"Kiehauta vesi ja sitten käännä levy pois päältä."

Viikko alkoi vähän tylysti. Tai lempeästi. Näkökulmasta riippuen. Selkä jumahti sunnuntaina kipeäksi kipsiksi. Kun maanantaina yritin pukea vaatteita päälle työpäivää varten ja tajusin, ettei jalka nouse, niin on aika jäädä kotiin. Eli tavallaan leppeää olla kaksi päivää toipilaana, mutta tietysti kurjaa kipuilla ja stressata töitä kotoa käsin.

Samalla huomasin, että hiljaisessa talossa mulla oli mukanani melkoinen ajatusten sekamelska. Ihan kuin ne olisivat odottaneet kamelin selän katkeamista ja nyt tilaisuuden tullen hyökkäsivät valtaamaan pelikentän.

Oon viimeviikolla laittanut kuvia albumiin. Vuosilta 2016 ja 2017. Ajalta, jolloin meidän perhekunta oli koskematon ja autaan tietämätön tulevasta. Aina kuvia laitettuani huomasin olevani kauhean kiukkuinen. En ole surutyössäni osannut (ainakaan vielä) olla vihainen siitä, että miksi näin kävi. Olen kuvitellut hyväksyneeni asiat. Surun ja ikävän siedän, ne ovat pehmeitä, rakkaudellisia tunteita. Mutta nyt sitten ihan yllättäen nouseekin viha. Viha sitä ajatusta kohtaan, että perhe on mennyt sekaisin ja rikki. Me ollaan kaikki muututtu. Meidän välille on pakotettu vaikeita asioita ja vaikeita tunteita. Tragedia on määrittänyt meitä. Siitä tunnen vihaisuutta ja epäreiluutta.

Sanon sen ääneen, koska yritän hyväksyä sen, että tunnen niin. Enkä siis tietenkään tunne vihaa perheenjäseniäni kohtaan, tietenkään, jos nyt joku luuli niin. Vaan vihaa tätä ei-pyydettyä muutosta kohtaan. Olen kai ollut surutyössäni kuin hitaasti lämpiävä keitinvesi. Hiljalleen vesi on lähtenyt kuumenemaan ja pohjasta on alkanut nousta pientä kuplaa. Ensin kiehahteli pari kuplaa pintaan asti. Ja nyt yhtäkkiä ryöpsähtelee kunnolla. Haluan ajatella niin, että nyt, kun ne tunteet pääsevät poksahtelemaan pinnalla, voin kääntää levyn pois päältä ja todeta tehtävän suoritetuksi. En halua antaa jäädä kiehumaan, ettei pala pohjaan. Siksi sanon sen ääneen. Jos se kääntäisi levyn pois päältä. Se, että myönnän olevani ajoittain myös vihainen tästä. Kyllä tästä hyvä teevesi vielä saadaan.

Viimeksi puhuin täällä ilosta. En koe olevani jossain hallitsemattomassa tunteiden vuoristoradassa, vaan paremminkin niin, että tässä nyt on kaiken mukavan keskellä yksi vaivainen (joskin yllättävä) kiehuva kattila. Ja nyt kiehahdettuani pyrin taas keskittymään siihen iloon ja positiivisuuteen. Varsinkin, kun huomenna porhallan taas töihin, se tulee tarpeeseen. Ehkä tuli tarpeeseen myös tämä kamelin selän katkeaminen, kun oli noita oloja ja ajatuksia sieltä tuloillaan? Mutta nyt taas ilolla ja valolla kohti kevään haasteita. Lisää kauniita asioita ja iloisia hetkiä kalenteriin, niin kattila ei varasta koko showta.

Kuvissa yksi kaunis ja iloinen asia: värityskuva, jonka sain pienimmältä siskolta joululahjaksi. Siitä tuli tosi kiva ja oli hauska maalailla numeroituja miniruutuja määrätyillä väreillä. Ihana aivotonta!

Kukkaterapiaa

Oon ollut kuin perseeseen ammuttu karhu. Haluaisin käyttää lisääkin rumia sanoja, varokaa vain. Aamun lojuin peiton alla ja sieltä siirryin lojumaan olohuoneeseen. Mulla olisi ihan kauhea tarve tuntea oloni vähemmän turhaksi ja saada jotain aikaiseksi, mutta ei yhtään energiaa mihinkään järkevään tai tarpeelliseen.

