Leipuri Diiva ja tyrni-vaniljakakku

Ehdottomasti yksi kivoimpia asioita tässä kuukauden jatkuneessa kotoilussa on leipomisinspiraatiot. Olemme pyrkineet mahdollisimman pitkiin kaupassakäyntiväleihin ja siltä osin vähentämään omaa osuuttamme kontakteissa. Ollaan otettu tämä vähän leikkinäkin: Eihän vielä tänään tarvitse kauppaan? Ja sitten keksitään jämäruokia tai leivotaan leipää tai piirakoita iltapalaksi. Ekasta kuvasta nimesin itseni Leipuri Diivaksi, koska hei, kultainen turbaani ja jättikorvikset. Ja kuulostaahan se nyt hauskalta!

Oon siis leiponut ainakin pullaa, sämpylöitä, kinkku- ja kasvispiirakoita, suolasarvia, pikkupitsoja, kaurakeksejä ja mitäs vielä? Pääsiäiseksi tein summanmutikassa tyrni-vaniljatuorejuustokakun, joka oli niin hyvää, että pakko laittaa ohje muistiin:

Pohjaksi Kinuskikissan suosittelema muffinitaikina. Noin sentin kerros pohjalle, loput voi paistaa muffinseiksi. Paistoaikaa kannataa vähän seurata.. Jäähtyneelle pohjalle kakkukerrokset kahdessa erässä:

Täyte:

1 prk vaniljatuorejuustoa
3 dl vispikermaa
Sopivasti sokeria, että tulee makeutta tyrnin kaveriksi.
Vähän liivatetta sekaan liivatteen oman ohjeen mukaan, niin kakku pysyy kunnolla koossa.

Päälle:

Tyrnikiisseliä tai mehua liivatteella kovettaen.

Aika suurpiirteinen ohje, sori siitä, mutta itselle lähinnä ylös tänne. Lisäksi tää on niin simppeli, että ainesosaluettelo riittänee ohjeeksi muillekin, jotka haluavat kokeilla. Tykkään hirveästi tyrnistä, ja tykkään kakuissa + piirakoissa vaniljatuorejuuston ja kerman sekoituksesta. Ja eniten tykkään aina simppeleistä mauista ja leipomuksista. Eli ihan mun juttu tämä kakku siis.

Tuossa yhtenä iltana katselin jääkaappiin, että vieläkös sitä maitoa on. Poika tutkaili tyhjäksi käynyttä jääkaappia ja vähän huolestuneena totesi, että "Mä en äiti oikein tykkää tästä sun ajatuksesta selviytyä mahdollisimman pitkään syömättä".

Muistaakseni itse muotoilin sen niin, että "mahdollisimman pitkään käymättä kaupassa"... Mistä puheenollen tänään oli kauppapäivä, edellinen oli 9 päivää sitten. Tosin nyt unohtui leivontavoi ja sokeri, eli jos pullahammasta kolottaa, niin täytyy käydä vähän väliostoksilla...

Kuulumiset etäopetuksen kolmannelta viikolta

Myös rutiinit tuovat hallinnan tunnetta. Ollaan saatu arkeen aika toimiva runko ja päivärytmini alkaa olla rauhoittavan rutinoitunut. Tämänkin piiiitkän tekstin kirjoitan ja julkaisen siksi, että haluan tämän ehkä jonain päivänä itsekin palauttaa mieleeni. Kaiken intensiivisyyden, absurdiuden ja vauhdin tiedostaen luulen, etten tule muistamaan tästä ajanjaksosta mitään. Eli nyt kerron, miltä mun arki ja työ näyttää koronakevään kolmannella etäopetusviikolla:

7:30 soi herätyskello

08:00 alkaa työpäivä, joten alan siirtyä työpaikalle peräti paria minuuttia vaille 8. Siirtymä tapahtuu aina samoin: Eteisen kautta (haen työpaperit) painamaan ensin tietokoneesta virta päälle, ja sitten suuntaamaan vessan kautta kahvinkeittimelle (laitan kahvin tippumaan tietäen, että juon sen joskus kahden tunnin päästä, ihan kuin "oikeissakin" töissä). Sitten alkaa armoton dataaminen yökkäreissä ja vilttiin kietoutuneena. Muu talon väki heräilee pikkuhiljaa selkäni takana.

8:02-9:00 nökötän työhuoneen pöytäkoneella. Merkkaan palautettuja oppilastöitä papereihini ja tarkistan, että ajastetut tehtävät on tulleet classroomiin oikein. Päivitän luokan kotisivuille linkkivinkkejä ja lisämateriaalia tylsistyneimmille oppilaille.

9:00-9:45 päivystän puhelimen päässä oppilasyhteydenottoja, vastaan läksypalautuksiin ja patistelen omia lapsia aamupalan kautta läksyjensä tekoon. Petaan sängyn (eli valmistelen luokkahuoneen etäyhteyttä varten), puen, asettelen hiukset ja jopa meikkaan vähän. Viimeisenä laitan isot korvikset. Tiedän, että ne vievät kuvaruudulla huomion ja siedän itsekin katsella pärstääni ruudulta paremmin. Laittauduttuani tunnen, että "olen siirtynyt työpaikalle". Tässä vaiheessa yritän juoda kahvit, mutta yleensä en ehdi ja kahvikuppi tulee kanssani jäähtymään oppitunnille. Ehkä sekin tuo tuttuuden tunnetta kahvikuppiini tottuneille oppilaille?

9:45 järjestelen "luokan" kuntoon, virittelen tarvittavan setupin, kaivan esille taulutussit, kynät, paperit, puhelimen, ja kaikki muut systeemit. Etsin opetuksessa tarvittavat linkit auki toiselle koneelle tai kännykälle. Hiljennän työpaikan whatsapp-ryhmän, joka laulaa tauotta. Avaan meet-keskustelun ja seuraan vielä hetken sivusta, kuinka oppilaat alkavat valua "luokkaan". Yleensä meetteihin tulee n. 16 oppilasta joka päivä. Jollakin sattuu välillä tuplabuukkaus perheen ainoalle tietokoneelle ja jäävät tunnilta pois. Ollaan sovittu, että se on ok, mutta olen tulkinnut, että väki tulee yhteisiin tapaamisiin mielellään.

10:00 Liityn luokan meettiin. Puheensorinasta kuuluu koulustakin tuttu "ope tuli" ja nyt jo tottuneesti ja pyytämättä laittavat heti saavuttuani mikit kiinni. Moikkaan väkeä ja he kyselevät pikaviesteillä "mitä tehdään" ja "mä en tajunnut sitä tän päivän matikkaa" ja linkkailevat toisilleen tubekanaviaan. Joku viittaa yhdessä sopimallamme / -merkillä, mutta puheenvuoron saadessaan mikki ei toimikaan ja asia pitää kirjoittaa pikaviestillä. Mukaan video-oppitunnille on tullut myös luokkamme entinen oppilas, jonka jälleennäkeminen piiiitkästä aikaa paitsi aiheuttaa kuhinaa, myös hauskasti piristää ja valaisee tätä muutenkin vallan erikoista ja epätodellista arkea.

