Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?

Tunnekirjoa hämyisessä putiikissa unikaupungin laidalla

Täytyy taas pitkästä aikaa koittaa purkaa unta tekstiksi, jos löytyisi sieltä pointtia. Pelkällä ääneen selittämällä en päässyt sieluni syövereistä jyvälle.

Ensinnäkin olin kaupassa, pikkuputiikissa. Olen ollut sellaisissa vastaavanlaisissa unissani ennenkin: Seinät lähellä, pieniä ikkunoita korkealla, lämmintä pölyn läpi siivilöityvää valoa. Nämä kaupat  on olleet aina eri paikoissa kyllä, ja fiilikset olleet seurasta riippuen vähän eri sävyisiä. Nyt kiertelin jonkin vanhan kaupungin putiikkeja. Se on mulle tuttu kaupunki unista, ei mikään olemassa oleva kuitenkaan. Siellä on soma keltainen puukirkko kukkulalla, vanhaa, aurinkoista puutaloaluetta putiikkeineen siitä kirkolta yhdelle sivulle päin ja harmaata, loskaista, öistä prismaa toisella suunnalla.

No, kuitenkin. Olin lämminvaloisessa ruskeaseinäisessä vaatekaupassa. Nappasin ensitöikseni hyllystä oranssin nahkatakin kokoa M. Aattelin ihanaksi ja halusin poikkeuksellisesti tehdä onnellisuuksissani nopean päätöksen. Vein sen ja jotain asusteita kassalle ja jatkoin shoppailua. Maksoinkin kai jo, vaikken edes katsonut hintoja.

Vasta sitten löysin kivempiakin takkeja. Mustia ja ruskeita, ajattomampia. Sovitin ja tajusin kaupan koot aika suuriksi. Myös sen sovittamatta ostamani oranssin takin täytyi olla suuri. Muutenkin musta näytti paremmalta, ja sen hinta aiemman 179:n sijaan oli 99. Aloin häärätä, että mitäs nyt tekisin ja sovittelisin ja ostaisin ja saako edelliset kaupat peruttua. Olin yhä innoissani. Kunnes tajusin ystävällisen, ylvään ja vähän pelottavan myyjän yrittäneen sulkea liikettä jo pidemmän aikaa. Kello oli 17:20. Noloa. Tiesin, että päätöksentekokykyni lopahtaisi nolostumisen ja kiireen takia, mutten kehtaisi enää tyhjin käsinkään lähteä. Paineita.

En muista, sainko lopulta mitään matkaani, mutta tunneskaala unessa oli seuraava:

Kutkuttavaa innostusta ja kevyttä iloa, yhtäkkistä heittäytymistä, muidenkin vaihtoehtojen pohdintaa, perääntymistä, epävarmuutta (ja silti yhä samaa uuden äärellä olemisen kutkutusta) ja äkkiä lopulta kauhea nolostuminen ja tilanteen lopahtaminen.

Tunteet olivat niin eläviä, että niiden on pakko kertoa jostain todellisesta. En vain keksi vielä, mistä. En, vaikka kirjoitin. Silloin kaikki yleensä muuttuu itsestäänselväksi.

Palaan tänne kertomaan, jos keksin.
Tai kertokaa te, jos luette sieluani mua paremmin!

Pulppuilen tänne vähän

Nyt on hirveä hinku kirjoittaa. Päivittää muka kaikki, ja valmiiksi tietää, ettei sormet tule pysymään mukana. Pulppuaa niin holtittomasti, enkä hahmota kerrottavalleni mitään punaista lankaa ja rakennetta.

Työhön paluu sairasloman jälkeen sujui kohtuullisen hyvin. Tuntuu, että ehdin toeta jotenkin jaloilleni. Mielen lisäksi sain sairasloman ajaksi myös fyysistä sairastettavaa, enkä siltä osin ole kunnossa vieläkään. On tuntunut hengästyttävältä ajatus, että työ on tällä hetkellä kuormittavaa, perhe-elämä on kuormittavaa (uhmaikä ja erityisesti sen mukanaan tuomat sietämättömät nukahtamiskaaokset ja minun oman väsyni vaikutukset muun perheen hyvinvointiin) ja terveyshuoletkin kuormittavat. Ja näiden lisäksi vielä tosiaan elämän muita kriisejä on puskenut lupaa kysymättä päälle. Sairasloma oli hengenpelastaja ja selviydyn varmastikin jouluun asti ladatuilla akuillani.

Mutta kovilla kierroksilla menen, ja pitääkin mennä, että tulee valmista. Töissä on ruuhkaviikot, ja rumbaan tulee muuttuvia osasia jatkuvasti. Joulujuhlaa, sen harjoittelemista, muutoksia ja muuttoja, arviointia, kokeita, vihkon- ja kirjantarkistuksia, joulunaluslevottomuutta, kirittäviä sisältöjä ja muuta hömppää ja humppaa.

Unetkaan eivät mua viisaammaksi tee, kun mulla ei ole aikaa miettiä niitä tarkemmin. On ollut hukattu lapsi, irti pureskeltu kieli (ruma ja ruskea sellainen), tuntemattoman lapsen irtopää kangaskassissa ja huoli päättömästä vartalosta jossakin, rikkinäiset silmälasit ja mitä vielä. Taloja, mäkiä, matkustajalentokoneen harjoituslentoja.

Tosielämän kohokohtia on ollut Miukun ja Keskisiskon kanssa tavatut Mimi ja Kuku, ja äidin kanssa koettu Juha Tapion keikka. En ole itse ollut koskaan kovin kova fanittaja. Tykkäsin teininäkin niistä bändeistä, joita sisko tai kaverit fanittivat. Tämän hetken fanituksen kohteet poimin siis tyttäriltäni ja äidiltäni. Molemmat konsertit ja kohtaamiset olivat hoitavia ja ilostuttavia. Ja mr Piin kanssa vietetty ammattiyhdistyksen pikkujoulukin oli kiva. Ja se on tehnyt mulle kivan joulukalenterin, jossa saan yllätyksiä joka päivä. Ja sekin on hauskaa, että Keskisiskolta irtosi ensimmäinen hammas ja se, että minä ostin hulvattoman hulmuhihaisen kukkapaidan! Se on mulla tuossa alla olevassa kuvassa, jonka olen ottanut Mäkkärin vessassa Juha Tapion konsertin jälkeen.

