Lukutreenejä 3-vuotiaan kanssa

Kolmevuotiaan lukutreenit jatkuvat  (täällä osa 1). Sanoisinko jopa, että aika menestyksekkäästi! Ekapelin kanssa tehdään pienissä erissä kirjaimia tutuksi. Välillä ollaan kärryillä, välillä ei. Mutta yhdessä pelaaminen on kivaa, ja se on tässä vaiheessa pääasia. Välillä yritetään myös alkukirjaimen perusteella arvuutella, mikä kirjoittamistani sanoista on esimerkiksi "omena". Hän saattaa myös välillä tulla itse ilmoittamaan, että harjoitellaan niitä kirjaimia nyt. Ja välillä sitten taas kieltäytyy hanakasti, kun ehdotan. Mun pitäisi osata silloin antaa olla, ettei into lopahda.

Joku aika sitten hän riemusta hihkuen kantoi mulle tutun kirjansa: "Äiti kato, mä keksin!! Tätä vois lukea!!" Ei vielä lukenut, mutta voi kyllä lapsoseni, niin voi, sitäkin voi lukea! Alamme olla pointin äärellä, kiinnostus syttyy. Niin jännää!

Vokaaliparit Miuku aika hyvin osaa jo lukea yhteen (mikäli muistaa, mikä kirjain oli mikäkin äänne) ja muutaman kerran on onnistunut jopa ilman apua lukemaan sanoja, kuten "iso", "isä"ja jopa "auto". Sen verran randomia osaaminen ja oivaltaminen kuitenkin on, etten puhuisi mistään läpimurroista vielä.

Siistiä kuitenkin, ja ollaan koko perhe tässä innolla mukana. Vaikka tietenkin lapsista jokaista on vuorollaan harmittanut, kun "nuorimpana meidän perheestä lukemaan oppinut -ennätys" on mennyt seuraavan nimiin.

Nyt on kuulkaas söpöä ylläriä täällä!

Jo ennen lapsia tein selväksi itselleni ja puolikkaalleni, että mikäli lapseni toivovat lemmikkiä, haluan sen heille mahdollistaa. No, nyt se vingunta yltyi meidänkin talossa ajoittaisesta krooniseksi. Suunnittelin kuvion lasten selän takana melko valmiiksi. Oikeastaan myös miehen selän takana, sillä hän ei tähän hankkeeseen halunnut osallistua. Hän ei myöskään kokenut oikeudekseen kieltääkään, vaikkei itse lemmikin kannalla olekaan.

Olin aikonut hankkia vain häkin valmiiksi Keskisen reissulta, kaupan yhteydessä olevasta lemmikkiliikkeestä. Hamsterin olisin sittemmin hankkinut muualta ja pohdin jopa, että antaisin sellaisen Keskimmäiselle (joka sitä sinnikkäimmin on pyytänyt) synttärilahjaksi. Lopulta tulin kuitenkin tulokseen, että ollessaan "jonkun oma" lemmikki saattaisi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsissa, ja esimerkiksi esikoinen ei varmasti periaatteessakaan tykkäisi "siskon lemmikistä". Sisko itse olisi saattanut pienuuksissaan ajatella, että hän puolestaan saa käsitellä "omaa" lemmikkiään miten haluaa. Enkä myöskään olisi voinut kuusivuotiasta velvoittaa lemmikin hoitamiseen, joten sikälikin tulin tulokseen, ettei sen tarvitse olla hänen tai kenenkään muunkaan "oma".

No niin, takaisin sinne Keskisen eläinliikkeeseen: Häkki lyötyi ja kävin sitten tietenkin hamstereitakin takahuoneessa kurkkaamassa, vaikken todellakaan ollut sellaisia ostamassa nyt. Kaupassa oli vain yksi talvikko, jollaiseen olin pohdinnoissani päätynyt, eikä se helpotuksekseni herättänyt mitään hinkua mussa. Kurkkasin kuitenkin toiseenkin terrarioon, jossa oli valkoinen roborovskityttökaksikko, ja ne kurkkasivat söpösti takaisin. Kyllähän te nyt tiedätte, kuinka sellaisessa sitten käy, kun joku kurkkaa takaisin... Kun sitten tunnin verran pyörittelin asiaa itsekseni tavaratalon puolella ja lopulta vein lapset kurkkaamaan otuksia myös, rakastuivat kaikki samaan kaksikkoon.