10:10 Mattimyöhäiset putkahtavat meetin ovesta sisään, osa livahtaen paikoilleen huomaamatta ja hiljaa ja osa tyylilleen uskollisesti tilansa ottaen ulvahtaen ensitöikseen toisten kuulokkeisiin "MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?!". Ja sitten aloitetaan yhteinen oppitunti. Käydään läpi etukäteen ilmoittamaani asiaa, joka on aina yksi sen päivän oppiaineista. Oppilaiden päivä koostuu lukujärjestyksenmukaisista aineista. Yleensä yksi aineista opiskellaan etukäteen tekemäni videon avulla, yksi meetissä ja muut oppiaineet itsenäisesti open ohjeiden mukaan. Suurin osa oppilaista pysyy tosi hienosti itse kärryillä annetuista tehtävistä, mutta varmistukseksi ilmoitan tehtävät päivittäin myös wilmalla huoltajille.

10:40 Yleensä opiskeltava asia on tähän mennessä tehty. Sitten on oppilaiden kysymysten aika: "Voidaaks tehä yhessä sitä matikkaa?" "Voiko sen äikän palauttaa docsina?" "Voinks mä näyttää sulle tässä sen enkun, ettei tarvi lähettää kuvaa?" Viimeisten open "onko vielä jollain jotain mielen päällä" -kysymysten jälkeen vilkutan oppilaille, että huomiseen, ja kehotan halukkaita jäämään kaverin kanssa videopuheluun tekemään sitä päivän matikkaa, jos ei halua yksin tehdä. Yhden ainoan kerran olen näiden 12 päivän aikana lähtenyt viimeisenä "luokasta" eli meetistä. Iloista höpsöttelyä tai asiallista läksyjen tekoa sinne yleensä kuulostaa jäävän.

11:00 Seuraavaksi hoidan meetissä oppilaille lupaamani asiat: tarkistan, onko joltakin kadonnut läksyistä liite ja neuvon viesteillä, miten sen taas saikaan näkyviin; lähetän parit sähköpostit oppilaille, joiden tehtäviä vielä puuttuu; vaihtelen oppilaiden unohtuneet salasanat kirjakustantajien ilmaisiksi muutetuille lisämateriaalisivuille ja merkkaan palautuvia kotitehtäviä paperiini rasteilla, plussilla ja miinuksilla. Tehtävien palautuksesta näkee, että jollakin menee läksyissä puoli tuntia, jollakin neljä.

11:30 Ruoka-aika. Mr Pii huolehtii lounaan pöytään ja ainakin ekaluokkalaisen koulujutuista on tähän mennessä päivää suurin osa tehty. Itsenäisemmin työskentelevä kolmosluokkalainen tapaa pitää vähän enemmän taukoja, mistä johtuen läksyt roikkuvat puolitehtyinä myöhemmälle iltapäivään. Mutta rytmi hänelläkin on, ja toistaiseksi tämä sujuu ihan riittävän hyvin näin. Pienin on löytänyt mielekkyyttä päiviinsä alun kiukuttelujen jälkeen. Aamupäivisin hän tekee Ekapeliä tai Papunetin kauppaleikkiä tietokoneella ja tehtäviä, joita olen hänelle omaan koulukansioon värkännyt.

12:00 siirryn takaisin luokkaan, eli makkariin suljetun oven taakse. Tässä vaiheessa päivää ovessa ei enää ole "TYÖRAUHA! ETÄYHTEYS KÄYNNISSÄ" -kylttiä, joten perheenjäsenillä on lupa tulla juttelemaan. (En tosin ole kovin hyvää juttuseuraa työmoodissa.) Töikseni vastailen oppilaiden whatsapp-viesteihin ja annan palautetta tehdyistä tehtävistä (tosin valitettavan hätäistä usein).

13:00 omat lapset siirtyvät ulkoilemaan ja mun on helppo kuvata seuraavien päivien videoita. Uusin tavoitteeni on olla aloittamatta kaikkia videoita sanoilla "No niin". Yllättävän haastavaa on opettaa videolle ilman vuorovaikutusta. Toisaalta on mukavaa, ettei kukaan koskaan keskeytä, mutta toisaalta murehdin, että olenkohan nyt ymmärrettävä vai puhunkohan mitä sattuu. Kun kukaan ei ole huikkaamassa, että "siis mitä?" Aika monta ottoa täytyy usein kuvata, ja huonona päivänä lipsahtelee painokelvotontakin sisältöä, kun oikein takkuiseksi menee. Editoimiseen en toistaiseksi ole aikaani juurikaan tuhlannut, ja oppilaat saavat nauttia kökköäkin kökömmistä hissan- ja matikanvideoista. Siis ainakin tekniseltä toteutukseltaan arvioituna.

14:00 alkaa open virta loppua. Nyhjään silti "luokassani" ja säädän tulevia tehtäviä ja kirjaan asioita lomakkeisiin. Lähetän seuraavan päivän tehtävät wilmalla huoltajille ja ajastan ne oppilaille seuraavaksi aamukasiksi. Tässä kohtaa on vaaran paikka. Jos en ymmärrä lopettaa, kun seuraava päivä on RIITTÄVÄN valmiiksi suunniteltu, menee ylikierroksille. Väsynyt ja nälkäinen ope ei tyydy mihinkään saamaansa ideaan ja alkaa keksiä aivan uusia ja tarpeettomia polkupyöriä. Yritän pakottaa itseni uskomaan, että less is more (or enough) näinä aikoina.

15:n ja 16:n välillä saan yleensä koulukamat pakattua laatikkoon ja vietyä makkarista eteiseen jemmaan. Tehdään omien lasten koulutehtävät loppuun ja vastailen vielä oppilaiden ja huoltajien viesteihin.

16:n jälkeen kännykkä vielä kovinkin piippaa, oppilaat lähettävät kuvia tehtäväkirjoistaan ja kuvistöistään. Neljän jälkeen vastaan niihin enää hymiöillä, peukuilla ja haba-emojeilla. En kuitenkaan tarkasta tehtäviä, vaan palaan niihin vasta aamulla. Yritän, etten tekisi töihin liittyviä asioita enää illalla. Yleensä jo onnistuu, joskus ei.

Eli tämmöistä tämä on, ja oikeasti myös tykkään tästä. Olen todennut, että tällä hetkellä tämä on pelkästään opettamista, kun jo pitkään työni oli enenevissä ja uuvuttavissakin määrin opettamisen sijaan pelkkää kasvattamista. Paras olisi tietysti näiden kahden välimuoto, joka yleensä normaalissa kouluarjessa toteutuukin.

Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi väsyttävää. Jo tiistaina tuntuu, kuin elettäisiin perjantaita. Luultavasti tähän kuitenkin tottuu, ja parempi olisikin, sillä todennäköisesti tällä jatketaan kesään asti. Kun käännettiin kalenterista esiin huhtikuu, iski pieni pakokauhu: pelkkää yliviivattua ja tyhjää. Tästä hamaan tulevaan. Mutta sitä on turha miettiä, vaan siskoni istuttaman korvamadon kautta: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Aika kova pomottaja tällä työmaalla...

Hiihtoloma Åressa

(Teksti kirjoitettu reissussa, mutta nettikatkoista johtuen asenettu nettiin vasta kotoa käsin.)

Hiihtolomalla suuntasimme Åreen. Lapsille tämä on toinen kerta täällä, itselleni neljäs. Laskettelusukset mulla on tästä aktiivisesta ååreilusta huolimatta ollut jalassa elämäni aikana yhteensä neljänä päivänä, viimeksi 13 vuotta sitten. Tänäkin vuonna vähän puntaroin, mutta ei, ei kiehdo riittävästi, en uskalla, en näe tarpeellisena. Pelkään alas tulemista ja itseni satuttamista.

Rinteet on silti iso osa mun reissuja täällä! Nautin ilmapiiristä, maisemista, jopa talvesta. Mulle on tullut tutuksi värmestugat ja fika-paikat, ja oon toiminut pulkkajuhtana välinekasseille, hinannut neljävuotiasta rinteessä valjailla ja poiminut väsyneet tauoille. Oon ollut muonittaja ja puettaja. Opetin jopa lapsiani lautailemaan, miten ironista! (Totta kai mr Pii, laskettelumonot jalassa kasvanut mieheni, on laskuopin yliopettajana jälkikasvullemme. Mutta näitä luonnonlahjakkaita lapsiani pystyin minäkin opastamaan ja avustamaan. Tai toimimaan oppimisen tukijana, noin ehkä parhaiten ilmaistuna.) Oon siis tykännyt. Oon jopa tehnyt jotain sellaista, mitä kukaan muu seurueemme årekonkareista ei täällä ole koskaan tehnyt: löytänyt hiihtoladut, maksanut päästäkseni niille (!), ja tehnyt hiihtolenkin tunturissa (peläten pienimpiäkin alamäkiä).

Ainoat, mitä en ole täällä suostunut tekemään, on laskettelu ja autolla ajo.

Rillit huurussa. Eikun jäässä.

Tältä vuodelta vielä muistiin itselle:

9-vuotias laskee sujuvasti mistä vaan. Selaa rinnekarttoja, suunnittelee reittejä, muistuttaa isää ottamaan kuvia hienoista paikoista ja haluaa saada lumen pöllyämään. Nauttii täysillä, joskin välillä tunteen palo vyöryy yli.

7-vuotias on myös taitava ja laskee sujuvasti isot mäet. Välillä vähän jännittää ja väsyy veljeään nopeammin. Malttaa jäädä välillä rinteestä poiskin. Innostui lautailusta ja haluaisi oman laudan.

4-vuotias laski jo pitkiä ja hurjiakin laskuja ilman valjaita. Mutkittelee hienosti ja auraa tarvittaessa. Itse haluaisin sen tulevan alas vain valjaissa, kun kasvoilta paistaa ajoittain keskittymättömyys. On yleensä myöntynyt hyvin jäämään välillä pois mäistä, että isommat pääsevät seikkailemaan muualle. Viihtyy hyvin myös liukuhihnaminimäissä. Oppi käyttämään itse sompahissiä ja laittamaan kypärän, (melkein) monot ja sukset jalkaan!

Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?

Tärkeistä hetkistä

Joululomalla olen ollut tähän asti vähän sekaisin. Tehnyt ajatuksissani koko ajan isoa kierrosta nopealla vauhdilla. Hyvästä fiiliksestä huonoon, draivista väsyyn, seesteisyydestä paniikkiin. Onneksi loma jatkuu vielä ilahduttavan pitkään tänä vuonna. Aion loppulomasta lötkötellä draculasängyssä ja hymyillä. Nytkin oon lötkötellyt, mutta purrut vähän hammasta samalla. Ja niin on meidän perheessä muutkin, jos saan sanoa. Se on vaikuttanut myös omiin fiiliksiin.

Harmillisen vähän tuli jouluna kuvattua. Ja harmillisen vähän yli päätään. Ja harmillisen vähän niitä kuvia tulee jälkikäteen katsottua, saati paperille teetettyä.

Tässä joskus taannoin juteltiin siitä, miten perheissä on ennen vanhaan (eli esim. niinkin ennen vanhaan, kuin meidän lapsuuden aikoina) näytetty tunteita. Joku sen ajan isä oli pohtinut sitä, miten usein oli jäänyt sanomatta, miten tärkeitä monet hetket olivat silloin hänelle olleet. Itse tiesin aina, että isän mielestä tapahtuu jotain merkityksellistä, kun hän ottaa kameran esille ja ikuistaa tapahtuman. Kun asettelin rannerenkaasta, sormuksista ja kynistä lasipöydälle pöllön, tai kun siskon ja serkkujen kanssa pukeuduttiin hassuiksi tai kun meitä haluttiin kuvata kukkapellossa ihan vain kuvaamisen vuoksi. Tai kun leivottiin joulupipareita aina itsenäisyyspäivänä, tai jouluruoalla otettiin itselaukaisijalla kuva koko väestä. Hetkien, jotka haluttiin ikuistaa, tiesi olevan tärkeitä. Oli tärkeää päästä kuvaan.

Toki itselläkin on kameran muisti täynnä kuvia, mutta kertovatko ne samanlaista tarinaa, kuin 80-luvulla valokuvat kertoivat? Selfieitä, ruoka-annoksia, lapsia irvistelemässä etukameralle...

Miten minä näytän, että hetket ovat mulle tärkeitä? Miten minä näytän rakkautta, kun kameran läpi ei ole mulle yhtä luonteva tapa, kuin isälle oli? Osaanko sanoa? Muistanko edes hymyllä kertoa nauttivani hetkistä? Ja meneekö se viesti perille?

Miten sinä teet?

Upeat jouluhelyni. Taustalla lapset katsovat Star Warsia isänsä kanssa.
Kuvasin heidätkin, mutta he toki eivät sitä tiedä.

4, 7 ja 9.

Luen välillä vanhoja blogitekstejäni. On huippua, että mulla on ikuistettuna tänne palasia ajanjaksoista, joista selkeät, yksityiskohtaiset muistikuvat ovat harvinaista herkkua.