Elämä pulppuaa ja rönsyilee. Ja välillä itkettää ihan holtittomasti. Mutta näillä mennään. Joulu tulee vaivihkaa ja vähän silloin tällöin halaa, kun kohtaillaan oviaukossa tai illansuussa.

Jatketaan toiste, kun löytyy pätkä sopivaa punaista lankaa seurattavaksi. Moikkelis.

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.

Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)

Arki oli armollinen - sunnuntai ei

Arki oli ihan armollinen. Töissä sujui hyvin ja pärjäsin paremmin, kuin olin odottanut. Sunnuntai on armottomampi. Mieli seilaa ja väsyy eri tavalla, kuin arkena. Suru tulee liki. Yöllä ajoin unissani järjetöntä vuoristoradalta näyttävää kapeaa tietä ylös autolla tietäen, etten voi hidastaa, tai kaikille kyydissä oleville käy huonosti. Vauhti loppuisi kesken ja kaaduttaisiin selälleen. Ylämäkeä seuranneen alamäenkin uskalsin vielä rohkeasti ajaa, mutta sitten piti pysähtyä tien varteen jälkipanikoimaan.

Jos jotain kuitenkin tässäkin sunnuntaissa oli ihanaa, niin se, että sai nukkua siihen asti, että aamuaurinko kuikuili seinälle valoisia laikkuja. Siinä vaiheessa kuvassa näkyvistä möröistä pienempi oli jo toennut aamuyökiukuistaan ja laukkaisi iloissaan halimaan äitiä ja isää.

Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.

Pelastussuunnitelma kaamokseen

Arki on ollut kauhean kiireistä. Se käy välillä voimille. Viimeyönä näin unta, että autolla ajaessa syttyi yhtäkkiä akun merkkivalo. Olin vähän hämilläni, kun en ollut koskaan kuullut, että akku voisi kesken ajon tyhjetä. No, auto alkoi äkki hiipua ja oli pakko kaartaa bussipysäkille tuumaamaan. Päivän mittaan tajusin, että juuri noin arjessani vähän on käymässä. Virta on loppumassa vähän yllättäen. Autoon oli tosin unessa tullut jokin isompi vika, mistä tyhjeneminen loppui. Sen osan tuosta unesta en tietenkään toivo tarkoittavan mitään... Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin syksyn aikana ollut tyytyväinen itseeni ja siihen, että "autoni" kulkee päivittäin ja kilometrejä kertyy. Saan aikaiseksi ja arki on mielekästä ja palkitsevaa.

Mutta jännitän talvea. Oon kokoillut itselleni pelastussuunnitelmaa pimeän ja kylmyyden varalle. Oon vahvasti kaamossynkkyyteen taipuvainen. Inhoan syvästi sitä, että koko ajan on kylmää ja pimeää. Tulen entistä saamattomammaksi ja lamaantuneemmaksi. Virtani loppuu heti, kun aurinko painuu puiden taakse. Ja kun varpaita paleltaa, nousee hartiatkin korviin, ja siitähän seuraa lopulta päänsärky.

Selviytymiskeinoiksi olen koonnut itselleni seuraavia asioita:

Kaikki hyggeily, viltit ja kuumat juomat on hyvä alku. Onnellisuutta ja lämpöisyyttä lisäävät villasukat ja villatakit (joita kyllä täytyy varmasti muutama uusi ostaa ja muutama vanha laittaa kiertoon). Olen myös kerännyt mieleeni listaa kiinnostavista telkkariohjelmista, joista muutamaa olisi kiva seurata vaikka lasten kanssa kainalokkain. Sain myös pelastussuunnitelmaani ehdotuksia uudesta harrastuksesta ja etelänmatkasta, joista kyllä molemmat varmasti toimisivat kaamosmasennuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa oikein hyvin, laitoin nekin korvan taakse.

Yhden mahtavan jutun keksin myös, jonka ehdottomasti haluan ja toivon voivani toteuttaa: Ostopalveluna kodin siivous esimerkiksi kerran kuussa. Jo ajatus saa hymyilemään ja huokaisemaan helpotuksesta! Sotku ja lika lisäävät stressiä, ja pimeän aikaan on niin vaikea ryhtyä  mihinkään (varsinkaan niin epämukavaan, kuin siivoukseen). Joten miksipä en maksaisi jollekin, joka mielellään sen tekisi kotonamme päiväsaikaan! (Ja nyt vastaanotan vinkkejä luotettavista paikallisista firmoista.)

Toinen, mitä olen miettinyt, on oman yksityisen hyggenurkkauksen tekeminen esimerkiksi makkariimme, jossa villasukkanyssykkänyhväilyäni voisin toteuttaa. Nimittäin olohuoneemme on aika usein varattu ja hirveä tarpeeni tankata meluisten työpäivien jälkeen yksityisyyttä, ääriviivojani ja hiljaisuutta ei aina pääse sohvan nurkassa täyttymään.

Hassua, miten tällaisten suunnitteleminenkin hymyilyttää. Harvoin talven odotukseen liittyy mitään positiivista. Kesällä, kun ostin terassille hämäräkytkimellä toimivat valaisimet, oli jokin syy odottaa syksyn pimeneviä iltoja. Nyt, kun illat sitten pimenevät, toimii viidestä valaisimesta enää kaksi... Ilahduttavat nekin tietenkin, mutta vähemmän, kuin olin toivonut. Siksikään ei siis haittaa, vaikka auttaisitte mua vielä kokoamaan talvivarastooni lisää viihdykettä ja odotettavaa.

Kuvituskuvassa en oikeasti tee tätä pelastussuunnitelmaa, vaan kirjoittelen partio- ja työjuttuja. Istun myös autossa, mr Piin kyydissä, joten kuva tukee myös päivän puheenaiheista ensimmäistä, automatkailua. Onneksi pääsen toisen kyytiin silloin, kun itseltä loppuu akku tai muuten kulkupeli hajoaa.

