10-vuotishääpäivälomailtiin

Blogi on jäänyt viime aikoina neljänneksi tärkeysjärjestyksessä. Töiden, lasten ja jopa parisuhteen jälkeen. Töitä on arviointikeskustelujen (nyt pidetty 18/20, wohoo!) ja itsenäisyyspäiväjuhlan muodossa ihan yötä myöten. Lasten kanssa on ollut omat kommervenkkinsä myös, ja illoista on ollut pakko yrittää heitäkin kohdata ja huomioida, työväsystä huolimatta.

Parisuhde sai pitkästä aikaa ansaitsemaansa huomiota viikonloppuna, kun juhlistettiin Tampereella 10-vuotishääpäivää koko viikonloppu! Ja olipa kyllä hieno ja hauska loma! Käytiin leffassa, teatterissa, erikoisissa ei-lapsiystävällisissä ravintoloissa yöpala-aikaan. Nähtiin ystäviä, venytettiin ruoka-aikoja, shoppailtiin kenkiä ja seikkailtiin suunnitelmitta. Kaikkea sellaista, mikä viime vuosina on jäänyt vähemmälle. Ihan tosi kivaa oli, ja alkuviikon oon porhaltanut energialla, jota viikonloppuna tuntui tulevan pitkästä aikaa tankki täyteen!

Mutta blogi hei, vaikka oletkin tällä hetkellä jonon hännillä huomiossa, niin kyllä sinullekin vielä aikaa löytyy jossain kohtaa. Älä sinäkään unohda minua näissä ruuhkavuosien myllerryksissä! Tosin sen verran sinua viikonloppuna ajattelin, että poseerausten päätteeksi otin tällaisen blogikelpoiseksi sensuroidun kuvan meistä. Vaikken toki ehtinyt siinä varmistaa, että otos olisi muilta osin mitenkään onnistunut. Tunnelma välittynee silti: hauskaa, pikkulaukku, blingblingiä, kuohuvaa...

Juhlatapaturma

Sattuipa niin, että noin kuukausi sitten juhlailin yksissä pippaloissa. Ja edelleen sattuu.

Nimittäin varpaaseen. Iloisena siitä, että selkäni kestää taas korkokenkäilyä, tepastelin reilut puoli vuorokautta korkkareissani. Eikä korkoakaan nyt montaa senttiä ollut. Mutta kuten jo kuvasta näkyy, ei kengän tuki osunut ihan jalkapohjan oikeisiin kohtiin, ja painoa saattoi kertyä varpaille aika monta(kymmentä) kiloa. En illan mittaan sitä huomioinut, mutta yöllä heräsin hienoisen huppelin haihduttua vihlovaan kipuun molemmissa varpaissa.

Sittemmin toinen jalka on parantunut, mutta toinen vain pahenee. Voi hohhoijjakkaa, miten voi olla taas nolo tapa saada kroppaansa hajalle! Mutta voiko siinä ihan oikeasti olla jonkinlainen hiusmurtuma? Ja jos voi, niin miten ihmeessä huollan sen kuntoon, kun kävellessäni ikään kuin koko ajan tarvitsisin liikkuvaa varvasta. Ja kävelyäkin ikään kuin koko ajan tarvitsisin.

Semmoista. Hyvä minä. Odottakaahan, kun oon oikeasti vanha, eikä mulla enää oo lapsista ja unista mitään kirjoitettavaa. Sitten kirjoitan enää pelkistä krempoisitani.

Mukana pari kuvaa ajalta ennen varvaskipua. Ylin on esikoisen ottama perinteinen asukuva, jossa hän lopuksi lähestyy mua käkättäen ja minä puolestani ojennan käteni komentaen, että nyt kiitos riittää jo. Tällainen kuva löytyy varmaankin jokaisesta hänen kuvaamastaan sarjasta.