Silmiin osui teksti, jonka kirjoittamisen aikaan odotin kolmattamme. Pohdin siinä isompien lastemme kahden vuoden ikäeroa. Loppuun heitin kysymyksen, että millaistakohan sitten on, kun lapset ovat 1-, 4- ja 6-vuotiaita tai 6-, 9- ja 11-vuotiaita. Jälkimmäisestä mulla ei vielä ole kuin aavistus, ja itseasiassa myös ensimmäisestäkään tilanteesta on mielessä enää vain aavistus.

Sen sijaan osaan aika hyvin kuvailla, millaista on, kun perheessä on 4-, 7- ja 9-vuotiaat.

Ensinnäkin arki on ollut jo reilun vuoden todella paljon helpompaa, kuin minkään edellisen äitiysuravuoden aikana. Kaikki ovat kuivia (lähes aina) ja päiväunettomia (lähes aina). Kaupasta ei enää kanneta vaippoja ja kaikkia reissuja ei tarvitse ajoittaa jonkun unirytmin mukaan. Edes illalla ajelu ei välttämättä sekoita pakkaa kovastikaan.

Loma-aamuisin lapset heräävät itsenäisesti ja katsovat lastenohjelmia sovitusti. Osaavat katsoa kellosta, milloin on aamu ja lupa nousta. Toisinaan (joskin harvemmin) tekevät ihan aamupalatkin itse.

Illat työllistävät yhä, ja odotankin seuraavana isona etappina sitä, että käskystä iltapaloittelevat itsenäisesti ja osaavat ilman erillistä pyyntöä mennä hammaspesulle ja sänkyyn. Iltarutiinit ovat ainakin omasta mielestäni päivän työllistävin urakka, jolloin pitää olla tosi järjestelmällinen ja tiukka. Usein hermoakin alkaa herkimmin kiristää juuri puoli yhdeksän aikaan. Nukkumassa ollaan yhdeksään mennessä. Tosin esikoinen toivoskelee, että saisi valvoa myöhempään. Tämä seuraava vaihe, jossa en olekaan yksin hereillä yömyöhään, jännittää mua. Nautin niin paljon hiljaisista, yksinään tai kaksinaan aikuisten kesken vietetyistä illan tunneista.


Uhmaa on, muutamallakin aina samaan aikaan, ja yhteenottoja tietenkin ihan päivittäin. Kuitenkin lapsista on toisilleen ihan valtavasti seuraa, ja jokaisella sisaruksella on toisensa kanssa riidoista huolimatta hyvät välit ja omat yhteiset juttunsa. Esikoisesta löytyy kuopuksen seurassa sellaista empatiaa, mikä ei välttämättä muulloin juurikaan pääse esille, ja keskimmäinen on päässyt "perässä vedettävän roolistaan", kun on saanut ottaa pikkusiskon komennattavakseen. Pienin matkii kaikessa idoleitaan, varsinkin isosiskoa, ja aina tyhmää tehdessä syy löytyy läheltä: "No kun siskokin." (Vaikkei edes olisi...)

Lapset ovat ihanassa iässä nyt siksi, että ovat kaikki sopivan ikäisiä yhteisiin leikkeihin (kunhan sille päälle sattuvat). Kukaan ei ole vielä "liian iso" ja toisaalta isommat osaavat vähän katsoa, että pienelläkin sujuu meno hyvin. Useimmiten näiden omien lisäksi piha (ja monesti myös koti) on pullollaan myös naapurustoa ja koulukavereita ikähaitarilla 4-11 vuotta.

Kaikki osaavat jo kuvailla olojaan, tunteitaan, särkyjään, kiukkujaan jne. Se helpottaa hurjasti vauvojen äitinä koettua stressiä, kun itkun sävystä piti osata tulkita kaikki. Ja hirveän rauhoittavaa on tautikautena jo ajatuskin siitä, että mikäli oksu saapuu, se osuu lähes varmuudella (jollei ekaa ylläriyrjöä lasketa) aina sankoon. Se on kuulkaa hienoa se.

Kasvatuksellisesti eniten tuottaa päänvaivaa tällä hetkellä käytöstapojen mielessä pitäminen ja kaverisuhteiden pelisääntöjen harjoittelu. Koulussa ja hoidossa tapahtuneita välikohtauksia puidaan usein. Kuka teki, mitä ja miksi. Miten toimit seuraavalla kerralla. Toivon, että kaikki se puhuminen ja sanoittaminen kantaisi tulosta. Vaihtoehtoinen skenaario on se, että lapset uupuvat ja kyllästyvät marmatukseen ja tottelemiseen. Toivon, että tämän tiedostaminen muistuttaisi itseäni kohtuudesta nalkutuksen suhteen ja osaisin pysytellä oleellisessa.

Jotenkin on tunne, ettei tämä pelkästään helpommaksi muutu aikojen kuluessa, mutta kyllä minä silti nautin tästä vaiheesta, jossa perheessä on vauvojen sijaan lapsia. En ole koskaan ollut vauvakuumeilija, vaan tällaisesta arjesta minä pikemminkin olen lapsisunelmia piirrellessäni haaveillut. Välillä on jopa sellainen tunne, että voimavarat riittävät tästä hetkestä nauttimiseen. Välillä tuntuu tosin toiselta, ja se on kyllä harmi.

Itsekästä vai epäitsekästä?

Viikot ovat olleet kiireisiä. Meillä on ollut oikeastaan jokaisena arki-iltana joko toisella aikuisella menoa tai sitten koko perheellä. Välillä en ole ehtinyt näkemään lapsia juurikaan koko päivän aikana.

Siksi tunnen piston sydämessäni, kun lauantai menee näin: Minä teen kotona rästihommia (töitä, siviilin rästejä, mankelointia ja myönnettäköön, myös rentoudun) ja lauantaireissu tehdäänkin ilman äitiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa, ettei tähän päivään tullut perheaikaa. Se pisto johtuu varmastikin siitä, että valitsin tämän itse. Samoin, kuin valitsen työpäivän jälkeen jäädä nysväämään työmaalle. Eihän sielläkään oikeasti koskaan tule valmista, niin kuin ei täällä kotonakaan.

Hmph.

No, nyt täytyy ajatella, että rauhallinen, edes vähän todo-listaa lyhentänyt, seesteinen ja siisteyttä näkevä äiti on hyvä äiti. Ettei tämä olisi ollut nyt pelkästään itsekäs valinta, vaikka monen tunnin hiljaisuutta rakastankin! Eihän? Eikö? Joo.

Mankelikaappi odottavine lakanoineen todisteeksi itselleni siitä, että oli hyvä jäädä kotihommiin!

Yhtä vuoristorataa...