Rönsyilyä, vaahtosammuttimia ja yölintujen laulua

Onpa levoton olo. Oikein ihmetyttää. Jäin mielestäni niin hyvässä kondiksessa kesälomalle, ja sain lomamoodistakin kiinni aika kivasti! Nyt kuitenkin on alkanut mieli mennä ylikierroksilla. Luulen, että se liittyy kontrastiin, joka on tämänhetkisellä arjella ja kuluneella vuodella, jolloin paahdoin töissä pitkää ja runsashommaista päivää. Nyt voisin helposti olla koko päivän melkein tekemättä mitään. Mies tykkää hoitaa ruokahommia ja lapset viihtyvät ja pärjäävät tosi kivasti omissa puuhissaan. Itse kuljen vähän levottomana ja silti lopen uupuneena ympäri taloa etsien hommia ja tekosyitä niiden tekemättä jättämiselle.

Öistä on tullut huonoja. Osin johtuu varmasti tuosta pienimmäisen kuivaksi oppimiseen liittyvästä yösekoilusta, jota jo valmiiksi illalla odotan ja jännitän. Puolen yön aikoihin alan vilkuilla kelloa ja mikäli onnistun nukahtamaan ennen kiekumisia, säpsähtelen rasahduksiin ja jämähdän kuuntelemaan ulkoa kuuluvaa ulinaa. Uuttukyyhky? Sepelkyyhky? Joku pöllö? Joku muu? Nousen kurkkimaan ikkunasta. Ääni lakkaa, joten otus varmaan näkee mut, mutta minä en sitä. Menen sänkyyn, ja taas ääni kuuluu. Pidätän hengitystä, että kuulen kunnolla. Ääni on tuttu monelta yöltä. Kuuntelen youtubesta pari ääninäytettä ja selaan lintusivustoja ja keskustelupalstoja yöllä ääntelevistä linnuista. Ja metsäneläimistä toki muutenkin, kun siinä kivasti silmiin osuu hurjia kokemuksia huudoista metsässä. Itsekin mietin toissapäivänä, että mitenköhän hirvi ääntelee, kun metsästä kuului rauhallista rasahtelua ja hörähdys. Ajatus harhailee ja karkaa hallitsemattoman kauas. Mutta edelleen on siis yö, ja kuuntelen sitä lintua. Kirjoitan ylös: "Vuh, vuuh vuh. Vuh. Vuhvuh. Huhuilee matalemmalta ja verkkaisemmin, kuin videon kyyhkyt." Klikkailen auki pari lintukaraokevideota. Tosi hauskoja. Niistä saisi jonkun hauskan seurapelin aikaiseksi juhannukseksi. Yritän hiljaa laulaa mukana mustarastaan laulua. Heh, aika hauskaa. Kello on yli yksi, ja kai sitä voisi alkaa nukkua, kun muutkin näköjään nukkuvat... Herään toki pian uudelleen kuuntelemaan taloa, ja kappas, nyt se lapsikin sopivasti heräsi. Sinkoan pissattajaksi, sillä tämähän oli se tärkeä tehtävä, mitä olen koko yön odottanut. Siinä se pieni sekoili tovin pissa- ja yöhöpinäkiukkujen kanssa. Sain säädettyä kaiken niin, että itku ei yltynyt paniikiksi niin kuin useimmiten. Hyvä minä. Olo on kuitenkin jännittynyt, lapsen sängystä kuuluu vielä ajoittaista vingahtelua. En halua vielä nukahtaa, koska unesta on inhottavampi lähteä uudestaan hoitamaan lasta, kuin hereiltä. Peittoni alla alan miettiä lukutreenejä ensi syksyksi töihin. Pitäisinkö sellaisia tiistain viimeisellä vai toiseksi viimeisellä tunnilla? Kuinkas mulla olikaan siinä apukäsiä luvassa? Keiden kanssa kokeilisin minkäkin tyyppisiä tehtäviä? Mitä muut tekisivät sillä aikaa, ettei kukaan putoa tärkeiltä kärryiltä, mutta edettäisiin kuitenkin sopivaa tahtia? Joo, pitääkin ottaa kaikille sellaiset isot vihot, johon kootaan kivoja tekstejä, tehtäviä ja tsemppejä. Voi miten kivaa siitä tulee! Kaikki varmaan innostuvat tosi paljon lukemisesta! Äh, pakko ottaa puhelin vielä esiin, että saan kirjoitettua muistiin suunnitelmani ja ehkä saisin vihdoin taas nukuttuakin. Hampaita kiristää. Oon valvonut yli tunnin pissasekoilun jälkeen, kello on yli neljä. Tuntuu muuten vähän huonolta. Onkohan mulla rytmihäiriöitä? Apua, varmaankin on. Tai jotain muuta tosi vakavaa. Varmaan joku aivoinfarkti, sekin vois tuntua tämmöiseltä oudolta ensin. Hui, taidan kuolla tähän paikkaan, löytävät aamulla ruumiin sängystä. Menee vähän kesäloma perheellä pilalle.

No, järjen ääni minussa sentään oli vielä hereillä (yleensä häntä ei öisin näy eikä kuulu) ja sanoi höperölle mielelleni, että kuoleminen varmaan vaatisi vähän jotain isompia oireita, kuin valvotun yön mukanaan tuoma heikotus ja ahdistus. Mutta viimeistään nyt tiedän, että taidan olla minäkin aika loppuun kulunut työvuodesta. Ja vaikka ymmärrän ihmettelyt ja piikikkäät kuittailut opettajien pitkistä kesälomista, niin kyllä tässä todellakin tekee tiukkaa, että kesäloman saa riittämään palautumiseen. Työ on niin intensiivistä metatöineen ja ympärivuorokautista välittämistä, että sen tekemistä on vaikea lopettaa vielä juhannusta edeltävän viikon tiistaina klo 03:30. Pari yötä sitten näin unta, että yritin koulupäivän aikana selvittää isoa riitavyyhtiä, joka paisui koko ajan, mutta joka olisi vain tarvinnut aikaa läpikäymiseen. Mut haettiin siitä selvittelystä kesken kaiken vihaisina johonkin opettajien yhteiseen "tärkeään" juttuun, joka oli lopulta joku vitun tietovisailu, eikä mulle löytynyt edes omaa kynää. Kyselin, että kenen ryhmässä oon, ja kollegat oli sitä mieltä, että mee johonkin vaan, ei näitä vastauksia kukaan edes tarkista. Mutta hirveän tärkeää se osallistuminen oli, ja meni sen riidan selvittämisen edelle, siis paikalta puuttuvan ylemmän tahon mielestä. Mainittakoon vielä, että unen koulu ja ihmiset olivat täysin kuvitteellisia, mutta kaikki kyllä kuvasti hyvin sitä turhautumisen tunnetta, jonka vesotkikytpalaveritraportitlomakkeet aiheuttavat viedessään aikaa ja voimavaroja siltä kaikkein tärkeimmältä: kohtaamiselta.