Vesivärit ja Youtuben vesivärittelyvideot olivat ihan kelvollista ensiapua, vaikka paljon mallikuvia hätäisempiä ja tukkoisempia omistani tuli. Mutta on ihanaa saada jotain nätintapaista aikaiseksi. Mieli tyyntyy ja tyytyy siihen, että nyt vaan vähän on paska olo.

Mutta edes hetkeksi hellitti, hyvä edes se.

Paperinukkeleikkejä

Muistan, kun äiti näytti meille lapsena, miten tehdään paperinukkeja ja opetti, kuinka niitä tehdään. Innostui itsekin niitä meille tekemään ja kertoi omista leikistään. Varsinkin mökillä tein itse hirmuisen määrän vaatteita paperinukeilleni ja säästin niitä kirjekuoressa. Ihailin ihania mekkoja, jotka olin itse tehnyt ja suunnittelin unelmieni hääpukua.

Tällä viikolla olen siirtänyt perintöä eteen päin innostamalla lapseni paperinukkeleikkeihin omilla näköisnukeillaan. Minä niin tykkään, kun monta kertaa päivässä jompi kumpi tytöistä sanoo toiselle, että mennään leikkimään paperinukeilla. Ja niin ne menevät, ja tilaavat vähän väliä multa niille uusia vaatteita, ja minä aina kieltäydyn. Ja sitten yöllä kuitenkin värkkään. Koska se on vaan niin kivaa!

Viime yönä värkkäsin säilytyskuoren, jonka toinen puoli toimii nukkejen kotina ja toinen vaikka koulun pihana. Kontaktimuovituksen ansiosta vaatteet voi huoletta kiinnittää vaikka sinitarralla tai teipillä.

Uskalla kiittää ja kehua

Pommejakin on tällä viikolla sydämelleni tipahtanut, mutta kerron kuitenkin muusta. Siitä, miten useita kertoja oon tajunnut tällä viikolla, että olen jotenkin löytänyt paikkaani. Kuulun yhteisöihin, olen ollut omilla paikoillani tärkeä. Ja ennen kaikkea olen tajunnut, mikä voima on kauniilla sanoilla. Ne on tärkeitä ja voimauttavia itse kuultuina, mutta ihmeellistä on kuulla myös, että ne omasta suusta tulleet pienetkin kiitokset ja tsempit on olleet toisille tärkeitä vaikeilla hetkillä. Varmaan joku kiitos on joskus mennyt pelkästä sanahelinästä, mutta ei siitäkään vahinkoa pääse syntymään. Itse en taida enää haluta ottaa sitä riskiä, että joku juuri kaipaisi niitä tärkeitä pieniä sanoja, jotka niin helposti voisin jättää sanomatta.

Sanotaan. Kiitetään, kannustetaan ja kehutaan. Muutetaan maailmoja. Noin niin kuin vaatimattomasti.

Ikivanha maalaus arkistojeni kätköistä, sopii tähän sävyiltään.

Kynä (ja tällä kertaa myös naama) käteen!

Mun inspiraatiot ja puuhat menevät useimmiten saman kaavan mukaan: syksyllä ja talvella neulotaan, kesällä virkataan ja keväällä piirretään. Piirustusvälineet on olleet esillä jo muutamia viikkoja, mutta vasta eilen sain kynän käteen ja aivot oikeille asetuksille. Mua jotenkin kiehtoo ajatus siitä, että ikuistaa piirtäen jotain, mikä valokuvana olisi pikkuisen epäonnistunut ja ruma. Hapsottava tukka ja ruttuinen naama. Taidan jatkaa samaa linjaa, kun seuraavan kerran irtoaa aikaa piirtelylle. Kun... Jos... Huoh...

No, naama käteen ja kesää kohti. Kyllä se tästä. Aamut vähenee. Tsemppaa, Heidi tsemppaa!