Semmoinen heräteostos siis tällä kertaa. Tosin pitkään olin kyllä yksin sitä harkinnut ja aiheeseen tutustunut, muut vain eivät tienneet. Lasten ilmeet olivat aikamoiset, kun kerroin päättäneeni, että ostetaan hamsterit. Myös oma ilmeeni taisi olla leveä, kun sitten kaupan läpi parkkipaikalle kulkiessa esittelin karkkilaatikossa vipeltäviä lemmikkejämme vastaantulijoille.

Kotimatkalla mietittiin nimiä. Sovittiin, että vanhemmat lapset saavat nimetä kumpikin yhden. Vaihtoehtoja vilisi laidasta laitaan: Saniaisenkukka-Aurinkoinen, Sunny, Makkaraleipä, Kukkaisniitty, Sukannukka, Hattara, Vaahtokarkki, Minni ja Iines, Roihu ja Kliffa, Kovis. Hyviä, ja huonoja ideoita, joiden seassa aavistuksen verran koitin ohjailla, mutten liikaa kuitenkaan. Ajattelin oman kypsyyteni mittariksi sitä, annanko heidän tosiaan itse päättää. Uskon, että annoin.

Ja saanko esitellä, perheemme tuoreimmat jäsenet:

 Ruusu ja Roihu!

Kaksi päivää on mennyt tutustuessa näihin. Lapset ovat totelleet melko hyvin käskyäni antaa otuksille päivisin unirauha ja muutenkin sopeutumisaikaa. Itse olen sitten hinkunut muiden silmien välttäessä niitä hypistelemään. Oon yrittänyt paitsi totuttaa niitä käsittelyyn, niin tietenkin myös saada niistä söpöt kuvat someen. Oon niin hinkunut päästä kertomaan maailmalle tästä perheenlisäyksestämme. Mutta ovat vain kameralle liian vikkeliä! Tänään yritin kahdessa erässä kuvata, parin minuuttia kerrallaan. Mutta kyllähän nuo nyt tällä menoa karkaavat multa vielä kokonaan, joten riittäköön nämä kuvat perheenlisäysuutisen kertomiseen.

Roborovskit ovat rotuna lukemani perusteella huonommin ihmisiin tottuvia, kuin muut hamsterilajit. Nämä ovat kuitenkin laumaeläiminä hauskoja seurata: superpieniä, eloisia, kekseliäitä ja vilkkaita. Jopa niin vauhdikkaita, että kasvatusalan ihmisenä olen vähän ehtinyt jo huolestua niiden pätkäjänteisyydestä, levottomuudesta ja kyvyttömyydestä keskittyä. (Keksinpä muuten kirjoitusvirheen myötä hienon termin.) Roihu on vähän vahvempi ja suurempi, ja juoksupyörässä rinnakkain juostessaan Ruusu, tuo täysin valkoinen, pitää perää, heittää voltin tai tippuu kyydistä. Muuten taas Ruusu on vauhdikkaampi, kuten kuvistakin näkyy. (Eli Ruusua ei juuri näy.) Molemmat ovat ilmaisseet kerran tai kahdesti tyytymättömyytensä haparoivaan käsittelyyn puremalla. Eläinkaupassa nämä elivät yksikerroksisessa häkissä, ja nyt tuntuu, etteivät innostu kiipeämään uuden häkkinsä toiselle kerrokselle ollenkaan. Harmi, kun siellä olisi kätevämpi pitää ruokia ja vettä. Pitää siis vielä kehitellä niiden asumisjärjestelyjä.
 

Ja vaikkette te vielä tienneet, että meillä on hamsteri, niin netti varmastikin tietää. Häkkivertailua on tehty jo pitkään ja tuoreimpina googlehakuina on ollut mm. "onko puuliima myrkyllistä hamsterille", "hamsteri tuoreruoka", "hamsteri raapii itseään" ja "hamsteri ei juo". Ja "hamsteri robor", kun pitää tarkistaa, että mikäs se rotu olikaan.

Että tämmöistä. Meistä tuli sitten lemmikkiperhe. (Ja mulle tuli taas uusi "oletko aina tehnyt kaiken väärin" -stressi, jonka pyrin kukistamaan pyrkimällä myös hamsterinhoidossa siihen riittävän hyvään suoritukseen.)