Tämä töiden aloitus on ollut kyllä kauheinta hetkeen. En oikein tiedä, mitä kuvittelin, kun ajattelin tämän lähtevän kivuttomasti ja rennosti käyntiin. Ei. Olen joutunut käymään ihan äärimmillä rajoillani hermojen suhteen jo heti aluksi. Kävi vähän kuin kuvan Junkerissa toissa viikonloppuna: nollasta sataan välittömästi ja kohta jo keikutaan pää alas päin pilvissä ja täysiä alas. Tänään on sentään ollut leppoisampi päivä, ja olen kyennyt ennakoimaan mutkat ja valmistautunut niihin alkurytinää paremmin.

Toivottavasti lukuvuosi on, toisin kuin Junker, välillä vähän tasaisempaa ja rauhallisempaakin. Ja toivottavasti selviän lukuvuodesta, toisin kuin Junkerista, ilman selkäsärkyä, jonka takia en viitsinyt siihen enää toistamiseen mennä. Tosin kyllä olen vähän sitäkin pohtinut, että JOS en tähän junkerinkaltaiseen lukuvuoteen esimerkiksi ensivuonna heittäytyisi, niin mihinkäs sitten? Hmm... Kutkuttava ajatus...

Mutta täällä ollaan, keikutaan menossa, ja yritetään selviytyä loppuun asti, vaikka jo ekassa mutkassa lipsahti voimasana ja meinasi taju lähteä.

Hmm... Ajatukset lähtevät harhailemaan, ehkä niihin vaihtoehtoisiin huvipuistolaitteisiin, enkä saa nasevaa lopetusta kasaan. Nappaan siis tämänpäiväisen jälkiruokapöydässä kuulemani seitsemänvuotiaan reippaan loppukaneetin, jota tehostettiin uljaalla maljannostoliikkeellä ja japanilaisella kiitoskumarrusella: "Kippis, ja kiitos kirkon väelle!"

Kippis, ja kiitos kirkon väelle! Palataan!

Töissä taas

Syyslukukausi on alkanut. Lomailin poikkeuksellisen rennosti tappiin saakka, enkä alkanut pyörittää koulujuttuja päässäni yhtään ennen ensimmäisiä VESO-päiviä. Ajattelin, että tämä menee hyvin näin.

No, ensimmäinen viikko oli sitten märkä rätti kasvoille. Semmoinen, että "Hei ope, tästä me taas tälläkin kertaa aloitetaan!" Ihania nuo koululaiset ovat, ja jälleennäkeminen oli tietenkin mukava, mutta työn määrä ja naruista pitämisen hankaluus muistui elävästi mieleen vasta nyt. Ei muuta kuin liekoja virittelemään sopiville kireyksille ja toivomaan, että rutiini löytyisi äkkiä ja työ alkaisi tuntua mukavan mielekkäältä. Puhun nyt varmaankin ennen kaikkea itsestäni ja siitä, miten munkin täytyy löytää itsestäni taas oikeat säädöt, jotta touhu saadaan sellaiselle mallille, että voidaan puhua opiskelusta ja oppimisesta...

Tämän viikonlopun olen ollut ihan ihan IHAN poikki. Varmaan kolmesta kohtaa katki. Mutta ehkä se tästä. Liimataan ja teipataan ope kuntoon ja homma jatkuu.

Lapsilla on alkanut syksy hyvin. Ekaluokkalainen on ollut rohkea, reipas ja jopa riehakas koululainen (ei ilmeisesti sentään luokassa kuitenkaan) ja vinkui jo lauantaina takaisin. Kolmasluokkalainen on ihmeellisen iso ja luotettava, pyöräilee kouluun ja tulee olemaan joitain aikoja yksin kotonakin. Pienintä on vähän itkettänyt hoitoon meno, mutta iltapäivisin on kertonut, että on ollut kivaa. Ja sitten se perheen toinen iso ihminen mun lisäkseni: Hänellä on toivomansalainen 80-prosenttinen työaika ja löysä lukujärjestys. Koska naista voi sanoa palomieheksi tai esimieheksi, niin miestä varmaan voi sanoa kodinhengettäreksi (kun "kodinhenki" ei jotenkin ilmaise sitä, mitä yritän sanoa). Mr Pii saa ottaa nyt tällaisen roolin, ja uskon, että hän siitä tulee nauttimaan. Mikä varmasti vaikuttaa positiivisesti koko perheemme tulevaan lukuvuoteen ja voimavaroihin. Itse aion yrittää sinnikkäästi pitää työssäolotuntini kohtuullisina ja tulla kotiin (toisin kuin tällä viikolla) ennen viittä tai puoli kuutta...

Siihen lätsähdin miettimään tulevia kuukausia.
Ja eiks upea ämpäriamppeliasetelma!

Kahdet synttärit

Kaikkien lastemme synttäreitä vietetään kesällä. Kesä- heinä- ja elokuussa. Koska kutsuvieraslista on monilta osin joka juhlissa sama, ollaan toisinaan yhdistetty juhlia. Tänä vuonna ehdotin lapsille, että juhlittaisiin kahta isompaa yhteissynttärein. Ei käynyt heille.

No, minä olen äiti, joka kuitenkin toisinaan päättää vastoin lasten tahtoa, mutta yritän kyllä saada kuvion heillekin mieleiseksi. Niinpä löytyi huvittava kompromissi: Isoveljen 9-vuotissynttärit juhlittiin takapihalla ja Keskisiskon 7-vuotissynttärit keittiössä. Kummallekin oli omat kattaukset, kummallekin laulettiin vuorollaan ja vieraat juhlistivat omaa kummilastaan tai halutessaan molempia, sopivassa suhteessa.

Sää oli suotuisa ja monikäyttöinen takapihamme palveli hyvin. Tytön juhlissa värjättiin hiusliiduilla hiuksia ja tehtiin hattaraa. Pojan juhliin lämmitettiin sauna ja sai paistaa vohveleita.

Molemmat olivat tyytyväisiä päivään ja itsellekin jäi ihanan höttöinen mieli, vaikka osittain pää oli pehmeänä helteenkin takia.

Poika toivoi traktorikakkua. Olin vähän luova ratkaisussani:
Tulikin traktoriasetelma. Kynttilät viritettiin "piippuriviksi konepellille".

Noppareissu

Keskimmäisen jalkkistreenien peruunnuttua päätin, että jotain pitää saada aikaiseksi tänä iltana. Mies on monetta päivää reissussa ja seinät on alkaneet notkua pahaenteisesti jo aikaisin aamulla. Äkkiä jonnekin täältä.

Suunnitelmanpuutteessa keksin "Noppareissun": ei päätetä itse kuin vaihtoehdot, ja heitetään niistä nopalla. Matka suunnittelee sitten itse itsensä.