Suosittelun arvoinen paikka: Tampereen Muumimuseo

Oli omituinen olo eilen illalla. Innostunut ja malttamaton. Hyvin poikkeuksellinen sunnuntaioloksi. Yleensä koen pientä (tai suurta) etukäteisahdistusta vapaan vaihtuessa arkeen. Maanantait ei oo mun heikko kohta, mutta sunnuntaisin oon kiukkuinen ja stressaantunut.

Eilen en ollut. Sairasloma ei parantanut niskaa täysin, eikä korvakaan ihan kunnossa ole. Mutta henkisen akun se latasi todellakin täyteen! Ihan mahtava tunne se sellainen!

Viikonloppuna tehtiin lisäksi ilostuttava reissu isomummolaan ja ajettiin yöksi Tampereelle. Haluttiin ajella sunnuntaina valoisalla kotiin, mutta ehdittiin ennen kotiin lähtöä piipahtaa Muumimuseossa.

Isoveli protestoi, kun museofriikkinä olisi hinkunut Vapriikkiin tai joihinkin "kiinnostavampiin" teemamuseoihin. Heti näyttelyn ovien avauduttua hän kuitenkin näytti samalta kuin museoissa aina: silmät lautasina ja hymy korvissa. Puhetta ja ihmetystä pulppusi koko kiertelyn ajan. Keskimmäinen hypähteli ja kiljahteli ihastuksissaan ja oma museokäyttäytymiseni taisi olla jotain näiden kahden reaktion välistä. Aika hyvin sikäli, että en ole harmikseni yhtään museotyyppi. Mutta olen muumityyppi ja taidehöperö. Pienintä siskoa vuoroin pelotti ja vuoroin ihmetytti. Muumit kyllä kiinnostivat häntäkin, vaikkemme ihan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuka hahmoista on Pikku Myy ja kuka Muumipeikko, vaikeammista hahmoista puhumattakaan. Hän on aina oikeassa, ja jos ei muuten, niin "iskä sanos".

Näyttelyssä oli paljon ihasteltavaa ja näyttely oli rakennettu kiehtovasti etenemään kirjojen tarinoiden mukaisesti. Oli katsottavaa, kuunneltavaa ja kosketeltavaa. Kuvata tosin ei saanut. Pienoismallit olivat uskomattomia ja pojan kanssa vähän pohdittiin, että voitaisiin alkaa isoina pienoismalliarkkitehdeiksi. Näyttelyssä oli hauskoja yllätysmomentteja, jotka saivat ujo-Miukun hypähtämään lähimmän aikuisen kaulaan ja Pikkiriikkisen puolestaan hakeutumaan yhä uudestaan ja uudestaan tiettyihin paikkoihin kikattelemaan.

Taianomainen, visuaalinen ja inspiroiva paikka. Näyttely muistutti itselleni, että aikuinenkin voi leikkiä. Askarrella, taiteilla, satuilla ja vieläpä vakavissaan omistautua tälle kaikelle. Ja hmm... Että tätä kaikkea voisi näköjään tehdä muussakin ammatissa, kuin opettajana. Vieläpä ehkä kivemmin.

Olin vaikuttunut. Siksi ostin paljon matkamuistokrääsää. Suosittelen.

Ihana karhumaalaus

On kyllä ollut jotenkin niin kökkö päivä. Valitsen tällä kertaa olla valittamatta täällä, ja laitankin näytille päivän iloisimman aikaansaannoksen:

Tytär halusi maalata. Piirsin sille kuvan, jota se antaumuksella vesiväritti vaikka kuinka kauan. Ja vaikka kuinka moneen kertaan. Onneksi oli kunnon vesiväripaperi, jota sai hinkata ja kastella mielin määrin! Taivaalla loistava keltainen ei muuten ole aurinko, vaan Pikachu.

Lopputulos on hirmuisen söpö. Ja söpöys vielä tuplaantui, kun neiti piirsi maalaukselle kaverin:

Ihana Saara Aalto!

Voi Saara Aaltoa!

Kuulun niihin, jotka muistavat hänet jo vuosien takaisista kykykilpailuista. Ja tunnustan myös kuuluvani niihin, joiden mielestä hän oli taitava, mutta jotenkin liukas: ei tehnyt vaikutusta sieluun, en saanut otetta olemuksesta. Tuntui vähän liian liioittelevalta. Liian taitavalta, liian pirteältä, liian yrittävältä. Suomalaisittain vähän epäilyttävältä ja ärsyttävältä. (Kateellissävytteinen tunnustus?)