Uuden nuotiopaikan ensimakkarat

Myöhäisenä lounaana syötiin tänään nuotiomakkarat. Testattiin siis vihdoin ensimmäistä kertaa meidän takapihan nuotiopaikkaa. Lapset laittoivat tulen itse, mutta pian tuli keskimmäinen huolestuneena takaovesta kiljaisemaan, että "Ei voi jättää lapsia ilman aikuista tulen lähelle!"

Tosiasiassa vahdittiin heitä kyllä tarkastikin ikkunan läpi, eli ei hätää. Ja hyvin se sujui. Sisko kovasti kehui veljeään, joka "tietää kaaaaaaiken tulesta". Ja näppärä hän onkin. Ja kesyyntynyt myöskin positiivisen huomion ja palautteen vastaanottamisen suhteen, kuten ylläolevasta kuvastakin näkyy. Siskon omissa tulitiedoissa (kaikella rakkaudella sanottuna) on vähän oikaistavaa:

"Aina nuotion ääressä kannattaa laittaa aurinkorasvaa, ettei napa pala pohjaan!" Hän kylläkin on sellainen viihdyttäjäsielu, joka mielellään keksi hömpötyksiä, joiden tietää naurattavan toisia. Eli laitetaan lausahdus sen piikkiin.
 

Tässä tyylinäytteitä grillaustekniikoista:

Asiasta vielä toisessa piipahtaakseni kerron, että mulla on jokin kriisi taas. Hirveä menohinku ja spontaaniuden kaipuu. En tiedä, liittyykö se tähän lasten kasvamiseen ja oman vapauden lisääntymiseen, vai siskon elämänvaiheeseen, jota vasten peilaan omaani. Tuntuu, että pitäisi päästä roadtripeille, yöllä uimaan, pyjamabileisiin, hillumaan festareille ja riehaantumaan itsensä yli-iloiseksi. Ja vastapainoksi kaikelle tälle fiilistelylle olen edelleen aika väsynyt ja aikaansaamaton. Kodin kaaos tekee mut välillä hyvin ahdistuneeksi ja surulliseksi. Huomaan myös analysoivani lauseitani, kasvatustapojani, tekojani ja tunteitani taas vähän liikaa kokeakseni oloni täysin tasapainoiseksi ja normaaliksi. Pyöritän kaiken olemiseni aika ison ihmettelyn läpi, mikä stressaa. Nyt vähän mittasuhdetta kehiin, arvoisa alitajunta, kiitos. Oltaisiin vaan rennosti, hyvin tää sujuu.

Nyt otan hymyn naamalleni ja menen katsomaan tuon esiintyjälapsukaisen järjestämää piirtonäyttelykisaa, jonka voittaja saa kuulemma äidiltä halauksen. Yritän olla ajattelematta, että tämänpäiväinen väkisinväännetty intoni olisi heille millään lailla haitaksi.

Pitsimekko kolmevuotissynttäreille

Pienin täyttää kohta kolme. Mietin, että pitäisi hommata sille nätti juhlamekko. Säästäväinen puoleni on nostanut viimeaikoina päätään ja niinpä aloin ensin tonkia kangaskätköjä. Sieltä löytyikin hauska pitsikankaanpalanen ja hentoista vuorikankaaksi sopivaa valkoista jotain mitäliekangasta. Tadaa! Tunti meni ja nolla euroa rahaa. (Eikä nuo kankaat aikoinaankaan ole kahta euroa enempää maksaneet.)

Valossa mekko näyttää läpinäkyvältä, ja aika kuultava se onkin. Alempi, kirkkaan valkoinen ohut kangas kuitenkin livenä kivasti hohtaa läpi ja suojaa ihan riittävästi.

Vyötärön alle suunniteltu sauma valahti olkasaumojen puutteessa ja venyvän kankaan takia tarkoitettua alemmas, mutta ei haittaa. Menee siis pidempään. Testattiin, että näyttää kivalta myös 15 cm pidemmän tytönvarren päällä.

Ja omistaja oli onnellinen. Tosin draamaa tuli, kun sovittaessa iski jokin kiukku isosisaruksille ja pienin painoi raivoissaan sinisen tussin vatsaansa, jottei kukaan vain vie sitä. Tuli lohduton itku, että "Äiti pese se! Äiti yritä! Kokeile vedellä! Irtoaako se?" Irtosi, kaikki.

Rimmaavat siskokset

Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.

Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?

Sateenkaarikuningattaret

Eilinen oli outo. Jotenkin semmoinen satupäivä.