Hääpukuajatuksia

Eilen oli taas Käytä hääpukuasi -päivä. Illan pimettyä ja talon hiljennyttyä vasta sen muistin, vaikka lasten kanssahan testailu olisi ollut hauskempaa. Testasin kuitenkin. Sain vetskarin kiinni, mutta henkeä en oikein saanut.

Oon miettinyt aikaisemminkin, että millaistakohan olisi viettää häitä tässä vaiheessa elämää. Kun elämä on valmiimpi. Me mentiin naimisiin ihan yhteisen elämän kynnyksellä, alkumetreillä. Nuorina ja lapsellisina. Hyvä niin, niin olin toivonutkin aina. Kuitenkin nyt, kun takana on yhteisiä vuosia ja yhteisiä kokemuksia (sekä ihania, että raskaita), tuntuu välillä siltä, että olisi paikallaan juhlistaa selviytymistä ja saavutettuja asioita sekä puolikkaan, että lähipiirin kanssa. Pukeutua häpeilemättä ykkösiin ja pysähtyä vaalimaan rakkautta. Miten erilainen olisikaan hääpäivän tunnelma, jos sitä vietettäisiin nyt, eikä kymmenen vuotta sitten!

Eikä sillä, en tietenkään tekisi mitään toisin, jos voisin, kunhan mietin. Muistan, että pidimme hääpäiväämme elämämme parhaana päivänä. Se muisto on kuitenkin haalistunut lasten syntymien rinnalla: kyllä meille on hääpäivän jälkeen koittanut ainakin kolme ikimuistoisempaa päivää. Jos hääpäivä olisi vasta lasten syntymien ja muun yhdessä koetun jälkeen, se varmaan kokoaisi kaikki muistot ihanaksi ryppääksi ja ilo läikkyisi juhliessa yli niin kuin silloin ensimetrilläkin.

Jos Suomessa olisi tavallisempaa pitää juhlia vihkivalojen uusinnan merkeissä, yllyttäisin mr Piin sellaiseen. Tai ehkä en oikeasti, ei kuulosta luontevalta. Mutta leikin silti ajatuksella vähän. Sillä kerralla uskaltaisin tehdä juhlien ja yksityiskohtien suhteen joitain asioita rohkeammin. Aikuisemmin. Sillä kerralla osaisin ylistää ja kiittää miestäni ihan erilaisista asioista, kuin 10 vuotta sitten. Sillä kerralla tietäisin, enkä vain arvelisi, että ollaan hyvä ja toimiva tiimi. Että ollaan näppärä ja saumattomasti toimiva pari esimerkiksi silloin, kun pitää nopeasti saada sänky ja lapsi puhtaaksi öisestä yllätysoksennuksesta. Niissä uusintajuhlissa voisin varmaan kinua sen timanttisormuksen, mitä nuorena en vaatimattomuuksissani missään tapauksessa halunnut. Sillä kerralla laitettaisiin vähän aikaisempaa överimmäksi (enkä todellakaan tarkoita, että oikeissa häissä toivoisin olleen överimpää). Olisi vähän enemmän tylliä, hörselöä, meikkiä ja bilettä. No, tämmöinen ei ole tapana täällä, joten ehkä siirryn pohtimaan tätä vain mielikuvituksessani. Siellä, minne kerään kokoelmaa näkemistäni upeista hääpuvuista, joita hömppäkanavat mun suosikkiohjelmissa jatkuvasti esittelevät.

Mistä tuli mieleeni aikojen takainen hääpukupostaus. Mikäli et sitä vielä ole lukenut ja sinne omia hääpukukokemuksiasi kommentoinut, niin tee se nyt. Eikö?! Mä joskus haaveilen leikilläni hääpukuliikkeen perustamisesta. Olisi ihana hypistellä ja ihastella ja pukea morsiamia. Kuka ryhtyis mun kanssa?