Alkutaival Britannian X-factorissa tuntui samalta. Että vähän överiä ja että eipä kolahda kummemmin. Kunnes lopulta hahmo tuli lähelle, "tutuksi", ja lava ja show kasvoivat riittävän suuriksi. Sitten jopa minä tajusin, mistä Saara Aallon karismassa on kyse. Hän tarvitsi vain isomman lavan, suuremman shown, avoimemman, iloisemman ja rohkeamman kulttuurin ja vastaanottavamman yleisön. Kuulun itsekin tätä nykyä viimeksi mainittuun.

(Mainittakoon nyt tässä kohtaa, että seuraan kyseistä ohjelmaa vain nettilehtien kertomana ja vain Saara Aallon osalta.)

Let it go -versio puhutteli mut kananlihalle disneyprinsessataustaa ja Saaran elämästään kertomia asioita vasten laulettuna, ja Titanic-biisistä tuli liikutus jo siinä vaiheessa, kun kuulin biisivalinnan. Näin sen muuten unissanikin ennen varsinaista esitystä. Oli vähän erikoinen se uniesitys, hyvin ylä-äänipainotteinen, mutta liikutuin tietysti siitäkin. My heart will go on -version oon katsonut youtubesta ehkä neljä kertaa. Jos en ihan nyyhkien, niin nieleskellen ainakin.

Mikä tosielämän todellinen Tuhkimo-tarina, ihan mahtavaa.

Eipä mulla muuta. Kunhan halusin tunnoltani pois tämän "ennen en tykännyt - nyt tykkään" -paljastuksen. Vaikka siistimpää olisi tietenkin voida sanoa, että kyllä mä jo silloin aikojen alussa tiesin, että siitä vielä tulee jotain.  Paitsi että juuri ennen "julkaise"-nappia tajusin, että puhuttelee tämä mua yleisemmälläkin (ja toisaalta henkilökohtaisellaki) tasolla:

Läheltä ja kaukaa katsottuna asiat voivat näyttää niin erilaisilta. Mittakaavaa ja syy-seuraussuhdetta on joskus vaikea itse hahmottaa. Miksi joskus vain tuntuu, että jotain puuttuu? Kannattaisiko kokeilla uutta näkökulmaa, uutta ympäristöä samalle showlle? Missä roolissa ja millä lavalla meistä kukin loistaisi parhaimpana versiona itsestään?

Niin...
Niinpä...?

Miukun hampaat ja uusi perhekuva

Otimme uuden perhekuvan tuonne Perhekuva -välilehteen. Kiva aina silloin tällöin ikuistaa porukka samaan kuvaan. Kurkkaa!

Viikko on ollut, hmm, monipuolinen. On ollut huolta, on ollut helpotusta. On ollut turhautumista ja ärinääkin. Ei mitään, mistä teidän tarvitsisi murehtia, mutta sellaista kuitenkin, että meidän mittakaavassa on merkittävää. On ollut ties mitä, ja ties mitä vielä tuleekaan. Kivoja juttuja kyllä ainakin on luvassa, joista ensimmäisenä tulee HUOMINEN LANKAKERHO! Muistittehan? Mukaan vaan!

Sielunmaisemaa merellä

Hiljaisessa autossa pimeässä illassa mietin elämääni ja oloani. Sitä, millaisia viimekuukaudet ovat olleet. Olo on kaikesta myrskystä, ajoittaisesta väsystä ja milloin mistäkin haasteesta riippumatta onnellinen ja tasapainoinen. (Hiljaisessa autossa olin, koska ajelin kotiin Lankakerhosta. Meitä oli 6 ja meillä oli ainakin mun mielestä hirmuisen kivaa!)

