Puhumalla asioista tulee pienempiä. Niistä asioista, jotka pitää otteessaan, voi sillä lailla koittaa saada itse otteen.
Oon kahlannut alkuvuoden ahdistuksessa. Ensin olin löytävinäni syyn ahdistuksiin ulkopuolelta. Stressi, väsy, PMS, mikä milloinkin. Nyt ollaan kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että kamalia olotiloja ripottelee minne sattuu. Varmasti stressillä ja syksyn murheilla on iso osuus asiaan ja ihan varmasti PMS hyödyntää heikkouttani hyvinkin röyhkeästi. Vaikka joskus mainitsin täälläkin, että akuutein paniikkikohtausvaara on ohi, en tajunnut oikeasti seisovani jokseenkin jatkuvassa paniikin ilmapiirissä. Seison edelleen. Usein saan siitä otteen ja pää selkenee, kun keskittyy hengittelyyn ja järkipuheeseen. Se voi pysyä viikonkin poissa. Välillä se ottaa vallan ja vajoan pinnan alle ja tukehdun ajatuksiini. Yleensä iltaisin, kun perhekakofonia kuormittaa aikansa ja lopulta hiljenee. Telkkarissa on tragedia. Ajattelen, että se voi osua kohdalle. Uutisissa on vaaroja, mitä kaikkea voinkaan joutua kokemaan. Kuka sairastuu, kuka kuolee, vai kuolevatko kaikki, miten selviän siitä ja oikeastaan elämän pienemmätkin haasteet alkavat tuntua ylivoimaisilta. Perheeseen tulevat murrosiät, lasten murheet, tulevien rippijuhlien ja valmistujaisten järjestäminen, anoppius, mummous, sairaudet... Ei ei ei, en selviä niistä, en mitenkään voi selvitä niistä. Ihan liikaa kaikkea, mitä en osaa ja mihin en pysty. Liikaa pelottavia, surullisia, ahdistavia ja kauhistuttavia skenaarioita. Mitä, jos sekoan? Mitä jos avaan auton oven vauhdissa ja kierin ulos? Mitä jos kadotan arviointikykyni? Tajun oikeasta ja väärästä? Mitä jos teen jotain sellaista, mitä ajatuksissa huonoina hetkinä pulppuaa pinnalle? Mitä jos nyt alan vain karjua, enkä pystykään lopettamaan ikinä?
Sellaisia ne väärät raiteet yleensä ovat. Vääriksi raiteiksi niitä kutsun, ja useimmiten kyllä hoksaan, että olen siellä. Joskus ne ovat sellaisia, että lähden kaupasta pois ostamatta mitään. Kun en osannut vartin miettimisenkään jälkeen valita viiden jäätelön väliltä, jätän ostamatta leivät ja maidotkin ja palaan kotiin tyhjin käsin ja henkeä haukkoen. Monesti oon jättänyt miehen yksin kassajonoon, kun on iskenyt paniikki. Henki ei kulje keuhkoihin asti ja tuntuu ylivoimaiselta seistä keskellä ihmisiä, jotka ovat niin normaaleja ja tyyniä ja osaavat pakata ostoksensa pusseihin samaa tahtia, kuin kassa piippaa niitä läpi. Itse työnnän pankkikortin koneeseen väärin päin ja vasta maksettuani sählään kohtuuttoman kauan ja epäloogisesti tavaroita ostoskassiin. Ajattelevat varmasti, että eikö tuo nyt osaa edes ostoksiaan pakata.
Joskus ne taas ovat sellaisia hetkiä, etten hallitse itseäni täysin. Ei niin, ettäkö tekisin jotain, mitä ei pidä, vaan niin, että en tee sitä, mitä pitäisi. En esimerkiksi pysty keskittymään jutteluun ja vuorovaikutustilanteisiin. Kesken juttukaverin puheen aivoihin muodostuu aampuuro, enkä ymmärrä, mistä puhutaan. Nyökkään hymyillen "hmm-m", ja mietin hölmönä, että meniköhän nyt väärin. Pitikö sanoa hyväksyvä "hmm-m", vai huolestunut "voi että"? Punastun ja hyydyn. Ja tietenkin ahdistun entisestään, kun arvelen kaverini pitävän mua vähintäänkin erikoisena, kun punastun ja hyydyn nakkikeitosta tai työnhausta jutellessa. Ja tällainen en haluaisi olla, en yhtään. Vaikkei olekaan kyse, kuin ahdistus- ja paniikkikohtauspäivistä, mutta silti.
No, onneksi ne päivät ovat kuitenkin harvinaisempia. Ja vaikka nyt olisikin meneillään tiivis suma sellaisia, niin uskon vahvasti, että taas koittaa helpompi aika. (Paitsi yön pimeimpinä tunteina tietysti epäilen...) Ja onneksi jokseenkin tiedostan itsessäni nämä olot ja mieluiten näen aivopuuropäivinä vain riittävän tuttuja ihmisiä.
