Loman kirjakasa

Kesä on ollut vielä kevättäkin hiljaisempaa täällä blogin puolella. Olen muistaakseni nauttinut lomasta. Lipunut päivästä toiseen niin, etten osaa oikein sanoa, että mitäs tässä on tehtykään. Leireilty, reissailtu, loikoiltu, vähän hajoiltu ja koitettu paikkailla. Luettu.

Lainasin alkulomasta kirjoja Instagramissa keräämieni suositusten perusteella ja puhtaalla kiireisen lainaajan randomilla. Tällaiset tarttui matkaan ja tuli luettua:

Kirjoitin jokaisesta itselleni jotain ylös, ja riippumatta siitä, onko näistä kenellekään muulle mitään iloa, niin liitän kirjoitukseni tähänkin.

Kirja nro 1: Tuntematon Kimi Räikkönen, Kari Hotakainen

Kirja oli sulava sukellus mielenkiintoiseen maailmaan ja tarinan punoutuminen faktaksi kiehtoi ja koukutti. Tuntui palkitsevalta löytää tarinasta asioita, joita tietää ja muistaa ja nyt ymmärtää myös yksityishenkilön todellisiksi elämänvaiheiksi. Kimin uran alkuaikoina seurasin, uskokaa tai älkää, formulaa aika aktiivisestikin. Pidin formulamaailmaa outona jo silloin. Ja pidän yhä, kirjan luettuani.Vaikuttaisi siltä, että Kimikin pitää.

Kimin sielunmaailmasta tunnen saaneeni paljonkin irti, itse asiassa siirsin monia kirjan herättämiä empatian, kunnioituksen ja ymmärryksen tunteita myös itselleni tuttuihin ihmisiin, joiden ajatuksia en aina ole kyennyt kovin hyvin ymmärtämään, ehkä hyväksymäänkään. On aina avartavaa, kun joku osaa purkaa itselleni vieraan olemisen tavan ymmärrettäviksi pointeiksi. 

Kirja nro 2: Nainen joka unohti, Liane Moriarty 

Kirjan päähenkilö löi päänsä ja heräsi tilanteessa, jossa ei muistanut mitään viimeisiltä 10 vuodelta. Ei perhettään, ei draamaa ihmissuhteissa, ei oikein itseäänkään. Ainakaan sellaisena, kuin muut häntä pitivät. Kirja piti otteessaan, kuvasi taitavasti ihmismieliä ja tunteita. Herätti ajatuksia ja herätti itse asiassa lukemaan myös keskellä yötä parin luvun verran. Tai ehkä niin päin, että herätessäni totesin voivani yhtälailla lukea, kuin kuunnella telttakankaan läpi lintujen huutoa. Melkein kolmen tunnin hetken verran...

Mielessä risteilivät teemoina aikuistuminen, parisuhde, äitiys, persoonallisuus, mielenterveys, perhe- ja ystävyyssuhteet, roolit, arvomaailma. Ajatukset pyörivät Alicen lisäksi paljon tietenkin myös itseni ympärillä. Vaikka kirja oli paksu ja pitkä, se oli helppolukuinen, ahmittava ja hyvin punottu otteessaan pitäväksi. Kevyttä. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva, sen tyyli olisi jotain Täydelliset kotiäidit -maailmaa, vaikka tarina syvempiäkin sävyjä kyllä sisälsi.

Kirja nro 3: Eukalyptus, Murray Bail

Kirja kertoi eukalyptusmetsän omistajasta, joka päätti luovuttaa tyttärensä puolisoksi sille, joka osaa nimetä metsän kaikki sadat eukalyptuspuut.

Runollisen tekstin rytmiin oli alkuun vaikea päästä, mutta sitten tarina alkoi soljua. Paljon lukuelämyksestä menee suomentaja Saara Villan piikkiin. Ihania ennenkuulemattomia sanoja, jotka on taitavasti rakennettu ymmärrettäväksi. Haipua, volina, kellervä. Tätä kirjaa lukiessa huomasin monta kertaa kuvaavani kännykällä talteen nokkelaa, kaunista ja herkillä vedoilla, mutta tarkasti piirtävää tekstiä. Esimerkiksi tällaisen kappaleen olen kuvannut:

"Silti Ellen heittelehti ja luiskahteli valon ja pimeän läpi, itsensä toisesta päästä toiseen, vastakohtaan. Hän oli sekä tyyni, että kiihdyksissään; hän kärsi suuresta uupumuksesta ja seuraavassa hengenvedossa levottomuudesta. Varmaankin on olemassa jokin luja lääketieteellinen nimitys tälle ylös, alas ja ristiriitaisesti edestakaisin luiskahtelevalle tilalle."

