Läkälötsit

"Ne on niiin hienoja ne läkälötsit! Ja niillä on se niiden oma palas paikka, se loskakoli. Se loskakoli on niiiiin ihana! Me leikittiin niin, että ne läkälötsit ja nolsu meni sinne melilosvolaivaan ja ne kaappasi sen. Niillä ei ollut ne tavalliset tykit, vaan toisenlaiset pyssyt, ja ne sai sen laivan kokonaan omaksi, ne läkälötsit ja se nolsu. *ihastuksesta huokaileva naurahdus* Voisko ne hoitokavelit tulla meille joskus kylään? Ja ne läkälötsit valmaan vois tulla kans, ne on niiiiin ihania."

Mua häkellyttää, että toi Poika on noin iso. Ja että se on niin innoissaan räkälötseistä, merirosvoleikeistä ja uusista leikkikavereista. Olivat ne löytäneet metsästä aarteenkin: sotapoikien jättämän keltaisen merkkausnarun, joka oli sittemmin mitattu 140-senttiseksi ja katkaistu kahdeksi 70-senttiseksi aarteeksi kaverusten kotiinviemisiksi. "Että voin sitten jatkaa sen tutkimista kotona", hän tuumasi.

Vähä rehevää

Paikallisidentiteetti löytyi pitkästä aikaa jostain puskan takaa. Tai no kyllähän mä tiedän, mistä se löytyi. Siitä 20 kilometrin lakeuksilta, jotka kahdesti päivässä halkaisen Pikkumonolla. Ja niistä suloisen luontevasti murtavista seuralaisista, joiden kanssa päiväni vietän. On leventynyt omakin ääntämys iloisesti. "Mihinä" alkaa palautua sanavarastoon, oonkin sitä odotellut.

Hassua, että hetki sitten olin vain niiiiiin äiti, enkä sitten oikein muuta. Näin itseni vain koti-identiteetissä ja aika vahvasti myös virtuaali-identiteetissä. Arkeeni putkahtaneiden uusien ihmisten ja roolien myötä oonkin nyt yhtäkkiä saanut uusia määrittäviä ja kuvailevia titteleitä ja nimikkeitä roppakaupalla. Pontevimmin otan vastaan sen tutun, joskin välillä olemuksesta hiipuneen määritelmän "pohojalaanen".

Ja kyllä moon sitte rehevää.

Ailahtelevaa väkeä

"Yää, Äiti, minne ilo meni? Yäää!! Se katosi minusta, yää..."

Pomputin pari kertaa käsistä ilmaan, ja totesinkin arvanneeni, että sieltä se ilo taas löytyy. Kovin kauaa ei kylläkään pysynyt tallessa. Ollaan menty väsyn ja riemun ääripäistä toiseen itse kukin viimepäivien aikana. Muistelin tänään, että osasin muka epäillä tämmöistä tulevaksi. Silti huomaan ihmetteleväni, että mitä varten toi ja tuo ja se ja mä ollaan kukin vuorollaan mörköjä tai riehupellejä.

Vilukissanpentukuume

Mulla on sitten porttikielto kaikkiin kyläpaikkoihin, joissa on kissanpentuja. Ihan vain tiedoksenne... Etten tee kaappauksia, joita myöhemmin kadun (tai joista saan muuten vain kuulla kotona kunniani).

Oon sanonut, että haluan antaa lapsilleni mahdollisuuden lemmikkiin, jos sellaista toivovat. Viimeviikkoina mut on vallannut ihan kumma, vastustamaton kissakuume. Ja eilenpä sitten kuului ensimmäistä kertaa auton takapenkiltä taikasanat: "Äiti, minä haluaisin, että meillä olisi kissa."

Illalla keskustelu jatkui saunan lauteilla:
"Äiti minä tuun sun kanssa saunaan, kun minäkin oon semmoinen vulu... vilikis.... vulikis.... vulukussa, vul... vul... vii, vilukissa."
Ai ootko säkin vilukissa? Mä kyllä tosiaanki oon!
"No eeei, ei tässä nyt mistään kissoista ole kyse, vaan koirista. Mä oon ainaki vilukoira."

(Viimeviikkoisen kyläpaikan kissanpentu ei onneksi ollut kaupan. Ja kuvan salamaton kännykkälaatu takaa, ettei tarvi piirtää Pikkiriikkiselle naamaria (nimellisen) anonymiteetin säilymistä varten.)

Meikkivinkki (or not)

Taannoin innostuin kokeilemaan huulipunan käyttöä arjessa. Suttuista puuhaa. Tahroja löytyy sekä omista, että lasten vaatteista, kun tottumattomana en osannut ensialkuun varoa. Sen verran into on laantunut, etten esillä olevista välineistä huolimatta punaile kuin satunnaisesti.

Varsinkin törröttävä alahuuleni on helposti vähän koomisen näköinen räväkästi meikattuna, ja huomaankin usein värittäväni huulet vähän eriparisiksi: ylähuuleen enemmän väriä ja rajausta, alahuuleen kevyemmin. Tänään päätin kehitellä uuden (?) trendin: punainen ylähuuli ja nude alahuuli. En sentään oikeasti uskaltanut kaupungille näin lähteä, piti vähän tasoitella kontrastia. Mutta jos olisin sellainen asenneihminen ja itsevarmempi ulkonäöllä leikkimisen suhteen, olisin voinutkin näyttäytyä näin. Tai no okei, näyttäytymiskaupunkikin olisi saanut olla joku muu, omaani isompi. Eli siis jos ja jos, eli en lähellekään. Mutta joku tyyli-ikoni voi vapaasti poimia tämän vinkin ja levittää sanomaa trendien edelläkävijöiden keskuudessa.