Usein näen mielessäni tunne-elämään liittyvät asiat vesiteemoissa. Nytkin olen nähnyt paljon uimisunia, joissa kaikki on sujuvaa ja kevyttä. Uin välillä jopa ilmassa. Joskus sen sijaan olen ollut merenneito, joka ei osaa uida. Oon vain lojunut pohjalla, jaksamatta edes hätääntyä hapen loppumisesta. Joskus olen ollut veneessä, jonka soutamiseen mulla ei ole ollut voimia, taitoa, eikä ehkä tahtoakaan. Mutta onneksi oon saanut silloin kaverin soutamaan. Itse olen maannut veneen pohjalla puhumatta ja ajattelematta enää yhtään mitään. Uittanut tukkaani kylmässä vedessä. Tuntien toki surua ja huonoa omaatuntoa siitä, että vene on yhteinen, enkä pysty hoitamaan osaani.

Tämänhetkisessä olotilassani näen suuren meren yötaivasta vasten. Välillä mennään valtavienkin tyrskyjen läpi ja välillä tuntuu synkältä. Mutta mieleni kuvassa on majakka. Tärkeimpänä, kuitenkin pienenä keskipisteenä aaltojen seassa on suuri panssarilaiva. Minä. Jykevä ja vahva. Hirveästi ei hetkauta, vaikka välillä aallot heittäisivät kuutioittain hyistä merivettä kannelle. Ja mikä parasta, musta tuntuu, että laivan matkustajilla on hyvä ja turvallinen olo. Katossa roikkuu myrskylyhty ja matkustajat pelaavat korttia. Joku nukkuu, vaikka riippumatto keikkuu aallokossa. Ja ne sanoo, että "sä oot äiti ihana" ja "kiitos huolenpidosta", ja minä hymyilen takaisin tyynenä ja tyytyväisenä. Onnellisena.

Semmoinen olo on nyt. Vahva ja tasapainoinen. (Vai uskaltaako sellaista sanoa ääneen? Tuleeko huomenna paatin pohjaan reikä?) Toki nytkin tulee hetkiä, kun suuri aalto heittää nurin jotain, mistä tulee sotkua. Mutta sotkuista ja kilahduksista huolimatta tiedän, että matka sujuu hyvin. Hassua, että tuo äsken maalaamani (vaikken nyt maalannutkaan, kuin mielikuvituspensselillä) synkkäsävyinen, myrskyinen kuva kuvastaa vahvinta ja rauhallisinta oloa. Verrattuna näihin hempeän sävyisiin ja rauhallisen näköisiin maalauksiin, jotka puolestaan ovat syntyneet hyvin epämukavista tunteista... Jälkikäteen ajateltuna ovat rakkaita sielunmaisemia nämä kaikki. Niiden kuvaaminen on ollut voimaannuttavaa.

Miltä sinun sielussasi näyttää?

(Oikeasti inhoan ja pelkään merta. Siksi kai se usein hyppääkin tunteideni tulkiksi, kun ajatukseni siitä ovat niin vahvoja. Oon muuten kirjoittanut meriajatuksistani täälläkin.)

Liian hiljaista...

Koska tällä viikolla eskaripäivien jälkeiset ulkoleikit on kääntyneet lapsilla hyvin äkkiä ylilyönteihin, tyhmäilyihin tai muuhun äitiä suututtavaan, määräsin eilen ulkoleikkiarestin tälle iltapäivälle. Hirveän nätisti tässä sitten leikkivätkin kahdestaan isoveljen tultua kotiin. Jossain vaiheessa puheääni taittui supinaksi, ja olisi pitänyt kuunnella niitä ilmeisiä hälytyskelloja. No mitäkö oli meneillään?

Tässä vain muutama kuulakärkitatskoista, joita 6-vuotias tatuointitaiteilija oli pitkin pintoja piirrellyt.

Taulu nimeltä Faari

Juhlitaan täällä muilla mailla paitsi juhannusta ja Miukua, myös (ja ennen kaikkea) pyöreitä täyttävää isääni. Tein sen kunniaksi kuvan. Siinä piirtäessä tunsin kiitollisuutta: vanhemmat on tsempanneet mua taideharrastuksessa. Oon saanut sotkea ja levittää välineitä ja märkiä öljyvärimaalauksia ympäri taloa viikkokausiksi kuivumaan ja muotoutumaan. Ja oon saanut mm. tuon kuvan tekemiseen käyttämäni laadukkaat akvarellipuuvärit heiltä. Ehkä 20 vuotta sitten. Kääk, miten kauan sitten...