Eli että stressaa nyt vähän, näin oudosti kesken leppoisan loman. Mutta tiedättekö, että jooga ihan oikeasti auttaa. Jo pari päivää pää ja keho on sitä selvin sanoin pyytänyt, ja kun tänään tarjosin itselleni tuokion venyttelyä, kuulostelua ja hengittelyä upealla rauhoittumispaikallani metsän ääressä (eli uudella ihanalla terassilla), kulki happi sisään ja ulos tasaisemmin ja olo oli monin tavoin itsetietoisempi ja -varmempi. Treeniä saaneiden jalkojen tutina tuntui kivalta vaihtelulta mielen tutinalle. Nyt pitää siis vain sammutella vaahtosammuttimella pieniäkin tulipalonalkuja, kuten eräs toinen uneni mulle kesäloman alussa kertoi. Eli ottaa vakavasti pienetkin väsähdykset ja hoitaa ne kerralla pois päiväjärjestyksestä, ettei liekit tartu kuivaan metsään ympärillä. Se ei ole liioittelua, vaan se on viisautta, vaikka unessa nolostelinkin käytettyäni kokonaisen vaahtosammuttimen pieneen roskispaloon.

Kylläpäs rönsyilee. Kappalejaotonta tajunnanvirtaa, jota en itsekään jaksa oikolukea. En pysty keskittymään.. En pysty lopettamaan... Pitäisikö vielä googlata niitä lintujen ääninäytteitä....?

Kainalopäiväunilla toinen edellisyön kukkujista nukkui ja toinen kiristeli poskilihaksiaan ajatustensa keskellä.

Pyöräilyuni

Hitusen on harvaa tämä bloggailu ollut viime aikoina.

Mutta jaanpa teille nyt edes kuulumiseni, jotka päättivät viime yönä unen muodossa tiivistyä seuraavasti: Osallistuin pyöräilykisaan. Sellaiseen urakkaan, johon en aikaisemmin olisi millään uskonut pystyväni. Kisassa testattiin sekä kestävyyttä, että pyöränhallintaa. Ylämäessä vauhti hyytyi, mutta huomasin, että muillakin hyytyy, ja talutin tyynesti rajuimmat kohdat. Tasapainoa ja näppäryyttä vaativassa taitonäyteosiossa kikkailin pyöräni kanssa niin, että yllätyin itsekin liki virheettömästä suorituksesta. Meinasin kyllä testata vielä uudestaan samaa osiota, mutta sitten iski väsy ja jalat hapoille, eikä tarkasta tekemisestä tullut enää mitään. Jatkoin siis baanalle suorittamaan kestävyysosioita loppuun.

Osallistuin, haastoin itseni ja uskoin itseeni. Ja pärjäsin siinä, missä muutkin! Eli niinpä, siinä tiivistetysti huhtikuun lopun kuulumiset, joiden tunnen kuvastavan erityisesti selviytymistäni tästä lukuvuodesta ja syksyisestä töihin paluusta. Hyvä uni, hyvä fiilis. Väsyineen kaikkineen. Ja vähän tekisi mieli testata maastopyöräilyä. Ohhoh, sitä tunnetta en kyllä entuudestaan tunnista ollenkaan.

Kesäajassa ja aamupakkasessa

Olipas sekava yö. Illasta jännitti, että oonhan mä nyt oikeaan aikaan menossa töihin. Pitkin yötä heräilin niissä ajatuksissa ja yhden lapsen pahojen unien merkeissä. Itse näin unta, että olin kampaajalla. Se värjäsi mun tukan violetilla ja sinisellä, leikkasi otsatukan ja polkkatukan. Viimeistelyä jouduin odottamaan yön yli kampaamotuolissa, kun kampaajan työpäivä päättyi siinä välissä. Omat lapseni olivat muuttuneet ankoiksi ja kanoiksi ja varoin herättämästä heitä, kun nukkuivat auton turvakaukaloissa. En enää tunnistanut, kuka oli kuka. Kesken varomisen heräsin itse herätyskelloon (siis oikeasti) ja takkuisena yritin lähteä töihin.

Ulkona oli pakkasta 26. Että oikein oli kesäaikaanheräämisfiilis. Raavittiin esikoisen kanssa auton sisälaseja 10 minuuttia, mutta kun ei siitä mitään tullut ja ekan tunnin alkuun oli enää neljä minuuttia aikaa, laitettiin vahinko kiertämään ja vaihdettiin itse sulampaan autoon. Ihan pääsi taas talvi yllättämään.

Luokassa oli vastassa kato. Melkein puolet oli poissa. Liekö siitä, vai omasta lyhyestä työviikosta johtuvaa, hujahti päivä pulkkaan rennossa vilauksessa. Nyt nyhjään peiton alla sohvalla ja odotan, että saisi mennä nukkumaan. (Niin, kun se hiusten leikkuu jäi vielä kesken.) Tai vaihtoehtoinen toive olisi, että NOSHin paketista tulisi saapumisilmoitus.

Keskiviikkona lähdetään Åreen pääsiäisen viettoon, jännää!

Hurja herätys

Aina kun luulee jollain lailla osaavansa (jopa pitkästymiseen asti) ennakoida puolikkaansa toimintaa, sitä saakin pahemman kerran yllättyä.