(Koska koko teema on överi, vedin blurrauksetkin ihan överiksi. Sen verran oli kurttuinen eukko silmäpussineen kuvassa, että mieluummin superöveri, kuin inhorealistinen.)

Punahuuman ollessa villeimmillään, tallensin todistusaineistoa punatuista kotipihaleikeistä, bloggaustuokioista, ruokakauppareissuista ja muusta arkisesta:

(Ei oikein taida olla omaa osaamisaluetta ja intressejä tämä, kun ei löytyny olemassa olevista tunnisteista mitään tähän sopivaa. Enkä sentään kehdannut tämmöiselle höpöhöpölle tehdä omaa "meikkivinkit"-tunnistetta, muahaha!)

Perjantaiherkkuja ja -ajatuksia

Muutoksista huolimatta saatiin toteutettua leikkimielistä, mutta tärkeää perjantaiperinnettä, herkuttelua. Käytiin pienten kanssa lempparikahvilassa hakemassa vähän turhan isot sokerikierrokset alkavan viikonlopun kunniaksi.

Ihana perjantaifiilis, oikea viikonlopun tuntu. Ensimmäinen sellainen yli puoleentoista vuoteen. Upeeta, odotettua. Perjantaipizza on uunissa ja fiiliksissä hehkuvasta olosta huolimatta minä vilkuilen kelloa, että joko saisi mennä nukkumaan. Vähän on viikko verottanut fyysisistä voimista, mutta henkisesti olen kovinkin voimaantunut: oon saanut huomata, että osaan puhua jokseenkin järkeviä lauseita ja osaan opettaakin jotenkuten. Paras palaute oli, kun ne eniten mun kurinpitoa testanneet (ehdottomasti silti liikkikset) koltiaiset tänään lopulta vänkäystensä päätteeksi pläähkäisivät, että "äää, sä oot pahempi ku ----" (eli joku tietämänsä "tiukkisope"). Hyvä, niin oonki. Ja silti vielä näinki kiva. Hihi!

Eli eipä muuta ku "näkemiin, ja hyvää viikonloppua"! ("Kiiiiiiitooos saaamooin!")

Kohta piriseekin jo munakello. Namps!

Kasvupyrähdyksiä

Noi lapset kasvaa vielä entistä salakavalammin, kun niitä on kasvattamassa joku muukin. Ne osaa jo vaikka miten paljon enemmän asioita, kuin viikko sitten. Niin ku vaikka ruokarukouksen ja tehdä jaloista henkselit (jokin jumppaliike, jota en kyllä ihan tajunnut). Ja se pienempi osaa pukea sukkikset kunnolla ja sanoa melkein "pylly". Samalla, kun oon tosi tyytyväinen näiden saadessa uusia ja tarpeellisia virikkeitä, on olo taas (ylläriylläri:) haikea.

Salahalaus

Pieniä havaintoja

Naperot ovat toistensa kimpussa hoitopäivien jälkeen. Ihan toisin, kuin aikaisemmin, molemmat ovat ihan innoissaan painileikeistä ja toistensa halailusta. Hihittelevät ja hepuloivat lattialla myllertävässä mytyssä (kunnes tulee riita).

Mä en jostain syystä kuule ollenkaan kellojen soivan koulussa. Siis silloin, kun tunti alkaa. Oon kai tottunut vapaarytmiseen elämään liian hyvin. Tajuan lähteä tunnille yleensä vasta, kun muut ympäriltä ovat yksi toisensa jälkeen kaikonneet ja (ihana ihana ihana) lörpöttelyseura hiipunut.

Mr Piin arki ei ole teknisesti ottaen muuttunut paljoakaan. Se on hassu ajatus, koska meidän kaikkien muiden arki on ihan mullistavan erilaista, kuin aikaisemmin.

On riemastuttavaa syödä jonkun muun valitsemaa ja tekemää ruokaa, eikä mun tarvi murehtia tiskeistä. Ruokaseurani ei myöskään tarvitse apua, ja niiden jäljet siivoaa joku muu.

Ja hassua on se, miten sama asia voi yhtäaikaa olla niin hauskaa, haikeaa, innostavaa, uuvuttavaa, ahdistavaa ja virkistävää. Englanninkokeiden tarkistaminen on tosin pelkästään työlästä.

Uudet kuviot

Kotona oli neljältä hilpeää väkeä. Näköjään lapseni ovat omaksuneet mun tavan purkaa jännitystä ja innostusta: hyörittiin kaikin ympäriinsä, hihiteltiin, hoiloteltiin ja vähän riehuttiin. Eli kaikki meni tänään hyvin. Poika ei ollut malttanut leikkien seasta edes moikata lähtevää isää, joka vei nämä aamulla hoitoon. Pienempikin viihtyi niin, ettei meinannut suostua lähteä mun mukaan, kun menin hakemaan. Ja minäkin viihdyin omassa paikassani hirveän hyvin.