Tästä piirroksesta tulen itsekin hyvälle mielelle, toivottavasti saajakin.

Kolme erilaista muotokuvaa

Löysin pöydältä pari ihanaa piirustusta. Piti jälkikäteen tarkentaa isoveljeltä, miksi ukkelilla on käsien ja jalkojen alla numerot. No, tietenkin siksi, ettei hän ollut jaksanut piirtää kaikkia sormia ja varpaita, ja numero kertoo niiden lukumäärän.

Siskon omalla on pörröinen tukka, ja äidiltä piti vielä varmistaa, että "linnat" huomattiin. Huomattiin toki. Söpö otus tämäkin. Ihan yhtäkkiä on tuo pienempikin kehittynyt piirtelyssä huimasti.

Itsekin piirtelin yömyöhään. Kaunis nainen tuli, kuten oli mallikuvassakin. Harmi vaan, kun ei oma silmä kerro, että missä kohtaa menee mönkään tunnistettavuuden kanssa. Jokin mättää, mutta mikä? (Instagramissa, @eidipii, muuten julkaisen silloin tällöin piirustusharrastuksen tuloksia.)

Taiteiluharrastuksen henkiin puhaltamista

Lapsena opettelin piirtämistä ukin vanhoista kirjekurssina tilatuista piirustusoppaista. Ostin laadukkaita taiteiluvälineitä paikallisesta taideliikkeestä, jossa sain laittaa ostokseni "iskän piikkiin". Se oli aika jännittävää ja hienoa.

Opiskeluaikoina hurahdin kuviksen sivuainevuonna totaalisesti taidehömppään. Harkitsin jopa taiteilijaksi ryhtymistä. Harkitsen vieläkin tietyin väliajoin, vaikka lahjat ja inspiraatio tällä hetkellä ovatkin hukassa.

Jo jonkin aikaa olen kaivannut taideharrastukseen aikaa, kipinää, taitojen palauttelua ja niissä kehittymistä. Etsin kursseja lähikaupungeista, muttei oikein osunut silmiin. Kunnes tajusin, että mullahan on omassa työhuoneessa kurssi juuri silloin, kun itse haluan. Nykypäivän kirjekurssi, Youtube. Eilen mua opasti Mark Crilley. Piirsimme huulet ja Elsan. Oli kivaa. Mark oli hauska ja opettavainen, ja hänen kurssinsa on paljon halvempi, kuin eräs, jonka naapurikaupungista löysin... Vielä pitäisi määritellä vapaa-ajan käyttöön ja harrastuksiin liittyen "oma aika". Harrastus kodin ulkopuolella olisi siinä suhteessa helpompi toteuttaa. Jokin kyltti ovelle, että äiti piirtää nyt kolme tuntia, tapahtui oven takana mitä vaan...

Mallista piirtämistä joskus moititaan, mutta oikeasti se on tarpeellista oppimisen kannalta. Matkimisen kautta löytyy hiljalleen taito soveltaa oppimaansa muissakin jutuissa. (Niin kuin kaikessa...) Tämä Elsa oli Pikkiriikkiselle. Ei likimainkaan täydellinen, varsinkaan verrattuna opettajan käsittämättömän huikeaan työhön (linkki), mutta opettavainen tehdä.

Animorphia - paras aikuisten värityskirja

Kaikki, joilla on jo aikuisten värityskirja, huutaa nyt HEP!

Itse olen silloin tällöin värityskirjatarjontaa kaupoissa selaillut, mutten ole löytänyt "sitä omaa". Kunnes näin Citymarketissa tämän Animorphian. Ihan mielettömiä kuvia. Tämän laitan kirjahyllyyn ihasteltavaksi, tuli sitten väritetyksi tai ei.

Oon nyt värittänyt 1,3 kuvaa. Toistaiseksi puuväreillä, mutta ajattelin testata tusseja ja muitakin välineitä. Käsi ja niska hienovaraisesti viestittävät, että "väritä vähän vähemmän kerrallaan" ja "muista venytellä".

 

Pikkukaverit kantoivat omat väritysvehkeet viereen.

