Tunnontuskia ja vertailua

Yhden lapsen äitinä tunsin harvoin huonoa omaatuntoa. Ainakaan sellaista samanlaista vertailevaa, kuin nyt kahden lapsen äitinä. Ja älytöntä, se alkoi heti sillä sekunnilla, kun toinen lapsi syntyi: Oi, kun näyttää veljeltään, mutta tällä on paksummat posket. Voi ei, ei pitänyt heti vertailla! Eka moka... Enhän mä ekalla kerralla mokannut vielä tässä vaiheessa. Nyt ajattelen noin ja näin, mitäs ekalla kerralla ajattelin? Nyt tunnen tämmöistä tunnetta, tunsinkos silloinkin? Miksi? Miksen? Otanko toisesta varmasti yhtä paljon kuvia? Tai pitääkö edes ottaa, ensimmäisestähän on aivan liikaa? Olenko varmasti tasapuolinen, onko lapsillani samat oikeudet ja velvollisuudet? Mutta kun toi toinen on "jo niin iso", ja toi toinen on "ihan vauva" (koko ikänsä, ellei sitten joskus saa pikkusisarusta).

Alkuun surkuttelin enemmän Pienen puolesta: se kuulee Äidin äksyilyä jo ennen kuin on mitään tehnyt sitä ansaitakseen. (Ja sitten tietenkin kysyn asiallisen kysymyksen itseltäni: voinko väittää Isomman ansaitsevan sitä?) Mistäs se muka tietää, etten ärise sille, vaan tuolle toiselle, hänhän mun sylissä nyhjötti silläkin hetkellä, kun jouduin pitämään kuria mahdottomalle Isommalle, raahaamaan jäähylle ja hillitsemään omaa kiukkuani. Ja nyt kun Pieni osaa pukea päähänsä pipon ja leikkiä pikkuautoilla, olen iloinen kehityksestään, mutta varsin hillitysti. Tuskin muistan heti raportoida vauvakirjaan.

Nyt olen havahtunut miettimään sitäkin, että vaikka esikoiset saavatkin osakseen ylistystä ja hurraahuutoja oppiessaan niitä ihan normaaliin kehitykseen kuuluvia asioita, ovat he kyllä varmasti pikkusisaruksia vaikeammalla paikalla ainakin silloin, kun Äidin kärsivällisyyttä vasta kypsytellään ja lehmänhermoja vielä kasvatellaan. Huomaan, etten hermostu Pienelle sellaisista asioista, jotka kiristivät pinnaa Isomman ollessa pieni. En koe sitä tarpeelliseksi, kun tiedän jo ennestään, että tuollaista käytöstä nyt vaan jatkuu hetken ja sitten se menee ohi. (Itseänikin ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Olen siis tainnut äitinä kehittyä..?) Isomman uhmalle en vielä näe loppua, ja tietenkin siksi turhaudun ja kärsin tilapäisistä hermonmenetyksistä. Tietoisella tasolla olen toiveikas sen suhteen, että seuraavien lapsien (muutin varovasti ensin valitsemani yksikön seuraava lapsi monikoksi, enkä vieläkään ole varma, kumpaa haluaisin tuossa lauseessa käyttää) kohdalla tiedän nekin kiukuttelut hetkellisiksi hepuleiksi ja kehitysvaiheiksi. Toivoakseni osaan suhtautua niihinkin toisella kertaa jotenkin rennommin. Ja jollei muista syistä, niin varmaan ainakin siitä, että Pienemmän saapuessa uhmaikään Isommalla on todennäköisesti meneillään jokin muu uusi ja tukala vaihe, johon voin kohdistaa kaiken turhautumiseni. Raukkaparka...

Ei siis ole helppoa esikoisilla, jollei ole pikkusisaruksillakaan. Mutta taatusti sillä on merkitystä, monentenako lapsena perheeseen syntyy. Itse varsinkin olen välillä potenut huonoa omaatuntoa myös siitä, että esikoisena olen ollut sekä Sankari että Pääpahis. Keskipiste hyvässä ja huonossa. Ja se melkein ikäiseni pikkusisko oli Sovittelija ja Rikoskumppani, ehkä Juoksupoikakin. Puurtaja ja nöyrtyjä, joka tiesi pääsevänsä helpommalla, jos ei nosta meteliä joka asiasta. Mutta kuten puhuttiin tuon nimenomaisen pikkusiskonkin kanssa, niin kylläpä niistä pikkusisarusluonteenpiirteistäkin kovasti on hyötyä aikuisten maailmassa. Ihan kelpoaikuisia meistä molemmista tuli, jossain määrin erilaisia. Kuka tietää, oltaisiinko ihan omammelaisia syntymäjärjestyksestä huolimattakin.