Töissä oltiin naamiaisasuissa ja fiilis sekä luokassa, että opettajanhuoneessa oli hulvattoman levoton. Totesimme kaikkien olevan niin omissa luonneasuissaan, että tullaan varmaan vapun jälkeenkin samoissa kuteissa kouluun. Kuka punkkarina, kuka räppärinä ja kuka kuningattarena (minä).

Iltapäivällä lähdin piipahtamaan Keskisiskon kanssa vaatekutsuilla. Pysähdyttiin tien varteen syömään pehmisannokset. Edessä porotti kesäaurinko ja takana puhkui synkkä rae- ja lumisadekuuro. Kerroin jätski-ilosta kuplivalle tytölle, että siellä talossa, minne mennään on samanlainen tyttö kuin sinä. "Ai ihan saman näköinenkö?" hän kysyi, ja tarkensin viittaavani ikään ja erinäisiin yhteisiin intresseihin. Vähän kyllä nauratti, kun nämä sitten  prinsessamekoissaan, muovikruunuissaan, taikasauvoineen ja samanlaisissa leikkikorviksissaan tutustuivat toisiinsa. Samanlaisuus olikin hilpeän silminnähtävää.

Kotimatkalla ajettiin sateenkaaren pään läpi. Tai oikeastaan sateenkaaren pää tuntui jopa seuraavan meitä. "Äiti, me ollaan aarteita! Ja kaikki, jotka on nähneet sateenkaaren pään, on sateenkaarikuningattaria!" Se on superhieno ja tärkeä arvonimi, kannan sitä ylpeydellä.

Tänään tämä vanhempi sateenkaarikuningatar valitettavasti tuntee olonsa kipeäksi. Onneksi on neljä päivää aikaa lojua kipua pois. Vappuloma.

Kevätretkellä ihanan katraan kanssa

Mulla on sellainen olo, kuin olisin ollut kaukanakin lomalla. Junailtiin Miukun kanssa Tampereelle. Siellä odotti lämmin kevät ja rento viikonloppu ihanien ystävien ja sekalaisen jälkeläispoppoon kanssa. Nautin rytmistä, joka perustui siihen, että aina joku imetti tai nukutti. Siirtymät olivat verkkaisia ja suunnitelmat summittaisia. Sopi tahmeille aivoilleni ihanasti. Ja ihan parasta oli, kun kolmevuotiaat kaverukset nukahtivat suureksi yllätykseksemme shoppailureissulla rattaisiin sylikkäin. Olin muutenkin lumoutunut siitä, miten nämä "edelliset vauvat" ovat kasvaneet niin isoiksi, että haluavat kännykältä musaa tanssiesitystensä taustalle. Ja tilalla on katras uusia unissaan yniseviä vauvanuppuja.

Kotonakin on kevät harpannut eteen päin, ihanaa! Iloa, valoa, lämpöä ja onnea elämä tulvillaan. Ja vähän stressiä, kiukkua ja väsyä tuota kaikkea ihanan makeaa makuelämystä taittamaan. Eikös ne maut parhaiten korostukin just silleen?

Mikä kurkkaa tiskikasasta?

Huhhuh, reissuväsy alkoi painaa illalla. Työt, kaupassa käynti ja ruoanlaitto sujuivat jollain superboostilla, mutta viidet kuraiset ulkovaatteet, mullan ja noen hinkkaaminen ovista ja seinistä, pienimmäin heittäytyminen kriittisellä hetkellä "mä on vauva" -leikkiin, purkan peseminen tukasta (ruokaöljy toimii hyvin!) ja iltatoimet kyllä väsähdyttivät.

Ostin keltaisen keväthyasintin. Se on unohdettuna tiskipöydällä, kasojen keskellä. Minusta vähän liikuttavaa. Siellä sutun keskellä söpistelee. Tämmöistä, elämää.

Arki tuli.

Miniatyyritaituri

Esikoinen on innostunut miniatyyreista. Muumimuseokäynti ja iltapäivähoidon ihana ohjaaja lienevät suurimmat syyt innostukseen ja sen syvenemiseen. Ohjaaja on itse omistautunut nukkekotiharrastaja ja on opettanut pojalle näpertelyjuttuja. Kartongista, Fimo-massasta, helmistä, kankaasta, mistä milloinkin. Poika jo nolostelee vanhimpia teoksiaan parin kuukauden takaa, kun ne ovat niin suuria ja yksityiskohdattomia. Kysyin häneltä, saisinko kuvata muutamia töistään blogiin ja sain vienon "joon" myöntymykseksi. Eli täältä pesee.