Ajatuksia merimaisemasta

Jäin vessapostauksen jälkeen miettimään, että mikäköhän tässä majakkataulussa vetosi muhun. Mieleen alkoi tipahdella kuvataiteen sivuaineopintojen kuva-analyyseista tuttuja sanahelinöitä. Kirjaanpa ne teillekin ylös, vaikka analyysinä tämä tuleekin olemaan opiskeluaikojen tehtävänantoja paljon vapaamuotoisempi.

Meillä on keskusteltu viimeaikoina taidehankinnoista. Olen hinkunut maalauksia, mutta tiedän, ettei meillä mr Piin kanssa aina kolahda makumieltymykset yksiin. Hän tykkää tyrskyävistä merimaisemista ja laivoista, jotka taas itseäni pelottaa. Vaikka meri on hieno elementti ja ymmärrän sen kiehtovuuden hyvin, niin itselleni se edustaa suurta, syvää ja ennen kaikkea jotenkin uhkaavaa asiaa. En haluaisi joutua meren armoille. (Te, joille meri on positiivisten mielikuvien vertauskuva, niin kertokaahan, liittyykö se seikkailunhaluun, suuruuteen ja tuntemattomuuteen, vai mihin.)

Mr Piin mielenkiinnonkohteiden takia ja kompromissin toivossa olenkin alkanut kiinnittää huomioni meriaiheisiin tauluihin, jotka eivät ole vaarallisia ja uhkaavia. Siksipä tämä J. Varsimäen (2013) taulu tuntui meille sopivalta. Vaikka maalaus on selvästi meriaiheinen, saan katsojana ihailla sitä tukevasti rannalta. Ja mikä muu merellä toisi meripelkoiselle enemmän turvaa, kuin majakka? Toimeton majakka aamuauringossa (tulkitsen aamuksi) tyynen meren äärellä kuvastaa äärimmäistä rauhallisuuden tunnetta. Vaikka majakka sinänsä muistuttaakin siitä, että toisinaan on pimeää ja myrskyää. Ja että se nyt vain kuuluu elämään. Itse asiassa kuvan kalliot näyttävätkin siltä, että öinen myrsky on vasta haihtumassa auringonsäteisiin. Mutta jykevä majakka on hienosti selvinnyt rajuilmasta. Niin kuin aina.

Muotokieleltään maalaus on myös miellyttävä. Akvarellityön keveys ja etualan tumman, märkänä kimaltelevan rantakivikon kontrasti tekevät kuvasta kiinnostavan katsella. Kuvan päähenkilö on tietenkin majakka. Jo siksikin, että se asettuu juuri sopivasti klassisen kultaisen leikkauksen paikkeille. Jos kuvassa on ihminen, joka katsoo oikealle, kertoo kuva tulevaisuudesta, ja jos taas vasemmalle, katsotaan menneeseen. Luulisin, että muutkin saattavat kokea näin, en vain minä. Liittyisiköhän länsimaiseen tapaan kirjoittaa vasemmalta oikealle? Se, että kuvan päähenkilö on kuvan vasemmalla laidalla ja siten jättää oikealle puolelle tilaa, antaa siis vaikutelman toiveikkaasta tulevaisuudesta. Lempeän keltaisesta auringonnousun värisestä huomisesta. Ja se, että majakka seisoo aika kaukana katsojasta antaa mahdollisuuden tarkastella kuvaa ja sen viestiä vielä korostetun ulkopuolisesti. Isossa mittakaavassa.

Horisontissa seilaa kolme purjevenettä ja taivaalle on piirretty kaksi lintua. Jostain syystä en koe niitä merkityksellisinä osina kuvaa, mutta kuitenkin niiden pois kuvitteleminen tekisi kuvasta vähän tylsemmän. Veneet ehkä korostavat aamun tuntua ja matkaan lähtemistä. Tai sitten vain rentoa fiilistelyä. Eipä tuollaisilla paateilla minnekään maailmanympärysmatkoille olla lähtemässä.