Ja koska olen rönsyilevällä tuulella tänäänkin, niin lisätäänpäs yksi PS tänne loppuun: Näytin Pikkiriikkiselle eilisiä hääpukusovittelukuvia. Hän totesi huokaillen, että haluaa sitten isona käyttää mun hääpukua omissa häissään. Oho. No, säilytän sitä ehkä vielä tovin (tai ikuisuuden), vaikken uskokaan, etteikö mieli siitä muuttuisi...

Villahäät

Meillä on tänään hääpäivä. Unohdin. On ollut "tosi juhlallista". Ollaan tultu töistä ja päiväkodeista kauppojen kautta kotiin niin, että huikittiin heipat eri huoneisiin puoli viideltä. Pikkukakkosen ajan mr Pii nuokkui sohvalla ja minä sängyssä. Ja syötiin. Siinä välissä se toivotti hyvää hääpäivää. Oho, hups, joo samoin, ai siks olit laittanut jälkkäriäkin! Sitten on vuoroteltu raskailta tuntuvien lasten kaitsemisessa. Eivät kai ne oikeasti erityisen raskaita ole olleet. Normaalimeluisia, joskin kieltämättä aika helposti tulistuvia tänään. Mutta kun omat olot on olleet niin hirveän löllöt ja vellit.

Välillä mietin, että minkälaiset olisivat meidän häät, jos olisimme edenneet toisessa järjestyksessä. Ettei olisikaan juhlittu satamasta tuntemattomaan reissuun lähtevää laivaa, vaan jossain välietapilla matkan piristykseksi ja hyvin sujuneen matkan kunniaksi. Jos menisimmekin naimisiin vasta nyt, kakkavaippojen, vauvavuosikoomien, parisuhdekyllästymisien ja muiden kriisien jälkeen? Olisivatko ne juhlat sitten arkiset pirskeet, vai olisivatko ne "sitä jotain", mitä tässä lapsiperhearjessa aina välillä kipeästi tarvitsisi? Muistutusta siitä, miten hyvä tiimi ollaan, seurustelun alkuaikojen fiilisten tavoittamista, tunnelmallista nostalgiaa ja isoa (vähän vaivalla esiin kaivettua) kiitollisuutta? Saisiko siihenkin jonkinlaista taikaa, niin kuin oli siellä lähtösatamassa silloin?

No, en tiedä. Enkä tarkoita, ettenkö olisi halunnut juuri tässä järjestyksessä asioita tehdä. Vaan ehkä sitä, että nyt jos koska sitä tarvitsisi juhlaa, jossa nostaa tuo nurkassa pölyttyvä parisuhde jalustalle ja ylistää sitä. Hiphip, huraa!! Hiphip, huraa!!! Hiphip.... krooh pyyh... No, pöly ei onneksi ole kovin vaarallista, kunhan vähän muistaa välillä puhallella enimpiä pois.

Käytä hääpukuasi -päivä

Törmäsin iltapäivälehdessä viime viikolla mainostettuun Käytä hääpukuasi -päivään (15.1.). Hääpukuni kulkeutui jokin aika sitten epätyylikkäässä (pikkusiskon pienenä suttaamassa) pahvilaatikossa uuden kodin ja lisääntyneen säilytystilan myötä oman vaatehuoneen hyllylle. Siitä asti oon miettinyt, että pitäisi testata, miten on raskaudet ja vuodet muuttaneet kroppaa, mahtuuko mekko yli 6 vuoden jälkeen päälle.

Tänään oli siis oivallinen päivä sovittaa. Tuskin olisin tullut tänne kertomaan, jos EI olisi mahtunut, joten ei tarvinne hehkuttaa sitä asiaa sen enempää. Kuvat otti kolmevuotias (jota en kyllä voi syyttää huonoista poseerauksista ja holtittomista käsistä), joka vähän hämmentyi aamuisesta asuvalinnasta. Pienempi ei sen sijaan kommentoinut mitenkään, vaikka yritinkin tehdä prinsessamuuveja ja muita hössötyksiä pyörähdyksineen. Nosti katseensa kirjasta vain näyttääkseen siltä, miltä varmaan itsekin usein: Juu juu, hieno, voinko jatkaa lukemista?