Viime yönä heräsin täydestä unesta touhukkaaseen letin kopelointiin. Mies kaivoi pääni alta hiuksia nyrkkiinsä. Ihan virkeänä ja tohkeissaan. Ensisäikähdykseeni vastasi tyynenä, että yrittää saada kaikki hiukset sieltä käteensä. Yritin koota adrenaliiniryöppyyn sekoittuneita unisia ajatuksiani. Että mitä *****? Tiivistettynä seuraavat viisi minuuttia etenivät näin:

- No ei kun piti kerätä noita hiuksia.

Ai miks?!!

- No kyllähän sä nyt tiedät! Kun... kun.. hehe.. no en mä nyt jaksa selittää.

Eiku nyt selität!! Mua pelottaa! Miksi sä naurat mulle?

- No siis... Noita... Eiku miten tää nyt on niin vaikee selittää? Hehe. Siis kun.. Kun... Öh... En nyt jaksa selittää.

Selitätpäs! Mulla tulee paniikki!!

- No ei ku kyllähän sullakin nyt on noita ollut. Noita... noita hiusten keräämis... kilpailuita.

Öö... Et taida olla hereillä?

- Oon mä, heheh, miten tää nyt on muka hankalaa? (Kyljen kääntäminen ja kuorsausta.)

Itse valvoin silmät lautasina puoli tuntia. Unisekopää jatkoi hihitellen uniaan viereisellä tyynyllä.

Pinnan alla, viileässä sylissä

Joissain elämänvaiheissa näen unia uimahalleista. Hypyistä syvään päähän ja kaikki äänet sulkevista ikuisuuden mittaisista autuaista sukellusmatkoista autioissa altaissa. Niissä unissa joskus loikkaan niin kevyesti hyppykorokkeelta, että lähdenkin leijailemaan hallin katon rajaan. Uiskentelen välillä ilmassa ja nautin kaiken helppoudesta.

Tänään käytiin perheen kanssa uimassa. Huoh. Kamalaa. Stressaavaa ja väsyttävää. Lopuksi piti kuitenkin päästä hyppäämään syvään päähän. En kehdannut mennä sille radalle, jolla unissani sukeltelen ja jolla oli unen oikea valaistus. Valitsin ihan vain tyhjimmän radan. Mutta siitä ja korvakivusta huolimatta oli puhdistavaa hetken verran katsoa maailmaa veden alta ja nauttia äänettomästä, viileästä sylistä.

Muilta osin reissu oli työläs. Huhhuh. Akkuni meni miinukselle jo automatkalla, saati allasosastolla. Ja tämän tosielämän kokemuksen lisäksi myös unissa on viime aikoina ollut niinkin positiivisia aiheita, kuin paskan oksentaminen. En tosin itse sitä tehnyt, vaan olin apuna jollekin (en omalle) lapsoselle, joka kärvisteli valtavan jännityksen tai huolen kourissa. Aina aiheesta puhuttaessa iski yökötys ja kauhu. Kannustin lopulta, että anna tulla vaan, ja sieltä sitten tuli pitkin mattoja ja lattioita. Ikävän näköistä settiä, ripulia ja isoja kuivia kokkareita. Siis oksentamalla. Yäk yäk. Ehdin myötähelpotuksesta (koska tiesin, että tämä auttaa sitä lasta) huolimatta miettiä, että tässäpä on kivasti mulla siivottavaa jälkikäteen.

Työhommia luulen miettiväni ja sitä, millaisena haluaisin työroolini nähdä. Vaikeissa tilanteissa tsemppaajana ja ikäviäkin asioita pelkäämättömänä. Toki omaankin tunnemaailmaan istuu jossain määrin ajatus epämukavien tunteiden ulospäästämisestä. Että se kuitenkin on tarpeen ja helpottaa. Jälkipyykistä huolimatta.

Äh, tätä tekstiä aloittaessa mietin vain viileää, raikasta, mynthonin väristä allasta, jonka ainoa liikahtelu syntyy mun pulahtaessa pinnan alle. Rauhallista unimaailmaa. Ja sitten jääkin suuhun paskakokkareiden maku ja tuntu. Hyvä minä. No, elämää.

Turvallisuudentunnetta unista

Tuskastelin tätä yhtä kurjaa tilannetta, mikä meillä on ja josta en tarkemmin voi tässä kertoa. Sisimpäni mielestä tällaisiin asioihin pitää reagoida paniikkikohtauksilla, mikä on Järjen Äänen mielestä aivan typerää. Olen kyllä pyristellyt melko onnistuneesti vastaan, mutta huonojakin päiviä on ollut.

Niinpä tilasin itselleni rauhoittavan unen nukkumaan mennessäni. Sain sellaisen. Olin ulkomaanreissulla, lapsen roolissa, vaikka omakin perhe oli mukana. Istuin auton kyydissä luottaen, että pääsen huolehtimatta perille. Isä hoiti passit, aikataulut, vuokra-autot ja kohteet. Rentouduin, oli hyvä mieli, nautin maisemista ja haaveilin lämpimästä merestä.

Seuraavana päivänä fiilistelin toteutunutta unitoivetta ja siinä vallinnutta turvallisuudentunnetta, ymmärtämättä kuitenkaan yhteyttä tarkemmin. Tilasin seuraavaksi yöksi uuden unen.

Tällä kertaa olin taas lapsi, pelkäsin erästä lapsuuden pelottavaa asiaa. Pääsin turvaan, kun istuin hiljaisessa, pimeässä elokuvateatterissa äidin ja tädin väliin. Unohdin uhan ja olin suojassa, vaikken edes kertonut vieruskavereilleni pelänneeni jotain. Myöhemmin lähdettiin kovalla vauhdilla köysihissillä korkeuksiin, ja olin yhä äidin ja tädin kainalossa. Hissin ampaistessa matkaan parkaisin kauhuissani "VITTU!!" vaikka eihän nyt äidin kuullen saisi.. Mutta kävikin niin, että äiti vinkaisi samoin. Oho.

Aamulla myhäilin taas ihanalle, rauhoittavalle unelle ja mietin, että turvallisuudentunnetta taidan kaivata. Vasta, kun aloin sanoittaa näitä unia tarkemmin, tajusin, että nämä kaksi unta eivät olekaan mulle lohduksi, vaan ihan oikeiksi ohjeiksi ja neuvoiksi, joita todellakin oon ollut vailla:

Näytä lapselle, että asia on hoidossa ja hallinnassa.

