Arvoaarteita ja kullattuja muistoja

Vuosi sitten kylvetin kaksivuotiasta mökin terassilla, maha sylissäni. Väsyneenä.
Eilen pesin melkein yksivuotiaan samassa paikassa, isomman polskutellessa järvessä.
Vuosi on mennyt nopeasti, aika on kullannut viimekesäisen muiston 2 viikon kodittomuudesta ja mökkievakosta. Ylihuomenna juhlitaan muuton vuosipäivää ja 3-vuotiasta esikoista.

Nyt jälkeen päin ajateltuna en ihmettele yhtään, että tytön syntymä oli oikeastaan aika pöllämystyttävä kokemus. Aikamoisen vauhdikkaan kesän päätteeksi,  jo valmiiksi isojen muutosten jälkeen kainaloon ilmestyi uusi pienenpieni ihminen. Sairaalassa podin välillä huonoa omaatuntoa kummallisista tunteistani. Mutta vaikka miten pöllämystytti, ei ensivilkaisun jälkeen osannut kuvitellakaan elämää ilman tätä Uutta Käännettä. Uutta Rakasta. Miten yhtäkkiä elämä on niin erilaista, kuin ennen, ja kuitenkin niin omaa.

Mietin aikaisemmin, että miten sitä voi rakastaa montaa lasta, ja rakastaako niitä yhtä paljon. Mutta ei äidinrakkaudessa ollutkaan kyse määrästä. Ei voi rakastaa vain vähän. Jos rakastaa, niin rakastaa, täysillä. Piste. Sitä, joka on järjettömän suuri kultakimpale, joka sytytti mussa tämän tunteen. Ja sitä seuraavaa, jolle olen jo kokeneempi, ehkä tyynempikin äiti. Sitä, jota ei edes voi verrata kultakimpaleeseen, koska se onkin aivan jotain muuta, äärettömän valtava jättitimantti. Erilaiset, mittaamattoman arvokkaat aarteet.

Ja voih, mr Pii tuli juuri hihkaisemaan ovelle, että Timanttiseni oli ottanut ensimmäisen oikean askeleensa. (Yritän olla surematta, että missasin sen bloggailun takia. Olisin missannut sen muutenkin, koska antavat selkävammaiselle mutsille lepuutteluaikaa. Onko muuten teillä ollut koskaan niska niin jumissa, että kieli puutuu ja oksettaa? Vinkkejä? Vai pitääkö tässä vain tyytyä kohta halvaantumaan?)