Kesti siis pitkään päästä kirjan rytmiin ja lukeminen pätkissä/hälinässä oli työlästä, monta kertaa piti palata lauseen tai sivun alkuun ja yrittää uudelleen. Olisin ehkä luovuttanut, jollen olisi jo aluksi päättänyt lukea koko kirjakasan. Mutta onneksi luin loppuun. Kirja kaikenkaikkiaan oli jotenkin haikea, puhdas, ajaton, herkkä, söpö ja mitä vielä? Tuli hirveä halu maalata ja piirtää. Piirtää Ellen, piirtää puita, piirtää kellerviä kaupunkeja ja sinerviä eukalyptusmetsiä, piirtää harmaa kanarialintu ja nahkatakkinen renttu. Aloitinkin. Ellenistä tuli ihan epäreilun ruma, ja lopetin. Siirryin lukemaan seuraavaa kirjaa.

Kirja nro 4: Yön kantaja, Katja Kallio

Kirja kertoo Seilin mielisairaalasaaressa 1800-1900-lukujen taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta, joka on ihan oikeasti olemassa ollut ihminen. Vaikka tarinan ääriviivat ovat jossain määrin tosia, on väritys kirjailijan tulkintaa ja mielikuvittelua.

Tätä lukiessa koin itsekin olevani hullu. Mikä kertonee paitsi kirjoittajan taidosta kuvailla mielen järkkymistä, myös omasta herkkyydestä erisorttisille mielenvinksahduksille. Pohdin paljon sitä, miten Amandan käytös auki selitettynä tuntui niin inhimilliseltä ja loogiselta, vaikka ulospäin touhu oli tietenkin useimmiten älytöntä. Tai että mikä on ympäristön merkitys ja rooli mielenterveydessä ja sen tulkinnassa. Sikäli tietenkin suuri, että ympäristö määrittää normin ja normaalin, eikä se mene yksiin jokaisen sisäisen kokemuksen kanssa. Ei sen kummemmin suuntaan, kuin toiseenkan. Että kuka kokee hulluutta ja kuka ei, ja ketä sellaisena pidetään ja ketä ei. Mietin sitäkin, että mihinköhän minut olisi 1800-luvulla sijoitettu päätäni parantelemaan.

Kirjaa lukiessa oli palkitsevaa diagnosoida henkilöitä ja heidän traumojaan. Hetken kuvitteli olevansa hyväkin psykologi, kunnes tajusi siirtää kunnian nokkeluudesta kirjailijalle: hänhän sen diagnoosin on tehnyt ja muotoillut kirjaan sopivaksi tarinaksi. Minä vain vähemmässä nokkeluudessani osasin sen (tai ainakin osan niistä) sieltä poimia.

Kirja oli kirjoitettu helppolukuisella, mutta kauniin (ja tarvittaessa ruman) kuvailevalla ja elävällä kielellä ja tämän jälkeen tuntui kököltä alkaa lukea kirjaa, joka oli suht vaivaa näkemättömästi käännetty suomeksi. Suomen kieli on niin vivahteikasta, kirjoittajan luonne (tai hänen valitsemansa vaikutelma) näkyy niin eri tavalla, kuin muilla kielillä kirjoitettuna ja niistä suomeksi käännettyinä. Saatte olla eri mieltä, näin itse koen.

Kirja nro 5:  Kukkien kieli, Vanessa Diffenbaugh

Suomennettu kirja lähti Kallion tekstin jälkeen vähän kömpelösti liikkeelle. Mieli pökkäsi sanavalinta- ja lauserakennekökkäreisiin muuten sileällä ja sujuvalla ajatuksenliuulla. Toisin kuin Eukalyptuksessa, tässä on "käännetty", ei tehty taidetta.

Kirja kertoo raskaan lapsuuden eläneestä hylätystä tytöstä, joka sijoitusperhe- ja laitoselämävuosien jälkeen aloittaa elämäänsä omillaan 18-vuotiaana. Tyttö on kiinnostunut kukista ja erityisesti niillä kerrottavista viesteistä. Itselläkin herää oman kukkakauppatyöskentelyjen jälkeen unohtunut mielenkiinto kukkien merkityksiä kohtaan. 

Teksti ottaa kuitenkin äkkiä mukaansa. Nykyhetken ja menneen kerronta vaihtelevat kivalla rytmillä. Tarina on vähän naiivi ja tuntuu sisältävän tarkoittamattomia ristiriitoja ja pikkuvirheitäkin, mutta lopulta (Yön kantajan jälkeen) pääsen kiinni siitä syvyydestä, johon tässä kirjassa päästään, ja se onkin ihan ok. Vaikkei siis ihan yhtä syvä olekaan tämän teoksen syvin pää, kuin edellisissä teksteissä. Jotenkin ilmiselvästi amerikkalainen tarina, enkä oikein itsekään tiedä, mitä tällä tarkoitan.