Ota viereen. Ei ole edes pakko puhua ja tietää.

Ja anna tilaa kurjille tunteille.  Älä tuomitse tunnetta, ja ole tukena, vaikka joskus tunne tulisi ulos väärinkin.


Mä oon jotenkin hämilläni, että mun aivoni toimivat näin. Että pystyn auttamaan ja tsemppaamaan itseäni näin, ja jopa hyvinkin heikolla hetkellä. Oon aika ylpeäkin unistani, joista oon aikojen saatossa saanut isoja oivalluksia ja oppinut aika erikoisiakin asioita.

Äitii, tänneee, pelottaa!

On mielenkiintoista huomata, miten lapsen sisäinen maailma kehittyy.

Kaksivuotiaalla on menossa pelottamisvaihe. Pimeä pelottaa ja tunnistamattomat asiat pelottaa. Kuten yläsängyn ja seinän välissä roikkuva "mato", eli siskon uninallen jalka. Myös lattialla lojuvan oman tiikeriasun häntä saattaa pelottaa, mutta onneksi sen päälle voi laittaa paperipussin näkösuojaksi. "Noin! Häntä piiloon!" Eläinkaupassa pelotti gerbiili, tuli paniikkihuuto ja pakenemisreaktio. Kaikki muut rotat ja hamsterit oli ihania.

Pelko on ennenkokematon, iso ja vahva tunne. Pakokauhu kuvaisi lapsen tilaa paremmin. Gerbiili, "mato" ja ilotulitukset laukaisevat täyden hätätilan.

Viime yönä hän heräsi hysteeriseen hätähuutoon ja osoitti huoneen nurkkaa ulvoen. Isoveli panikoi aikoinaan samoin kesken unen. Vakuutti nähneensä katossa leijuvan silmättömän noidan. Tämä pienempi kertoi sentään nähneensä vain "häkin". Lohduttelin tarrautujaa kertomalla, että hämähäkki oli vain unta. Laitettiin pilkkopimeään huoneeseen vähän valoakin, että nähdään nurkkaan. Rauhoituttuaan uskalsi itsekin katsoa ja ihmetteli, kun ei heti näkynytkään häkkiä.

Paitsi että näkyi sittenkin! Siellä nurkassa vipelsi yksi. Lätkäisin siltä hengen pois, mihin hätääntyneenäkin kohtelias Miuku nyyhkäisi "Kiitos". (Kirjoittelen tätä autossa ja kuvaksi kelvannee lattialta löytyneestä kirjasta napattu hämppis.)

Nyt voin olla vain iloinen, että näistä kahdesta uneksijasta jälkimmäisellä on enneuneksijan taipumusta. En tiedä, mitä sille silmättömälle noidalle olisin osannut tehdä...

Un(elm)ia

Mulla on nyt levoton mieli. Avaan sen tähän ja saan ehkä rauhan:

Näin joitain päiviä sitten unta, että oltiinkin ihan yllättäen valtavan suuren talon näytössä. Ihmettelin, että eihän meidän enää pitänytkään muuttaa, mutta ihastelin silti huoneiden ja mahdollisuuksien määrää. Talo oli kiehtova ja hirmuisen suuri. Kauhistelin kustannuksia, mutta oikeasti unohdin olla järkevä.

Selitin aamulla tunneuntani ja unen tunteita ääneen, että ehkä koen nyt olevani jonkin uuden äärellä. Että ei se tosielämän muutto oo mua pitkään aikaan enää mietityttänyt ja houkutellut.

Sitten meni pari päivää, ja etuovi.comiin ilmestyi se hullujen haaveiden talo, jota viime keväänä kuikuiltiin sydän pamppaillen. Ja PUM, nuo edellisen unen tunteet tulivatkin konkreettisiksi. Sellaisinaan, ihan yks yhteen.

Jotenkin tämä syysloma myös virittää tähän muuttoon liittyvään ajatuskehään, joka syntyi tyhjästä tasan vuosi sitten. Mikä hullunmylly siitä alkoikaan. Ja onneksi jo päättyikin.

Yritin tässä kirjoitellen itselleni vahvistaa, että nämä ajatukset saavat jäädä taakse ja selittyvät ajankohdalla ja sattumilla. Mutta onnistunko siinä? Hmmm... Toki oikeasti tunnistamme henkiset ja konkreettiset varamme, ja sikäli Rouva Järki voi heti todeta muuttokutkutuksille, että EI!

Nyt syyslomaa. Kunpa oma flunssanpoikaseni nyt ottaisi ja häipyisi ja kunpa saataisiin lomaan irtioton ja nollauksen elementtejä.

Vadelmia ja muita unijuttuja

Musta tuntuu, että näin nämä kaikki kolme kohta kerrottavaa unta viime yönä. En voi olla varma, onko näin, vai palaako mieleen nyt tukku vanhoja unia. Toisaalta, kuten unissa aina, tuntumisella lienee suurin merkitys. Ja ne ainakin tuntuvat viimeöisiltä.

Aloitan ällöimmästä, jotta saan sen nopeimmin pois alta: mulla oli näkyvällä paikalla kipeä finni. Tiesin, ettei niitä saisi puristaa, eikä se yleensä edes auttaisi mitää. Pahentaisi vain. Järkeäni vastoin kuitenkin puristin, ja voi ihanaa, kun sieltä tursusikin senttikaupalla ulos töhnää! Kyllä helpotti, ja kyllä oli tyytyväinen olo!

Noin, ällöin on kerrottu. Seuraavassa olin porukalla ulkona. Kaveri ojensi mulle pensaasta poimimansa viimeisen vadelman. Täydellisen ja mehevän. En kehdannut sitä ottaa, vaikka tarjottiin, ja vaikka olisin halunnut. Kieltäydyin ja kehotin kaveria syömään sen itse. Kohta huomasin, että tien toisella puolella oli pensas täynnä yhtä meheviä ja isoja vadelmia. Vau! En jäänytkään paitsi!