Kuvatekstit ovat hänen itse kirjoittamiaan ja hän lukee mielellään kommenttejanne ja vastaa kysymyksiinne.

Se on meijän talo. Siinä kesti aika kauan.

Siinä on muumi talo.

sen mä tein tänään 26.3.

Siinä on mun lasketelu keskus.

Siinä on ruoka pöytä ja Fimo massasta tehty leipä.

Siinä on kansio ja leipä.

No siinä on hiukan kaiken laista kuten wc hylly.

Siinä on hiukan lähempää.

Seuraava projekti on tehdä pahvilaatikosta monikerroksinen talo kaikille kalusteille. Huuh, onneksi näpertelyt pienenevät koko ajan. Muuten olisimme äkkiä pulassa niiden kanssa.

Hauska idea vauvakutsuille

Eräillä vauvakutsuilla syntyi taannoin lennosta hauska idea, jonka voisin hyvinkin kuvitella lähtevän kiertoon:

Rentouttavan jalkakylvyn jälkeen lakataan tulevan äidin varpaat synnytystä varten hienoiksi. Jokainen vieras valitsee värin, ja kertoo jotkin tsempit synnytykseen tai toivotukset tulevalle äidille tai vauvalle. Vähän haltijakummihengessä. Tai jos vieraita ei ole sopivaa määrää, niin voitte yhdessä miettiä symboliset toivotukset jokaisen valitun värin mukaan.

Ainakin tuo taannoisilla kutsuilla lakattu äiti oli varpaisiin katsellessaan muistanut meidän tsemppimme synnytyksessä! Hauska juttu, poimikaa idea talteen! Ja ohje jalkakylpytabeltteihin löytyy täältä.

Onko vauvakutsut tuttu juttu? Mitä teidän kokemillanne kutsuilla on tehty?

Pienoismallipaja

Ihan "jonkun verran" on nyt näitä pienoismalleja tehty... Viimeisin, tuo kodin pienoismalli on vielä kesken, odottaa ip:ssä. Vielä puuttuu savupiippu ja ikkunat. Ja vaja. Ja leikkimökki, kiippari, metsä, parkkis, naapuritalot ja ja ja... Ihmeesti on alkanut kiukutella, kun haen ip:stä liian AIKAISIN. Outo käänne. Ja askarteluinto on tarttunut kuulemma muihinkin poik... tai siis sellaisiin, jotka yleensä ovat huonommin askartelusta innostuneet! Hauska villitys. Niin kuin se vetkutustanssi myös. En millään opi. Enkä siis tietenkään tunnusta harjoittelevani.

Pieni kurkistus Miukun maailmaan

Tässä on Miuku, 2 v 7 kk, laulamassa lempilauluaan "Praaam praam". Eli Crazy Frogia. Viihdyttävä näky.

Miuku on muutenkin hilpeä nyt, kun se on vihdoin alkanut höpistä enemmän. Vaikka kirjainvalikoima on ollut kasassa jo pitkään, menee sanat usein sekaisin. Torkkali tarkoittaa olkkaria ja rynttäsit synttäreitä. Riikulin keksin lopulta tarkoittavan liukuria. Tänään puhuttiin pitkään katakaskuista, eli takataskuista. Itse hän ei huomaa sanoissaan vikaa.

Ei ymmärrä myöskään eroa todellisen toden ja kokemansa toden välillä. Se on vähän söpöä. Hän vääntää mulle kirkkain silmin milloin mitäkin. Vaikka, että kengät on valkoiset, vaikka ovat ihan vitivioletit. Tai että hän saa nyt keksiä. Ja aina samalla keksityllä perusteella: "Iskä sanos!!" Vasta, kun isä vahvistaa värin violetiksi, hän tirskahtaa "Hups, anteeks" tai jotain muuta söpöä.

Eikä mitään hajua, mistä tuo turun murre tulee, jota hän aina sujuvasti imperfektissä käyttää. Turun tutut, kuka tunnustaa salaisen kielikoulun?

"Tylsä loppui."

2,5-vuotiaalla on ollut uusi, ikävä tapa, että untenmaille pääsee vain kilahtamisen kautta. Eli käytännössä kaava menee niin, että jos sille antaa yhtään siimaa, menee homma pelleshowksi, joka vain yltyy ja yltyy. Jos taas ottaa löysät pois ja niputtaa rimpuilijan syliin, alkaa lohduton itku, että "päästä pois", ja "sattuu". (Kysyn aina huolehtien, että mihin, ja olen todennut, että sattuminen on henkistä ja sattuu minne sattuu. Egoon ehkä.).