Kukkateema on ihana. Huomaan lukupäivinä pukevani kukkakuosia ja nyppiväni pelargoniasta ja marketasta kirjasta matkitulla rakkaudella kuihtuneita kukkia ja lehtiä. Vasta lopuksi huomaan, että kirjan lopussa on mukana kukkaviestinnän merkitysten sanakirja. Otan sen kuvina talteen. Mies tuskin tiesi, että pihalta kantamistaan salaateista voisi tulkita viestin "kylmäsydämisyys" ...vai tiesikö...? Ehkä varmuudeksi haen pöytään valkoista apilaa ja petuniaa omien ajatusteni esille tuomiseksi.

Kirja saa miettimään myös ihmissuhteita ja äitiyttä. Mikä on riittävää onnistumista ja mikä epäonnistumista. Elämä voi edetä niin monella tavalla, ja on aika paljon myös itsestä kiinni, minkä kokee epäonnistumisena ja minkä ei...

Kirja nro 6: Anna Gavalda, Karkumatka

Nyt on kirpeää kerrontaa, tykkään. Tarinassa aikuisiksi ehtineet sisarukset ottavat ja tarttuvat hetkeen. Tekevät karkumatkan. Hyvästä ja taitavasta käännöksestä huolimatta kuulen tarinan matalalla, sarkasminpainoisella käheällä ranskalaisneidon äänellä. Oikein nopeasti kerrottuna, tosin painokkaita, lyhyitä taukoja pitäen. Tarina sisaruudesta, aikuistumisesta, hetkessä elämisestä, pienten ilojen merkityksellisyydestä.

Näkisin mielelläni tämän ranskalaisena elokuvana. Tässä versiossa, jonka lukiessa sieluni silmin näin, oli seuraavanlainen roolitus: pääroolissa Garancena Alina Tomnikov, isosiskona Elli Haloo Helsingistä ja Carinena Pippa Middleton.  Simonia esitti se eräs maikkarin tumma uutistenlukija ja Vincentiä "ranskalainen raitapaitainen nuorimies", tiedätte hänet(hänlaisensa) kyllä. Ihan vain siksi kerron, kun oikein muuta en nyt tästä novelliksi luokiteltavasta lyhyestä kirjasta saa kerrottua.

Hauska, lyhyt tarina.

Nyt en kyllä loppulomasta taida lukea mitään. Pidän ajatuksesta, että nyhjään sohvalla tai korituolissa lukemassa, mutta kuva siitä, kun lapset tai kotihommat odottavat ja minä pikkuhiljaa alan hermostua ja kiristyä, kun yritän kaikella sinnillä ja pakkomielteisellä vängällä keskittyä tekstiin, taitaa olla tältä kesältä nyt nähty.

Kesälomakatsaus alkumatkasta

Tänä vuonna meidän kesälomalle on ripoteltu lyhyitä, toistaiseksi sopivan epämääräisiä suunnitelmia moneen kohtaan. Se on kivaa. Ne kesät, joina heinäkuun loppuun on sovittu melkein pari viikkoa vievä partioleiri (joka tietenkin aina on ollut itse valittu meno ja mieluisa, ikimuistoinen elämys), ovat menneet enemmän tai vähemmän siihen keskittyessä. Nyt pyrähdellään ihanan kevyesti sinne tänne sen kummemmin suunnittelematta.

Tänä viikonloppuna partioretkeilemme oman lippukunnan kanssa. Juhannus mökkeillään, lastenleirejä on suunnitteilla, perhejuhlia, Muumimaailmaa ja paljon tyhjiä päiviä näiden välissä.

Sitä en tosin ole osannut ottaa vahvasti positiivisiksi kallistuvissa kesäfiilislaskelmissani huomioon, että lapset näköjään riitelevät ihan vain aikansa kuluksi. Se on melko lailla rasittavaa ja ärsyttävää. Oman aikani kuluksi hain kirjastosta pinon kirjoja suositusten perusteella, jotka instassa pyydettyjen kirjavinkkien toivossa sain. On ihanaa upota muihin maailmoihin. Kuvitella, millaista olisi olla muistinsa menettänyt Alice tai Kimi, joka haluaa vain ajaa. Ja ehkä vähän juhlia saudiprinssien palatseissa. Ja sitten toisessa kohtaa aion uppoutua piirtelyn ja käsitöiden maailmaan. Sikäli kovat odotukset tämän kesäloman suhteen, että kuvittelen tosissani kykeneväni nauttimaan rennosti ja täysillä!