Viimeisessä unessa hain postia. Laatikko oli täynnä kirjeitä ja paketteja. Kaikille perheenjäsenille osoitettuja. Kaikki jotain yllätyspaketteja, joita en ollut osannut odottaa. Mm. paksu kirje Johanna Kurkelalta. Epäilin kyllä sen tulleen väärälle henkilölle, mutta jännittävää se kaikki silti oli! Mietin myös, että postissa on taidettu pihdata meille tulevaa matskua pidempään, ja nyt sitten oli tuotu kaikki kerralla perille. Unessa en vielä ehtinyt avaamaan posteja, mutta tunnelma oli iloinen ja innostunut.

Ihania unia, kaikissa jotenkin niin positiivisia fiiliksiä: helpotusta hankalilta tuntuviin asioihin ja siihen, miten kenties koen itseni ja uskon muiden mut näkevän. Uusia mahdollisuuksia sivuutettujen tilalle. Ja jotain odotuksen jännitystä, vaikken edes hahmota tarkalleen, minkä tilanteen suhteen koen sellaista tunnetta tällä hetkellä oikeassa elämässä. Kehotin toki mr Piitä laittamaan lottoa tänään, ties vaikka olisi enteillyt jättipottia. Hehheh.

Yksi uni muuten tuli vielä mieleen, sekin muka viime yöltä: Olin taas leirillä, niin kuin unissa usein. Missasin mulle kuuluvan juhlaillallisen, koska tuli aikataulullinen päällekkyys lasten iltaohjelman kanssa. No, siinäkin tilanteessa koin, että "molempi parempi", joten aika positiiviseksi jää tämä viime yön unissa nähty kattaus tämän hetken tunnetiivistelmästä. Hyvä näin. Vaikka monenlaista keskeneräisyyttä, riittämättömyyttä, totaalista keskittymiskyvyttömyyttä ja osaamattomuutta vielä usein (töissä varsinkin) koenkin, niin parempaa päin oon silti matkalla. Tuntuu, että alan hiljalleen saada voimavarani, kalenterini ja erilaiset tehtävät balanssiin.

Leirikuulumiset linnunpesien muodossa

Noin! Ollaan takaisin kotona! Leiri oli ihanaa nostalgiaa alusta loppuun. Tosin ohjelmaan sain osallistua haluamaani paljon enemmän, kun lapsi kaipasi kainaloa ja syliä välillä rajustikin. Mutta toisaalta lapsi myös ylitti itsensä ja jännityksensä huikeasti moneenkin kertaan. Kuulemma ensi vuonna uudestaan.

Koska en muita ajatuksia osaa nyt näin äkkiseltään purkaa (tultiin kotiin 2 tuntia sitten), niin kerron unen, jonka näin keskimmäisenä leiriyönä:

Löydettiin erikoinen linnunpesä. Joku seurueesta huomasi hetken hämmästelyjen jälkeen, että pesässä oli oikeastaan kaksi pesää päällekäin. Iso petolintu, ehkä pöllö tai kotka, oli rakentanut pesänsä vanhan pesän ja poikasten päälle ja hoitanut siinä perheensä isonokkaisiksi kaljuiksi linnunpojiksi asti! Alle jäänyt pesä paljastui värikkäiden undulaattien pesäksi. Pesässä hoippui monta eriväristä, puoliksi värikkäät sulkansa menettänyttä nuhjuista poikasta. Onni onnettomuudessa oli, että poikaset olivat ehtineet kasvaa riittävän isoiksi ennen petolinnun pesän alle hautautumista. Eivät olleet päässeet lopullisesti nääntymään, ja saimme poimittua ne pelastettaviksi. Toki huolehdimme, että myös petolinnun poikasilla oli hyvä olla ja emo palaisi ruokkimaan niitäkin.

Uni peilasi päivän pohdinnan lopputuloksena tunnettani siitä, miten elämä aikaisemmin oli pelkkää huoletonta, pulppuilevaa iloa, joka sitten yhtäkkiä hautautui vakavavan vääntämisen alle. Miten se vastuu, murhe ja stressi meinasi nujertaa ilonkin. Nyt onnekseni olen alkanut huomata elon merkkejä myös siinä vanhassa tutussa tunteessa riemusta ja pulppuilevasta ilosta, joka selvästikin on ehtinyt ennen petolinnun tuloa kasvaa ja juurtua muhun riittävän syvälle selvitäkseen kovina aikoina. Uni kertoi, että elämä voi ja kuuluukin lopulta olla rinnakkain kumpaakin. Pulppuavaa iloa ja toisinaan raskaankin vastuun kantamista.

Niin kuin oli pienemmässä mittakaavassa, mutta kuvaavasti tämä leirikokemuskin. Joiden kompromissia tämä oheinen kuvakin muuten edustaa: oon kutimineni "ihan tossa lähellä neulomassa, oo sä siellä vaan. Ei tarvi hätääntyä".

Tunneunia ja enneuniakin?

 

Oon kirjoittanut aika paljon uniin liittyviä postauksia koko blogitaipaleen ajan. Tiedän kuulostavani joidenkin mielestä vähän hörhöltä niistä puhuessani, mutta toisaalta pidän pientä hörhöyttä ihan siistinä juttuna. 

Jo vuosia oon itse saanut unien purkamisesta uusia näkökulmia elämänvaiheisiini. Aamulla sitä jotenkin tietää, mikä uni on tavallista edellispäivien kertausta tai tuleviin haasteisiin valmistautumista, ja mikä uni sitten taas sellainen syvällisempi. Puhun niistä tunneunina. Niissä on vahva, omituinen tunne. Sama tunne usein pohdiskelun jälkeen löytyy myös jostain kohtaa oikeaa elämää, ja sitten sitä jotenkin malttaa pysähtyä sen kyseisen asian äärelle hoitamaan juuri sitä kohtaa paremmin. Ihmeellisesti unissa esiintyvät symbolit ovat yhteneviä ja vastaavat unitulkitsijoiden kokoamia selityksiä. Kuten ne kengät, joiden myöhemmin luin tarkoittavan suuntaa elämässä ja tunnetta siitä, miten kokee talsivansa elämää pitkin... Tuollaisten unien tulkintoihin on ollut helppo "uskoa", koska ne kumpuavat alitajunnasta, ottavat kulttuurisidonnaisuuksilla selitettävissä olevia muotoja ja kertovat olemassaolevista tunteista. Ovat kaikessa mystisyydessään jotenkin loogisia.