Kovasti kyllä jännitti kaikkia etukäteen. En murehtinut juurikaan, pärjääkö jälkikasvu, mutta kaikenlaista kävi mielessä silti. Nyt, kun molemmat lapset on jo sellaisessa iässä, ettei kaikkea käytöstä voi selittää ikäkaudella, vaan isommassa varsinkin on jo nähtävissä persoonallisuutta, niin jännitän sitä, mitä ihmiset heistä ajattelevat. Mulle, jolle nämä on rakkainta maailmassa, on selvää, että kaikki tekemisensä on edes jossain määrin söpöä, huvittavaa ja liikuttavaa. Tai jos ei ole, niin saan sanoa käytöstään ärsyttäväksi sillä oikeudella, ettei kukaan silti kyseenalaista, ettenkö oikeasti heistä pitäisi. Mutta mitä, jos jonkun muun mielestä noi onkin rasittavia tai hankalia? Tai jotain muuta negatiivista. Tai jos uudet kaverit ei haluakaan ottaa niitä Minun Omiani mukaan leikkeihinsä. Jos ne saavat lapseni uskomaan, että he ovat huonoa seuraa. ...Niin, kai se on vain luotettava, että ne pärjää, eivätkä säry, vaikkei jokainen kohdalle osunut ihmissuhde olisikaan mutkaton. Ja onneksi on äidit ja isät: meidän sydämissä ne ovat aina täydellisiä sellaisina, kuin ovat. Ihan hullun täydellisiä. Tästä lähtökohdasta muistan ehkä kohdella omalle kohdalle osuvia muiden lapsia rakkaudella, jolla heidän vanhempien uskoisin haluavan lapsiaan kohdeltavan.

Ja toistaiseksi tämäkin pelko näytti turhalta: ensikohtaaminen tänään tavattujen uusien ihmisten kanssa oli kyllä tooooosi positiivinen. Jos lapsi autossa hihkuu, että oli "tooooooosi ihanaa", ja odottaa huomisia leikkejä, ei voi olla itsekään muuta kuin tooooooosi tyytyväinen.

Kotimatka lempimaisemassa, huokaisin onnesta.

Jos blogiin asti riittää vielä jatkossa ajatuksia (toivottavasti), niin kirjoitteluaika siirtynee päiväuniajasta tälleen pikkukakkosaikaan. Pitääkö siis nimeksi vaihtaa nyt Pikkarit? Heh, heh, heeeh....

Joku puraisi palasta palan.

Mulla oli perjantai-iltana semmoinen olo, että käsissä jo jonkin aikaa olleet epämääräiset palapelin palat oli yhtäkkiä loksahtaneet paikoilleen. Lopputuloskin näytti hauskalta, vaikken osannutkaan etukäteen aavistaa, mikä kuva siihen tuli.

Nyt se palapeli näyttää kuitenkin samalta, kuin isoveljen palapelit yhden tuholaisen jäljiltä:

Voihan ...!

No, koitan löytää tästä jonkun huvittavan puolen ja yritän ajatella, että saadaan pala pikimmiten kuntoon. Torpedoitu pala oli sitä paitsi "vain" autopala, joten se on pientä. Pientä, mutta ärsyttävää.

Villasukkavinkki

Tästä se ajatus lähti. Mr Pii toivoi villasukkia, jotka eivät valuisi. Ihan voin sanoa omaksi innovaatioksi tätä kyseiseen tarpeeseen kehittelemääni sukkamallia, vaikka lähtökohtana kyllä muistelinkin vauvoille tarkoitettujen junasukkien rakennetta.

Sukassa vuorottelevat siis sileä neule ja joustoneule, näissä sukissa 6 joustokerrosta (2o2n) ja 8 kerrosta sileää raitaa. Noissa linkin takana olevissa taisi olla 6 joustokerrosta ja 6 raitaa. Sileän tilalla voisi olla myös joka toinen kerros nurjaa, kuten käsittääkseni junasukissa on.

Lankana mulla oli perinteisesti 7 veljestä ja puikkoina kolmoset. Silmukoita loin 48. Jokainen sukkaparin saaja on ensin kyseenalaistanut koon, koska näyttävät tosi pikkuisilta. Mutta se onkin jutun pointti. Kun sukan saa kiskaistua jalkaan, se sopii kuin valettu. Kovasti on saanut malli kehuja käytössä, eikä ilmeisesti haittaa, vaikka varsi vähän laskeekin makkaralle. Ja voisi kai tuota mallia soveltaa halutessaan vain varsiosaan tai jalkaosaan, omien mieltymysten mukaan.

Että siitä vain kokeilemaan.

Huopapaita

Mr Pii pesaisi joskus vuosia sitten villapaitansa koneessa. Hups. Sepäs huopui aika ihanaksi, ja siirsin sen omaan kaappiini. Kutistuneen kaula-aukon miehekäs muoto ja kuristava kutitus jättivät käyttökerrat vähäisiksi. Nyt päätin tuunata paidan käyttökuntoon.