Tytöt leikkivät ratsastusleikkejä ja roolileikkejä. Niminä on "meidän tallin" ponien nimiä ja mun luokan tyttöjen nimiä. Ja koulusta puheenollen viime yönä näin unta, että pidin työpaikalla kerhoa kaikille tulevan vuoden uusille opettajille välituntisin. Ihan kesy työuni siis, enkä laske sitä palautumista hidastavaksi, toisin kuin monina kesinä. Heh.

No niin, pienimmäinen huutaa nyt ulko-oven välissä "Äiti tuu! Tuuu-uuu! Me ollaan lähössä!", joten menenpä tästä. En tosin vielä partioleirille, vaan toppuuttelemaan innokkainta leireilijää, että malttaisi vielä muutaman tunnin pysyä pöksyissään ja tyhjäisi sieltä reissukassistaan kaikkein pienimmät barbikamat pois ennen metsään menoa.

Tänä syksynä...

Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?

Kyläilyreissu ja monta sataa kilometriä kaunista Suomea

Irrottauduin eilen yksin reissuun. Sain kutsun Ystävälään, mutta pitkän ajomatkan takia matkani oli paitsi "ystävien tapaaminen", myös ikioma roadtrippini.

Oli voimauttava reissu. Tuntikaupalla hiljaista autoilua. Moottoriteillä oli vapauttavaa huristaa, mutta ihaninta oli pienet, vieraammat tienpätkät jännine taukopaikkoineen. Tavatut naiset olivat yhtä mahtavia, kuin aina. Viisaita, hauskoja ja huippuja. Oleminen oli iisiä, vaikken ollut skarpeimmillani. Mutta luulen, ettei ketään haitannut takeltelevat ajatukseni.

Matkoilla ihailin maisemia. Etelä-Pohjanmaalta lähtiessä kumpuilevat pellot ja jylhät maisemat järvineen saavat vähän haukkomaan henkeä. Ja sitten kotiin palatessa ensimmäinen aukeava peltomeri muistuttaa mua hengittämään keuhkoni täyteen avaruutta. Vieraiden maisemien ihastelu on hienoa, mutta sielunmaisemaan palaaminen silti parasta.

Vielä en tosin päässyt kotiin asti. Ajoin mökille, missä muu perhe kelluskeli järvessä. Kelluipa siellä illan hiljettyä vielä yksi puutarhasandaalikin, jonka bongasin pienenä pisteenä käytyäni laiturilla fiilistelemässä tätäkin tärkeää maisemaa (viimeisessä kuvassa tämä fiilistelijä ja sandaali myös). Hirmuisen kaunis ilta täällä. Tänään olen kiitollinen ja onnellinen ystävistä, kauniista Suomesta ja perheestä. Sen lisäksi oon ihan törkeän väsynyt. Nimittäin maisemien lisäksi tunnustan ihailleeni matkanvarrella myös Ideaparkia, melko pitkän kaavan mukaan...

Suppailua

Meille tuli viime kesän lopulla sup-lauta. Emme sitä silloin päässeet testaamaan, mutta nyt juhannuksena sitten senkin edestä.

Ähtärinjärvi, jolla mökkimme sijaitsee, on suuri järvi, jolla usein käy kova ja kylmä tuuli. Tuulessa suppailu ei ollut erityisen rentoa, ja mukavinta kovassa aallokossa oli edetä polviseisonnassa. Mukavasti tuntui reisissä ja vatsalihaksissa, kun vastatuuleen puski itseään. Silti, jo tuon aallokkokokemuksen jälkeen olin hirveän innoissani tästä itselleni uudesta lajista.

Kun jonakin juhannusviikonlopun aamuna järvi aukesi edessämme peilityynenä, oli suppailuelämys täydellinen. Kävin lipumassa rannan suuntaisesti niilläkin paikkeilla, joissa usein unissani leikin lentämisleikkejä järven yllä. Nuo unet ovat olleet leikkisyyden, helppokulkuisen elämänvaiheen ja ilon unia. Olen lennähdellyt järvestä korkealle ilmaan ja molskahdellut takaisin veteen. Nyt oli outoa seistä tuolla unien paikalla. Jo järven pinnalla seisominen on outo, unenomainen kokemus sellaisenaan, saati seisten liikkuminen siellä.

