Metkoissa Mesiläisissä tänään joku pahoitti mielensä, kun sille naurettiin. Meilläkin on puhuttu pariin otteeseen viime viikkoina samasta aiheesta.
Musta on kivaa naurattaa ihmisiä. Ja lapset tekevät päivittäin höpöjä juttuja, jotka on vaan pakko kertoa muidenkin naureskeltaviksi. Kun aloin huomata Pojan nolostelevan niitä, lupasin itselleni vakaasti, etten nolaa häntä kuullensa. No, eipä se nyt ollutkaan niin helppoa. Hyvät jutut vaan pulpahtelevat suusta. Ja silloin, kun ensin luulen hillitseväni itseni, niin saatankin lopulta alkaa kinua Pojalta lupaa niiden kertomiseen. (Siinähän teen jutusta vielä isomman, kuin mitä se olisi, jos vaan möläyttäisin menemään?) Tässä taannoin Poika otti puheeksi itselleen sattuneen nolon jutun ja pyysi minua kertomaan sen kuulijakunnalle, kun ei itse uskaltanut. Punasteli pöydän alla koko jutun ajan, vaikka kerroinkin ihan kauniisti ja varovasti. Mutta tokihan porukalla naurettiin kömmähdykselle, hänkin. Kotona sitten seisoskeli oven suussa mietteliäänä ja käytiin seuraava keskustelu:
- Äiti oliko se juttu sun mielestä hauska?
- Olihan se aika hauska. Oliko susta?
- No ei oikeestaan.
- Ai, etkö sä oiskaan halunnut, että kerron sitä?
- No en...
- Olipa hyvä, että tuli puheeksi. En enää kerro sitä.
Oppisinpa kunnioittamaan lasteni asioita ja tunteita paremmin. Se juttu, joka mun mielestä on hauska ja söpö, on ehkä niiden mielestä nolo. Ja vaikka me aikuiset tiedetään, ettei niistä tarvitse nolostua, ei lapsi sille tunteelleen mitään voi, ja nolostuminen on ihan yhtä todellinen tunne, kuin mullakin jossain "oikeasti nolossa" tilanteessa. Eli ei kovin kiva tunne siis. Joskus on kiva olla keskipisteenä, naureskella itselleen ja mokilleen, mutta kai tärkeintä on aina, että sillä on langat käsissään, josta puhutaan. Oli se naureskelun kohde sitten lapsi tai aikuinen.
Mutta entäs sitten noiden selän takana, muiden aikuisten kanssa? Kai sentään silloin saa naureskella niille kömmähdyksille, hömpötyksille ja möläytyksille...? Saako? Vähän voi blogissa tirskua, eikö?
 |
| Tähän liittyvää juttua lupasin olla kertomatta (kuultensa). |
Minäkin satuin näkemään Metkat Mesiläiset. Ja sitten tämän kirjoituksen.
VastaaPoistaEnsinnäkin, valtavan hienoa pohdintaa aiheesta. En ole varma, saanko sanotuksi mitään järkevää, mutta pari ajatusta:
-olen ajatellut viime aikoina tästä nyt näin: kyllä vaan sitä lapsen tuntumaa olisi kiva kunnioittaa, häneen itseensä liittyvissä jutuissa. Koska: hänhän saa siinä myös käsityksen, pitääkö toisten tahtoa kunnioittaa! Jos hän kertoo että joku asia on tärkeä pitää perheen omana tietona (esim. lempiväri), niin jos kunnioitan sitä, taidan antaa myös mallin siitä että jos minulla on joskus vaikka työhuolia joista en halua lapsen kertovan sukulaisille, hän varmasti oppii tuon mallin.
Ja entä myöhemmin: entä jos en halua vanhuudessa syödä kovaa leipää niillä lonksuvilla mummotekareilla, hän varmasti muistaa tahdon kunnioituksen tärkeyden ja kunnioittaa sitä, jopa pitää huolen ettei sellaista näkkäriä hoivakodissa eteeni kanneta.
Yritän ajatella kuten Janna Rantala kirjoitti Ylen sivuilla. Että jos antaa lapselle periksi joskus, niin lapsikin oppii tekemään kompromisseja eikä opi aina olemaan niin ehdoton.
En sano että kenenkään muun pitäisi näin toimia, kunhan vain mietin miten hienolta tämä yllä kuvaamasi toimintatapa minusta kuulosti!
-Nuppu
Niinpä, kyllä se varmasti opettaa lapselle kunnioitusta ja huomioon ottamista. Ja hauska pointti tuokin, että se jopa saattaa maksaa itsensä takaisin joskus. ;)
PoistaTuo mun pitäis myös muistaa (oon ton joskus kuullutkin, ja sitten taas unohtanut), että periksi antamisessakin on satunnaisesti käytettynä voimaa ja viisautta. Mä ainakin tuppaan olemaan vähän ankara, kun oon jotain päättänyt. Ja aattelen, että jos nyt annan periksi, niin koko homma menee plörinäksi. Vaikkei kyllä todennäköisesti mee. Ja siis joo, kyllä mäkin annan toisinaan periksi, en mä nyt kai ihan tiukkis oo. Mut aika "rankkuri", niin ku pienin pikkusiskoni joskus lapsena totesi. Periaatteellinen. Itsepäinen...?