Leikkasin kaula-aukon suuremmaksi ja päätin etupuolen takapuoleksi. (Luullen vielä, että piilottaisin jotenkin rintamuksen peuralogon. Vaan enpä saanut vielä aikaiseksi...) Tajusin kyllä leikkaavani takaosan kaula-aukon avaraksi, mutten hoksannut lopputuloksen tuntuvan oudolta päällä: villa lämmittää ihanasti, joten paita on selkeästi kylmän sään paita. Mutta sitten puhaltaa niskaan. Höh. No, alle täytyy laittaa jotain sopivaa, tai sitten ottaa muhkea kaulahuivi kaveriksi.

Taakse ompelin (viisaampana tällä kertaa alalankana) hopealankaa käyttäen kaksi höyhentä. Lopputulos on mun mielestä kiva ja simppeli. Kiva mennä ensiviikolla tämmöisessä töihin. Hih.

alkuperäinen

Haikeaa, vähän.

En vielä tiedä, tuoko tuleva viikko muutoksia, mutta tämä viikko on mennyt fiilistellessä. Välillä huokailen sydän hellänä, kun tyttö osaa jo tulla huutelemaan äitiä leikkiin, kiskoo kädestä haluamaansa suuntaan ja kantaa kirjoja syliin. Ja pakahdun myötähuolesta, kun poika miettii puolihuolimattomia puheitani hoitoon menemisestä: "Äiti, minä en halua hoitoon. Minä en tunne siellä ketään... Äiti, saanko tulla syliin? ...Tässä on ihana olla. Haluan olla kauan." En mä murehdi sitä, etteikö se oikeasti pärjäisi, vaan suren sitä tunnetta, joka sillä nyt on, kun mainitsin (iloisena asiana kauppaamastani) hoitoonmenon mahdollisuudesta.

Tuijottelen vähän haikeana seinille piirtyviä talvisen keskipäivän aurinkoraitoja. Lelut lepäävät hurjien leikkien jälkeen päivälepoaan pitkin lattioita. Näkemiin näille näyille, jos alkaa työt. Saatiin vasta tänään ekan kerran kutsuttua niitä leikkikavereitakin kylään, joiden kanssa on jo kuukausikaupalla ollut puhe kyläillä.

Ja sitten mahtuu mukaan niitä päiviä, kun aamu alkaa aamupalakiukulla ja pukeutumistaistelulla jatkuu loputtomana vänkäämisenä. Tulee riitoja ja kiljuntaa. Päivän neljäs kattaus ja sen jälkeinen sotku pöydän alla alkavat jo kevyesti ärsyttää. Ja mietin, kuinka olisikaan kiva, jos joku muu hoitaisi päivisin osan niistä.

Että kävi miten vaan, niin olen tyytyväinen. Haikea, mutta tyytyväinen. Kummassakin tapauksessa.

Toistaiseksi tyhjä kalenteri

Käytä hääpukuasi -päivä

Törmäsin iltapäivälehdessä viime viikolla mainostettuun Käytä hääpukuasi -päivään (15.1.). Hääpukuni kulkeutui jokin aika sitten epätyylikkäässä (pikkusiskon pienenä suttaamassa) pahvilaatikossa uuden kodin ja lisääntyneen säilytystilan myötä oman vaatehuoneen hyllylle. Siitä asti oon miettinyt, että pitäisi testata, miten on raskaudet ja vuodet muuttaneet kroppaa, mahtuuko mekko yli 6 vuoden jälkeen päälle.

Tänään oli siis oivallinen päivä sovittaa. Tuskin olisin tullut tänne kertomaan, jos EI olisi mahtunut, joten ei tarvinne hehkuttaa sitä asiaa sen enempää. Kuvat otti kolmevuotias (jota en kyllä voi syyttää huonoista poseerauksista ja holtittomista käsistä), joka vähän hämmentyi aamuisesta asuvalinnasta. Pienempi ei sen sijaan kommentoinut mitenkään, vaikka yritinkin tehdä prinsessamuuveja ja muita hössötyksiä pyörähdyksineen. Nosti katseensa kirjasta vain näyttääkseen siltä, miltä varmaan itsekin usein: Juu juu, hieno, voinko jatkaa lukemista?

Testaako joku muu?

Mitäköhän oon tekemässä?

Takassa loimottaa lämmin liekki.
Pieni osasi nukahtaa sisälle eilisestä oppineena hyvin.
Isokin tykkää uudesta päivälepopaikastaan, äidin ja isän sängystä.
Itse saan istua taas soffalla ja tuijotella telkkaria tai sen ohi metsään.
Pihassa könnää eilen ostettu kakkosauto, jolla viimein pääsisin viettämään laadukasta kotiäitiarkea kaupungilla ja kerhoissa.

Ja sitten se ihmetystä herättävä osuus:
Äsken tein alustavan päivähoitohakemuksen alkaen niin pian kuin mahdollista.
Ja seuraavaksi laitan työhakemuksen menemään.

En jää harmittelemaan, jos en paikkaa saa, mutta aika vahvasti oon nyt orientoitunut menemään. Eilen olin varma, että haluan mennä. Tänään mieleen palasi pointit, joiden takia tekisi mieli penuilla. Mutta sen verran laulatti ja nauratti eilen, että luulen haasteen olevan kuitenkin tervetullut juttu. Ihme homma. Kai se on niin, että sitä alkaa kaivata haastetta heti, kun elämä tuntuu helpolta. Heh. Vähän hölmöä luopua tästä arjesta. No, onneksi mun töissä ei tähän aikaan vuodesta ole hommia tarjolla kuin maksimissaan neljän kuukauden pötkö. Sitten taas kotoillaan.

