Tuntuu, että porhallan projektista toiseen. Silti pystymättä keskittymään riittävästi niistä mihinkään. Kuvankäsittelyhommat kestävät tolkuttoman kauan, kun koneella ehtii istumaan vain vartin kerrallaan, silloinkaan kunnolla keskittymättä. Olisi ihana uppoutua projekteihin täysillä, puhumattakaan, miten ihanaa olisi uppoutua taiteiluun ihan vaan huvin vuoksi ja ilman tavoitteita. Jotenkin tulee hyvä mieli jo pelkästään siitä, että oon alkanut kaivata aikaa tällaisiin asioihin. Eihän oo pitkä aika siitä, kun mietin tosissani, että tuskin innostun enää koskaan maalaamaan. Hullua, miten sitä voi oikeasti niin tosissaan luulla sellaista, ettenkö muka koskaan enää elämässäni. Olen kuullut puhuttavan "äitiyden mustasta aukosta", ja ymmärrän kyllä käsitteen täysin. Äitiys imee vauvavuonna ainakin minusta kaiken muun, persoonaa ja kiinnostuksen kohteita myöten, ja niin sen tietysti pitääkin mennä. Mutta täältä minä taas kurkkailen, mustan aukon reunoilta ja ihmettelen, mitä kaikkea mielenkiintoista maailma onkaan täynnä.
Kun taas elämän konkreettisella tasolla porhallan lujempaa vauhtia, jää henkisellä tasolla toiminnat puolikkaiksi. Ajattelu tökkii, vaikka pohdinkin kovasti kasvatusta, parisuhdetta, uhmaikää, kurinpitoa, pikkusisaruutta, kömmähdyksiäni ja möläytyksiäni, äitiyttä, tyttöyttä ja poikuutta ja sukupuolirooleihin liittyviä kasvatusasioita. Saamatta kuitenkaan mihinkään pohdintaan loppukaneettia tai edes pointtia niin, että voisin niistä kanssanne herättää keskustelua.
Olette saattaneet itsekin huomata: viimeisimmät kirjoitukseni taitavat aikalailla poikkeuksetta kertoa tekemisistä, eivät ajatuksista. Haluaisin niitä ajatuksiakin jakaa kyllä, mutta ei vain irtoa nyt, vaikka olen monesti yrittänyt ja aloittanut. Puuttuu vain ne pointit ja kaneetit...
Mitä kuuluu, mitä te mietitte?
No että saitkohan synttärilahjaksi sen, mitä aavistelin sinun saavan.
VastaaPoistaEli tosi syvällisiä pohdin ainakin minä.
Voi olla, vaikken yhtään tiedä, mitä aavistelit? :D
PoistaNo onhan tässä pointtia! Koska mulla ainakin on ihan sama fiilis! Vauvavuosi (-vuodet) menivät jossain syvällä äitiyden mustassa aukossa (tää on musta niin kuvaava ilmaisu!) ja vähitellen täältä könyää ylös se sama tyyppi, joka ei kuitenkaan oo se ihan sama ja jonka elämä ei oo sitä mitä se oli ennen. Paljon on pohdittavaa ja tehtävää, mutta kaikki on vähän puolitiessä eikä läheskään kaikki tule valmiiksi, niin pohdinnat kuin tekemisetkään.
VastaaPoistaSulta varmaan oonkin tuon "äitiyden mustan aukon" oppinutkin! :D Mutta todella kuvaava ilmaisu, jotenkin viime päivinä on oikein kolahtanut. (Asiaan kai kuuluu, ettei sitä tajua sillä hetkellä, kun se on ajankohtaista, vaan sitten vasta jälkikäteen.) Vähän semmoinen olo, että "jaahas, vauvasta tuli iso, mitäs sitten tehtäis?!" :D
Poista