Liikuntamuotona joku oli todennut suppailun olevan tylsistä tylsin, mutta itselleni tuo kyllä sopi hyvin. Rauhallista ja rauhoittavaa. Jalkapohjan lihakset tuntuivat tehneen töitä varsinkin ensimmäisen päivän aikana, kun meno vielä enemmän jännitti ja aallokko piti tasapainon virkeänä. Tasapainoilu muutenkin aktvioi lihaksia ihanan hienovaraisella, mutta kuitenkin kokonaisvaltaisella tavalla.

Myös lapset saivat aikaan monta sup-lautaleikkiä järven rannassa. Me isommatkin vähän kisailtiin. Nopeuskisaa poijun ympäri. En voittanut. Tehtiin myös temppuja ja plumpsahdeltiin järveen, mikä omien havaintojeni perusteella aina aiheutti kikatushepulin kaatujassa. Omat temppuni eivät vetäneet vertoja mr Piin päälläseisonnalle, mutta toisaalta ei hänkään kyennyt vaakaan, jota yrittäessäni kävin itse muutamankin kerran väliuinnilla.

Hauska, ilostuttava vempele. Suosittelen kokeilemaan, jos tulee tilaisuus.

Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä

Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.

Uutta ilmettä

Taannoin googlailin "näin leikkaat itse helposti hiuksesi" ja "näin leikkaat itse otsatukan". Onneksi aloitin testaamalla noista ensimmäistä. Lopputuloksen perusteella ymmärsin jättää jälkimmäisen kampaajan hommaksi.

Uusi luukki vaatii totuttelua, harjoittelua, ja vähän aikaa (olisi saanut olla sentin pidempi), mutta silti tykkään. Kurtut piiloon ja silleen. Kesän turhantummamahonki on haalennut aavistuksen ja tunnen taas oloni kotoisaksi kuontaloni alla.

Kovasti kyllä tuijottivat mua töissä.

Sunnuntaiaamu kuin vuosia sitten. Melkein.

Haulan leipäämaitoa. Haulan leipäämaitoa. Haulan leipäämaitoa.

Tällä virrellä alkaa meidän vapaa-aamut. Usein siinä seitsemän kieppeillä. Laulajana 2½-vuotias. Oikeasti hän haulaa huomiomme, sillä leipämaito ei aamuvarhaisella maistu ja usein tekee enemmänkin vain mieli riidellä.

Vaikka tämä laulurutiini toistui tänäkin aamuna, oli tässä sunnuntaissa vähän sellaistakin, mitä olen pitkään salaisesti kaivannut ajalta, jolloin me kaksi eleskelimme vain itseämme varten. Ehdittiin heräillä hitaasti valoisaan aamuun kainalokkain (vaikka vieressä kävikin leipämaidon haulaja säännöllisin väliajoin). Ja tein itselleni aamupalaksi hedelmäleivän, mikä on ihan parasta herkkua, kokeilkaa vaikka! Paahtoleipää, juustoa, omenaa ja muita ihania. Myös mansikat toimii.

Kahvitkin yritin juoda ihan vain instagramhienostelua varten tuosta vähälle käytölle jääneen Filigran-astiastoni kupista. Mutta äh, ohutreunainen kuppi tuo liian vahvan mielleyhtymän kermakakun syömisestä, joten ei ollut hyvä idea kotiaamuun. Kyllä kotokahvit juodaan muumimukista, vaikka olisi miten hehkeä ja ylellinen sunnuntaiaamu.

Viherkasveja ja siivouspäivä

Otettiin käyttöön joululoman alusta tuttu kikka tähän hiihtoloman ensimmäiseen iltapäivään: muu väki lähti mummolaan ja minä jäin siivoamaan. Olen tunnetusti räjähdysherkkä taitteissa (joista loman alku on yksi suurimpia, mutta jo viikonloputkin aiheuttavat välillä rajuja reaktioita). Lisäksi rentoilua tavoitellessa sotku on bensaa liekkeihin. Eli tämä oli kaikella tavalla koko perheen kannalta oikea tapa aloittaa loma: huomenna meillä vastaanottaa ensimmäisen lomapäivän rento äiti ja siisti koti.

Parin vuoden uupumus tässä taloudessa tuotti liki kymmenen tyhjää kukkaruukkua. Nyt olen selvästi voimaantunut, kun olen halunnut ottaa tieten tahtoen lisää hoidettavaa. Vihreä ja elävä tuo ihmeesti iloa kotiin. Lisäksi hihkuin innosta, kun lattialla voi taas seitsemän vuoden tauon jälkeen olla viherkasvi! Jipii!