Väreiltään maalaus on heleä ja raikas ja kuitenkin hyvin neutraali. Itse asiassa se taitaa sopia värimaailmaltaan paremmin tähän meidän lämminsävyiseen vessaan, kuin hyvin vaaleaan ja harmaaseen olohuoneeseemme. Samoin kooltaan tämä passaa hyvin pieneen tilaan. Pienessä ja lämpimässä tilassa maalauksen lempeys ja pehmeys korostuvat paremmin, kuin suuressa ja kuulaassa olohuoneessa. Täytyy ainakin tarkkaan miettiä se naulan kohta. (Eli hyvinkin saan sen miettimiseen kulumaan puolitoista vuotta.)

Joskus tuntuu, että yksinkertaiset asiat puhuttelevat kummallisen paljon. Opiskeluaikoina oli mahtavaa suoltaa sivukaupalla syvällistä pohdintaa kuvasta, jossa saattoi olla pari viivaa ja punainen neliö. Olisi kiva tietää, mitä itse taiteilija on maalatessaan ajatellut.

Luonnoslehtiöstä

Olisi kiva taas osata piirtää oikeasti hyvin. Silloin, kun sitä tekee päivittäin, siinä alkaa olla aika näppärä. Silmä harjaantuu näkemään, mitä pitäisi piirtää ja käsi oppii toteuttamaan sen. Se on kiva tunne, mutta sellaisen kokemisesta on aikaa.

Mutta on se nytkin kivaa. Vaikka aikaa olisi vain vartti. Ja vaikkei löytyisi yhtäkään hyvää lyijykynää tai terotinta. Vaikka vauva keskeyttää keskittymisen, eikä vaadittua uppoutumista ehdi tapahtua. Oma mielenkiintokin lopahtaa viimeistään korvan kohdalla. Ja vaikka isomman tyttären mallin mukaan piirretty mimmi näyttää enemmänkin viiskymppiseltä, kuin kolmevuotiaalta. Ja vaikka se ipana itse tulee lähmimään lopputuloksesta suun suttuiseksi. Ei se haittaa. Pääasia on tekeminen, ei lopputulos. Jonain päivänä on ehkä aikaa, energiaa ja taitoa riittävästi, jotta voi taas laittaa tavoitteet toisin päin.

Käytiin taas valokuvaamossa.

Vanhemmillani on valokuvaamo. Siellä vieraillessa tulee silloin tällöin napsittua kuvia lapsista ja meistä aikuisistakin. En tiedä, onko se juurikin hauskaa vai nimenomaan ei-hauskaa, että kuvissa ollaankin aina tukka sekaisin ja nuhjuisissa extemporevaatteissa. Jollei siis olla alasti, niin kuin Miukumme pari päivää sitten otetussa 1kk-kuvassaan.

Kuviohan meni tälläkin kertaa näin: "Hei otettaisko tästä joku kuva? Mitäs rekvisiittaa täältä löytyy? Harmaa kangas. Tästä vois tehdä tämmöisen pesän. Ja pari kukkaa. Noin, vauva tänne. Räps räps räps, valmis." Isäni kuvaa ja minä askartelen kotona kuvan valmiiksi.

Haluaisin julkaista aikaansaannoksemme, koska siitä tuli niin hieno. Mutta rikkoisin varmaankin paitsi tekijänoikeuksia, myös lapsilleni laatimaani yksityisyydensuojaa vastaan. Mutten malta olla, näytän edes tämän verran:

Taidetta

Telkkarin pahvilaatikko + melkein nakut lapset kylppärissä + sormivärit + akryylimaalit
= ympäriinsä likainen kylppäri ja yksi hieno taideteos.

Ja siinä välissä käväisi kyllä alkava raivari aiheella "tämä ei mene niin kuin MINÄ suunnittelin" (raivoaja en ollut minä) ja leppyminen, että "onkin ihan kiva tehdä miettimättä".

Pohja tehtiin yhdessä, päällimmät maalasin myöhemmin itse. En vielä tiedä, onko seuraavaksi vuorossa signeeraus vai jatkosessio kylppärissä. Täytyy nimittäin kysyä kanssamaalaajilta, joista toinen jo silloin ekalla kerralla vähän protestoi, että "miksi sitten SÄ saat päättää, mitä tehdään".

Taideaihetta vielä sivutakseni kerron, miten kuulin oppilaideni vahingossa kertaavan musahistorian kokeeseen:

"Beethoven sävelsi vielä kuoltuaankin."