Testaako joku muu?

Hääpukutulkintoja

Myönnän tässä nyt nolon jutun: tykkään ihan hirveästi hääpukuohjelmista. Tällä viikolla katselin taas "Hulluna häämekkoihin" -hömppää ja naureskelin morsiantyypeille:

- Joku oli sovittanut tolkuttoman määrän pukuja, mutta mikään ei kolahtanut, vaikka olivatkin nättejä. 

- Joku muukin sovitteli kymmeniä pukuja, tykkäsi kaikista hirveästi, ja tykkäsi sovittelusta niin hirveästi, ettei vain halunnut päättää ja lopettaa. 

- Joku taas itki entisen pukunsa perään: oli löytänyt täydellisen, mutta jotain olikin mennyt mönkään, eikä se sitten uskaltanutkaan valita enää uutta, vaikka löysikin kivan. 

- Joku taas halusi ostaa monta pukua, ihan vain, koska on prinsessa eikä osaa päättää.

Aloin olettaa, että kukin morsiamista on varmaankin valinnut sulhasensa samalla kaavalla, kuin pukunsa. Ja vasta sitten mietin, että kuinkas itse valitsinkaan ja kertooko prosessi musta muutakin, kuin hääpukuni valitsemistarinan.

Löysin pukuni toisesta liikkeestä, jossa kävin (ensimmäisessä kävin vain päästäkseni fiilikseen). Muistaakseni mulla oli rivissä 3 pukua. Olin ajatellut romanttista pitsiä ja hörhelöä, runsasta ja prinsessaista. Mutta saatuani yksinkertaisen kiiltävän puvun päälleni, muistan onnellisena päättäneeni hyvinkin pian, että se on pukuni, ja lopetin sovittelun. Vaikkei se yhtään ollutkaan sellainen, kuin olin suunnitellut. Siksi sitten myöhemmin mietinkin välillä, että miksihän valitsin juuri sen, kaikkien joukosta. Että miksi en etsinyt hörhelöä, kun kerrankin olisi ollut mahdollisuus. Mutta toisaalta voin pukeutua hörhelöön muutenkin, kuin morsiamena. Sitä paitsi makutuomaritkin vakuuttivat juuri tuon puvun olevan sopivin mulle. Se on tyylikäs ja ajaton, eikä varmaankaan näytä vuosienkaan päästä (esim. lapsieni silmissä) nololta. (Niin varmaan...)

Voisi kai tästä jonkin tulkinnan vetää mun miesvalintaankin, jos oikein soveltaa ja säveltää: en ottanutkaan romanttista, vaan yksinkertaisen. Noo, vitsivitsi. Vakavasti ajatellen oon ollut yhtä vakuuttunut molemmista valinnoistani, pienistä epäröinnin hetkistä huolimatta. Eikä tarvinnut kaikkia liikkeen pukuja testata vakuuttuakseen siitä. Makutuomarit komppaavat tässäkin. Enkä myöskään ole haikaillut minkään muun puvun perään ikinä, muut sovitukset ei jääneet millään tapaa mieleen. (Paitsi yhden muistan, joka oli hieno, mutta jonka kanssa en olisi ollut oma itseni. Siis puvun, mutta ehkä sellaisia ihastuksiakin oli joskus.) Ja tuo mies saa mut tuntemaan oloni hyväksi, niin kuin sai hääpukunikin. Sen kanssa oon vähän parempi kuin ilman sitä.

Nyt mua kiinnostaa oikeastikin ihan tosi paljon teidän hääpukujenne tarinat!

Ainakin yhtä hääpukua oon ollut makutuomarin tehtävissä mukana ostamassa: morsian etsi rekeistä kaikenlaista toiveidensa mukaista. Myyjä sanoi heti ovella, että tuo toiveista huolimatta yhden erilaisen, "se sopisi sulle". Ja niin sopi. Ja niin se taisi käydä sulhasenkin suhteen.