Hankin siis ensialkuun neljä uutta viherkasvia: kirjovehka, muratti, peikonlehti ja reunustraakkipuu. Tunnistatko sinä, kuka heistä on kukakin? Jos tunnistat, niin kurkkaapas, tunnistaisitko tämän Siskon viherkasvin. Itseäkin vaivaa, kun en googlaamalla päässyt kadonneen kasvin nimen jäljille.

Tuo yksi raukka rimpula on ehkä 15 vuotta vanha. Kasvaa pelkästään pituutta ja näyttää vuosi vuodelta rumemmalta. Mutta sinnittelee menosa mukana edelleen. Jotenkin liikkis.

Lapsenvahtimietteissä

Miten paljon muissa perheissä hyödynnetään tarjolla olevia lastenvahtipalveluita? Kerran viikossa, kerran kuussa vai kerran vuodessa? Onko hoitoon vieminen ja palvelusten pyytäminen teille helppoa vai hankalaa? (Kysyn, koska haluan oikeasti tietää!) Itselläni on ollut hankaluuksia pyytää hoitoapua ja arvioida, mitkä omista menoista ovat sen "arvoisia", että pitäisi vaivata niillä toisia ihmisiä.

Eilen oltiin ammattijärjestön juhlassa miehen kanssa. Tajusin vasta, että ollaan oltu syksyn aikana jo kolmissa juhlissa kahdestaan. Oma kynnykseni pyytää lastenhoitoapua on monesta syystä madaltunut. Esimerkiksi omien voimavarojen rajallisuuden ymmärtäminen on vahvistanut ajatusta lomailtojen tärkeydestä. Mutta myös se, että lapset ovat jo 7-, 5-, ja reilusti yli 2-vuotiaat helpottaa hoitoon viemisen tunneryöppyä. Lapset tulevat ymmärretyiksi ja osaavat kertoa tarpeistaan. Eikä haittaa, vaikkei mikään menisi arkirutiinien mukaan.

Tänään tytöt lähtevät ensi viikon hoitokuvioiden takia mummolaan kahdeksi yöksi. Se tuntuu vähän isolta ja erikoiselta asialta. Mulle. Uudelta. Mutta toisaalta aika kivaltakin. Eikä mene kauaa, kun voidaan lähteä juhliin, leffaan tai ravintolaan syömään niin, että lapsenvahtina on pelkkä puhelin! Ehkä seitsemän vuotta? Vai viisi? Vai? Kertokaa te, kokeneemmat. Tuntuu kyllä oikeasti ihan älyttömältä ja uskomattomalta ajatukselta! Siihen asti toivon, että uskalletaan käyttää  lapsenvahtipalveluita enemmän, kuin edellisten seitsemän vuoden aikana.

Uskon, että se on lopulta koko perheen etu. Eilenkin juhlista tuli paljon iloisempi äiti, kuin mikä sinne lähti.

Myöhäinen aamu ja hyvän päivän toivontaa

Kun viikonloppu onkin vain yhden päivän mittainen, iskee vapaa-aamuna epätoivo. Makaan edelleen peiton alla surffailemassa levottomuuttani pois. Muka. Sihisen mielessäni voimasanoja lasten kiljuntoihin ja riitoihin, joita oven takaa kuuluu. Haluaisin täydellisen päivän, mutta eihän mulla oo ajatusta ja puhtia sellaisen järjestämiseen.

Viime yön vietin kiroillen unissani töissä. Yritin lopettaa, mutten onnistunut. Mulla on uhmaikä, mikä näkyy hillitsemättömänä rumien puhumisena. Ei tosin töissä oikeasti sentään. Mutta aikuisten kesken kotona. Mr Piiltä saan niihin tympeän reaktion ja niin kuin kunnon uhmaikäinen, huomaan nauttivani siitä reaktiosta.

Nyt yritän kypsyttää itseäni kohtaamaan ja sanoittamaan nämä tunteet ja tämän päivän rakentavammin, kuin sillä ****lla. Kasvamaan jopa yli vaiheestani. Pitäkää peukkuja.

Spagaatti!

Mietittiin kesällä mr Piin kanssa sitä, mikä on spagaatti ja mikä se toinen. Hän googlaili ja löysi vastauksen. Siinä ohimennen linkkasi mulle ekan silmiin osuneen googletuloksen haulla "spagaatti".Eli artikkelin naisesta, joka opetteli tekemään spagaatin.

Artikkelin mukaan sen voi oppia "kuka vaan", joten senhän on pakko tarkoittaa juuri minua. Maankuulua rautakankea. Ja niin kuulkaa kävi, että 2 kuukautta myöhemmin pääsen spagaatiksi kutsuttavaan tilaan! Uskokaa tai älkää!! (Tai paremminkin "uskonpa sitä itsekään tai en".) Tosin toiselta puolelta en ihan vielä taivu.

