassa. Sitä paitsi ihan hyvin ehdittiin tänään käydä taas uimassakin:

Ryöväreille tiedoksi, että taloa pidetään kyllä silmällä. Eikä meiltä mitään rikkauksia löydy. Nähdään ja kuullaan monen päivän päästä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan!

Kesäpäiviä veden äärellä

Me, kuten somen ja livehavaintojen perusteella kaikki muutkin, olemme nauttineet kesäpäivistä täysillä. Ollaan käyty uimassa välillä montakin kertaa päivässä, saatu rusketusraitoja ja syöty vähän jotakin aina jossakin kohtaa päivää. Ruoka-ajoista ja -ympyröistä viis. Ollaan tehty jopa rantaleluhankintoja. Uimavesi on ollut paikasta riippuen joko lämmintä tai käsittämättömän ja ennenkokemattoman lämmintä. Kyllä kelpaa tämmöistä kesää elellä!

Näiden hommien lomassa ollaan kirjoitettu muistilistoja, kääritty makuupusseja ja telttaa, pesty vaatteita kolmen eri sääskenaarion mukaisesti, pakattu laatikoittain kamaa, tehty hankintoja ja herätty yöllä miettimään, mitä VOI tapahtua, jos esim. päälle osuu raju ukkosmyrsky. Sunnuntaina mennään metsään. Ja toivotaan, että kaikki sujuu hyvin, ja että vältyttäisiin liialta kuumuudelta, liialta kastumiselta ja mielellään vaikka ihan kokonaan hyttystä isompien ötököiden hyökkäyksiltä ja kaikenmaailmankauhukuvilta, joita kyllä halutessani (väsyessäni) osaan pitkän listan keksiä.