Ajatuksia merimaisemasta

Jäin vessapostauksen jälkeen miettimään, että mikäköhän tässä majakkataulussa vetosi muhun. Mieleen alkoi tipahdella kuvataiteen sivuaineopintojen kuva-analyyseista tuttuja sanahelinöitä. Kirjaanpa ne teillekin ylös, vaikka analyysinä tämä tuleekin olemaan opiskeluaikojen tehtävänantoja paljon vapaamuotoisempi.

Meillä on keskusteltu viimeaikoina taidehankinnoista. Olen hinkunut maalauksia, mutta tiedän, ettei meillä mr Piin kanssa aina kolahda makumieltymykset yksiin. Hän tykkää tyrskyävistä merimaisemista ja laivoista, jotka taas itseäni pelottaa. Vaikka meri on hieno elementti ja ymmärrän sen kiehtovuuden hyvin, niin itselleni se edustaa suurta, syvää ja ennen kaikkea jotenkin uhkaavaa asiaa. En haluaisi joutua meren armoille. (Te, joille meri on positiivisten mielikuvien vertauskuva, niin kertokaahan, liittyykö se seikkailunhaluun, suuruuteen ja tuntemattomuuteen, vai mihin.)

Mr Piin mielenkiinnonkohteiden takia ja kompromissin toivossa olenkin alkanut kiinnittää huomioni meriaiheisiin tauluihin, jotka eivät ole vaarallisia ja uhkaavia. Siksipä tämä J. Varsimäen (2013) taulu tuntui meille sopivalta. Vaikka maalaus on selvästi meriaiheinen, saan katsojana ihailla sitä tukevasti rannalta. Ja mikä muu merellä toisi meripelkoiselle enemmän turvaa, kuin majakka? Toimeton majakka aamuauringossa (tulkitsen aamuksi) tyynen meren äärellä kuvastaa äärimmäistä rauhallisuuden tunnetta. Vaikka majakka sinänsä muistuttaakin siitä, että toisinaan on pimeää ja myrskyää. Ja että se nyt vain kuuluu elämään. Itse asiassa kuvan kalliot näyttävätkin siltä, että öinen myrsky on vasta haihtumassa auringonsäteisiin. Mutta jykevä majakka on hienosti selvinnyt rajuilmasta. Niin kuin aina.

Muotokieleltään maalaus on myös miellyttävä. Akvarellityön keveys ja etualan tumman, märkänä kimaltelevan rantakivikon kontrasti tekevät kuvasta kiinnostavan katsella. Kuvan päähenkilö on tietenkin majakka. Jo siksikin, että se asettuu juuri sopivasti klassisen kultaisen leikkauksen paikkeille. Jos kuvassa on ihminen, joka katsoo oikealle, kertoo kuva tulevaisuudesta, ja jos taas vasemmalle, katsotaan menneeseen. Luulisin, että muutkin saattavat kokea näin, en vain minä. Liittyisiköhän länsimaiseen tapaan kirjoittaa vasemmalta oikealle? Se, että kuvan päähenkilö on kuvan vasemmalla laidalla ja siten jättää oikealle puolelle tilaa, antaa siis vaikutelman toiveikkaasta tulevaisuudesta. Lempeän keltaisesta auringonnousun värisestä huomisesta. Ja se, että majakka seisoo aika kaukana katsojasta antaa mahdollisuuden tarkastella kuvaa ja sen viestiä vielä korostetun ulkopuolisesti. Isossa mittakaavassa.

Horisontissa seilaa kolme purjevenettä ja taivaalle on piirretty kaksi lintua. Jostain syystä en koe niitä merkityksellisinä osina kuvaa, mutta kuitenkin niiden pois kuvitteleminen tekisi kuvasta vähän tylsemmän. Veneet ehkä korostavat aamun tuntua ja matkaan lähtemistä. Tai sitten vain rentoa fiilistelyä. Eipä tuollaisilla paateilla minnekään maailmanympärysmatkoille olla lähtemässä.

Väreiltään maalaus on heleä ja raikas ja kuitenkin hyvin neutraali. Itse asiassa se taitaa sopia värimaailmaltaan paremmin tähän meidän lämminsävyiseen vessaan, kuin hyvin vaaleaan ja harmaaseen olohuoneeseemme. Samoin kooltaan tämä passaa hyvin pieneen tilaan. Pienessä ja lämpimässä tilassa maalauksen lempeys ja pehmeys korostuvat paremmin, kuin suuressa ja kuulaassa olohuoneessa. Täytyy ainakin tarkkaan miettiä se naulan kohta. (Eli hyvinkin saan sen miettimiseen kulumaan puolitoista vuotta.)

Joskus tuntuu, että yksinkertaiset asiat puhuttelevat kummallisen paljon. Opiskeluaikoina oli mahtavaa suoltaa sivukaupalla syvällistä pohdintaa kuvasta, jossa saattoi olla pari viivaa ja punainen neliö. Olisi kiva tietää, mitä itse taiteilija on maalatessaan ajatellut.