Aloin silloin heinäkuussa ottaa kuvia sen hetken onnistuneimmista venytyksistä, ja olipa hauska seurata niiden kautta projektin etenemistä!

Nyt, jos joku sanoisi, että "kuka tahansa voi oppia tekemään kärrynpyörän", olisi seuraava älyttömältä kuulostava haaste heitetty. Sitäkään, niin kuin en spagaattiakaan, oo koskaan ennen osannut tehdä. Sillasta mulla sentään on jokin muistikuva lapsuudesta, mutta oli kuulkaa jännää yrittää sitäkin ekalla kertaa!

Mr Pii lupasi silloin kesällä ostaa mulle uudet lenkkarit spagaattilahjaksi. Sikäli mikäli siis onnistuisin. Hänkin kyllä tuntui pitävän sitä mahdottomana ajatuksena, vaikka tsemppasi toki epäluuloisena mua. Mutta niinpä sain äsken kaupoille lähtiessä huikata ostavani ne lenkkarit. Koska samapa tuo yhteistaloudessa, kuka sitä korttia vinguttaa. Nyt on konkreettinen muisto siitä, että vanhakin voi oppia uutta. Tuntuva todiste siitä, että pystyn asioihin, joihin en olisi uskonut pystyväni, saati uskonut haluavani pystyä.


Ja ties vaikka uudet kenkulit kirvoittaisivat askelet siihen kesällä uhottuun "hyvään coopertulokseen". Siihenkään en vielä hetki sitten uskonut haluavani pystyä.

Rakkaat shoppailureissuni

Keväällä mielenterveyshoitaja neuvoi tekemään jotain, mistä nautin. En keksinyt mitään. Paitsi shoppailun, mikä silloin tuntui tosi tyhmältä ajatukselta.

Lähdin kuitenkin, muistaakseni jo samana iltapäivänä tuulettumaan lähikaupunkiin. Huomasin tarvitsevani yksinoloa ja vain itseni huomiomista, vaikkei se alkuun helppoa ollutkaan. Podin syyllisyyttä kotoa lähtemisestä ja autoilukustannuksista. Sittemmin oon käynyt viikottain yksin siinä himpun verran isommassa kaupungissa viettämässä aikaa ja usein ihan vaan sovittelemassa vaatteita tai kahvilla istuskelemassa. Aika maltillisesti olen varsinaista shoppailua tehnyt.

Tuon kuvissa näkyvän pienen ruskean nahkalaukun ostin jollain noista ihan ensimmäisistä reissuista. Kaikilla seuraavilla reissuilla se on keikkunut mukana. Kotona se on roikkunut eteisen naulakossa muistuttamassa yksin menemisen tärkeydestä. (Ei kun hetkinen, eihän meillä ole naulakkoa... Seinälampussahan se onkin roikkunut.)

Tänään tein varmaankin viimeisen tämäntyyppisen shoppailureissun pitkään aikaan. Vaikka olen talvesta asti tiuskinut, että haluan töihin lepäämään, niin nyt, mielen tervehdyttyä ja onnitilan tasaannuttua, tunnen haikeutta tämän kotijakson päättymisestä. Sitä on ihmeen äkkiä unohtanut, miten kamalan raskasta se arki ja oma olo välillä osasikin olla. Mutta jotenkin, silti, oon kiitollinen sekä omasta, että mr Piin uupumisesta. Tämä on opettanut paljon ja laittanut meidät ihan kummalliseen elämänvaiheeseen rimpuilemaan. Näytämme kuitenkin selvinneen aika kunnialla.

Keväällä kuuntelin sinne kaupunkiin ajellessani radiosta Jannan biisiä "Sä et oo hullu" samaistuen siihen (tosin pitäen itseäni kuitenkin aika hulluna, kuten arvelin Jannankin oikeasti pitävän itseään) ja Irinan kappaleeseen "Hiljaisuus". Kesällä fiilistelin sen hetkisen elämäni tunnusbiisinä Juulian kappaletta "Mul oli ikävä mua". Nyt ei ole enää tunnusbiisiä, vaan jammaan vaikka Despaciton tahtiin, ymmärtämättä sanaakaan. En enää tarvitse voimabiisejä, vaan hoiloteltavaa ja hömppää. Tällaista tämä elämä on: Vaiheesta toiseen. Ja sitä kamalaa vaihetta en enää muistaisi, ellei nuo ensimmäisinä mainitut kappaleet herättäisi jonkinlaista etäistä muistijälkeä mussa. Tuntuiko tosiaan tältä? Myötäeläminen on kyllä vaikeaa, kun niihin omiinkin vanhoihin tunteisiin on jälkikäteen aika vaikea saada kosketuspintaa.