(Autosta vielä: se on vanha rouva Mursu, Mummomarsu. Muitakin lempinimiä ehdin jo eilen keksiä, mutta voi olla, että parhaaksi jää pojan aamuinen "Pikku-Mono". Nokka olisi ollut hauskan näköinen, mutta rajasin sen kuvasta pois ihan vain siitä syystä, etten halunnut mennä ulos kuvaamaan, ja ikkunasta pikaisesti zoomaillen en enempää saanut mukaan kuvattua. Haha, maailman huonoin syy esitellä huono kuva!)

Kaappimaja ja lista syistä.

Päässä surraa. Toisin kuin viime keväänä, mietin tällä kertaa syitä, miksi sanoa JOO, eikä ei.

Pienempi yrittää nukkua päiväunia sisällä, joskaan hän ei itse näytä tajuavan syytä sänkyyn joutumiseen. Pakkasten takia ajattelin kokeilla, onnistuisiko tällä kertaa näin. Vartti mennyt, ja tekoitku (haha, todellakin TEKOitku!!) kuulostaisi mun mielestä enemmänkin hiipuvalta kuin yltyvältä. Tosin hän on tunnettu siitä, että saattaa illallakin elämöidä ja pyöriskellä 1½ tuntia ennen simahdusta, joten näistä lähtökohdista taisin tehdä vähän hölmön ratkaisun tälle päivää. No, päivä(unet) sinne tai tänne, huomenna sitten paremmalla tuurilla ja suunnitelmalla.

Isompi kävi kaapissa värittelemässä. Itsekin olisin mennyt, jos olisin mahtunut, näytti hauskalta. Pienempi oli leikissä mukana ennen tätä sisäpäiväunikeksintöä, mutta riitahan siitä tuli. Ja se taas sai mut miettimään toiveikkaana, että olisipa kiva, kun joku muukin veisi välillä näitä uhmapusseja jäähylle, kuin minä. Niin, syy numero 17... (Joskaan ei se kaikkein jaloin ja painavin kuitenkaan.)

(Kynttilä on sitten ledi ja vessapaperirullat lojuvat lattialla hyvinkin kekseliään "sisämölkyn" jäljiltä.)

11 -haaste

Kodin Ilosta lensi luokseni tämmöinen haaste:

 

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista. 

Eikä muuta kuin hommiin: 

 

11 faktaa:

Kahden ihanan äiti. Mr Piin vaimo kuudetta vuotta. Opettaja. Kestosuosikkiväri keltaoranssi. Taiteilijamieli. Tasapainottelija. Ylpeä eteläpohjalainen. Opettelen itseluottamusta. Vähättelijä ja liioittelija. Dramaattinen reaktioissani. 172-senttinen (ennen mr Piitä sanoin mieluummin 173).

Kysymykset Kodin Ilosta:

1. Mikä on lempiroskaruokasi? Vaihtelee, mut mäkkäriin, heseen tai kotipizzaan mua ei oo vaikee houkutella.

2. Mikä on tärkein tavoitteesi tänä vuonna? Tuntuu yhtäkkiä liian henkilökohtaiselta sanoa tarkemmin, mutta muotoillaan vaikka "kotiutuminen kaupunkiin".

3. Jos olisi pakko valita näistä kolmesta, mihin lähtisit lomalle: Islanti, Nigeria, Kiina? Miksi? Nigeriaan en, valitettavasti oon saanut siitä maasta huonon kuvan muutaman edustajansa takia. Islanti ja Kiina käy, mutta tällä hetkellä valitsisin tuon lähemmän kohteen.

4. Jos saisit rakennuttaa itsellesi talon ihan mihin maahan tahansa, mihin rakentaisit? Miksi? Suomeen. Paitsi tietenkin voisin olla jalo ja rakennuttaa sen jollekin vähäosaiselle jonnekin muualle...

5. Suosikkikodinkoneesi ja miksi? Pyykkikone. Se homma ois tosi kurjaa käsin

6. Jos sinun olisi pakko osallistua johonkin tosi-tv -ohjelmaan, mihin osallistuisit? En meinannut keksiä mitään, kunnes muistin sen "Iholla" -sarjan. Siinä ei tarvita muita erityistaitoja, kuin lörpöttely, joten siihen.

7. Jos palataan tuohon neljännen kysymyksen taloon, niin millainen se olisi? Mistä materiaalista, minkä kokoinen, minkä värinen, kuinka monta huonetta ja mitä huoneita...? Iso, avarat huoneet, isot ikkunat, valkoiset pinnat ja helposti muunneltava sisustus. 4-5 makuuhuonetta.

8. Millä viidellä nettisivulla käyt eniten? fb, blogger, iltapäivälehdet, ja nyt näyttäisi olevan noiden lisäksi auki mol.fi. (Tiedän, en nimennyt viittä.)

9. Jos tietäisit, että sinulla olisi vain viikko elinaikaa, mitä tekisit? Varmaan lamaantuisin... Halailisin perhettä ja yrittäisin tehdä lopusta jotenkin merkityksellisen.