Mieleni on viimeöinä ollut erityisen herkkä näille unille, ja olenkin joka yö nähnyt jotain tulkittavaksi päätynyttä. Milloin on tosiaan kengät varastettu ja milloin olen odottanut toooodella kaaaauan vuoroani hypätä kymmenestä metristä uima-altaaseen. Jonain yönä mulla oli iho ja kynnet tosi huonoina, minkä myöhemmin luin viittaavan ulkokuoren pettämiseen ja huonovointisen sisimmän paljastamiseen toisille. Välillä olen suojellut lapsiani pelottavalta emokarhulta. Ja itse asiassa mr Piikin oli nähnyt sellaista unta. Häntäkin vähän nauratti, kun kerroin karhun kuvaavan usein unissa äitiä. Ja sellainen teema täällä kotona on nyt ollutkin: yritetään luoda ympäristöä, jossa äiti pääsee palautumaan ja lakkaisi ärhentelemästä.

Enneuniin mun ei oo koskaan tarvinnut suhtautua mitenkään, sillä niistä mulla ei ole ollut omakohtaista kokemusta. Tämä viimeisimmän raskauteni ensimetreillä nähty tunneuni on ollut toistaiseksi eniten enneunta vastaava kokemus. Ja edelleenkin se nostattaa ihokarvat pystyyn. Se on niin ihana.

Pari viikkoa sitten näin kuitenkin hyvin kummallisen unen. Mietin sen tarkoitusta koko aamun ja yritin saada otetta siinä esiintyneistä tekijöistä. Pysähdyin sen äärelle moneen kertaan miettimään, mutten saanut kiinni mistään elementeistä. Siskoni kanssa juteltiin myöhemmin iltapäivällä puhelimessa eräästä kinkkisestä tilanteesta. Ihan yllättäen hän sai hyvän idean liittyen juuri siihen unessani esiintyneeseen ihmiseen. Sellaisen ihan "out of the box" -idean, jota alitajuntanikaan ei olisi hoksannut valmistella. Varsinkaan, kun en edes tiennyt kyseisestä "kinkkisestä tilanteesta" aikaisemmin. Vasta puhelun loputtua muistin sen unen. Tunne, joka unessa tuli, oli juuri sama (ääneen lausuttuja kommentteja myöten), kuin unessa! Ihan hullua! En tiedä, vahvistiko tämä sittemmin siskollekin kerrottu uni, että hänen saamansa idea oli yliluonnollisen hyvä, mutta ainakin se laitettiin täytäntöön jo samana iltana. Unen ihminen pääsi tehtävään, jossa tuo uneni tunne toistui täsmälleen.

Viime yönä näin unta kirjeestä. Se tarkoittaa uutisia. Olinkin unessa osannut sitä odottaa. Lähettäjä oli muuten eräs teistä lukijoistani. Kirje oli mulle osoitettu, ja odotetusti kirjeen sisältä paljastui pieni paketti, joka taas oli osoitettu ilmeisesti vauvalahjaksi "Pikku Akselille". Sellaista meillä ei asu, mutta saatetekstissä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään outoa. Jotenkin se oli kuitenkin koko perheelle tarkoitettu lahja, jonka ympärille jo ulkona keräännyimme. Innostuksestamme huolimatta en ehtinyt unessa avaamaan pakettia, joten sisältö jäi mysteeriksi. En usko, että meille on tulossa Pikku Akselia, mutta on varsin odotettavaa, että tällä viikolla tulee jonkinlaisia uutisia. Toki niitä jännitänkin, sillä todennäköisesti liittyessään työkuvioihin, ne voivat olla mieluisia, jännittäviä tai ristiriitaisia. Silti mielessä käy, että VIELÄ ehtisi tapahtua talonkin suhteen jotain...

(Vai onko kenties jonkin muun perheeseen tulossa "Pikku Akseli", josta olisit halukas kertomaan meidän perheelle? Hihhihii!)


No niin. Vähän hörhöilyksi menee taas, eikö? Monesti olette kuitenkin jakaneet kanssani fiiliksen unien kiehtovuudesta. Haluaisinkin tähän postauksen jatkoksi kuulla teidänkin kokemuksia jännistä unista, kenties jopa enneunista! (Vaikka nyt kesän myötä kommenttikentissä onkin tavallista hiljaisempaa.)

Varastetut kengät

Oon iltaisin esittänyt alitajunnalleni toiveita, että toisi hyviä ja puhuttelevia unia. Niitä on tullut, ja niistä olen saanut uutta otetta elämäntilanteemme tulkitsemiseen.

Viimeisimmässä olin jättänyt uudet kenkäni jonkin näyttelykierroksen ajaksi kyseisen rakennuksen eteiseen. Kun pääsin kierrokselta, huomasin kenkäni varastetuiksi. Hätäännyin ja hermostuin. Uudet, käyttöä vasta odotelleet mustat, laadukkaat nahkakenkäni... Kaikkivaltiasta edustava henkilö kyllä lupasi, että saisin niistä korvaukseksi 40 euroa. Väitin vähän vihaisena niiden maksaneen 80 euroa, vaikka oikeasti muistelinkin hinnan olleen 70 euroa.

Siinä sitten rauhoituttuani mietin, että onneksi mulla sentään on toiset kengät, vaikkakin olivat nuhjuiset tennarit. Ja toisaalta voisin kyllä muutenkin tykätä vähän toisenlaisista juhlakengistä.

Ehkä siis alan ajatella elämänikin suhteen, että oikeastaan näin on ihan hyvä.

Ja tiedättekös, mikä on ollut hyvää myös ahdistuksessa? Kotoa karkailut ovat vieneet mut lenkeille lähimetsään ja ajeluille uusille metsäteille, lähikaupunkeihin ja tuntemattomien peltojen poikki. Täällä on kaunista. Sekin on ollut hyvä huomata.

(Sovituskoppihöpöilyä)