1. Otetaanko mukaan uikkarit (nopalla 1-3) vai yökkärit (4-6)? -Uikkarit.

2. Pakataanko eväät (1-3) vai käydäänkö ruokapaikassa(4-6)? -Eväät.

3. Mihin suuntaan ekasta risteyksestä? -Suoraan. Ja sama parissa seuraavassa, jolloin päästiin isolle tielle ja suurten suuntaviivojen ääreen:

4. Suunnaksi Lapua (1-2), Ylistaro (3-4) vai Alahärmä (5-6). -Alahärmä. Pettymyksenpoikanen, tuttu paikka. Ajettiin Härmään ja pysähdyttiin googlaamaan uimapaikkoja. Nopea selaus tuotti 3 ennestään itselle vierasta tulosta, ja niistä heitettiin noppaa. Muistuteltiin toisiamme, että voi olla surkeakin paikka, mutta seikkaillaan nyt! Kilometrejä kertyi, ja kävikin niin, että metsän perukoilta löytynyt paikka oli ihan huippu!! Syötiin eväitä ja leikittiin lammessa, hiekassa ja saaressa vaikka kuinka kauan. Lähtiessä katsottiin mapsista ehdotuksia lähimmistä nähtävyyksistä, ja kohta jo heitettiin noppaa:

5. Jepua vai Oravaisten kivipuisto? - Kivipuisto. Ulisin "Eiiiii!!" ja lapset luulivat, ettei mentäisi, kun kuski ulvoo pettymystään. Mutta mennään tietty, leikkiin kun on lähdetty. Paljon kikatusta ja sarkasmintäytteistä odotusta melkein tunnin kestävällä matkalla, jonka määränpää tuntui vitsiltä. Perillä tajusimme päätyneemme meren rantaan upeaan maisemaan, ja evästelimme ihanasti auringonlaskussa. Lapset rakastivat kivipuistoa (outoa, jos uskallan ääneen tässä todeta). Kuvasivat toisiaan poseeraamassa kivien kanssa. Pienin ihmetteli kyllä, missä ne oravat on. Muisteli paikkaa Oravamaaksi.

6. Kotiin Vöyrin vai Jepuan kautta, vai siitä välistä. -Vöyrin. Saatiin uudenlaista nähtävää ja ihanaa ihasteltavaa suomalaisesta maalaismaisemasta ilta-auringossa. Ja kikatus jatkui iloisen puheensorinan kanssa koko matkan. Reissu oli ollut kutkuttava ja jännittävä, arkisista kohteista huolimatta.

Kotona oltiin vasta puoli yhdentoista aikaan ja pienimmän vein nukkuvana sänkyyn. Todettiin, että ei se määränpää aina ole todellakaan pääasia, vaan se, että tehdään reissusta itse merkityksellinen. Ei toki ehkä joka päivä tehdä Noppareissuja, säästellään ideaa, ettei se kulu liikaa. Mutta tavallisten reissujen kohdeidealistalle löytyi matkan varrelta monta kiinnostavaa paikkaa. Sellaista pientä ja hassua, jonne vain pitää uskaltaa mennä.

Kukkia, viherkasveja, perunamaata, mansikoita...

Työ on imaissut taas 110 % voimavaroistani, ja kotona olen ollut vain rähisevä haamu. Tällaista se toukokuu on. Kursin arviointeja kasaan vimmalla päästäkseni sitten pikkuhiljaa rauhoittumaan kohti kesää.

Tänä keväänä on tapahtunut jotain outoa verrattuna aikaisempiin keväisiini: oon haalinut kukkia. Hirveä hinku ja kyvyttömyys vastustaa kiusauksia. Näistä kotimme kukkapenkeistä en edelleenkään ole saanut otetta ja ärsyynnyn, kun pitäisi ylläpitää toisen aloittamaa puutarhaa ymmärtämättä mistään kunnolla mitään. Niinpä olen innostunut pienempien kukkimisyksiköiden laittamisesta. Penkkien sijaan olen istutellut kukkia ruukkuihin ja kylvänyt laatikoihin. Pienimuotoisempaa ja hallitumpaa. Sen lisäksi kannan melkein joka kauppareissulta myös viherkasveja kotiin. Mr Piilläkin on kasvihinku, ja hän laittelee kasvimaalaatikkoja. Esikoinen taas istutteli kasvimaalta ylijääneet mansikat minkä minkäkinlaiseen purkkiin. Hänellä on kuulemma mansikkahinku. Tovin saa vielä odottaa. Tytöistä toinen sen sijaan kantoi sisälle taikinakulhollisen löllöä savikuraa lätsittäväksi pitkin lattioita ja äidin tavaroita, ja toinen haluaa välttämättä ja salaa ulkoilla jo liki nakuna. Kun on muka kesä. Hinkunsa kullakin.

Tänä keväänä olen myös monesti pysähtynyt hiirenkorvien, keittiön pöydällä kukkivan orkidean ja omenapuun nuppujen äärelle ja miettinyt ruotsinkielen sanaa "blomma". Se on jostain syystä niin ihana. Suomenkielinen "kukkia" on aika terävä ja reipas tapahtuma, jonka taustamusiikkina voisi olla jotain "plop, plop, plop-plop-plop"-tyylistä. Sen sijaan "blomma" on sellaista täyteläistä, kokonaisvaltaisen pullahtavaa ja taiteellista, jota pitäisi säestää vähintään sinfoniaorkesterin kanssa. Ihana sana. Omenapuukin jo melkein blommar. Kesä, loma, lepo ja rauha on melkein täällä! Kunde jag blomma också? (Onko se ruotsia, tuollaisena se tuli mieleen? Kanske-sanan olisin johonkin väliin halunnut myös sijoittaa, mutta siihen en suomenkielen vapaata sanajärjestystä armollisuudessaan rakastavana kyennyt.)

Pelargonioita ja alppiruusua valvoo rakas karhurouva, jonka naama on vähän haljennut.
Täysin sattumalta ja varsin koomisesti hän on tätini täyskaima,
kun lapset nimesivät sen tädistäni tietämättä.

Nähdään taas, toivottavasti vähän viimeaikaista useammin, kun kesä koittaa!

Kuplin ja kihisen.

Oon yrittänyt kerryttää mun rauta- ja vitamiinivarastoja. Oon kerryttänyt myös minuutteja kotiintulopottiini. En hirveästi, mutta silti olen. Oon käynyt pitkällä, kivalla kävelylenkillä keskimmäiseni kanssa ja oon istunut keittiön aurinkoisessa nurkassa ilta-auringon kuumotuksessa. Oon pessyt hiuksiani curly girl -metodilla ja leikkinyt kuivatushuivilookeilla ja jättimäisillä korviksilla. Oon pelannut illan ratoksi esikoisen kanssa täyspitkän ja tasavertaisen Carcassonen ja todennut kuopuksen lukevan ajoittain aivan sujuvasti sanoja, joissa on hänelle tuttuja kirjaimia (A, I, E, S, N, T, O). Yhä haaveilen sulkis- ja ratsastustunneista. Vähän kuplin. Vitamiinien ja valon ansiosta ehkä? Väistyvän väsyn? Toivottavasti vuonna 2021 ei jäädä ikihorrokseen, ikuiseen talviaikaan, vaan oiskin kesä ympäri vuoden. Sitähän se uusi päätös tarkoittaa, vai ymmärsinköhän nyt ihan oikein? Höhö.