Tänään lähdettiin taas löysin siimoin, mutta jo parin pellenäytöksen jälkeen koppasin hepulaisen syliin, ja homma vaihtui rutiininomaisesti heti huutoon, että "päästä pois, sattuu". Tällä kertaa huuto loppui hyvin pian, ja kesken kiukkuisen hengenvedon silmät pyörähtivät ihmetellen itsekin hiljaisuutta. Kohdensi katseensa muhun, kuin olisi palannut itseensä. Totesi tyynenä, että "tylsä loppui". Varmistin vielä, ai että lakkasiko kiukku nyt noin yhtäkkiä? Nyökkäsi, tasasi hengityksen ja nukahti kainaloon.

Tämä oli hyvä kokemus mulle. Koska kieltämättä tuntuu itsestäkin välillä väärältä tämä rimpuilijan pakolla pitäminen. Haluaisin itsekin, että jokin muu toimisi. Mutta sen rajojen hakemisen ja itkun kautta tämä nyt joka ilta on mennyt. Tuli olo, että ehkä tämä pitääkin hoitaa näin, vaikka välillä epäilyttää. Tylsäähän se on, mutta kyllä se siitä. Ilta illalta tylsä loppuu nopeammin.

Pikkujouluihminen (eli pieni jouluihminen)

Viisivuotias kirjoitti illalla muistikirjaansa ihan itse näin:

Meillä siis vietettiin tänään perinteisiä pikkujouluja ystäväperheen kesken. Keskimmäisemme ei olisi voinut olla tästä enempää innoissaan! Hän kun leikkii ympäri vuoden tonttuleikkejä ja viimeistään lokakuussa alkaa joulutohinat todenteolla joululauluineen ja -koristeluineen.

Tänään kaivoin parit jouluvalot ja punaiset koristeet juhlarekvisiitaksi, eikä hän meinannut pysyä housuissaan ilonsa kanssa! Pomppasi samantien sammuttelemaan kaikki kattovalot kynttilöiden ympäriltä ja alkoi valmistella joulurunoja ja säveltää muistikirjaansa joululauluja.

Lahjat eivät tämän todellisen joulufanin joululeikkeihin liity, vaan selvästi hän rakastaa tunnelmaa. Se on vähän hassua, sillä kotoa hän ei tätä geeniä ole perinyt, vaikka itsekin toki joulusta tykkään. En silti ole sellainen "tosi jouluihminen", kuin moni muu, ja kuten tämä viisivuotiaamme ilmiselvästi on. Ei siis ole opittu ja matkittu tapa, vaan näköjään sisäsyntyinen ominaisuus.

Pikkujouluohjelmaamme kuului mm. se jouluruno, pikkujoulupaketit ja piparitalkoot. Pienin länttäsi koristelemansa piparit pöytään nurin päin, estelyistä huolimatta, joka kerta. Vasta illan päätteeksi kävi ilmi, että hän luuli sokerikuorrutetta liimaksi. Pitääkin muuten käydä irrottelemassa ne pöydästä ja alustasta nyt, kun taiteilija on saatu sänkyynsä...

Huutoja hyvään tarkoitukseen

Tänään oli taas yksi vuoden lempitapahtumista: huutokauppamuotoiset lähetysmyyjäiset. Samoin, kuin itse rakastin niitä jo lapsena, rakastavat omamme niitä nyt. Esikoisella oli omat rahat mukana ja huusi itselleen karviaishilloa, kukkaron ja paidan. (Ei tosin itsensä kokoinen ollut se paita, mutta makee oli, joten eiköhän sille saaja löydy!).

Keskimmäinen huusi röyhelötyynynliinan, jonka avaamattomassa paketissa luki "Anttila 19,90", eikä ihan euroista taida olla kyse. Eli arvokasta antiikkia, sanoisin! Hyvä huuto! Hän myös huusi piparitalosta 700€, mutta sen huudon peruin taloudellisista syistä.

Pieninkin osasi jo huutaa muutakin, kuin "kakka" (viime vuonna) ja huusi tohkeissaan ja asiantuntevan näköisenä etupenkistä "Kuus!! Kuus!! Kymmenen! Viistoista! Viistoista! Viistoista!" Ymmärtämättä tietenkään itse yhtään, mistä oli kyse.