10. Minkä kielen haluaisit oppia? Miksi? Espanjan. Mulla ei oo kielipäätä ja joku on väittänyt sen olevan muka helppo kieli opetella.

11. Mitä kotityötä inhoat eniten? Miksi? Sanotaan vaikka tiskaaminen. Se on kuumaa ja märkää ja likaista.

 

Mun kysymykset seuraaville:

1. Oletko hyvä nukahtamaan?

2. Osaatko tehdä kärrynpyörän?

3. Mitä olet lainannut viimeksi kirjastosta?

4. Mistä olet ylpeä?

5. Millaiset juhlat tykkäisit järjestää?

6. Toteemieläimesi?

7. Elämäsi paras suunnittelematon käänne?

8. Lempiastiasi?

9. Onko sulla taipumusta vuodenaikojen mukana vaihteleviin mielialoihin?

10. Elämäsi paras kesä?

11. Lempilautapelisi?

Olipas nyt tajunnanvirtaa nämä vastaukset ja kysymykset, hih!

Mut hei apua, mä en keksi, ketä haastaa!! Joidenkin luulen kokevan mahdollisen haasteen riesana ja joitain vain ujostuttaisi pyytää. Hih! Voidaaks tehdä niin, että halukkaat saa vastata tässä kommenttiboksissa (tai omassa blogissaan)? Sori, oon vähän tämmöinen oikaisija.. Mut osallistuin kuitenkin, edes puoliksi! Jee! 

 

Kiva haaste oli! Osallistukaa te, poimikaa blogiinne tai vastatkaa tähän!

Ajatuskatkoksia ja muita rikkinäisiä juttuja

Tulin hyörimään tähän blogin kulmille. Ikään kuin odottelemaan, jos tulisi mieleen jotain sanottavaa, tai edes jotain kivaa luettavaa jonkun muun blogiin. Ei meinaa tulla kumpaakaan.

Miesväki lähti uimahalliin, mun pikkukaveri nukkuu ulkona ja yhdet ihan toisaalla ovat treffaamassa uunituoretta vauvaa. Ajatukset vaeltelevat ja tuntuu, kuin olisin itse ihan väärässä paikassa väärään aikaan. Pitäisi varmaan siirtyä pois koneelta, etten ajautuisi taas katsomaan sitä yhtä työpaikkailmoitusta, joka vähän kiinnostaisi, enkä eksyisi autojen myynti-ilmoituksiin.

Sen verran voin tässä ajatuskatkosteni lomassa äitiblogiin sopivista asioista vaahdota, että kyllä tympii, kun lapsen uusi vaate menee rikki:

Takin vetskarin vedin murtui ennen ensimmäistäkään pesua, ja meandin joululahjaksi saatu pipo ratkeaa saumasta. Kumpaakaan tuskin saa hyvin korjattua... (Vinkkejä?) Takkia ei enää saanut palautettua/vaihdettua, kuinkahan lie pipon kanssa. En jaksaisi nähdä kyllä yhtään ylimääräistä vaivaa kummankaan suhteen...

Blogi kansiin

Tavallisen päiväkirjan kirjoittaminen on viimevuosina jäänyt vähälle. Ja näiden Päikkäreiden myötä aivan surkean harvinaiseksi. Oon kirjannut päiväkirjan sijaan tänne yhden merkittävimmän ja rakkaimman elämänvaiheen tärkeimpiä juttuja. Tuntui pelottavalta ajatukselta, että katoaisivat joskus tuhkana tuuleen.

Niinpä tartuin loputtomalta tuntuvaan projektiin ja ryhdyin tulostelemaan tekstit talteen. Lopulta homma olikin aika helppo, eilen aloitin ja nyt on jo elokuuhun asti jutut kansissa. Montaa juttua jäin tekstejä selaillessani miettimään ja pyörittelemään, huokailemaan. Ei ne ikävät tunteet tunteet tuntuneet lainkaan niin isoilta, kuin silloin. Joskaan ei ne aivan kullaksikaan olleet vielä muuttuneet. Tärkeitä muistoja nekin. Puhumattakaan sitten noista lapsiin liittyvistä jutuista, joista jo nyt suuri osa olisi pudonnut mielestä unohduksiin ilman blogia. Onneksi eivät pudonneet.

Kommentit olisin NIIN mielelläni ottanut mukaan, mutta se kyllä olisi tehnyt urakasta aivan sietämättömän. (Kuvien liimailu wordilla meinasi omalta osaltaan vaikuttaa samoin.) Kiinnostavimmat halusin silti kerätä, kuten hääpukupostauksen kommentit. (Nyt sitten nekin kommentoimaan, jotka vielä eivät ole tarinaansa jakaneet.)

Nyt on kansissa melkein ensimmäinen blogivuosi, kuukausi kerrallaan. Sisällysluettelonkin sai jokaiseen kätevästi tulostettua blogiarkiston kohdalta. Seuraavaksi ostan näille jonkun kivan boxin ja nostan aarteena hyllylle. Eikä olisi kova homma tulostaa kuukauden aikana kertyneet tekstit heti kuun lopussa, ehkä teen jatkossa niin.

Tässä se nyt on: Päiväkirja numero 51c kansissa.