Mutta hei. Shoppailureissut on tuottaneet tulosta. Nyt on paitsi helpompi olo, myös kolme uutta tukan väriin sopivaa paitaa, pillifarkut ja kunnon trumpettifarkut. Myös pari hauskaa uutta korua. Tulkoon työt, uskon olevani valmis. Kaikkine normaalikokoisine pelkoineni.

Etelänlomalla Provinssissa

Viikonloppu oli tunnelmanvaihdoksineen ja arjesta irtautumisineen liki maaginen. Päätös Provinssiin lähtemisestä oli syntynyt vain paria päivää aikaisemmin, eikä päivän suunnitelmat olleet selvillä vielä aamullakaan kuin sen verran, että lapset vietäisiin yöksi Mummolaan. Matkalla yltiöoptimistisen olotilan takia suoritettu pikagooglaus osoitti yllättäen, että festarin lähimmästä hotellista olikin vapautunut pari huonetta. Yksi sellainen, kiitos!

Eikä keski-ikää lähestyvä, alkuun apeahko ja selkäkipuja poteva rouvasihminen olisi ehkä jaksanutkaan festaripäivää ilman hotellissa nautittuja väliaikakahveja ja kenkien vaihtoa. Ja tuntuihan se nyt muutenkin aika ylelliseltä kävellä suoraan yön viimeisestä konsertista hotellihuoneeseen, suihkutella kylmenneet jalat lämpimiksi ja lojua tovi kuninkaallisessa kylpytakissa yöteetä hörppien.

Provinssissa en ole aikaisemmin sisällä asti käynytkään. (Tai no...) Miehelle sen sijaan reissu oli paitsi kesän perinteinen kohokohta, myös nostalgiamatka aina teinivuosiin saakka. Nautin hänen fiiliksistään. Nautin toki kaikesta muustakin, vaikka tiedostinkin ärsyttävästi, etten ainakaan alkuun näyttänyt siltä. Mutta nautin kyllä. Musiikista ja kesästä. Ja vapaudesta. Nautin kauniiden festarilookien ihastelusta, riehakkaista ihmisistä, tuttujen tapaamisesta ja lyhyistä höpöhöpöistä hyväntuulisten ventovieraiden kanssa.

Pari kertaa mentiin Mr Piin kanssa eri suuntiin, kun rajuhkot bändit kävivät korville ja strobovalot aivoille. Hakeuduin pienempien lavojen indietunnelmaan, taideteoksia ihailemaan, puun alla soittavan huikean osakuntaorkesterin tahtiin jammailemaan tai jokirantaan lähes yksityistä tulishowta seuraamaan.

Päivän kohokohta oli tietenkin Ultra Bra. En tiennyt, että osaisin kaiken ulkoa. Ja niin osasi meren kokoinen yleisökin. Tunnelma muodostui aika isoksi ja hurmokselliseksi. Jopa koskettavaksi.

Tämä meni niin lomasta. Ihan todella. Aika huippujuttu, että päätettiin mennä. Ja huippujuttu myös, ettei tultu yömyöhään tylsästi kotiin vaan vietiin fiilis lomasta ihan maksimiin saakka. Ei etelänloman oo pakko suuntautua Välimerelle, kun läheltäkin löytyy tämmöinen Provence.

Creme bruleeta pellolla

Silloin joku aika sitten puhuin niistä auringonpilkahduksista ja marjakimaroista. Siispä poistan tästä tekstistä kokonaan "päivän paskimmat" -kappaleen ja julkaisen pelkästään kännykkäräpsyjä eilisiltaiselta karkumatkaltani pellon reunaan evästelemään.

Oli ihanaa. Rauhoituin itseni äärelle ja tunsin oloni hyväksi ja järkeväksi. Näitä hetkiä mun vain on osattava järjestää enemmän.

Siispä tähän päivään yritän saada pilkahdukset ennen niiden risukasojen syntymistä. Lähden jo ennen puolta päivää lepuuttamaan päätäni. Aion syödä kahvilassa salaattilounaan ja sovitella vaatekaupassa uikkareita.

Mulla on nyt luja luotto siihen, että riittävän monta vastuuvapaata lomapäivää palauttaa mun vieterini oikeaan asentoon.

Olisiko tämä kuitenkin eniten sitä kotiäitityöuupumusta? Ainakin poistuminen sen työn äärestä helpottaa toistaiseksi eniten. (Joskin tuottaa myös syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Mutta koska mulla NYT on mahdollisuus poistua, niin unohdan nuo jälkimmäiset tunteet.)