On iloa, eloa ja lokoisaakin oloa. Töissä on vaikeaa. Yritän ratkaista suurta haastetta, mutta jo on vaikeaa. Se on tuota otsikkoon nostettua kihinää. Se painaa kokonaisvointini vaakakupissa tosi paljon, mutta ilo ja valo painaa siti enemmän!

Valokuva- ja videomuistoja

Meillä on vanhempieni työn takia aina valokuvat olleet merkityksellisessä roolissa muistojen tallentamisessa ja muistelussa. Lapsena rakastin katsella äitini laittamista albumeista isäni ottamia kuvia. Albumeja kotonamme oli taatusti keskivertoperhettä moninkertaisesti enemmän. Mulla oli suosikkialbumit ja suosikkikuvat itsestäni ja vaikkapa serkuistani. Monta tapahtumaa ja tilannetta muistan lapsuudesta siksi, että kuvien avulla olen ylläpitänyt muistoja.

Itsekin olen koonnut albumeja lapsillemme, jotka ovat sitten ahkerasti niitä katsoneetkin. Viimeaikoina olen vähän laiskasti niitä täyttänyt, ja useamman vuoden kuvat lojuvat laittamattomina laatikossa ja kovalevyllä. Keksin paperikuva-albumien lisäksi koota jokaiselle lapselle sähköisessä muodossa kansion heidän kuvistaan. Valikoituja, erityisiä kuvia jokaisesta kuvateksteineen. Samassa yhteydessä löysin monta sähköistä kansiollista videoita. Jaottelin niitäkin lasten omiin kansioihin. Niistä tuli tietenkin heti hitti, ja monia videoista lapset eivät olleet koskaan ennen nähneetkään. Itsellenikin videoiden tapahtumat ja pikkuiset lapset olivat aivan vieraita, vaikka oma ääneni kyllä taustalta kuului ja ilmeisesti lapsetkin kai olivat noita omiani. Ollaan nautittu videoiden katsomisesta ihan hirmuisesti.

Oon miettinyt, että on varmasti merkityksellistä se, että saa ihastella itseään kuvista. On tärkeää ja hienoa, että lapsi voi katsoa videota tai kuvaa itsestään vauvana ja sanoa, että "oonpa mä söpö". Tai tuntea myötätuntoa puolivuotiasta itseään kohtaan, kun paukauttaa leikkipianolla itseään otsaan ja alkaa itkeä. Tai nauraa itselleen hyväntahtoisesti, kun suuttuu siskolle videolla jostain hassusta pikkujutusta.

Ja on ihanaa (joskin aika kipeää vielä) sekin, että löytyy muistojen tueksi kuvia hetkistä ihmisten kanssa, joita ei enää ole...

Lukutreenejä 3-vuotiaan kanssa

Kolmevuotiaan lukutreenit jatkuvat  (täällä osa 1). Sanoisinko jopa, että aika menestyksekkäästi! Ekapelin kanssa tehdään pienissä erissä kirjaimia tutuksi. Välillä ollaan kärryillä, välillä ei. Mutta yhdessä pelaaminen on kivaa, ja se on tässä vaiheessa pääasia. Välillä yritetään myös alkukirjaimen perusteella arvuutella, mikä kirjoittamistani sanoista on esimerkiksi "omena". Hän saattaa myös välillä tulla itse ilmoittamaan, että harjoitellaan niitä kirjaimia nyt. Ja välillä sitten taas kieltäytyy hanakasti, kun ehdotan. Mun pitäisi osata silloin antaa olla, ettei into lopahda.

Joku aika sitten hän riemusta hihkuen kantoi mulle tutun kirjansa: "Äiti kato, mä keksin!! Tätä vois lukea!!" Ei vielä lukenut, mutta voi kyllä lapsoseni, niin voi, sitäkin voi lukea! Alamme olla pointin äärellä, kiinnostus syttyy. Niin jännää!

Vokaaliparit Miuku aika hyvin osaa jo lukea yhteen (mikäli muistaa, mikä kirjain oli mikäkin äänne) ja muutaman kerran on onnistunut jopa ilman apua lukemaan sanoja, kuten "iso", "isä"ja jopa "auto". Sen verran randomia osaaminen ja oivaltaminen kuitenkin on, etten puhuisi mistään läpimurroista vielä.

Siistiä kuitenkin, ja ollaan koko perhe tässä innolla mukana. Vaikka tietenkin lapsista jokaista on vuorollaan harmittanut, kun "nuorimpana meidän perheestä lukemaan oppinut -ennätys" on mennyt seuraavan nimiin.

Yllättävän mukava viikko ja yllättäviä ajatuksia

Hiihtolomasta oli ensin vaikea palata työkuvioihin. Arki on kuitenkin ollut mulle kiva. Oon taas nauttinut työstäni. Erityisesti kohtaamisista, joita viikkoon on mahtunut rutkasti laidasta laitaan. Niin monenlaisia ja niin monen aikuisen ja lapsen kanssa. Tärkeitä hetkiä, vaikka joskus vaikeitakin, ja toki usein mietin, että menikö syteen vai saveen vai jotenkin edes parempaan päin.

Erään iloisen päivän aikana ajattelin, että 1) Haluaisin pelaamaan sulkkista vapaa-ajalla 2) Haluan päästä ratsastamaan ja 3) Oispa kiva päästä laulamaan stemmoja.


On hauska huomata, että mieli on koko ajan valmiimpi omien uusien (ja vanhojenkin) puolien aktivoimiseen. Monta vuotta oli sellaista ei-mitään-ylimääräistä-kiitos. Nämä simppelit ajatukset ilahduttavat mua jo sellaisinaan, vaikkei niistä edes mikään pääsisi konkretisoitumaan lähiaikoina.

Viikonlopun kunniaksi ajattelin irtiottaa Keskimmäisemme kanssa. Lastenvälinen kemia on ollut niin räjähtävää, että sitä pitää vähän pilkkoa ottamalla palasia hetkeksi toisistaan erilleen.

Hiihtoloma - olemista ja menemistä

Hiihtoloma loppuu muutaman tunnin kuluttua. Loma oli hyvä, vaikka töihinpaluu tuntuukin vähän mahdottomalta. Mutta eiköhän se taas iloksi muutu. Tai jos ei nyt iloksi, niin ainakin ookooksi.