Ja vaikka yksi (ei oma) asia ei tänne blogiin kuulukaan, niin sen verran säteilen, että saatiinpa hieno syy lähteä tänään kahvittelemaan kaupungille. (Luulin jo joutuvani keksimään jonkun tekosyyn, mut ei tarvikaan.)

Ihanaa arkea

Hetken jo podin huonoa omaatuntoa laiskottelulta tuntuvista päivistä ja isojen lasten kaitsemisen (ajoittaisesta) helppoudesta. Että eikö sitä pitäisi ihmisen tehdä jotakin muutakin päivinään, kuin ruokkia lapset ja ohjata leikkeihinsä.

Mutta haloo. Kyllä mä viime vuonna valitinkin arjen työläyttä sen verran, että koitan karistaa syyllisyydentunteen ja iloita siitä, että kaksi koneellista pyykkiä, ruoanlaitto ja päiväunille vieminen riittävät aamupäivän hommiksi paremmin kuin hyvin. Taidan juoda toisenkin kupillisen kahvia ja jatkaa päikkäriajan löhöstelyä telkun ääressä.

Mukava arki, kiva elämä. Kai tämä jossain vaiheessa vaihtuu kiireisiksi töihinlähtöaamuiksi ja kellon kanssa unien ajoittamiseksi. Nautin täysillä tästä niin kauan, kuin tätä kestää. Vaikken yhtään osaakaan arvata, onko se viikoissa vai vuosissa.

Pikkiriikkisen kanssa ollaan molemmat alelöytöpaidoissa. Karhupaita Lindexin poikien osastolta (enpä olisi uskonut noin päin ylittäväni osastojen rajoja) ja oma vitosella h&m:ltä. Karhupaidan kaveriksi ostin mustavalkoraitaiset legginsit, joita Pikkinenkin peilaili ihastuneena. Sitten söimme tomaattikastiketta....

Olojen purkamista

Yritin eilen illalla hahmotella ajatuksiani blogiin, mutta onneksi en sittenkään julkaissut epämääräiseksi rönsyklöntiksi jäänyttä lopputulosta. Peiton alle päästyäni asia nimittäin välähti kuvana päähän ja sen myötä koko juttu tuntui itsellekin helpommalta ymmärtää.

Pohdin siis tunteiden käsittelyä ja kanavoimista, hyvien ja erityisesti huonojen tunteiden.

Tuntuu, että mulla on paljon keinoja hyvien tunteiden purkamiseen: nauru, huumori, puhuminen, kirjoittaminen, pakahtuminen, koskettaminen, rallattelu, höpsöttely, puuhastelu... Tuossa visualisoidussa versiossa hyvien tunteiden sakarat näyttävät tasapainoisilta. Mutta negatiiviset tunteet on viimeaikoina purkautuneet vain muutamasta kuvan sakarasta, vieläpä ylimitoitettuina useimmiten. Kiukkuna, miehelle äksyilynä, ehkä joskus ronskina huumorina ja onneksi aika usein (varsinkin blogin ansiosta) myös kertomisen kautta. Keinot eivät kuitenkaan aina tunnu riittäviltä ja parhailta mahdollisilta. Haluaisin tuon kuvan alapuolen näyttävän jokseenkin samanlaiselta, kuin yläpuolenkin. Haluaisin joissain tilanteissa mieluummin itkeä, kuin ärhennellä ja kiroilla mielessäni. Ja haluaisin osata hemmotella itseäni ja ottaa omaa aikaa. Kuulemma liikkuminenkin olisi hyvä keino pään tuulettamiseen.

No, ei tästä kuvasta nyt ihan niin havainnollistava ja mullistava tullut, kuin yöllä kuvittelin. Se nyt oli jotenkin odotettavissakin. (Yölliset "hyvät ideat"...) Mutta jos nyt yhtään pääsette kärryille siitä, mitä ajattelin ja yritän sanoa.

Telkkarissa joku sanoi, että ihmiset, jotka haluavat loukata toisia, ovat onnettomia. Sitäkin jäin miettimään. Ehkä toisten dissailu on yksi tuollainen keino purkaa omaa pahaa oloa? Se on vähän surullista. Itsekin sorrun siihen välillä. Sellainen lietsoo pahaa mieltä muihinkin ihmisiin. Itse ainakin haluaisin löytää lisää hyviä ja sopivia tapoja purkaa mahdollista pahaa oloa (jota kyllä tällä hetkellä on onneksi aika vähän). Sellaisia, jotka eivät vahingoittaisi itseäni tai muita.

Mitkä ovat teidän keinonne hyvissä ja huonoissa hetkissä ja oletteko tyytyväisiä niihin?

Kiukkua

Oon nyt kirjoittanut asiani moneen kertaan ja sitten yhtä moneen kertaan pyyhkinyt kaiken pois. En saa ajatuksia järkevään muotoon. Piirsin kuvan. Lapsi on näyttänyt pari päivää enimmäkseen tuolta. Itse olen näyttänyt varmaan aika samalta, vaikka oonkin yrittänyt tsempata (paitsi mr Piin suhteen, johon on välillä pakko purkaa kiukkua. Anteeksi. Siihen purkaminen on silti vähiten epäkypsä vaihtoehto.)

Mietityttää, että miten Pienempään vaikuttaa se, että toisen kanssa väännetään ja draamaillaan välillä jatkuvasti. Ja hän sitten toistaiseksi vähemmän uhmakkaana jää huomiotta (tai luultavasti vain pelkään, että jää).