Vain kerran, ehkä 8 vuotta sitten, kohtaus on yltynyt holtittomaan hyperventilointiin ja lattialle lakoamiseen asti. Ja hyvä niin, sillä ilman sitä en ehkä vieläkään tajuaisi tätä paniikki- ja ahdistushäiriöksi. Vaikka aivan kamalaahan se silloin oli, kun en tiennyt, mistä on kyse. Enkä millään olisi uskonut lääkärinkään tietävän, kun kehotti mut kotiin todeten, että kyllä se siitä. Luulin, että kuolen, jos päästän haparoivan kontrollini irti ja nukahdan. En kuollut. Näin kyllä unta, jossa olin sidottuna peräkonttiin autossa, jota mun olisi pitänyt ajaa. Ja joskus olen herännyt huutamaan ilman ääntä ja huitomaan apua ilman, että kädet ovat toimineet. Tuntenut, että nyt kuolen, kun ruumis ei tottele. En kuollut niilläkään kerroilla. Heräsin. Nyt tunnistan oloni jo paremmin. Tajuan olevani väärillä raiteilla ja sekin helpottaa jo hiukan. Osaan useimmiten puhua itselleni järkipuhetta tai pyytää sitä puolikkaaltani. (En tosin aina kovin kypsästi, vaan dramaattisen riidanhaastamisen ja ulinan kautta.)
Sitä en tosin pitkään aikaan tajunnut, että paniikkikohtaus voi olla muutakin, kuin hyperventilaatiokohtaus. Että se kaupassa iskevä hätäkin on paniikkikohtaus. Tai sellainen illan ahdistuskohtaus, joka saa arvottamaan miehen tökeryyden (eli kertaluonteisen ajatusten lukemattomuuden) elämäni kauheimmaksi ja vakavimmaksi ongelmaksi, jonka takia mistään ei enää ikinä voi tulla mitään. Tai se, kun maailman menneet ja ennen kaikkea myös tulevat murheet kaatuvat sekunnissa niskaan ja kieli puutuu ja leuat menee takalukkoon. Silloin työnnän luotani paitsi miehen, myös lapset. Kun vastaanottimeeni ei mahdu enää yhtäkään uutta ajatusta tai ärsykettä käsiteltäväksi. En osaa nähdä tilanteita ulkopuolisen silmin, mutta toivon kaikesta sydämestäni, että lapset eivät kärsisi ahdistuskohtauksistani niin paljoa, kuin (ahdistuksissani) pelkään. Useimmiten inhottavin olo hiipii onneksi heidän jo nukahdettua. Kun on riittävän väsy ja muutenkin lupa hellittää otetta...
En tiedä, miten koette nyt tämän kirjoitukseni. Mutta tuli sellainen olo, että kun laitan sen tänne, siitä tulisi mulle vähemmän vakava vihollinen. Kirjoitan sen vaarattomaksi ja teen itseni tietoisemmaksi. Ja kieltämättä valjastan myös teidät vahtimaan, että pysyn kuosissa. Vaikka samalla näytänkin itseni sellaisena, millaisena ei kai kuuluisi näyttää, jos ei haluaisi riskeerata esimerkiksi työnsaantimahdollisuuksia ja edes jonkinlaista imagoaan.
Enkä halua tämän estävän suunnitelmiamme. Tai arvaan, että varmaan
pidätte järjettömänä lisätä henkistä kuormaa edes miettimällä muuttoa. Mutta oikeasti nyt entistä vahvemmin tuntuu siltä, että lähempänä tukiverkon kosketuspintaa tämäkin olisi helpompaa. Käytiin tänään katsomassa yhtä taloa. En osaa vielä sanoa, oliko se "the Talo", mutta kaupungista tuli turvallinen olo. Vaikkei edes tavattu perhettä tai ystäviä, vaan ihan vain uusia tuttuja. Tiesin kuitenkin puheenaiheissa vilahtelevat ihmiset, tai ainakin heidän vanhempansa ja tunnistin vastaan ajaneen ihmisen entiseksi koulukaverikseni. Muistin sen meitä kättelevän ihmisen kasvot vuosien takaa ja siksi näin hänet 20 vuotta todellista nuorempana. Ja ihmiset tunnistivat mut, kun kerroin, keitä vanhempani ovat. Tiesin paikat, reitit ja kaiken paikallisen. Ihmisten sukulaissuhteet ja sen, ketä hiihtoladulla todennäköisimmin tulee vastaan. Tuntui turvalliselta. Ympäröidyltä ja ei-irralliselta. Helpolta. Ja helppous olisi NIIN huojentava ja tavoiteltava tunne juuri nyt. Vapauttava.
Mutta vielä kokoava kaneetti paniikkikohtausasiaan: En aio sanoa, että nyt on jo parempi olo, koska oikeastaan olen koko alkuvuoden seilaillut näissä maisemissa, välillä panssarilaivalla, välillä vuotavan uimarenkaan varassa. Tämmöistä tämä nyt tällä hetkellä on. Ei koko aikaa, ja jos näet mut normaalina, niin sekin on todellista. Mutta harmillisen usein menen väärille raiteille, ja vaikka miten sen tiedostan, niin tympiihän se. Kunhan saan siitä kunnon niska-perseotteen, voin heittää sen taas joksikin aikaa hevonkuuseen.
Huh. Kylläpä jännittää tätäkin sanoa. Vaikka henki kulkee heti vapaammin keuhkojen perukoille asti.