Lomasuunnitelmia ei lyöty etukäteen lukkoon, vaan toivelistalta tehtiin päivä kerrallaan asioita. Ensin reissattiin Tampereelle kummipojan synttäreille. Jäätiin yöksi hotelliin ja seuraavana päivänä jakauduttiin intressien mukaan Vapriikkiin ja Muumimuseoon. Loppupäivä käveltiin kilometrikaupalla sikin sokin pitkin kauppakeskusta. Muita lasten lomatoiveita oli mökkeily, laskettelu ja Tropiclandia, ja kaikki onnistuttiin toteuttamaan. Oma toiveeni oli Äidin Oma Hiljaisuuspäivä, ja sen sain, kun muut lähtivät mummolaan päiväksi. Näiden lisäksi saimme myös yhtenä päivänä vieraita ja yhden kokonaan tyhjän lötköttelykotipäivän.

Tuntuu, kuin lomapäiviä olisi ollut paljon enemmän, kuin miltä kalenterin perusteella näyttää. Ollaan rentouduttu kunnolla, ja näistä tekemisistämme huolimatta oltu varsinkin iltoja paljon kotona. Ollaan katseltu leffoja, myös mr Piin kanssa kaksin, pelleilty koko porukalla ja toki riideltykin. Saunottu, juteltu paljon, tehty käsitöitä ja itse oon fiilistellyt viinilasillinen kädessä sitä, että myöhään venyvä ilta ei hetkauta mitään. Lapsille sain askarreltua vihdoin ja viimein kellon, joka näyttää 7-8 välillä hiljaisuutta ja sektorin muuttuessa vihreäksi on vasta ok ruveta kolistelemaan ja pukemaan ja pyytelemään aamupaloja. Jopa pienin on hiippaillut meidän huoneeseen sanomaan, että "Kello on nyt keltainen, voiko mennä kattomaan ohlelmaa?" Ja sitten on omatoimisesti mennyt. Kolinaa ja säätämistä on alkanut kuulua vasta sinivihreään aikaan. Ihmeesti on helpottanut meidän aamuja tämä! Eli kyllä, lomalla tuli nukuttuakin ihan hyvin, mitä nyt vähän aloin nähdä stressipainajaisia loppulomasta.

En mahda mitään sille, että loppukevät tuntuu niin pitkältä sukellukselta, etten millään ehkä selviä loppuun asti tällä nyt keuhkoihin vetämälläni hapella. Pääsiäisenä luulen saavani hengähtää nopeasti, mutta vähän epäilen, että kuinkakohan käy ja mihin rahkeeni riittävät... Veikkaan, että aika menee oikeasti ihan hullun nopeasti ja happi loppuu yhtä huomaamatta. Joten ei muuta kuin keuhkot täyteen ilmaa ja menoksi: --------!!!!

Paperinukkeleikkejä

Muistan, kun äiti näytti meille lapsena, miten tehdään paperinukkeja ja opetti, kuinka niitä tehdään. Innostui itsekin niitä meille tekemään ja kertoi omista leikistään. Varsinkin mökillä tein itse hirmuisen määrän vaatteita paperinukeilleni ja säästin niitä kirjekuoressa. Ihailin ihania mekkoja, jotka olin itse tehnyt ja suunnittelin unelmieni hääpukua.

Tällä viikolla olen siirtänyt perintöä eteen päin innostamalla lapseni paperinukkeleikkeihin omilla näköisnukeillaan. Minä niin tykkään, kun monta kertaa päivässä jompi kumpi tytöistä sanoo toiselle, että mennään leikkimään paperinukeilla. Ja niin ne menevät, ja tilaavat vähän väliä multa niille uusia vaatteita, ja minä aina kieltäydyn. Ja sitten yöllä kuitenkin värkkään. Koska se on vaan niin kivaa!

Viime yönä värkkäsin säilytyskuoren, jonka toinen puoli toimii nukkejen kotina ja toinen vaikka koulun pihana. Kontaktimuovituksen ansiosta vaatteet voi huoletta kiinnittää vaikka sinitarralla tai teipillä.

Lukemaan oppiminen

Alkuopetus ei ole kutsumukseni tai vahvuuteni, mutta tunnen vahvaa luontaista hinkua tarjota herkkyyskausien mukaisia työkaluja kirjaimista kiinnostuneille lapsille(ni). Esikoinen kiinnostui kirjoista ja kirjaimista varhain. Sana- ja kirjainleikkien hienoisella boostauksella hän oppi orastavan lukutaidon viisivuotiaana ja annettiin taidon vahvistua hiljalleen ja painostamatta eskarin ja koulun aikana. Ekaluokkalaisena luki jo sujuvasti tekstit vieraskielisistä tv-ohjelmista.

Keskisisko kiinnostui lukemaan opettelusta samoihin aikoihin, kun isoveljen kanssa leikittiin äänneleikkejä. Neljävuotias sisko huikki vastauksia välistä, kun kysyin, mikä sana tulee tietyistä äänteistä. Tajuttiin, että tämähän pystyisi jo täyttä päätä lukemaan. Ja niinpä sitten osasi, kun  testattiin. Tosin vain niillä muutamilla tutuilla kirjaimilla kirjoitettuja sanoja. Sitä mukaa, kun oppi muidenkin kirjainten ulkoasun, oppi kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Eskarissa halusi pitää taitonsa salassa, ja vasta useamman kuukauden jälkeen taito paljastui kavereille ja opettajalle. Häntä hihitytti salailunsa. Vielä kaksoiskonsonantit ja pitkät vokaalit puuttuvat, mutta into kirjoittamiseen on kova.

Nyt kolmevuotias on innostunut äänneleikeisestä ja sanojen tunnistamisesta. Tunnistaa Puppe-kirjasta tekstin seasta sanan Puppe ja sujuvasti yhdistelee kuulemansa pitkätkin äännerimpsut päässään sanoiksi, mikä vähän yllättää mua. Olen ajatellut syöttää hänelle infoa kirjaimista niin paljon, kuin mahdollista, sillä olisihan se nyt rehvakasta päästä sanomaan, että lapseni ovat oppineet lukemaan 5-, 4- ja 3-vuotiaina.

Oikeasti pidän sitä kyllä epätodennäköisenä, sillä äänteiden yhdistelytaidosta huolimatta ymmärrys kirjoittamisen ja lukemisen perusideasta on pienimmällä kovastikin hukassa ja logiikka menee yli ymmärryksen. Ei silti varmaankaan ainakaan vahingoita häntä, jos iänikuisen muumimuistipelin sijaan pelaamme toisinaan muistipeliä alfapetin kirjainlaatoilla? ...Ihan silleen leikkimielisesti... Pikkusiskoni voi todistaa, että olen ihan kykenevä tällaiseen "leikkimieliseen ohjaamiseen", vai mitä...? Krhm...