Jos joku tietää, mistä puhun, voi huikata, ja jatketaan kommenttiboksissa...

Tuli(ais)tikkurasioita

Ollaan matkalla kylään. Tuliaiset unohtui kotiin. Pussi sisälsi mm. Poikasen ja mun askartelemat tulitikkurasiat. Höh.

Vinkkinä muillekin pieniä välipala-askarteluja kaipaaville, tämä oli hauskaa. Viimeksi esitellyn vieraan kanssa ei paljasteta joukosta teoksiamme, vaan jätetään katsoja luulemaan, että kunkin silmään haparoivimmat sommitelmat on kolmevuotiaan käsialaa.

(Yksi soma kimallepläjäys jäi näköjään kuvasta, saatan palata lisäämään sen myöhemmin joukkoon.)

Söpöjä eläimiä

Nyt kävi niin, että sen haikailemani vuosikatsauksen kirjoitin lopulta oikeaan päiväkirjaan ja kasvatusaiheisia pohdintoja oon naputellut vain muiden blogien kommenttikenttiin. Ompelukoneesta ei oo putkahtanut mitään, eikä mieleenkään sen kummemmin. Eli tänään näihin Päikkäreihin jää matskuksi vain kuva tämän illan seuralaisesta, joka näyttää kännykältään söpöjä eläinkuvia...
 

Silleen vois kuvien ja intressien perusteella arvella, ettei se oo ihan terve, saati ainakaan kauhean älykäs, mutta on se ihan normaali.

Harmaata hempeetä

Vuoden ensimmäiset käsityöt olivat paita ja liivi Tytölle.

Mutta voi että sentään tätä kuvaamisen haastetta! Tämän vuodenajan valoisa aika ei riitä onnistuneen sovituskuvan ottamiseen. Vaatisi tuntikaupalla aikaa ja muutaman extrakäden. Pitäisi saada pidettyä lapsi tyytyväisenä vaatteita vaihtaessa ja pitäisi saada se pysymään paikoillaan edes 3 sekuntia kerrallaan. Pitäisi voida vähän nypätä paidan helmaa suoraksi samalla, kun on valmiina räpsäisemään kuvan. Pitäisi saada pidettyä se palomiespaitainen linssilude pois taustalta.

Näistä lähtökohdista ymmärtänette, kun ei joka kuvassa ole sekä poseeraus, tausta, tarkkuus ja vaatteen edustavuus täydellisesti huomioitu. Ja että yhdessä kuvassa on mallin itse valitsemana somisteena pissavaippa...

Paita on tummanharmaata jerseytä ja liivi bambulankaa ja mohairia. Selässä on olevinaan hopealangalla ompelukoneen kanssa kirjailtu puu, mutta vaatinee vielä jatkotyöstöä erottuakseen selvemmin. Jos nyt edes päädyn haluamaan, että se erottuisi selvemmin.

Puhuin silloin joskus jotain siihen tyyliin, että tykkäisin pukea Pikkiriikkistä harmaa-valko-vaaleanpunaisesti, romanttisen röyhelön ja arkisen collegen yhdistelmiin. Kaivoin kaapista kuvaukseen sopivat vaatteet ja testailin yhdistelmiä. Kivan näköisiä kokonaisuuksia muotoutui. Mutta älkää surko, kyllä mä edelleen pidän Pikkisellä värejäkin/väreistäkin.

Ennustuksia vuodelle 2014

Ei, en nyt vieläkään ole päässyt kovin syviin vesiin menneen ja tulevan vuoden miettimisen suhteen. Piipahduksen verran mielessä käy, että tulevana vuonna pitää todennäköisesti tehdä päätöksiä (tai edes suunnitelmia), jotka saattavat tuoda uusia ja jännittäviä tuulia arkeen. Mutten koe tarvetta vielä spekuloida ja puntaroida. Olen lukenut uudenvuodenlupauksia, joihin haluaisin samaistua, mutta toisaalta tuntuu, että ajatuksen tulisi tulla sisältä, eikä ulkoa, joten en ole ottanut muiden hyviäkään lupauksia omikseni.

Sen sijaan lähestyn uutta vuotta itselleni sopivasta näkökulmasta: leikkimielisten ennustusten, tai paremminkin tulkintojen kautta. Edellisen vuoden ennustukset sai lukea piparista (oma ennustukseni toteutui pikkuhiljaa kevään ja kesän aikana, mr Piin tulkintani luultavasti koko vuoden). Tämän vuoden ennustukset tulevat mukien alla. Tai no, nämä ympyrät kuvaavat mukeja. Valitse numerosi ja käy kurkkaamassa tämän linkin takaa, mitä alta löytyi.

Mun mielestä on kepeän merkityksellistä se, mitä kullekin tulee ensimmäisenä mieleen siitä omalle kohdalle osuneesta asiasta. Ensimmäiset ajatukset kertovat jotain omista toiveista tai peloista. Ja jollei ensin tule mitään ajatusta, voi joutua hakemaan pidempiä aasinsiltoja. Sekin voi kertoa jotain niistä odotuksista, jotka olisi jotenkin halunnut nähdä siinä omassa ennustuksessaan.