Itse huusin kahden tunikan ja pullapussin lisäksi myös "NYT RIITTÄÄ!". Sitten ihan siinä lähtötohinoissa tosin vasta. Voi kunpa lapsetkin muuttuisivat kurpitsoiksi, jos kotiinlähtö venyy. Olisi helppo kantaa autoon ja pistää vöihin. Mutta ei, ne muuttuvat joko spagetiksi tai idiooteiksi. Kaksi isompaa tällä kertaa jälkimmäisiksi. Siinä hälinäisessä aulassa sitten pääsi aivan varoittamatta suusta huuto railakkaalla opeäänellä, joka kantaa sumurtorven lailla kaiken hälyn yli ja hiljentää 20 päätä kerralla. Oli tarkoitus komentaa sitä idiootiksi muuttunutta hillityn tiukasti ja äidillisesti, mutta tulikin kunnon tuuttaus operoolilla siihen kohtaan. Eikä toki tepsinyt yliviritettyyn pölvästiin yhtään. Niin innoissaan se oli karviaishillostaan ja seinille hyppimisestä. Liikkis. Kaikesta sekopäisyydestään huolimatta.

Kovin oli siis hauskaa myyjäisissä tänäkin vuonna.

Ihania unia antiikkisin röyhelöin koristeltuna!

Köhköh täältä Päikkäreiltä

Loppuviikko meni töissä vähän pinnistellen. Että eeeeikai tässä nyt mitään saikuttelua tarvi... En tiedä, kenen etua nytkin yritin ajaa puskemalla itseni töihin tartuttamaan, köhimään ja kadottamaan loppujakin äänestäni. Ainakin iltapäivän tukariin hinguin kovasti. Sori.

Kuopus on niin hassu, kun on ihan yhtäkkiä alkanut puhua monitavuisia sanoja ja pidempiä lauseita. Nytkin laulaa sängyssä "pää, olkapää, peppu", ihan kaikin kirjaimin ja sanoin. Pirkka-Pekka Petelius tosin on yhä Pepulus. Hän on jostain syystä varsin ihastunut Pepulukseen. Hassu.

Ja nyt hän alkoi laulaa "Keinutaan". Mun Idols raikaa näköjään seinien läpi sinne asti. "Keeinuutaaan, loopettaa, keeinuutaaan, loopettaa."

Viikonloppuiloa, ihmiset!

Fanitapaamisia

Niistä meille päätyneistä fleeceistä surautin Keskisiskolle talvikelpoisen Elsa-asun, kruunajaispuvun viittoineen. Ommeltavat saumat oli kahden käden sormilla laskettavissa, ja mikäli koristenauhojen kiinnittämistä ei lasketa, riittäisi yhden käden sormet. Huoleton, huolittelematon, iisi fleece.

Ilo asusta oli suunnaton, kun se aamulla odotti täytenä yllätyksenä ovenkahvassa. Kruunajaispäivä! Koko päivä on leikitty kruunajaisia yksin, siskon ja serkun kanssa. Kohokohta oli kuitenkin lastentapahtumassa tavattu oikea Lumikuningatar, jonka kanssa käytiin juttelemassa ja ottamassa kuvia. Meidän Elsamme irvisteli ja pakoili, mutta silkasta jännityksestä. Jälkikäteen sanoi tapaamisen olleen "ihan mahtavaa".

 

Miukukin kohtasi idolinsa, Kukun ja Mimin. Voi häkellys, miten olikaan taas kivaa! Kun Mimi ja Kuku kutsuivat hakemaan kuvakorttia, Miuku karkasi käsistäni juoksujalkaa lavan eteen ja puikkelehti häntä keikkuen pienten ihmisten välistä kohti Kukua. Sainkin söpön kuvan leijonien kohtaamisesta.

Ja yhtä kiehtoutunut, kuin molemmat tyttäreni, olin minäkin. Niin prinsessoista kuin leijonastakin. Luulen, että vielä sitten, kun lapset kasvavat yli näistä, seuraan itse fanina kyseisten artistien instagrameja ja askartelen teema-asuja. Ehkä itselleni, jollei muut huoli. Kenties alan tehdä kesätöitä prinsessana tai vaihdan kokonaan alaa. Hmm... Hmmm..... Prinsessa Pii... Hmm...